Kristinusko on nykyään haastettuna länsimaissa monessa suhteessa. Etenkin luomiskertomukset ovat olleet kritiikin kärjessä. Osa kristityistä onkin panostanut sen pohtimiseen, mitä meidän tulisi ajatella luomiskertomusten historiallisuudesta.

Sinänsä luomiskertomusten puolustamisessa ei ole mitään uutta. Jo varhaisessa kirkossa kristityt joutuivat suojelemaan luomiskertomuksia syytöksiltä, joiden mukaan ne ovat ennemminkin satuja kuin tositapahtumia (esim. puhuvan käärmeen osalta).

Nykyinen lähtökohta on kuitenkin haastavampi, koska maailmankuva on muuttunut radikaalilla tavalla viime vuosisatojen ajan. Maapallon iäksi on esimerkiksi nykyisin määritetty noin 4,5 miljardia vuotta, ja nykyihmisen kehittymiseen apinasta on mennyt evoluutioteorian mukaan miljoonia vuosia. On selvää, että tällaiset tutkimustulosten pohjalta tehdyt teoriat haastavat kristityt ja teologit, jotka kokevat luomiskertomusten kertovan jotain olennaista maailman ja ihmiskunnan synnystä.

Kirjassa Four Views on the Historical Adam ( Zondervan 2013, toim. Matthew Barrett, Ardel B. Caneday) neljä teologia pyrkii antamaan oman perustellun vastauksensa siihen, miten he tulkitsevat historiallista Aadamia ja sovittavat sen uusiin luonnontieteen löytöihin. Lisäksi he pohtivat, millä tavoin heidän näkemyksensä vaikuttavat hengelliseen elämään ja kirkon todellisuuteen. Mielenkiintoisen keskustelupuheenvuoron kirjasta tekee se, että jokainen neljästä kommentoi toistensa artikkeleita ja lopuksi artikkelin kirjoittaja saa esittää oman vastineensa. Lisäksi kirjan alussa on kirjan toimittajien laatima johdanto ja lopussa on kahden muun teologin pastoraalinen pohdinta käsiteltävään teemaan.

Kirja on toisaalta antoisaa ja toisaalta haastavaa luettavaa. Antoisan kirjasta tekee suomalaisesta kontekstista se, että kirjoittajat rohkeasti yhdistävät hengellistä pohdintaa vakavasti otettavaan tieteeseen. He myös tarjoavat kiehtovia tiedon siruja ja uusia näkökulmia Aadamiin, luomiskertomuksiin, muinaiseen Lähi-idän kirjallisuuteen ja luonnontieteeseen. Tähän liittyy myös kirjan haasteellisuus. Kirjaa lukiessa tulee aidosti keskittyä siihen, milloin siirrytään tiukasta tieteellisestä näkökulmasta enemmän oletuksiin tai uskonnollisiin näkökulmiin – kirjahan sisältää molempia ulottuvuuksia. Tarjolla on myös paljon antoisaa ja mielenkiintoista hypoteettista pohdintaa.

Kirjan haasteellisuus johtuu osittain myös luomiskertomuksista itsestään. Akateemisen teologian näkökulmasta ne nimittäin kuuluvat Raamatun monikerroksisimpiin ja historiallisesti haastavimpiin teksteihin. Kirjallisina luomuksina ne ovat samalla erittäin taidokkaita ja kiehtovia. Hengellisesti luettuna tekstit taas resonoivat hyvin ihmisen arkielämän kanssa. Esimerkiksi Genesiksen kolmas luku, jossa kuvataan ns. syntiinlankeemus, tulee lähelle arkikokemusta, jonka mukaan maailma ei ole täydellinen ja ihmiselämässä on pahuutta, häpeää sekä kärsimystä.

Arvioitavana olevassa kirjassa otetaankin huomioon luonnontieteelliset löydöt, Genesiksen alkulukujen teologinen ja kirjallinen luonne sekä Lähi-idän muinainen kirjallisuus, jotka ovat ennakkoedellytyksiä uskottaville tulkinnoille historiallisesta Aadamista. Kirja tulee nähdä ennen kaikkea yhdysvaltalaisten evankelikaalien sisäisenä keskusteluna siitä, mitä nykykristityn tulisi ajatella Aadamin historiallisuudesta niin tieteen kuin Raamatun ja hengellisen elämän kannalta.

Debatti luonnontieteen, evoluutioteorioiden ja kreationististen näkemysten välillä on vielä Eurooppaa akuutimpi Yhdysvalloissa, jossa etenkin 1950-luvulta lähtien on uudelleen voimistunut evankelikaalien parissa ajatus siitä, että Jumala on luonut maailman kuudessa päivässä. Asiaan liittyy läheisesti myös älykkään suunnittelun liike, jota Rope Kojonen on tarkastellut tarkemmin tällä sivustolla. Evankelikaalit ovat luomisuskon suhteen kuitenkin sisäisesti moninainen joukko. Heitä yhdistää luomisessa lähinnä ajatus siitä, että Jumala on luonut maailman mutta se, miten tuo kaikki tapahtui ja missä ajassa, vaihtelee evankelikaalien välillä. Tämä ero näkyy myös kirjan artikkeleissa.

Mitä oppineet evankelikaalit ajattelevat Aadamista?

Uskonnon ja tieteen apulaisprofessori ja filosofian tohtori Denis O. Lamoureux edustaa kirjassa evoluution mukaista näkökulmaa Jumalan luomaan maailmaan. Hänen mukaansa Aadamia ei ollut olemassa samassa mielessä historiallisena henkilönä kuin Jeesusta, mutta tämä ei vahingoita kristillistä uskoa. Lamoureux’n mukaan ihmisen ja simpanssin viimeinen yhteinen esivanhempi eli noin kuusi miljoonaa vuotta sitten ja evolutiivisesta muutosvaiheesta ihmiseksi on säilynyt noin 6 000 fossiilista yksilöä. Sen sijaan uskontoa harrastava, taidetta ja kehittyneitä työvälineitä omaava ihminen syntyi noin 50 000 vuotta sitten.

Lamoureux’n mukaan olemme peräisin geneettisesti noin 10 000 yksilön muinaisesta ryhmästä emmekä vain yhdestä pariskunnasta. Lamoureux pitääkin luomiskertomusten ja nykytieteen yhdistämistä hyvin vaikeana tai jopa mahdottomana, koska ne edustavat niin erilaista maailmankuvaa. Hänen mukaansa on mahdoton sovittaa yhteen Raamatun kolmikerroksista maailmankuvaa evoluutioon ja alkuräjähdykseen. Aadamin epähistoriallisuudesta huolimatta kertomus välittää hänen mukaansa sellaisia virheettömiä hengellisiä totuuksia kuin että meidät on luotu Jumalan kuviksi ja että vain ihmiset ovat syntisiä. Hän kuitenkin pitää ensimmäisen tällaisen reaalisen ihmisen tulemista maan päälle todellisena mysteerinä. Lamoureux’lle Aadam onkin jonkinlainen ihmisen epähistoriallinen arkkityyppi, joka välittää hengellisiä totuuksia (esim. tottelemattomuus Jumalaa kohtaan yhdistää meitä Aadamin tarinaan).

Vanhan testamentin professori ja filosofian tohtori John H. Walton edustaa kirjassa arkkityyppinäkökulmaa ja tulee siinä lähelle Lamoureux’ta. Heidät erottaa kuitenkin ennen kaikkea se, että Waltonin mukaan Aadam ja Eeva olivat historiallisia henkilöitä, kun taas Lamoureux kiistää Aadamin ja Eevan historiallisuuden. Walton ei myöskään näe Lamoureux’n tavoin luomiskertomuksia ja nykytiedettä yhteen sovittamattomina. Walton pitää mahdollisena esimerkiksi sitä, että Aadam ja Eeva eivät olleet ensimmäisiä ihmisiä tai ihmiskunnan synnyttäjiä tai ainoita ihmisiä. Itse asiassa Waltonin mukaan Genesis itsessään ei sisällä tieteellistä tai historiallista väitettä ihmisen materiaalisesta alkuperästä. Esim. tomusta luominen on tulkittava Waltonin arkkityyppiteorian mukaan siten, että ihminen on kuolevainen.

Walton huomauttaa, että Genesiksen alkuluvut eivät edusta evoluutioteoriaa mutta niiden pohjalta on myös mahdollista hyväksyä evoluutioteoria. Waltonin artikkelissa onkin kiinnostavaa se, että hän pyrkii rakentamaan hypoteettisen skenaarion siitä, miten kaikki tapahtui, jos toisaalta hyväksyttäisiin Aadamin ja Eevan historiallisuus ja pidettäisiin kiinni luonnontieteen tuloksista. Hänen mukaansa kaikki olisi voinut tapahtua siten, että Jumala olisi ohjannut ihmisen kehitysprosessia ja jossain vaiheessa tehnyt silloisesta ihmiskunnasta Jumalan kuvan (esim. silloin, kun geenitutkijoiden mukaan ihmiskunta uhkasi hävitä kokonaan). Sitten taas kymmenien tuhansien vuosien jälkeen Jumala saattoi valita Aadamin ja Eevan eräänlaisiksi papiston edustajiksi pyhään paikkaan. Heidän roolinsa saattoi tarjota toivoa elämästä Jumalan läheisyydessä myös niille ihmisille, jotka elivät paratiisin ulkopuolella. Aadam ja Eeva kuitenkin pilasivat tuon mahdollisuuden syömällä hyvän ja pahan tiedon puusta ja tuomalla siten kaaoksen maailmaan.

Vanhan testamentin professori ja filosofian tohtori C. John Collins edustaa kirjassa näkökulmaa “vanhan maan kreationismi” (Old-Earth Creation). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Aadamia ja Eevaa ei tule tulkita liian kirjaimellisesti, jotta jäisi tilaa muun muassa ajatukselle hyvin iäkkäästä maapallosta. Collinsin mukaan Aadam ja Eeva olivat todellisia historian henkilöitä. Hänen mielestään heidän historiallisuutensa puolesta puhuu niin Raamatun kokonaiskertomus kuin inhimillinen kokemuksemme itsestämme syntisinä Aadamin lapsina, jotka tarvitsevat pelastusta.

Collinsin mukaan Raamattu esittää mm. ihmiskunnan olevan peräisin yhdestä muinaisesta pariskunnasta, jonka Jumala loi yliluonnollisesti. Collins tosin myöntää, että Aadam ja Eeva eivät välttämättä olleet ainoat ihmiset – Aadam saattoi olla esimerkiksi jonkinlainen heimojohtaja. Siitä huolimatta hän pitää kiinni ihmisten ainutlaatuisuudesta ja näkee heissä myös Jumalan kuvaksi luotuja piirteitä, jotka ylittävät luonnolliset prosessit. Collins myös löytää Genesikselle vertailukohtia muinaisesta Lähi-idän kirjallisuudesta ja toteaa niiden perusteella, että historia käsitteenä sopii kuvaamaan mm. Genesiksen kertomuksia. Hänen mukaan historiallisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kukaan olisi alun perinkään olettanut niitä luettavan perusteellisen kirjaimellisesti. Collinsin käsite historiasta salliikin mm. epätarkkuudet.

Vanhan testamentin professori ja teologian tohtori William D. Barrick edustaa kirjassa näkökulmaa ”nuoren maan kreationismi” (Young-Earth Creation), jolla hän tarkoittaa mm. uskoa siihen, että ensimmäisessä luomiskertomuksessa mainitut päivät olivat kaksikymmentäneljä tuntia. Barrickin mukaan Aadam on ensimmäinen persoona, jonka Jumala loi yliluonnollisesti, ja koko ihmiskunnan isä. Barrick lataa hyvin suuren merkityksen Aadamin historiallisuudelle ja esittää, että historiallisuuden hylkääminen johtaisi mm. Roomalaiskirjeen (5:12–19) perusteella Kristuksen sovituskuoleman hylkäämiseen.

Barrickin mukaan Aadamin historiallisuuden hylkääminen veisi myös monien muiden keskeisten oppien hylkäämiseen: ihminen Jumalan kuvana, Raamatun erehtymättömyys jne. Barrickin mukaan esimerkiksi modernien luonnontieteilijöiden tulkintaa satunnaisista todisteista tai Lähi-idän muinaistekstejä ei tule nostaa Raamatun todistuksen yläpuolelle, koska tämä vähentäisi Raamatun todistuksen arvoa ja tarkoittaisi skeptistä tulkintaa. Barrickin mukaan Raamattua tuleekin pitää tarkkana siihen asti, kun löytyy yhtä selvä, autenttinen ja muinainen todiste, joka todistaa toisin.

Edellä mainitut kirjoittajat ovat laatineet myös vastineita toisilleen, joissa he toistavat omia näkökulmiaan ja kritisoivat kirjoittajan argumenttien heikkoutta. Kommentoijat ymmärtävät usein toistensa näkökulmia etenkin jos ne ovat omia näkemyksiä lähellä. Sen sijaan varsinkin ääripäiden välillä kritiikki on ajoittain hyvinkin kovaa. Barrick nimittäin epäsuorasti kyseenalaistaa sen, voiko uudestisyntynyt kristitty säilyttää pelastavan uskonsa, jos hän kyseenalaistaa Aadamin historiallisuuden. Lamoureux näkee tämän ajatuksen häneen suuntautuvana ja epäasiallisena kritiikkinä. Kirja siis sisältää myös kyseenalaista ja tunteita herättävää argumentaatiota, mikä lisää jossain määrin kirjan viihdearvoa.

Kirja myös kehittyy mielenkiintoisella tavalla. Lamoureux korostaa luonnontieteen löytöjen merkitystä ja Barrick taas toisessa ääripäässä tähdentää Raamatun arvovaltaa. Sen sijaan Walton ja Collins pohtivat Aadamin historiallisuutta tasapuolisemmin tieteen, Raamatun ja Lähi-idän muinaisen kirjallisuuden valossa. Kirja myös ottaa huomioon sen, millä tavoin luomiskertomukset ja niiden tulkinta voivat olla keskeisessä roolissa mm. hengellisessä kasvussa, kuten kirjan lopussa olevat kaksi pastoraalista pohdintaa esittävät.

Pastoraaliset pohdinnat

Ensimmäisen pastoraalisen pohdinnan Wheter or not there was a historical Adam, our faith is secured on kirjoittanut pastori, filosofian tohtori ja emeritusprofessori Gregory A. Boyd. Hän kertoo omien kokemustensa pohjalta, kuinka hän helluntailaisuuteen kääntymisen jälkeen osallistui yliopistossa evolutiivisen biologian tunneille. Hän puolusti fuksina voimakkaasti maapallon nuorta ikää, kirjaimellista raamatuntulkintaa ja kreationismia. Yliopistossa hänen näkemyksensä kuitenkin alkoivat murtua myös Vanhan testamentin opintojen myötä. Boyd päätyikin nihilismiin, joutui epätoivoon ja löysi lopulta taas kristillisen uskon muun muassa C. S. Lewisin kirjan The Problem of Pain ansiosta.

Boyd ymmärsi, että mm. luomiskertomuksen myyttinen (mutta ei epätosi) luonne voidaan yhdistää evoluutioteorian kanssa. Hänen mukaansa uskon esteeksi ei voi vaatia ihmisiltä uskoa historialliseen Aadamiin, vaikka hän itse näin taipuukin nykyisin uskomaan. Hänen mukaansa esimerkiksi varhaisen kirkon ekumeeniset uskontunnustukset eivät edellytä uskoa Aadamin historiallisuuteen. Boyd tähdentääkin sitä, että väittelyä Aadamin historiallisuudesta tulisi käydä oikeaoppisten kristittyjen kesken mutta ei siten, että se asetetaan oikeaoppisuuden kriteeriksi.

Toisen ja hyvin erilaisen pastoraalisen reflektion We cannot understand the world or our faith without a real historical Adam kirjoitti Philip G. Ryken, joka on filosofian tohtori, entinen vanhempi presbyteeripappi Philadelphiassa ja nykyinen Wheaton Collegen presidentti. Hän puolustaa Aadamin historiallisuutta pitkälti samanlaisilla argumenteilla kuin Barrick. Hän ei ole kuitenkaan yhtä ehdoton, vaan ennemmin ehdottaa näkemyksiään.

Rykenin mukaan historiallisen Aadamin kieltäminen tarkoittaa, että asettuu Mooseksen, Luukkaan, Jeesuksen ja Paavalin opetusta vastaan. Lisäksi Aadamin historiallisuuden kieltäminen tulee hänen mukaansa ongelmalliseksi mm. silloin, kun joudutaan vastaamaan lapselle, olivatko Aadam ja Eeva todellisia ihmisiä. Aadamin historiallisuuden kyseenalaistaminen vaikuttaa myös koko teologiaan mm. pahuudesta, lankeemuksen historiallisuudesta sekä Paavalin tekemästä yhteydestä Aadamin lankeemuksen ja Kristuksen sovituskuoleman välille.

Aadamin historiallisuuden hylkääminen ja tulkitseminen symbolisesti on Rykenille gnostilaisuutta ja tarkoittaisi myös ylösnousemuksen tulkitsemista symbolisesti. Ryken ei kuitenkaan korosta sitä, että tieteestä, joka on Raamatun kanssa ristiriidassa, tulisi luopua. Hänen mukaansa myös kristittyjen on otettava tiede vakavasti ja toisaalta tieteen löydöt tarvitsevat tulkintaa. Ryken toivookin, että tulevaisuudessa tieteen totuusväitteet ja Raamattu lähenevät toinen toistaan.

Mitä Aadamin historiallisuudesta pitäisi ajatella?

Minulle kirjan vakuuttavimmat olivat Lamoureux’n, Waltonin ja Boydin artikkelit. Myös Collinsin näkemyksiin pystyin suurelta osin yhtymään. Olen mm. Lamoureux’n kanssa samaa mieltä siitä, että meidän on huomattava luomiskertomusten edustavan hyvin erilaista maailmankuvaa kuin nykytieteen paljastama näkökulma maailmaan. Luomiskertomuksia ei mielestäni tulisi tulkita luonnontieteellisinä kuvauksina myöskään siksi, että ne ovat luonteeltaan ennen kaikkea uskonnollisia tekstejä, jotka vastaavat ihmisen olemassaolon tarkoitusta koskeviin kysymyksiin.

Lamoureux ei halunnut rakentaa jonkinlaista synteesiä nykyisen tietomme ja luomiskertomusten pohjalta. Hän myös piti Genesiksen lukuja 1–11 epähistoriallisina verrattuna myöhempiin Raamatun kertomuksiin. Olen kuitenkin tässä hieman eri mieltä. Vaikka luomiskertomukset eivät olekaan moderneja tieteellisiä kuvauksia maailman tai ihmiskunnan synnystä, minusta tulee ottaa huomioon sekin mahdollisuus, että ne sisältävät myös jotain olennaista tietoa esimerkiksi ihmiskunnan historiasta, kuten Walton näyttää ajattelevan. Tässä suhteessa olenkin enemmän Waltonin kannalla. Hänhän rakensi myös mahdollisen skenaarion, jossa yhdistyvät nykyinen luonnontiede ja ajatus historiallisesta Aadamista.

Kirjan kirjoittajat olisivat mielestäni myös voineet tarkemmin analysoida, mitä Genesiksen alkuluvut kertovat Aadamista ja ihmiskunnan synnystä, sekä verrata niitä luonnontieteen näkökulmiin etenkin ihmiskunnan synnystä ja liikkeistä maan päällä. Kirjoittajien argumentaatio olisi ollut vakuuttavampaa, jos he olisivat kiinnittäneet mm. seuraaviin Aadamiin liittyviin seikkoihin enemmän huomiota:

1. Genesiksen toisen luvun mukaan ihmistä ei luotu paratiisissa, vaan ”Jumala istutti puutarhan itään, Eedeniin, ja sinne hän asetti ihmisen, jonka oli tehnyt” (Gen. 2:8), kuten Waltonkin esitti. Tämä kohta on sovitettavissa nykytieteen näkökulmaan, jonka mukaan ihmisen alkukoti on Afrikassa. Genesiksen toinen luku sijoittaa Eedenin nykyisen Etelä-Irakin alueelle, jossa virtaavat edelleen kertomuksessa mainitut Tigrisin ja Eufratin joet. Toisin sanoen Genesiksen toisen luvun mukaan Eeden on sijainnut konkreettisessa paikassa maan päällä. Lisäksi tuo Etelä-Irakin alue on Afrikasta eli ihmisen alkukodista itään, kuten luomiskertomuksessa mainitaan. Myös tässä suhteessa nykyinen tietämyksemme ihmiskunnan synnystä ja Genesiksen toinen luku ovat yhteneviä. Lisäksi on hyvä muistaa, että paratiisista karkotuksen ja ensimmäisen veljessurman jälkeen maan päällä näyttää Genesiksen mukaan olevan muitakin ihmisiä kuin Adamin ydinperhe. Kainillahan on huoli siitä, että ”kuka hyvänsä” voi tappaa hänet, jos hänet karkotetaan maasta (Gen. 4:14).
2. Genesiksen toinen luku sijoittaakin ihmisen alueelle, jota pidetään sananmukaisesti kulttuurin syntykehtona eli Kaksoisvirranmaahan. Siellähän olivat mm. maailman vanhimmat kuvakirjoitukset ja kastelujärjestelmä, joka mahdollisti (korkea)kulttuurin synnyn. Vaikka etenkin Walton ja Collins kiinnittävät huomiota tuon alueen muinaisiin uskontoihin, olisi ollut kiehtovaa lukea vieläkin enemmän, millaisia yhteyksiä tai eroja Vanhan testamentin tutkijat näkevät Kaksoisvirran maan kulttuurin vaiheiden, Kainin perustaman ensimmäisen kaupungin (Gen. 4:17), vedenpaisumuksen, Babylonian tornin jne. välillä. Monista maailman kulttuureista tuttu vedenpaisumusmyyttihän on keskeinen myös mm. Kaksoisvirranmaan muissa mytologioissa (esim. Gilgameš), ja tuolta alueelta on myös löytynyt merkkejä valtavasta muinaisesta tulvasta.

Vaikka Genesiksen luvut 1–11 eivät ole luonnontieteellisiä kuvauksia maailman ja ihmiskunnan synnystä, niissä on myös vahva yhteys aidosti historiallisiin tapahtumiin. Sen vuoksi uskottavimmat ja kiehtovimmat näkökulmat kirjassa mielestäni esitti Walton, joka toisaalta piti Aadamia historiallisena henkilönä, mutta toisaalta eräänlaisena arkkityyppinä koko ihmiskunnalle. Walton myös muistuttaa siitä kielellisestä seikasta, että heprean kielen sana Aadam tarkoittaa ihmiskuntaa. Lisäksi hän kiinnittää huomiota siihen, että Aadam ilmenee kolmessa eri merkityksessä Genesiksessä:

1. a) ilman määräistä artikkelia mm. yleisesti ihmiskuntaan tai yhteisöön viittavana terminä;
2. b) arkkityyppiseen yksilöön viittaavana käsitteenä (useissa kohdissa kun käytetään määräistä artikkelia) ja
3. c) Aadamin erisnimenä (ks. Gen. 4:25, 5:1a, 3, 4, ja 5).

Walton myös huomauttaa, että Aadam on tuskin ollut historiallisen henkilön todellinen nimi, koska heprean kieli syntyi vasta sen jälkeen, kun israelilaiset olivat exoduksen jälkeen saapuneet Kanaanin maahan.

Genesiksen alkuluvuissakin meillä on siis todennäköisesti useampia kuin yksi Aadam: ihmiskunta tai tietty ihmisryhmä, arkkityyppi sekä henkilö nimeltä Aadam. Mielestäni tällainen terminologinen erottelu on äärimmäisen tärkeää tekstin oikean tulkinnan kannalta. Kun puhutaan Adamin historiallisuudesta, on siten erittäin tärkeää silloin määrittää, puhutaanko ihmiskunnasta, arkkityypistä vai Aadamista. Kirjan kirjoittajista on myös YouTube-videoita. Omassa videossaan Walton toteaakin, että nimenomaan tekstien huolellinen lukeminen avasi täysin uudenlaisia ja ei-stereotyyppisiä näkökulmia kertomuksiin.

Etenkin Waltonin skenaario Edenistä pyhänä paikkana, jonne osa nykyihmisistä löysi tiensä, on mielestäni mahdollinen ja jopa todennäköinen selitys niin Raamatun kuin tieteellisen tiedonkin näkökulmasta. Tätä näkökulmaa Walton olisi voinut kirjassa hioa vieläkin pidemmälle.

Siten voidaan todeta, että Genesiksen alkuluvut ja kertomukset Aadamista sisältävät ennen kaikkea uskonnollista ainesta, joka pyrkii antamaan vastauksia ihmisen eksistentiaalisiin kysymyksiin. Samalla tuolla aineksella näyttää olevan paljon historiallista taustaa ja mielenkiintoisia leikkauspisteitä nykytietämyksemme kanssa. Itse pidänkin historiallista Aadamia mahdollisena ja jopa todennäköisenä hahmona (esim. muinaisena uskonnollisena johtajana).

Samalla toivon, että tulemme tulevaisuudessa näkemään lisää teologista ja monitieteellistä tutkimusta sekä rakentavaa keskustelua Aadamin historiallisuuteen liittyen. Aadamin historiallisuuden tutkimuksesta saatu punnittu tieto voisi antaa merkittävän ja rakentavan edistysaskeleen mm. uusateistien ja kristillisten yhteisöjen väliseen keskusteluun.

Kuva: Wikimedia Commons. PD.