Platonin mukaan metafyysiset seikat, kuten Jumalan olemassaolo, eivät ole havaittavia, vaan ymmärrettäviä. Miten voimme ymmärtää sen, miksi Jumalan on oltava olemassa? Tuomas Akvinolaisen mukaan meidän täytyy päätellä se Jumalan vaikutuksista käsin.

Akvinolaisen mukaan voimme tehdä tämän päättelyn viidellä eri tavalla. Näistä ”ilmeisin” on Akvinolaisen Aristoteleen inspiroima ensimmäinen tapa tai tie (prima via), mikä perustuu liikkeeseen tai muutokseen. Tässä artikkelissa selvennän ja puolustan ilmeisintä tapaa. (Viime aikojen filosofiassa Akvinolaisen argumentteja ovat puolustaneet esimerkiksi Kretzmann 1997; Martin 1997; Oderberg 2010; Feser 2009 ja Kerr 2015.)

Prima vian mukaan kaikkeuden perimmäisen syyn, sekä tästä seuraten Jumalan, olemassaolo voidaan todistaa hyvin yksinkertaisesta lähtökohdasta käsin: siitä, että on ”varmaa ja aisteille ilmeistä, että jotkin asiat maailmassa liikkuvat”. Seuraavaksi Tuomas huomioi, että ”kaikkea liikkuvaa liikuttaa jokin toinen”. Liikkuvien ja liikuttajien muodostama ketju ei kuitenkaan voi jatkua loputtomiin, jonka vuoksi on ”välttämättä päädyttävä johonkin ensimmäiseen liikuttajaan, jota ei liikuta mikään. Ja sen kaikki ymmärtävät Jumalaksi.” (ST 1.2.3.)

Ymmärtääksemme ja arvostaaksemme tätä Summa theologiae –teoksessa esiintyvää lyhyttä tiivistelmää argumentista, meidän on vastattava seuraaviin kysymyksiin: (i) Mitä Tuomas tarkoittaa ”liikkeellä”? (ii) Miksi ”kaikkea liikkuvaa liikuttaa jokin toinen”? (iii) Miksi eräänlaisen ketjun jatkuminen loputtomiin ei ole mahdollista? (iv) Miksi ensimmäisen liikuttajan, ”jota ei liikuta mikään”, olemassaolo seuraa tästä? Ja (v) miksi ”kaikki ymmärtävät” ensimmäisen liikuttajan Jumalaksi? Siirrytään seuraavaksi näiden kysymysten pariin.

i. Aktuaalisuus ja potentiaalisuus

Prima vian lähtökohtana on maailmassa havaittava liike; mutta mitä sanalla ”liike” (lat. motus) tarkoitetaan tässä kontekstissa? Akvinolaisen motus on laajempi käsite, kuin pelkkä liike paikasta toiseen, jonka vuoksi ”muutos” lienee parempi suomenkielinen sana tässä yhteydessä. Paikasta toiseen liikkumisen lisäksi motus sisältää määrällisen muutoksen (jokin suurenee tai pienenee määrällisesti), laadullisen muutoksen (jokin muuntuu erilaiseksi) sekä näiden ”aksidentaalisten” muutoksien lisäksi ”substantiaalisen” muutoksen (uusi asia syntyy tai toinen häviää). Yleisesti, liike tai muutos tarkoittaa minkä tahansa potentiaalisuuden aktualisoitumista. (Wippel 2000: 446.)

Aristoteles esitteli aktuaalisuuden ja potentiaalisuuden käsitteet selittääkseen sen, miten muutos on ylipäänsä mahdollista (esim. Fysiikka 190a32 – 192b2). Esisokraattinen filosofi Parmenides kielsi muutoksen olemassaolon, koska hänelle sen pitäisi sisältää jonkin tulemista ei-olevasta, mikä on mahdotonta. Aristoteleen mukaan Parmenideen erhe oli jättää potentiaalisuuden käsite huomiotta. Muutoksessa jokin aktuaalisesti oleva ei tule olemaan ei mistään, vaan potentiaalisesti olevasta. Esimerkiksi, kun kahvini jäähtyy, niin kahvin edellistä alhaisempi lämpötila ei ilmesty tyhjästä, vaan se on jo olemassa potentiaalisesti kuumassa kahvissani. Kun kahvi jäähtyy, sen potentiaalisuus tulla kylmemmäksi aktualisoituu. Tai kuten skolastikot tapasivat asian muotoilla, kahvin ”potentia” kylmetä ”redusoituu aktiksi”. Näin muutos on, Parmenidesta vastoin, aito piirre maailmassa.

ii. ”Kaikkea liikkuvaa liikuttaa jokin toinen”

Seuraava askel argumentissa on huomio, jonka mukaan kaikkea liikkuvaa liikuttaa jokin toinen. Koska Tuomas tarkoittaa liikkeellä potentiaalisuuden aktualisoitumista, voimme muotoilla hänen periaatteensa näin: jokaisella potentiaalisuuden aktualisoitumisella on aktualisoija (syy) itsensä ulkopuolelta ja tämä aktualisoija sisältää aktuaalisuutta. Perusteena tälle on seuraava oivallus. Potentiaalisuus ei voi tehdä mitään, sillä se on silkkaa epämääräisyyttä, mahdollisuutta tulla joksikin, ennen kuin se aktualisoituu. Näin potentialla ei ole minkäänlaista kykyä tuottaa seurauksia (eli ”kausaalisia voimia”), jonka vuoksi se ei voi aktualisoida itse itseään. Miten se sitten voi siirtyä potentiaalisesti jostakin aktuaalisesti joksikin? Luonnollinen vastaus tähän on, että potentiaalisuuden aktualisoi aina jokin syy, jossa on aktuaalisuutta. (Sillä jos tämä syykin olisi pelkkää potentiaa, niin sekään ei voisi aktualisoida mitään.) Näyttäisi siis siltä, että potentian luonnossa on jotain sellaista, että se tarvitsee jo aktuaalisen syyn, aktualisoituakseen. (Feser 2014: 105, 133).

David Oderbergin sanoin:

Mikään prosessi potentiaalisuudesta aktuaalisuuteen ei ole itseään aktualisoiva . . . Idea, että pelkkä potentiaalisuus – se mikä ei itsessään ole aktuaalisesti olemassa – voisi tehdä siirtymisen aktuaalisuuteen ilman jonkin aktuaalisen, mikä on potentiaalisuudesta erillinen, samanaikaista kausaalista toimintaa, pitäisi vaikuttaa absurdilta, kuten se vaikutti Akvinolaiselle ja Aristoteleelle. Vain aktuaalisuudet tekevät potentiaalisuuksista aktuaalisuuksia. (Oderberg 2010: 162)

Huomaa, että tässä ei väitetä, että kaikella on aktualisoija tai syy, jolloin voitaisiin esittää ”vastalause”: jos kaikella on syy, mikä on ensimmäisen liikuttajan tai Jumalan syy? (Dennett 2006: 242.) Periaate rajoitetaan nimenomaan potentiaalisuuksien aktualisoitumisiin, joka jättää mahdolliseksi sen, että jokin, jossa ei ole potentiaalisuuksia mitä aktualisoida, ei tarvitse syytä.

iii. Ääretön regressio

Jotkut asiat maailmassa siis muuttuvat – siirtyvät potentiaalisuudesta aktuaalisuuteen. Potentiaalisuuksien aktualisoitumisilla on aina aktualisoija tai syy. Jos A:n potentiaalisuus aktualisoituu, sillä on syy, B. Jos sen potentia redusoituu aktiksi, silläkin on syy, C. Kuinka pitkälle tämä kausaalinen (syy-seuraussuhteinen) sarja, ketju tai regressio voi jatkua? Voiko se jatkua loputtomiin (ad infinitum) vai onko sen välttämättä päätyttävä jonkinlaiseen ensimmäiseen syyhyn?

Tuomaan mukaan tämä regressio ei voi jatkua loputtomiin. On kuitenkin tärkeää huomioida, että on olemassa kaksi erilaista ketjua, joista ainoastaan toisen loputtomiin jatkuminen kielletään. Ketjua, jonka periaatteellista jatkumista ad infinitum ei kielletä, kutsutaan skolastisella terminologialla ”aksidentaalisesti järjestäytyneeksi” (per accidens). Tämä kausaalinen regressio on ajassa tapahtuva ja horisontaalinen, josta perinteinen esimerkki on vanhempi, joka saa lapsen, joka taas aikanaan saa oman lapsensa, ja niin edelleen. Kun vanhempi saa lapsen, tämä lapsi voi jatkaa olemassaoloaan ja aktiviteettiaan vanhempansa kuoltua, ja saada omia lapsia. Lapsi ei riipu olemaan tultuaan vanhemmistaan olemassaolonsa ja kausaalisten kykyjensä suhteen.

Näin syiden ja seurausten suhde on eräällä tavalla ”aksidentaalinen” (ei-välttämätön). Jos ajattelemme universumin historiaa aksidentaalisesti järjestäytyneenä ketjuna, niin sen äärellisyydestä seuraisi, että maailmankaikkeudella oli ajallinen alku. Prima vian näkökulmasta on kuitenkin merkityksetöntä, alkoiko universumi ajallisesti vai ei; per accidens –ketjun äärettömyyden mahdollisuutta ei kielletä. Siksi vastalauseet Akvinolaiselle, jotka perustuvat matemaattisen äärettömyyden (Russell 1969: 453) tai ikuisen universumin (Hick 1963: 20) mahdollisuuteen, ovat yksinkertaisesti epäoleellisia.  

Sen sijaan, kausaalista regressiota, joka ei Aristoteleen, Akvinolaisen ja muiden skolastikkojen mukaan voi periaatteessakaan jatkua loputtomiin, kutsutaan ”essentiaaliseksi järjestäytyneeksi”. Tämä ketju on sellainen, joka ei ole yleensä ajallinen ja jossa syyt ja seuraukset ovat välttämättömässä (tai ”essentiaalisessa”) yhteydessä toisiinsa. Esimerkiksi, ajatellaan kattilan sisältöä, mikä alkaa kiehua, koska kattila lämmittää sitä, mikä taas johtuu siitä, että kattila on tulen päällä. (Brown 1966: 517; Kerr 2015: 128.) Tässä ketjussa on kolme kausaalista tekijää: tuli, kattila sekä sen sisältö. Kattilan sisältö lämpenee vain siksi, että kattila lämmittää sitä, jonka lämpeneminen johtuu puolestaan vain tulesta. Kattilan sisältö ja kattila eivät siis lämpenisi, ellei tuli lämmittäisi niitä. Vain tuli omaa tässä vertikaalisessa tai hierarkkisessa ketjussa ensisijaista lämpenemisen voimaa, kattilan ja sen sisältöjen omatessa ainoastaan välineellistä (instrumentaalista) lämpenemisen voimaa.

Näin koko ketjun kausaaliset voimat riippuvat ”essentiaalisesti” sen ensimmäisestä jäsenestä (tulesta), muiden jäsenten (kattilan ja sen sisällön) ollessa täysin riippuvaisia tästä ensimmäisestä jäsenestä. (Toisin kuin per accidens –ketjussa, jossa syyt ja seuraukset eivät ole tällä tavalla riippuvaisia toisistaan.)

Siksi essentiaalisesti järjestäytyneet ketjut eivät voi jatkua loputtomiin. Jos poistamme niiden ensimmäisen jäsenen, niin muiden, pelkkien välineellisten jäsenten, kausaaliset voimat poistuisivat. Näin tällainen regressio ei voisi olla edes olemassa ilman ensimmäistä jäsentä. Ja tästä seuraa, että essentiaalisesti järjestäytyneiden sarjojen olemassaolo todistaa sen, että niillä on ensimmäisen syy. (Brown 1966; Kretzmann 1997: 98‒108; Cohoe 2013; Kerr 2015: luku 5.)

iv. Actus purus

Jos ajattelemme mitä tahansa syy-seurausketjua, jonka kausaalisena tekijänä on muutos, ja sovellamme tähän edellisen osion johtopäätöstä, niin huomaamme, että tällä ketjulla on oltava ensimmäinen tai perimmäinen syy. Millainen tämän syyn on oltava? Sellainen, joka voi olla jokaisen potentiaalisuuden aktualisoitumisen essentiaalisesti järjestäytyneen ketjun absoluuttisesti ensimmäinen, ei-välineellinen jäsen. Tämä voi olla vain jokin, joka ei milloinkaan siirry potentiaalisuudesta aktuaalisuuteen. Jos se siirtyisi, niin sillä olisi syy (koska jokaisella potentian redusoitumisella aktiksi on syy), eikä kyseessä olisikaan ensimmäinen syy. Ainoa asia, joka ei milloinkaan edes periaatteessa voisi siirtyä potentiasta aktiksi, on jokin, jossa ei ole lainkaan potentiaalisuutta, vaan joka on silkkaa, pelkkää tai puhdasta aktuaalisuutta (actus purus).

Aristoteles ja Akvinolainen tarkoittivat nimenomaan tätä puhuessaan ”liikkumattomasta ensimmäisestä liikuttajasta”. Koska liike on heille potentiaalisuuden aktualisoitumista ja ensimmäinen syy ei omaa potentiaalisuutta, niin se ei voi siirtyä potentiaalisuudesta aktuaalisuuteen eli ”liikkua” – ja on siksi ”liikkumaton”. Lisäksi, kuten näimme kausaalisten regressioiden yhteydessä, ”ensimmäinen” ei tarkoita tässä yhteydessä ajallisesti ensimmäistä, vaan ontologisesti perimmäistä tai fundamentaalista. Teknisesti tarkemmalla kielellä liikkumaton ensimmäinen liikuttaja tarkoittaa näin puhtaasti aktuaalista perimmäistä prinsiippiä, mikä aktualisoi jokaisen muun olion potentiaalisuuksia jokahetkisesti, tässä ja nyt.  

Prima via on läpeensä filosofinen argumentti. Se perustuu aktuaalisuuden ja potentiaalisuuden metafysiikkaan sekä tietynlaisen kausaalisen sarjan luonteeseen. Näin se ei ole, eikä voikaan olla, minkäänlaisessa kilpailusuhteessa luonnontieteiden kanssa. Luonnontieteet pyrkivät selittämään fysikaalisen todellisuuden rakennetta empiiris-matemaattisin menetelmin; prima via puolestaan tarjoaa perimmäisen filosofisen selityksen sille, miksi tämä luonnontieteiden tutkima muuttuva maailma on ylipäänsä olemassa. Siksi Anthony Kennyn (1969: 41‒44) väite, jonka mukaan Akvinolaisen argumentit olisivat välttämättömässä yhteydessä keskiaikaiseen astronomiaan, on, Gaven Kerrin (2015: 140) sanoin, ”absurdi”.

v. ”Ja sen kaikki ymmärtävät Jumalaksi”

Osoitettuaan, että perimmäinen syy tai ensimmäinen liikuttaja on olemassa, Akvinolainen toteaa, että ”sen kaikki ymmärtävät Jumalaksi”. Toisin kuin jotkut Akvinolaisen kriitikot väittävät, Tuomas itse asiassa perustelee todella kattavasti sen, miksi puhdas akti (prima vian johtopäätös) voi olla ainoastaan klassisen monoteismin Jumala. Katsotaan lopuksi muutamaa näistä perusteista.

Ensiksi, jos puhtaasti aktuaalisia olentoja olisi olemassa enemmän kuin yksi, niistä pitäisi löytyä jokin erottava tekijä, jonka kautta ne eivät olisi sama olento. Tämän on mahdollista tapahtua vain jonkin aktuaalisuuden tai potentiaalisuuden kautta, mikä toisella on, ja mitä toisella ei ole. Mutta perimmäisessä syyssä ei ole lainkaan potentiaalisuuksia. Näin on mahdotonta, että olisi olemassa kaksi tai useampia perimmäisiä syitä, jotka eroaisivat siten, että jollain olisi jokin aktuaalisuus, mitä toisella ei ole. Perimmäisiä syitä voi siis olla vain yksi.

Toiseksi, perimmäisen syyn on oltava aineeton, ikuinen ja välttämätön. Koska aineen määrittävä tekijä on potentiaalisuus, ja perimmäinen syy on kokonaan vailla potentiaalisuutta, se ei voi olla mitään aineellista, ruumiillista, kappalemaista tai ulottuvaista. Koska olemaan tuleminen ja olemassaolosta häviäminen ovat eräitä potentiaalisuuksien aktualisoitumisien ilmentymiä, puhtaasti aktuaalinen olento ei voi milloinkaan syntyä tai hävitä, vaan sen on oltava ikuinen. Ja koska silkassa aktissa ei voi olla edes häviämisen teoreettista mahdollisuutta (joka olisi eräänlainen potentia), niin se ei voi edes mahdollisesti olla olematta, vaan sen on oltava itsessään välttämätön olio, joka ei ole ainoastaan eräs olemassa oleva olio muiden joukossa, vaan olemassaoloa sinänsä (ipsum esse subsistens).

Kolmanneksi, actus purus on täydellinen ja täydellisen hyvä. Akvinolainen viittaa sanalla ”täydellinen” (perfectum) johonkin asiaan, mikä on virheetön, päässyt lopulliseen päämääräänsä tai ”täysin aktualisoitunut, ei missään mielessä puutteellinen” (Kretzmann 1997: 132). Tämän vuoksi “jokainen asia on täydellinen siihen nähden kuin se on aktualisoitunut ja epätäydellinen siihen nähden kuin se on potentiaalisuuden tilassa, vailla aktuaalisuutta” (SCG I.28.6). Siksi ”sen mikä ei ole millään tavalla potentiaalisuuden tilassa, vaan on pelkkää aktuaalisuutta, on oltava kaikkein täydellisin” (ibid.)

Samasta perusteesta ensimmäisen syyn on oltava täydellisen hyvä: asia on hyvä siihen nähden kuin se on aktuaalinen (ks. Oderberg 2014); perimmäinen syy on pelkkää aktuaalisuutta; joten sen on oltava pelkkää hyvyyttä.

Neljänneksi, ensimmäisen syyn on oltava kaikkivoipa. Koska kyseessä on syy, josta kaikki muut asiat kausaalisesti riippuvat, niin on selvää, että perimmäisellä syyllä on kausaalista voimaa. Kausaalinen voima – kyky aiheuttaa jotain – on eräänlaista aktuaalisuutta. Siksi, Akvinolaisen sanoin: “Mitä aktuaalisempi olio on, sitä enemmän se tulvii aktiivista voimaa” (QDP 1.2). Perimmäinen syy on kuitenkin pelkkää aktuaalisuutta, jonka vuoksi sen kausaalisten voimien on oltava rajoittamattomia (eli äärettömiä) tai maksimaalisia, ollen näin kaikkivoipa.

Viidenneksi, tämän olennon on oltava myös tietoinen ja älyllinen – sekä tästä seuraten kaikkitietävä. Akvinolainen antaa kirjoituksissaan useita argumentteja sen puolesta, että ensimmäisellä syyllä on oltava ”järki ja tahto”. Olen kuitenkin Kretzmannin (1997:131‒138) kanssa samaa mieltä siitä, että kenties paras näistä vetoaa perimmäisen syyn täydellisyyteen. Koska tämä syy on täydellisin olio, mitä voi olla (mikä on siis jo osoitettu), niin olisi mahdotonta, että jollain muulla oliolla olisi jokin aktuaalisuus tai täydellisyys, jota kaikkein täydellisimmällä oliolla ei olisi.

Älyllisyys on kuitenkin eittämättä aktuaalisuus tai täydellisyys. Jos siis ensimmäisellä syyllä ei olisi mieltä, niin silloin esimerkiksi ihmisillä olisi jokin täydellisyys, mikä kaikkein täydellisimmältä oliolta puuttuisi, mikä on absurdia. Perimmäisellä syyllä on siis mieli. Lisäksi, puhtaana aktuaalisuutena perimmäisen syyn mieltä – kuten kykyä tietää – eivät rajoita minkäänlaiset potentiaalisuudet. Siksi perimmäisen syyn tieto on rajatonta, mikä tekee hänestä kaikkitietävän.

Lopuksi, kaikkeuden perimmäinen syy on absoluuttisen yksinkertainen. Yksinkertaisuus tarkoittaa tässä osista koostumattomuutta. Sen lisäksi, että perimmäinen syy ei koostu aineellisista osista (koska hän on aineeton), hän ei koostu myöskään metafyysisistä osista, kuten substanssista ja aksidenssista, aineesta ja muodosta, olemuksesta ja olemassaolosta sekä aktuaalisuudesta ja potentiaalisuudesta. Ensimmäisen syyn absoluuttinen yksinkertaisuus on sekin suoraan osoitettavissa puhtaan aktuaalisuuden käsitteestä käsin. Yksinkertaisuuden eräs seuraus on, että ensimmäisessä syyssä ei ole erottelua sen itsensä sekä sen ominaisuuksien välillä. Näin kyseessä ei ole ainoastaan olento, joka on hyvä, vaan Hyvyys sinänsä; ei ole eräs olemassa oleva olio muiden joukossa, vaan Olemassaoloa sinänsä, ja niin edelleen.

Oppi Jumalan absoluuttisesta yksinkertaisuudesta on ollut kiistanalainen nykypäivän uskonnonfilosofiassa, mutta se kuitenkin seuraa loogisesti argumentista, jota olemme tässä artikkelissa puolustaneet. (Yksinkertaisuuden puolesta, ks. Dolezal 2011.)

Näin on siis mahdollista osoittaa, että ensimmäinen liikkumaton liikuttaja on yksi, aineeton, ikuinen, välttämätön, täydellinen, hyvä, kaikkivoipa, persoonallinen, kaikkitietävä sekä yksinkertainen. Eli lyhyesti sanottuna se, jonka ”kaikki ymmärtävät Jumalaksi”.

Johtopäätös

Kattava prima vian puolustus vaatisi erilaisten taustaoletusten sekä vasta-argumenttien huolellista käsittelyä, mikä ei tässä ole mahdollista. Olen kuitenkin pyrkinyt argumentoimaan, että oikealla tavalla ymmärrettynä ja tietynlaisen metafysiikan avustamana, argumentti muutoksesta (eli aktista ja potentiasta) kaikkeuden muuttumattomaan (eli puhtaasti aktuaaliseen) fundamentaaliseen syyhyn, sekä tästä klassisen teismin Jumalaan, on vahva ja mielenkiintoinen argumentti.

Kirjallisuutta

Akvinolainen, Tuomas: Summa Theologiae (ST). Viitattu 24.11.16.

Akvinolainen, Tuomas: Summa Contra Gentiles (SCG). Viitattu 24.11.16.

Akvinolainen, Tuomas: Quaestiones Disputatae de Potentia Dei (QDP). Viitattu 24.11.16.

Brown, Patterson 1966: “Infinite Causal Regression”. The Philosophical Review, 75:4: 510‒525

Cohoe, Caleb 2013: “There must be a First: Why Thomas Aquinas Rejects Infinite, Essentially Ordered, Causal Series”. British Journal for the History of Philosophy, 21:5: 838‒856.

Dennett, Daniel 2006: Breaking the Spell: Religion as a Natural Phenomenon. Penguin Books.

Dolezal, James 2011: God without Parts: Divine Simplicity and the Metaphysics of God’s Absoluteness. Pickwick Publications.

Feser, Edward 2014: Scholastic Metaphysics: A Contemporary Introduction. Editiones Scholasticae.

Feser, Edward 2009: Aquinas: A Beginner’s Guide. Oneworld Press.

Hick, John 1963: Philosophy of Religion. Prentice-Hall.

Kenny, Anthony 1969: The Five Ways: St. Thomas Aquinas’s Proofs of God’s Existence. Routledge & K. Paul.

Kerr, Gaven 2015: Aquinas’s Way to God: The Proof in De Ente et Essentia. Oxford University Press.

Kretzmann, Norman 1997: The Metaphysics of Theism: Aquinas’s Natural Theology in Summa Contra Gentiles I. Clarendon Press.

Martin, C.J.F.: 1997: Thomas Aquinas: God and Explanations. Edinburgh University Press.

Oderberg, David 2014: “Being and Goodness”. American Philosophical Quarterly 51: 345‒56.

Oderberg, David 2010 : “’Whatever is Changing is Being Changed by Something Else’: A Reappraisal of Premise One of the First Way”. Teoksessa Cottingham ja Hacker (toim.): Mind, Method and Morality: Essays in Honour of Anthony Kenny. Oxford University Press. 140‒64.

Russell, Bertrand 1969: History of Western Philosophy and Its Connection with Political and Social Circumstances from the Earliest Times to the Present Day. Allen and Unwin.

Wippel, John 2000: The Metaphysical Thought of Thomas Aquinas: From Finite Being to Uncreated Being. The Catholic University of America Press.

Jos pidit lukemastasi, tykkää Areiopagista Facebookissa, seuraa Twitterissä ja tilaa kirjoitukset sähköpostiisi.

Kuva 1: Lawrence Rice@Flickr.com. Rajattu. CC BY-NC-SA 2.0.

Kuva 2: Jastrow@Wikimedia Commons. PD.