Myöhäisantiikin kristityille oppi luomisesta oli yhdistelmä Raamatun tekstien tulkintaa ja (enimmäkseen) uusplatonistista maailmankuvaa.

Aiemmin Areiopagilla varhaisen kirkon luomiskäsityksestä ja sen eri teemoista on kirjoittanut Jussi Junni. Tässä esseessä tarkastellaan lähemmin kahden kristityn kirjoittajan, Basileios Suuren (329/330-379) ja Augustinuksen (354-430) käsitystä luomisuskon perusaksioomista ja luomiskertomusten hermeneutiikasta: mitkä uskomukset universumin synnystä ovat keskeisiä? Miten Genesiksen luomispäivien kertomusta on luettava? Entä mitä Basileios sanoo biodiversiteetistä ja miten Augustinus suhtautuu luonnonilmiöiden ja luonnonlakien tutkimukseen?

Luomisuskon perusaksioomat

Viimeisten elinvuosiensa aikana Basileios piti kotikaupungissaan Kappadokian Kesareassa viikon mittaisen yhdeksän saarnan sarjan (Hexaemeron), jossa hän selitti aamuin illoin kuulijoilleen Genesiksen kuuden päivän luomistyötä jae jakeelta (1. Moos. 1). Hexaemeron ei siis ole luonteeltaan filosofis-teologinen traktaatti, vaikka Basileios välillä edellyttääkin kuulijoiltaan kykyä melko korkealentoiseen kosmologiseen pohdiskeluun.

Jo Hexaemeronin ensimmäisessä saarnassa Basileios paaluttaa paikalleen keskeisiksi katsomansa kristillisen luomisopin perusaksioomat. Mitenkään omintakeinen ja originelli ajattelija ei Basileios näitä perusväitteitä kuvatessaan suinkaan ole. Päinvastoin, Basileioksen luomisoppeja voidaan pitää varsin tyypillisinä kristillisen uusplatonismin tuotteina.

Ensimmäisen perusaksiooman mukaan luomakunta ei ole syntynyt olemaan itsestään, ”ilman järjenmukaista syytä” (Hex. 1,1). Universumi on Basileioksen mukaan järjestynyt ja sen alkusyy on Jumalassa.

Samaan hengenvetoon tämän alkeellisen totuuden kanssa piispa kiiruhtaa kertomaan, että maailmankaikkeudella on tästä syystä myös alkuhetkensä (Hex. 1,3). Luomakunta ei kristityn Basileioksen mielestä ole aluton ja loputon, vaikka ”meidän ei ole helppo suoraan havaita, mistä [taivaankappaleiden] kiertokulku alkaa”. Kristityille, niin myös Basileiokselle, oli tärkeää, että luomakunta oli Jumalan olemuksesta erillään oleva kontingentti universumi, joka oli luotu jumalallisen Sanan luomiskäskyllä ei-mistään.

Edelleen yksi kristillisen luomiskäsityksen perustotuus voisi olla Basileioksen mukaan se, että koska luomakunta on rationaalisen Luojan suunnittelema, sitä tarkkailemalla voi oppia kaikenlaisia hyviä ja järkeviä asioita, ennen kaikkea luodun todellisuuden takana olevia näkymättömiä ja aineettomia totuuksia Jumalasta ja hyvästä elämästä.

Myöhäisantiikin ajattelijoille tyypilliseen tapaan Basileios ei tunne erityistä tarvetta erottaa toisistaan sitä, mikä on järkevää ja sitä mikä on eettisesti oikein. Kosmoksen tarkkailija voi tehdä melko suorasukaisia päätelmiä luonnon toiminnasta omaan elämäänsä. Siitä, mikä on, seuraa vikkelästi se, mitä täytyy.

Ihmeellinen luonto, ihmeteltävä Luoja

Koko Hexaemeron –sarjan kantavana teemana on myös Basileioksen painokkaasti korostama ihmetys ja kunnioitus universumin kauneuden, runsauden ja rikkauden äärellä. Mitä enemmän ihminen tuntee ja tutkii luonnon ilmiöitä, sitä enemmän hän tuntee syvää ihmetystä Luojaa kohtaan.

[T]ajuamme näistä havaittavista rajallisista kappaleista sen koko äärettömän ja suurensuuren valtavan ajatuskyvyn, joka voimansa runsaudessa ylittää kaiken ihmisajatuksen. Emme tosin tunne kaiken olevaisuuden luontoa, vaan se on kaiken kaikkiaan meidän aisteillemme suuri ihme. Kun vähäisinkin luotu olento mitä maailmassa on, tulee eteemme, se saa mykistymään vireimmänkin ajatuksemme. Emme pysty sitä tutkimaan sen mukaisesti, mitä sen arvo ansaitsisi ja meidän tulisi ylistää siitä sen Luojaa niin kuin meidän pitäisi . (Hex. 1,11, käännös H. Koskenniemi)

Tässä kuvattu ihmetyksen asenne luomakuntaa kohtaan toistuu myöhemmissä saarnoissa lukuisia kertoja. En usko, että kyseessä on vain retorinen kummastelu, vaan Basileioksen kauniin kosmoksen opetukseen aidosti kuuluva piirre: luomakunnan kauneus ja rikkaus johtaa ajattelevan ja moraalisen ihmisen mykistymään Luojan edessä. (Vastaava, joskin sävyltään melankolisempi, ihmetys loistaa esimerkiksi David Bentley Hartin lyhyessä elegisessä tekstissä ”Farewell to a Mountain”)

Kirkkoisä ornitologina

Suuri osa Basileioksen saarnasarjasta onkin luomistyön ihmeiden luettelointia. Käsitys kristinuskosta luonnon esineellistäjänä ja pelkkänä riiston temmellyskenttänä romuttuu nopeasti, kun lukee vaikkapa Basileioksen kuvauksia ja havaintoja eri lintulajeista.

Vaikka piispa ei suinkaan ole itse seissyt basilikansa katolla tarkkailemassa muuttoa, vaan lukenut ornitologiaa enimmäkseen lähdeteoksista, on merkittävää, miten kristitty opettaja tahtoo ohjata kuulijansa lajispesifiin lintujen tuntemukseen ja ällistelemään biodiversiteetin laajaa kirjoa.

Basileios kuvailee kurkiparven lentostrategioita, kattohaikaroiden massamuuttoa, tiettyjen lajien pariuskollisuutta, petolintujen kainismia ja kehottaa kaikkia unettomia perehtymään yölaulajien ja pöllöjen elämään. Monia kummallisia ja paikkansapitämättömiäkin tietoja toki löytyy piispan saarnoista. Lintujen osalta Basileios ei väsy hämmästelemästä nimenomaan lajien runsautta:

“Mutta kun silmäilen sitä valtavaa moninaisuutta, mikä Jumalan viisauden luomistöissä on vallitsevana, arvioin etten selitystyössäni ole päässyt alkua pidemmälle.” (Hex. 8,8)

Augustinus Jumalan kartanossa

Basileioksen aikalainen latinankielisessä osassa Rooman valtakuntaa oli Hippon piispa Augustinus. Tämä maailmanhistorian tunnetuin manikealainen kääntyi kristityksi Milanossa 380-luvulla ja viehättyi uusplatonismin maailmankuvasta, jonka mukaan maailma on hierarkkisesti järjestynyt monistinen kokonaisuus, suuri olemisen ketju.

Augustinuksen ajattelua 380-390 –lukujen tuotannossa hallitsevat manikealaisvastaiset teemat. Tämä oli yksi syy siihen, miksi Genesiksen alkuluvut kiinnostivat häntä, sillä manikealaisuudessa ruumiillisen maailman luominen merkitsi pahan vallan aikaansaannoksia. Vanhan testamentin luojajumala oli Pimeyden Prinssin henkilöitymä, joka sitoi valon valtakunnan lapsia lihaan ja materiaan. Basileioksen edellä ihastelema luomakunnan lajikirjo, koko kihisevä kosmos, oli manikealaisten mytologian mukaan demonien sikiöitä ja siemennestettä.

Tätä näkemystä vastaan Augustinus toisteli toistamasta päästyään aksioomaa universumin hyvyydestä. Maailmassa havaitut silmiinpistävät esimerkit kärsimyksestäkin ovat osa Luojan tarkoitusperiä. Teoksessa Katolisen kirkon ja manikealaisten elämäntavat Augustinus käyttää luonnosta kuvaa Jumalan suurena kartanona (domus), jossa kaikki asiat pienistä suuriin ja pelottavista palvottaviin ovat omalla tarkoituksenmukaisella paikallaan:

Tunnustan vilpittömästi, etten tiedä, miksi hiiret ja sammakot tai kärpäset ja toukat on luotu. Mutta minusta ne ovat kaikki lajeissaan kauniita, vaikka syntiemme vuoksi niistä useat tuntuvat olevan meille vihamielisiä. En tunne yhtäkään eläinlajia, jonka rakenteessa ja jäsenissä ei olisi säännöllisyyttä, tasapainoa ja järjestystä, niin että kaikki tähtää ykseyteen ja sopusointuun. En ymmärrä, mistä muualta tämä kaikki tulisi, ellei korkeimmasta säännöllisyydestä, tasapainosta ja järjestyksestä, joiden alkuperä on Jumalan ikuisessa ja muuttumattomassa korkeudessa. Jos nämä meidän hölösuiset pässinpäämme pysähtyisivät hetkeksi pohtimaan tätä seikkaa, he lakkaisivat ensinnäkin kyllästyttämästä meitä ja toiseksi alkaisivat ylistää Jumalan taidetta pohdiskeltuaan kaikkea kauneutta, mitä maailman suurista ja pienistä asioista löytyy. Järkeä ei loukkaa koskaan se, mikä hirvittää ehkä pinnallisia tunteita. Luonnossa ei ole virheitä, vaan meidän rajallisuuttamme on syyttäminen. […] Miksi valitat tarpeettomista otuksista? Jos sinua ei miellytä, että ne eivät ole hyödyksi, etkö voi olla iloinen siitä, että ei niistä haittaakaan ole? Vaikka ne eivät satu sinun talouttasi kannattamaan, ne ovat kuitenkin välttämättömiä koko luonnonjärjestyksen täydentämiseen. Se talous on paljon suurempi ja parempi kuin omat pikku pihamme. Sitä kartanoa johtaa Jumala paljon paremmin kuin yksikään meistä pitää omaa kotitalouttaan koossa. (mor. 1, 25-26)

Luomistekstien hermeneutiikka

Augustinus oli koko elämänsä kiinnostunut tulkitsemaan ja lukemaan Genesiksen ensimmäisiä lukuja. Luomiskertomuksen tulkintaan Augustinus käyttää monenlaisia metodeja eikä ole aivan helppo ymmärtää, miten hän oikeastaan Genesistä ymmärsi. Augustinus tulkitsee luomiskertomusta allegorisesti, eettisesti, historiallisesti ja filosofisesti. Monet lukutavat ovat mahdollisia ja sallittuja. Luomisen kuusi päivää tuntuvat olevan Augustinuksellekin vaikeasti tavoitettavia: “Sitä, millaisia nuo päivät ovat olleet, meidän on tavattoman vaikea tai ihan mahdoton ajatella, saati sitten kuvata” (ciu. 11, 6).

Tunnustuksissa (conf. 12, 14, 17-30,41) Augustinus tutkii varsin seikkaperäisesti erilaisia legitiimejä tapoja ymmärtää kolmea eri luomiskertomuksen propositiota (caelum et terram, in principio, terra invisibilis et incomposita). Vaikea teksti kirvoittaa Augustinukselta pohdintaa tekstin alkuperäisestä intentiosta, Raamatun hermeneutiikasta ja sen säännöistä.

Karusti yksinkertaistaen voidaan todeta, että Augustinus sallii luomiskertomuksen tulkinnassa laajan kirjon erilaisia maailmankuvallisia vastauksia; toisin sanoen, samat sanat voivat tarkoittaa monia eri vastauksia “miten” –kysymyksiin. Samalla Augustinus kuitenkin tuntuu tietävän oikean luomisuskon rajat eli perusaksioomat, joita kristitty ei voi ylittää. Kristityt voivat olla eri mieltä esimerkiksi siitä, tarkoittaako Gen 1:1 “taivas ja maa” hengellistä, taivaallista luontoa ja muodotonta materiaa vai näkymätöntä luontoa ja näkyvää luontoa, mutta eivät siitä, onko luomakunta Jumalan tekemä ja hyvä vai ei.

Lisäksi Augustinus varoittaa ylpeästä ja riidanhaluisesta tavasta yrittää tulkita Genesistä: jos kristityt alkavat liialti tukkanuottasille siitä, miten tarkkaan ottaen Genesiksen alkuluvut tulee ymmärtää, he saattavat kadottaa käsistään Raamatun tekstin todellisen intention tai asian (res): rakkauden.

Kehittyvä ja jatkuva luomistyö (rationes seminales)

Eräässä myöhemmässä Genesiksen selityksessään (Genesiksen kirjaimellinen selitys, de Genesi ad litteram) Augustinus luonnostelee teoriaa luomistyön etenemisestä ajassa. Universumin malli on luotu Jumalan Sanan (sapientia, Verbum) mielessä välittömästi (”silmänräpäyksessä”, in ictu oculi) niin, että kaikelle olevalle ja luodulle on mittansa, lukunsa ja painonsa (mensura, numerus, pondus).

Kun Jumala loi ajan ja avaruuden, luomakunta alkaa kehkeytyä auki kuin kirjakäärö, Jumalan siihen istuttamien koodien ja informaation ohjaamana (Gn. litt. 6, 14, 25). Tätä informaatiota Augustinus kutsuu sanoilla causales rationes tai rationes seminales, ”siemensyyt”. Jo terminologia paljastaa, että stoalaisella käsityksellä todellisuuden rationaalisesta perusrakenteesta on osansa Augustinuksen ajatteluun.

Universumi on Augustinuksen toisaalla esittämän kuvan mukaan kuin raskaana oleva äiti, johon kätkeytyy ajan mukana syntyvä elämä. Tuo elämä rakentuu aistittavasta ja konkreettisesta materiasta, mutta materia ei voi olla itsensä syy ja synnyttäjä, vaan sitä ohjaavat Jumalan luomat piilevät, matemaattiset, ajassa ilmenevät ja immateriaaliset syyt.

Luonnontiede ja kristittyjen omin päin keksimät teoriat

Samassa Genesiksen tulkintaa käsittelevässä teoksessa Augustinus ottaa hauskasti kantaa myös siihen, miten kristityn tulee keskustella luonnontutkimukseen liittyvistä asioista epäuskoisten ja asiaansa perehtyneiden tutkijoiden kanssa. Augustinus on yhtäältä skeptinen luonnontutkimuksen yksityiskohtien tuottamasta hyödystä, mutta toisaalta hän kehottaa kristittyä pysymään nöyränä vaivalla hankitun tiedon edessä.

Missään tapauksessa kristityn ei tulisi kuvitella tuntevansa Raamatun tekstien perusteella oikotietä luonnonilmiöiden parempaan tuntemiseen:

Monesti käy niin, että myös ei-kristitty tietää varman logiikan tai kokemuksen perusteella asioita maasta, taivaasta, muista tämän maailman rakenteista, tähtien liikkeistä, käänteistä, kokoluokista tai välimatkasta, auringon- tai kuunpimennyksistä, vuosien ja aikakausien kiertokulusta, eläinlajien, kasvikunnan tai geologian tai minkä tahansa tämäntyyppisten asioiden olemuksesta. Silloin on todella häpeällistä ja vaarallista, että tällainen ihminen kuulee jonkun kristityn sekoilevan näistä asioista muka kristinuskon kirjoitusten mukaan. Tällaista on vältettävä kaikin voimin. Kun epäuskoinen tutkija sitten tajuaa, että kristitty on hakoteillä aivan kaikista asioista taivaan ja maan välillä, kuten on tapana sanoa, hänen on vaikea pidättää nauruaan. Eikä se ole vielä noloa, että jonkun ihmisen pöhköyksille nauretaan, vaan se, että ulkopuoliset luulevat meidän tekstiemme tarkoittavan jotain tuollaista. Sitten käy niin, että ihmiset, joiden pelastuksen tähden meidän tulee nähdä vaivaa, arvostelevat ja halveksivat Raamattua typeräksi kirjaksi omaksi suureksi vahingokseen. Sillä kun he tajuavat, että joku kristitty erehtyy asiassa, jonka he tuntevat erinomaisesti, ja kuulevat tämän perustelevan pöpiä ajatustaan meidän pyhillä kirjoituksillamme, miten he voisivat sen jälkeen uskoa Raamattuun, kun se puhuu kuolleiden ylösnousemuksesta, tulevan elämän toivosta ja taivaan valtakunnasta? Nythän Raamattu heidän käsityksensä mukaan kuvailee aivan vastoin totuutta niitä seikkoja, jotka he ovat itse kokeellisesti tai vuorenvarmoin laskutoimituksin kyenneet havaitsemaan. (Gn. litt. 1, 19, 39)

Vaikka Augustinus ei anna tarkempia esimerkkejä kristittyjen esittämistä ”pöpeistä ajatuksista” (vana sententia), käy selvästi ilmi, että Augustinus näkee riskejä siinä, kuinka Raamatun lukija alkaa rakennella luonnontieteellisiä kuvauksia Raamatun tekstin perusteella ja riitauttaa kotitekoiset pohdintansa sitten empiirisen havainnoinnin tai matematiikan kanssa.

Tuleeko kristityn osata keskustella luomisuskosta järkevästi?

Vaikka Augustinus kehottaa kristittyä pidättymään heppoisista raamatuntulkinnoista nousevista luonnontieteellisistä mietteistä, hän ei kuitenkaan katso, että uskon ja tiedon alat olisivat täydellisen erillisiä tietämisen aloja, kuten paleontologi Stephen Jay Gouldin kehittämän ja monen teologin allekirjoittaman NOMA-mallin mukaan ajatellaan.

Päinvastoin, vastikään löydetyssä viihteellisessä saarnassaan (s. Dolbeau 23, 8-12) Augustinus kehottaa ja kouluttaa kristittyjä kuulijoitaan käymään logiikkaan ja luomakunnan evidenssiin perustuvaa keskustelua esimerkiksi Jumalan olemassaolosta ja ”teoista” (opera) luomakunnassa. Yhtenä tällaisena evidenssinä Augustinus käyttää Marilynne Robinsonin tapaan ihmisen mieltä (anima): aineettoman tietoisuuden vaikutukset ihmisten kanssakäymiseen ja käsinkosketeltavaan todellisuuteen puhuvat sen puolesta, että aineellisen luomakunnan järjestyksen takana on ikuinen, järjellinen Mieli.

ATEISTI: Näytä se minulle.

AUG: Mitä sinulle pitää näyttää?

ATEISTI: Jumala.

AUG: Siis kenelle?

ATEISTI: No minulle, jos tahdot minun uskovan! Minähän en usko mihinkään, ellen näe.

[…]

AUG: Velikulta, kyselläänpä molemmat yhdessä. Jos käy nyt niin, että yritän näyttää Hänet sinulle, mutta en pystykään, kun siihen tarvitaan aikaa ja tarvitaan vaivaa ja tarvitaan hyvät ohjeetkin, niin jos minäkin saisin kysyä sinulta jotakin. Sinä sanot: näytä minulle Jumala. Minäpä sanon: Näytä sinä minulle mielesi. Sinä pyysit minulta jotain todella korkealentoista, minä taas jotain ihan arkista. Sinä halusit nähdä Jumalan, joka ei ole elämässäsi läsnä. Minä taas haluaisin nähdä jotain, mikä sinulla varmasti on käsillä. Sinä halusit nähdä etsinnän kohteen, minä taas itse etsijän. Mitäs jos sanoisin, ettei sinulla mitään mieltä olekaan? Mitä silloin tekisit? Jos uskot vain silmiäsi, ei sinulla ole silloin mieltä. Jos en näe mieltäsi, en usko, että sitä on olemassakaan.

ATEISTI: No ei mieltä voikaan nähdä silmillä, mutta sen voi osoittaa todeksi mielen teoista. Näet minun kävelevän ympäriinsä, kuulet kun puhun, ja kun sinä puhut, niin minä vastaan. Ja nyt epäilet, ettei minulla ole mieltä?

AUG: Tässä päästiin nyt siihen, että en ole koskaan nähnyt mieltäsi, mutta olen nähnyt mielesi tekemät teot. Jos minä saan tietää sinun mielestäsi sen tekemien tekojen kautta, niin opi sinä tuntemaan Jumalaa hänen tekojensa kautta. Mieli on olemassa, koska se saa lihan liikkeelle. Ja sinunko mielestäsi ei ole Jumalaa, joka on saanut maailman liikkeeseen?

Etkö tunne kylmiä väreitä, kun katsot miten kaikki on järjestetty: maat avoinna taivaankappaleiden alla; yön ja päivän vaihtelu; vuodenaikojen kierto; auringon roihu, kun se täyttää päivän kirkkaudellaan; kuun ja tähtien lempeä valo, jolla ne pehmentävät yön hämäryyttä; maasta kasvavat hedelmät ja kumpuavat lähteet. Ja kaikki olennot, jotka syntyvät maan päälle, ja ne syntyvät elämään! Se, mikä syntyy, siis elää, mutta se, mikä on saanut ne syntymään, ei elä? Totisesti Jumala on siis olemassa, siitä ei ole mitään epäilystä.

Augustinuksen lyyrinen kuvaus maailmankaikkeuden kauneudesta keskellä humoristista ja poleemista saarnaa tiivistää hyvin myöhäisantiikin kristittyjen vähemmälle huomiolle jääneen luomisuskon eetoksen: ihmisen tulee 1) ihmeissään tutkia kosmoksen ihanuutta ja 2) tehdä siitä johtopäätökset Jumalan hyvyydestä.

Lähteet:

Basileios

Hexaemeron. Kuuden päivän luomistyö. Yhdeksän luomistyötä käsittelevää saarnaa (suom. Heikki Koskenniemi). Helsinki: Suomen patristinen seura 2015.

Augustinus

De moribus ecclesiae catholicae et de moribus Manicheorum libri duo. CSEL 90, 3-156.

Confessionum libri tredecim. CCL 27, 1-273.

De Genesi ad litteram libri duodecim. CSEL 28, 1,3-435.

Sermo Dolbeau 26. Augustin d’Hippone, Vingt-six sermons au peuple d’Afrique. Retrouveés à Mayence, édités et comméntes par F. Dolbeau. Paris 1996. 593-615.

Kirjallisuutta:

Harmless, William, “The Voice and the Word:
Augustine’s Catechumenate in Light of the Dolbeau Sermons.” Augustinian Studies 35:1 (2004). 17-42.

Henke, Rainer, Basilius und Ambrosius über das Sechstagewerk. Eine vergleichende Studie. Basel: Schwabe 2000.

Mayer, Cornelius, ”Creatio, creator, creatura.” Augustinus-Lexikon 1. Basel: Schwabe 1986. 56-116.

O’Donnell, James, Augustine: Confessions. Introduction, text and commentary. Vol. I–III.

Oxford: Clarendon Press 1992.

Williams, Rowan, ”Creation.” Augustine through the Ages, An Encyclopedia (ed. Allan D. Fitzgerald). Grand Rapids: Eerdmans 1999. 251-254.

Kuva 1: Tobias Negele@unsplash.com. CC0.

Kuva 2: Wikimedia Commons. PD.

Kuva 3: Los Angeles County Museum of Art@Wikimedia Commons. PD.