Järki ja tunteet jumala-argumenttien pohjalla
Pitävätkö uskonnonfilosofit jumalatodistuksia pätevinä osittain siksi, että he pitävät jo ennalta Jumalan olemassaoloa todennäköisenä? Selittääkö evoluutio Jumalaa paremmin sen, miksi pidämme moraaliarvoja sitovina? Lari Launonen haastatteli Helsinki Analytical Theology (HEAT) -seminaariin perjantaina saapuvaa filosofi Helen De Cruzia.
Uskontoa ei esiinny vain alkukantaisten heimojen tai sorretun työväen parissa, vaan myös yliopistoissa, filosofien ja tiedemiesten keskuudessa. Tätä ihmisen ainaista taipumusta uskonnollisuuteen on valottanut viime vuosina kognitiivinen uskontotiede, joka etsii vastauksia ihmismielen psykologisista prosesseista ja sen evoluutiohistoriasta.
Kun useimmat teologit ja uskonnonfilosofit vasta heräilevät tieteenalan olemassaoloon, tekee Helen De Cruz uraauurtavaa tutkimusta uskonnonfilosofian ja kognitiivisen uskontotieteen risteyksessä. Filosofi Johan De Smedtin kanssa kirjoitettu teos A Natural History of Natural Theology (2015) käsittelee filosofisia jumalatodistuksia kognitiotieteen ja evoluution näkökulmasta. Kysymys on siitä, miksi homo sapiens on psykologisesti taipuvainen pitämään jumala-argumentteja hyvinä, ja onko tämän taipumuksen ymmärtämisellä jotain seurauksia argumenttien pätevyyden arvioimiselle.
– Kognitiota ja kehityspsykologiaa tarkasteleva evolutiivinen selitys voi tehdä ymmärrettäväksi jumala-argumenttien jatkuvan vetovoiman selittämällä, miten argumentit istuvat meidän kognitiiviseen koneistoomme, De Cruz sanoo.
De Cruzin mielestä jumalatodistusten suosiota ei täysin voida ymmärtää pelkän filosofisen analyysin avulla. Filosofien (mm. David Hume) ja teologien (mm. Karl Barth) kritiikeistä huolimatta ne pitävät pintansa vuosisadasta toiseen, ja samantyyppisiä argumentteja esiintyy eri uskonnoissa ja kulttuureissa.
Hän ottaa esimerkiksi kosmologiset jumala-argumentit, jotka vetoavat maailmankaikkeuden ulkopuoliseen syyhyn (Jumalaan) selitykseksi maailmankaikkeuden olemassaololle. Esimerkiksi William Lane Craigin tunnetuksi tekemän kalam kosmologisen argumentin keskeisen premissin mukaan mikään ei voi alkaa olemaan itsestään, ilman ulkopuolista, kausaalista aiheuttajaa. Muun muassa vauvoilla ja leikki-ikäisillä tehdyt testit osoittavat, että tämä premissi on varsin intuitiivinen: esimerkiksi “tyhjästä” ilmaantuvaa pehmolelua lapset ensin ihmettelevät, kunnes ilmiölle ilmestyy aiheuttaja, kuten ihmiskäsi, joka on työntänyt lelun näkyviin.
– Kosmologinen argumentti vetoaa kognitiiviseen taipumukseemme suosia kausaalisia selityksiä, erityisesti deterministisiä ja toimijoihin (agents) perustuvia selityksiä. Kysymyksen “miksi maailmankaikkeus on olemassa” taustalla on monien ihmisten kokema tunne kosmoksen ihmeellisyydestä. Kysymykseen on myös intuitiivisesti tyydyttävä vastaus: “Jumala loi sen”.
Evolutiiviset selitykset heikentävät moraalisten argumenttien premissejä
Kognitiivisen uskontotieteen teorioiden vaikutus uskonnollisten uskomusten rationaalisuuteen on puhuttanut uskonnonfilosofeja lähivuosina. Jos esimerkiksi jumalauskomukset näyttävät tutkimuksen perusteella syntyvän epäluotettavien psykologisten prosessien seurauksena, onko järkevää uskoa Jumalaan? Tosin monien uskonnonfilosofien mielestä kognitiivinen tutkimus ei juurikaan hetkauta uskonnollisten uskomusten järkevyyttä (ks. Visala 2014).
Mitä vaikutusta ihmismielen prosessien tai sen evoluution ymmärtämisellä olisi siis filosofisten jumala-argumenttien pätevyydelle? Onhan esimerkiksi kosmologisen argumentin pohjalla oleva kausaalisuusperiaate (mikään ei tule olemaan itsestään) myös luonnontieteiden lähtökohta, mutta tieto psykologisesta taipumuksestamme etsiä kausaalisia selityksiä tuskin saa yhtäkään tiedemiestä epäilemään, että syy-seuraus-suhteiden etsiminen olisi irrationaalista.
Helen De Cruzin mielestä tieto uskonnollisten uskomusten syntyprosessista voi kuitenkin joissain tapauksissa vaikuttaa uskomusten rationaalisuuteen. Kognitiivis-evolutiiviset selitykset voivat nakertaa myös joidenkin perinteisten jumalatodistusten, kuten moraalisen argumentin, premissien uskottavuutta.
– Moraaliset argumentit eri muodoissaan vetoavat intuitioihimme siitä, että moraalinormit eivät ole vain sattumanvaraisten kulttuuristen ja evolutiivisten prosessien tuote, De Cruz selvittää.
Kirjassaan De Cruz ja De Smedt käsittelevät argumenttia moraalin objektiivisuudesta sekä argumenttia moraalisesta tietoisuudesta (moral awareness). Ensimmäisen argumentin mukaan objektiivisia, moraalisia faktoja voi olla olemassa vain, jos Jumala on olemassa. Moraaliseen tietoisuuteen vetoava argumentti (joka lienee monille tuttu C. S. Lewisin kirjasta Tätä on kristinusko) sen sijaan väittää, ettei ihmisten universaalia kokemusta tiettyjen moraalinormien velvoittavuudesta voida selittää luonnollisilla syillä. Esimerkiksi Richard Swinburnen (2004, 216) mielestä moraalinen tietoisuus jonkin säännön velvoittavuudesta siinäkin tilanteessa, kun henkilö haluaisi toimia säännön vastaisesti, on vaikeaa selittää evoluution avulla.
– Perinteisesti on ajateltu, että Jumala selittää tämän ilmiön paremmin kuin naturalismi. Evoluutiobiologit ovat kuitenkin edistyneet selityksissä siitä, kuinka tällainen moraalitaju voisi kehittyä, vaikka moraalinormeja ei olisi olemassa.
De Cruz ja De Smedt pitävät todennäköisenä, että moraalitaju on biologinen adaptaatio, joka on mahdollistanut laajamittaisen yhteistyön varhaisissa ihmisyhteisöissä esimerkiksi metsästämisen ja lastenhoidon suhteen. “Nämä vaativat psykologisia mekanismeja, jotka turvaavat yhteistyön silloinkin, kun se on organismin senhetkisten intressien vastaista”, he kirjoittavat.
– Teistinen käsitys moraalista ei ole ristiriidassa tällaisen psykologisen ja evolutiivisen evidenssin kanssa, mutta teismi ei välttämättä ole paras selitys moraalitajun olemassaololle, De Cruz toteaa.
Onko uskonnonfilosofia “heikosti verhoiltua apologetiikkaa”?
Kognitiotieteiden on katsottu osoittavan, että ihmiset eivät ole niin rationaalisia olentoja kuin yleensä kuvittelevat. Uskonnolliset, moraaliset ja esimerkiksi poliittiset uskomukset näyttävät usein muotoutuvan tunteiden ja selkäydinreaktioiden pohjalta, ja reflektiivisen ja analyyttisen ajattelun rooli on perustella näitä tunnepohjaisia vakaumuksia jälkeenpäin. “Tunteellinen koira ja sen rationaalinen häntä”, havainnoi sosiaalipsykologi Jonathan Haidt päätöksenteon järjestystä. De Cruz on pitkälti samoilla linjoilla.
– Reflektiivinen päättely näyttelee pienempää roolia kuin ihmiset ovat yleensä uskoneet. Me käytämme sitä lähinnä perustellessamme toisille niitä intuitioita ja emootioita, jotka johtavat meitä. Toisaalta omissa tutkimuksissani olen havainnut, että perusteluiden ja emootioiden järjestys ei aina ole tämä, vaan ne ovat usein hyvin sekoittuneita.
De Cruz on hiljattain tutkinut, mitkä muut tekijät kuin analyyttinen ajattelu mahdollisesti vaikuttavat uskonnonfilosofien uskomuksiin. Esimerkiksi filosofit Paul Draper ja Ryan Nichols (2013), ovat väittäneet, että kognitiiviset vinoumat (bias) ja ryhmäefekti vaikuttavat uskonnonfilosofien uskomuksiin enemmän kuin muiden filosofisten alojen edustajien kohdalla. Heidän mukaansa uskonnonfilosofia onkin usein “heikosti verhoiltua apologetiikkaa”. De Cruzin uskonnonfilosofeille tekemän kyselytutkimuksen mukaan uskonnollinen kasvatus ja identiteetti ovat kyllä olleet monille (43,9 % vastanneista) syitä suuntautua uskonnonfilosofian pariin (De Cruz 2015). Toisaalta apologeettiset motiivit mainitsivat vain harvat (7,2 %).
– Monilla Jumalaan uskovilla filosofeilla oli uskonnollinen kasvatus, jota he arvostivat, sekä voimakas uskonnollinen kokemus, jota he pyrkivät ymmärtämään. Sen sijaan monilla ateistisilla uskonnonfilosofeilla oli voimakas emotionaalinen vaikutelma siitä, etteivät enää kuuluneet Jumalaan uskovien joukkoon, De Cruz havainnoi tutkimustuloksia.
Tietysti myös argumenteilla on merkitystä vakaumusten muodostumisessa. Monet ateistit olivat jo opiskelujen aikana olleet vaikuttuneita Humen argumenteista luonnollista teologiaa vastaan ja pitivät niitä “täydellisen tuhoavina”. Toiset taas olivat päätyneet pitämään jumalatodisteita pätevinä.
De Cruzin mielestä kristityt filosofit saattavat pitää esimerkiksi kosmologista argumenttia parempana kuin ei-uskovat filosofit johtuen osittain heidän ennakkokäsityksistään Jumalan olemassaolon mahdollisuudesta. Ennakkokäsityksistä seuraa se, että ateisti ja teisti ovat eri mieltä siitä, mikä on hyvää evidenssiä Jumalan olemassaolosta. Myös intuitio suunnittelusta näyttää esiintyvän monissa kulttuureissa ja uskonnoissa (kuten hindulaisuudessa), mutta kaikki ihmiset eivät näytä havaitsevan Jumalan kädenjälkeä luomakunnassa.
– Havaintomme luonnosta ja sen mahdollinen todistusvoima teismille on niin sanotusti teoriapitoista, tieteenfilosofian termiä lainatakseni. Katselemme myös luonnon monimutkaisuutta ja kauneutta omien uskomustemme linssien lävitse.
Ateistissakin luonto voi herättää suuria tunteita, mutta tämä ei itsestään johdata uskomaan Jumalaan.
– Esimerkiksi upea maisema tai myrsky voi saada hänet liikuttuneeksi, mutta hän voi silti ajatella, että luonto itsessään on hänen ihmetyksensä ja liikutuksensa oikea kohde, De Cruz toteaa.
De Cruzin mukaan monet teologit ja uskonnonfilosofit ovat hyvin skeptisiä evolutiivis-psykologisten näkökulmien merkityksestä. Oltiinpa tutkimuksen arvosta mitä mieltä tahansa, mielestäni se onnistuu vähintään muistuttamaan kahdesta asiasta: uskonnonfilosofiakin on inhimillistä puuhastelua, jonka taustalla vaikuttavat muutkin kuin rationaaliset tekijät, eivätkä filosofiset intuitiomme ole mitään kaikille yhteisiä puhtaan järjen totuuksia.
Kirjallisuutta:
De Cruz, Helen & De Smedt, Johan. A Natural History of Natural Theology. Cognitive Science of Theology and Philosophy of Religion. 2015.
De Cruz, Helen. Irrelevant influences and philosophical practice: A qualitative study. 2015.
Draper, Paul & Nichols, Ryan: Diagnosing cognitive biases in philosophy of religion. The Monist 96, 420–444. 2013.
Lewis, C. S. Tätä on kristinusko. 2012.
Swinburne, Richard. The Existence of God. 2004.
Visala, Aku. The evolution of divine and human minds: Evolutionary psychology, the cognitive study of religion and theism. – Religion, evolution and cognitive science. 2014.