Ihmisoikeuksiin vedotaan usein kuin Jumalan tahtoon. Niiden avulla saatetaan sekä vastustaa että puolustaa esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliittoja tai Jehovan todistajien karttamiskäytäntöä.

Viime joulun alla pöyristyttiin ja huvituttiin perussuomalaisten kansanedustajan Laura Huhtasaaren ihmisoikeuksia koskevista lausunnoista. Ilmeisesti oli uutisoitu virheellisesti, että Huhtasaaren mielestä ihmisoikeudet eivät kuuluisi kaikille.

Sosiaalisessa mediassa ilkuttiin, että ”meinasi sitten Huhtasaari määritellä ihmisoikeudet uudelleen” ja järkytyttiin siitä, miten ”tällaisia typeryksiä on kansanedustajina”. Pöyristyminen ja huvittuminen näytti nojaavan käsitykseen, jonka mukaan ihmisoikeudet ovat itsestäänselvyyksiä, jotka lapsikin ymmärtää. Ihmisoikeuksien käsitteellisten ongelmien kanssa sekaantuvaa pidetään tyhmänä ja ihmisoikeuksien uudelleenmäärittelijää koskemattomuuden loukkaajana.

Paljon pitäisi tapahtua, että löytäisin itseni äänestämästä Perussuomalaisia, enkä kaikkia Huhtasaaren lausumia allekirjoita. Mutta ihmisoikeustematiikkaa tutkivana sosiaalieetikkona huomaan samaistuvani Huhtasaareen sikäli, että minäkin olen hankaluuksissa ihmisoikeuksiin liittyvien käsitteellisten ongelmien kanssa samalla, kun yritän määritellä uudelleen, mitä ihmisoikeuksilla on tarkoitus pohjimmiltaan turvata. Huhtasaari ei ole mielestäni tyhmä. Sen sijaan ihmisoikeuskeskustelu on oikeasti vaikeaa.

Kuuluvat kaikille?

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty kuittasi Huhtasaaren kannanottoihin liittyvän uutisoinnin jakamalla sosiaalisessa mediassa sanomaa: ”Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille!” YK:n mukaan ihmisoikeudet kyllä kuuluvat kaikille, mutta moni kysymys jää vaille vastausta. Esimerkiksi, missä merkityksessä itsemääräämisoikeus kuuluu tai ei kuulu pikkulapsille? Tähän on ainakin kolme eri näkökulmaa.

Se, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, ei tarkoita, etteikö niitä voitaisi rajoittaa. Esimerkiksi pikkulasten itsemääräämisoikeutta voidaan rajoittaa heidän terveytensä ja turvallisuutensa suojaamiseksi, sillä he ovat ikänsä vuoksi paternalismin oikeuttavassa tilassa. Ihmisoikeussopimusten perusteella voitaisiinkin ehkä sanoa, että ihmisoikeudet rajoitusperiaatteineen kuuluvat kaikille. Tässä merkityksessä itsemääräämisoikeus kuuluu myös pikkulapsille, vaikka sitä rajoitetaankin paljon.

Toisaalta voidaan myös väittää, ettei itsemääräämisoikeutta sovelleta pikkulapsiin, koska he eivät ole epäkypsyytensä vuoksi riittävän kompetentteja päättämään omista asioistaan. Tässä näkemyksessä itsemääräämisoikeutta ei siis rajoiteta, vaan sen soveltamiselle asetetaan kriteereitä. Voitaisiin jopa sanoa, että itsemääräämisoikeus on ansaittava riittävällä kompetenssilla ja että sen voi myös menettää esimerkiksi dementoituessaan. Näkemys on kuitenkin käsitteellisesti ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille.

Kolmanneksi itsemääräämisoikeus voidaan ymmärtää myös oikeutena tiettyihin kykyihin, muun muassa oikeutena kompetenssiin. Tästä näkökulmasta katsottuna itsemääräämisoikeus velvoittaa muita ihmisiä tukemaan ihmisen kompetenssia. Näin ymmärrettynä itsemääräämisoikeutta ei ole tarpeen eikä mielekästä rajoittaa terveyden ja turvallisuuden suojaamiseksi. Päinvastoin, terveellinen ja turvallinen kasvuympäristö kehittää osaltaan lapsen kompetenssin kehittymistä. Tässä merkityksessä itsemääräämisoikeus kuuluu pikkulapsille, sillä heillä on luovuttamaton oikeus saada tukea kompetenssinsa kehittymiseen.

Eli kuuluvatko ihmisoikeudet kaikille? Ensinnäkin vastaus riippuu siitä, mitä kysyjä tarkoittaa ihmisoikeuksien käsitteellä ja niiden jollekin kuulumisella. Toiseksi, jotta ihmisoikeudet voisivat kuulua kaikille, on niiden sisältöä joskus myös määriteltävä uudelleen tai täsmennettävä. Esimerkiksi itsemääräämisoikeuden käsite on syytä ymmärtää täsmällisemmin oikeutena tiettyihin kykyihin. Silloin on mielekästä väittää sen kuuluvan kaikille – myös pikkulapsille ja dementikoille.

Luovuttamattomia ja höllyviä

Ihmisoikeuskeskustelun vaikeus johtuu osaltaan siitä, että oikeudet ovat samanaikaisesti sekä luovuttamattomia että prosessissa olevia näkemyksiä. Yhtäältä ihmisoikeuksia pidetään kaikkien ihmisten oikeuksina heidän ihmisyytensä perusteella, eikä niitä voi menettää. Toisaalta käydään kuitenkin keskustelua siitä, mitä nuo luovuttamattomat oikeudet ovat ja miten niitä pitäisi tulkita. Ihmisoikeuksiin turvaudutaan ja vedotaan, mutta ne ovat höllyviä. Ihmisoikeudet ovat ikään kuin prosessi, jonka kautta keskenään eri mieltä olevat ihmiset sanoittavat sitä, mikä ihmisyydessä on luovuttamatonta.

Ihmisoikeudet pohjautuvat käsitykseen ihmisarvosta, joka on käsitteenä jopa ihmisoikeuksien käsitettä hankalampi. Millä perusteella ihmisellä on arvo, ja mitä tuo ihmisarvo edellyttää? Mitä pohjimmiltaan on ihmisyys? Merkittävää on, että me keskenämme eri mieltä olevat ihmiset tunnustamme ihmisyydessä jotain sellaista, minkä vuoksi haluamme turvata itsellemme ja toisillemme oikeuksia. Keskustelulle ja prosessoinnille avointa on kuitenkin se, millaisilla oikeuksilla tuota ihmisyyttä haluamme turvata.

Joskus ihmisoikeuksiin vetoaminen on aivan paikallaan. Jos on olemassa jokin ihmisoikeussopimus, jossa on sovittu täsmällisesti jotakin, on ihmisoikeuksiin vetoaminen näissä kysymyksissä mielekästä. Toinen kysymys on, pitääkö tuon sopimuksen olla voimassa hamaan maailman tappiin ja millä perusteella.

Karttamiskäytäntö: juridinen vai eettinen kysymys?

Julkisessa mielipiteenvaihdossa ihmisoikeuksiin vedotaan usein silloinkin, kun asiasta ei ole olemassa selkeää lakia tai sopimusta. Ihmisoikeuksiin vetoamalla voidaan esimerkiksi sekä puolustaa että vastustaa keskenään samaa sukupuolta olevien avioliittoja. Tällainen ihmisoikeuksiin vetoaminen kuitenkaan tuskin saa keskustelukumppania muuttamaan mielipidettään.

Ihmisoikeuksiin vetoamisessa on joissakin keskusteluissa samaa kuin Jumalan tahtoon vetoamisessa. Se ei varsinaisesti vie keskustelua eteenpäin, vaan saattaa myös korottaa muuria keskenään eri mieltä olevien välillä. Ihmisoikeuksiin tai Jumalan tahtoon vetoamisella ei voi nimittäin muuttaa sitä seikkaa, että keskustelukumppanilla voi olla erilainen käsitys siitä, mikä on ”Jumalan tahto” tai ”ihmisoikeuksien mukaista”.

Joskus ihmisoikeuden käsitettä käytetään myös synonyyminä ihmiselle tärkeälle asialle ja ihmisoikeusloukkausta puolestaan synonyymina sille, että ”jokin on väärin”. Ihmisoikeuksien käsitteen runsas käyttö saattaa johtua osittain siitä, että meillä on vaikeuksia puhua oikeasta ja väärästä – siis sellaisista eettisistä kysymyksistä, joihin liittyy mielipide-eroja. Pitäisikö joskus puhua ihmisoikeuksien sijaan siitä, että asiat ovat itselle tärkeitä, että ne edistävät omaa tai toisten hyvinvointia tai että jokin ahdistaa tai on eettisesti väärin? Ihmisoikeudet eivät nimittäin ole mitä tahansa tärkeitä asioita. Ne ovat juridisia oikeuksia, joiden kääntöpuolella on toisten ihmisten juridinen velvollisuus tehdä jotakin tai pidättäytyä tekemästä jotakin.

Esimerkiksi Uskontojen uhrien tuki ry on esittänyt, että Jehovan todistajien yhteisön tapa karttaa yhteisön entisiä jäseniä polkee ihmisoikeuksia. Karttamiskäytäntö on toki paheksuttava, sen seurauksena ihmisiä on päätynyt epätoivoon ja itsemurhiin. Mutta onko karttamiskäytäntö paheksuttava juridisesti, vai sittenkin eettisesti? Jotta kyse voisi olla juridisesta ihmisoikeusrikkomuksesta, pitäisi ihmisillä nimittäin olla juridinen velvollisuus pitää yhteyttä johonkuhun. Mutta voiko tällaista juridista velvollisuutta olla? Jos ei voi, ei sitä oikein voi rikkoakaan.

Vaikka karttamiskäytäntö olisikin paheksuttava ”vain” eettisesti, tekisikö se siitä vähemmän paheksuttavan? Vai onko niin, ettei kaikkia todella tärkeitä asioita voida turvata juridiikan keinoin niiden luonteesta johtuen? Esimerkiksi rakkauden tärkeyttä ei vähennä se, ettei meillä voi olla juridisessa mielessä ”oikeutta rakkauteen”.

Vastakkaisia johtopäätöksiä uskonnonvapauden pohjalta

Ihmisoikeuskeskustelu ei välttämättä ole helppoa silloinkaan, kun vedotaan vakiintuneeseen ja ihmisoikeussopimuksiin listattuun ihmisoikeuteen. Näidenkin ihmisoikeuksien sisältö voidaan nimittäin ymmärtää eri tavoin. Joskus keskenään kiistelevät ihmiset vetoavat samaan ihmisoikeuteen. Esimerkiksi Uskontojen uhrien tuki ry:n mielestä Jehovan todistajien karttamiskäytäntö on vastoin uskonnonvapautta. Arvelen, että Jehovan todistajien mielestä yhteisöllä on nimenomaan uskonnonvapauden nojalla oikeus pitää yllä karttamiskäytäntöä.  

Osittain erimielisyydessä on kyse siitä, kenen uskonnonvapautta tarkastellaan. Puhutaanko yhteisössä valtaapitävien vapaudesta vai yhteisönsä kanssa ongelmiin joutuneen rivijäsenen vapaudesta? Erimielisyydessä on kuitenkin kyse myös siitä, että koko uskonnonvapauden käsite ymmärretään eri tavoin. Yhtäältä uskonnonvapaus ymmärretään negatiivisena vapautena, jolla turvataan sitä, ettei valtiovalta puutu konkreettisin kielloin yhteisön ja yksilöiden toimintaan. Tässä mielessä Jehovan todistajat voivat vedota uskonnonvapauteen karttamiskäytäntöä kritisoivien näkemysten edessä.

Toisaalta uskonnonvapautta voidaan tarkastella ihmisen kyvykkyytenä, jonka avulla hänellä on mahdollisuus valita, mitä uskonnollisia näkemyksiä hän seuraa ja mihin yhteisöön hän kuuluu. Tästä näkökulmasta katsottuna henkinen pelottelu ja sosiaalinen paine voivat heikentää uskonnonvapautta, ja karttamiskäytäntö näyttää uskonnonvapauden vastaiselta.

Pelkän ihmisoikeuksiin vetoamisen sijaan olisi tärkeää keskustella siitä, miten ihmisoikeudet, kuten uskonnonvapaus, ymmärretään.

Kuva: Igor Goryachev@Unsplash.com. CC0.