Väkivallan viisaus ja armollinen hirmulisko
Teologi ja rap-artisti Lauri Kemppainen väittää esseessään, että Terrence Malickin elokuvassa lounaansa väliin jättävä dinosaurus kuvaa kristillistä maailmankatsomusta.
Hetki, jolloin armo keksitään
Makuasioista ei voi kiistellä, väittävät. Mutta minä olen kyllä epäluuloinen sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät arvosta armollista hirmuliskoa. Tarkoittamani hirmulisko esiintyy Terrence Malickin elokuvassa The Tree of Life. Vuonna 2011 ilmestynyt teos on runollinen tutkielma kärsimyksen ongelmasta, maailman synnystä ja kehityksestä, koko elämän mielestä ja merkityksestä.
Varsin yleisesti elokuvaa on suitsutettu mestariteoksena, mutta se on myös jakanut mielipiteitä. Erityisen kyseenalaisena on nähty filmin keskivaiheilla vilahtava armollinen hirmulisko. Kyse on lyhyestä kohtauksesta, jonka elokuvatoimittaja Kalle Kinnunen tiivistää Imagessa näin:
”Eräänä iltapäivänä jurakaudella pienehkö dinosaurus on loukkaantuneena uupunut joen laidalle. Toinen dino tulee sen luokse ilmeisen nälkäisenä. Haavoittunut hirmulisko hengittää peloissaan, kun voimakkaampi yksilö painaa sen päätä jalallaan. Sitten hyökkääjä päättääkin, ettei surmaa heikompaansa. Ajatus on kaunis: dinosauruksen sydämeen tulee empatia. Ollaan hetkessä, jolloin armo keksitään.”
Tulkitsen itsekin kohtauksen juuri Kalle Kinnusen kuvailemalla tavalla. Minusta se on yksi elokuvan huippuhetkiä, kylmät väreet -osastoa. Kinnusen mielestä kohtaus on kuitenkin “taatusti vilpitön”, mutta “erityisen korni”.
Hiukan yllättäen armollinen hirmulisko nikotuttaa myös pastori Timo Nisulaa. Hän kirjoittaa Hyvejohtajuus-sivustolla, että ”dinosaurusten ja agape-rakkauden yhdistäminen on kuin katselisi lasten leikkiä hiekkalaatikolla.”
Onko armollinen hirmulisko siis korniuden ja lapsellisuuden huipentuma? Onko se mauton kiiltokuva? Ohjaajamestarin taiteellinen virhearvio? Yksinkertaisesti too much?
Mielestäni ei. Väitän, että armollinen hirmulisko ei ole Terrence Malickin hyperempaattista hourailua. Koska Malick on suuri taiteilija, on hänellä yksinkertaisesti pokkaa ja sydäntä esittää maailma sellaisessa valossa, jonka kirkkauteen meidän muidenkin olisi syytä kaivata. Niin pitkään kun naureskelemme tai kyynisesti tuhahtelemme Malickin visiolle, hallitsee elämäämme salakavalasti perspektiivi, jota nimitän väkivallan viisaudeksi.
Maailma väkivaltaisena uhrijärjestelmänä
Arkipuheessa väkivalta tarkoittaa yleensä esimerkiksi pahoinpitelyjä, raiskauksia, murhia ja sotia. Filosofisessa keskustelussa väkivaltaa käsitellään kuitenkin myös ontologisella eli olemisen syvärakenteisiin liittyvällä tasolla.
Ontologinen väkivalta tarkoittaa sitä, että maailma on eräänlainen uhrijärjestelmä: ”uhriekonomia”. Elämä ja kuolema, oleminen ja olemattomuus, lahja ja uhri, rauha ja väkivalta linkittyvät välttämättä toisiinsa. Kuten Joseph de Maistre täysin neutraalisti ilmaisee, maailma ”kylpee ikuisesti veressä”, se on ”alttari, jolla kaikki elävä määrättömästi ja lakkaamatta uhrataan”.
Koska maailma ja historia tulvii verta, taistelua, syömistä ja syödyksi tulemista, on helppo ymmärtää näkemyksiä, joiden mukaan väkivalta on perimmäisin totuus olemisesta. Näyttää empiiriseltä tosiasialta, että väkivalta on luonnonlaki, elämän realiteetit – maailma sellaisena kuin me sen tunnemme. Asiasta vakuuttuakseen ei tarvitse lukea Hobbesia tai Nietzscheä tai Derridaa. Vilkaisu avaraan luontoon riittää.
Mutta jos väkivalta kerran on niin kaikenkattavaa ja luonnollista, eikö se silloin ole myös standardi, joka määrittelee mikä on viisasta ja mikä ei? Eikö armollinen hirmulisko tällöin ole mitä hairahtuneinta haihattelua, rikos itse luonnon lakia vastaan?
Tämä on väkivallan viisautta
Suuri osa inhimillisestä ajattelusta ja filosofiasta pyrkii saattamaan ihmisen sinuiksi maailman uhrijärjestelmän kanssa. Hyväksymään sen stoalaisen tyynesti, taipumaan sen vallan alle hedonistisella kiihkolla – tai jopa näkemään se ”parhaana mahdollisena maailmana”.
Yksilö jää väistämättä dialektiikan, järjestelmän, systeemin ja kiertokulun jalkoihin. Kaunis katoaa, mutta kauneus jää. Elävä kuolee, mutta elämä elää. Korkeinta mihin ihminen voi pyrkiä, on oppia ihailemaan tällaista maailmaa kauniina ja viisaana.
Kun ylipappi Kaifas Johanneksen evankeliumissa toteaa, ”että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon”, järkeilee hän maailman uhriekonomisen syvärakenteen mukaisesti. Mitä on yksi mies kokonaisen kansan rinnalla.
Vastaavasti: Jos kymmenet tuhannet pakolaiset hukkuvat Välimereen, se on teille parempi kuin että koko 750 miljoonan asukkaan Eurooppa joutuu sekasortoon.
Tämä on viisautta. Väkivallan viisautta.
Jeesuksen kyyneleet
Kristillinen maailmankatsomus kieltää väkivallan viisauden ja julistaa sen vain langenneen maailman valitettavaksi tosiasiaksi. Kristillinen maailmankatsomus riistää uhriekonomian ontologiselta jalustalta ja nostaa sen paikalle vision Kolmiyhteisen Jumalan ikuisesta rakkaudesta.
Kuten ortodoksiteologi David Bentley Hart kirjoittaa:
”Ylösnousemuksen takia on mahdotonta hyväksyä pakottavaa tai luonnollista väkivaltaa, pitää sen alkuperää kohtalona tai kosmisena järjestyksenä, käyttää sitä viisaasti. Niin vaikeaa kuin sen hyväksyminen voikin olla, kaikki väkivalta ja kaikki kuolema seisovat tuomiolla asioina, jotka Jumala on voittanut ja tulee voittamaan. Ylösnousemus uhmaa kaikkia inhimillisiä odotuksia, mutta erityisesti se riistää ajattelulta traagisen lohdun.”
Minusta yksi kiehtovimpia Uuden testamentin kertomuksista on kuvaus Jeesuksesta Lasaruksen haudalla. Lohduttaako Jeesus Marttaa ja Mariaa tarjoamalla viisauden sanoja luonnon kiertokulusta? Auttaako Jeesus Marttaa ja Mariaa hyväksymään veljensä kuoleman väistämättömänä osana kosmisen järjestyksen jumalallista viisautta?
Ei mitään sellaista. Evankelista kirjoittaa, että ”Jeesus itki”.
Kristillinen maailmankatsomus on hämmentävä, koska se menee niin äärimmäisyyksiin. Se uhmaa systeemiä nostamalla yksilön arvon äärettömän korkealle.
Kristillistä ehdottomuutta on väittää, että jokainen Välimeren nielemä ihmiskohtalo on tragedia, jonka äärellä ainoa hyväksyttävä lohtu on mahdottomalta tuntuva usko ylösnousemukseen. Uhriekonomisella väkivallan viisaudella – sen kummemmin poliittisessa, taloudellisessa kuin filosofisessakaan muodossa – ei ole mitään tekemistä asian kanssa.
Utilitarismi on Kristuksen yksinoikeus ja me tiedämme miten hän oikeuttaan käytti.
Kristityllä ei ole lupa nähdä maailman uhriekonomisessa rakenteessa mitään lohdullista viisautta – tai traagista ylevyyttä – koska hän katselee maailmaa Kristuksen kyynelten läpi.
Mutta missä Jumala on?
Pappi ja esseisti Juhani Rekola kirjoitti aikanaan, ettei hän löydä Jumalaa mistään: ei historiasta, ei luonnosta. Rekolalle maailmankaikkeus oli ”vaikeneva, eloton, pelottava tyhjyys”.
Samansuuntaisten kokemusten takia minusta ei voisi koskaan tulla panteistia. Jos Jumala on yhtä kuin maailma, ilmentää jokainen elävältä syöty antiloopinvasa ja kellarissa vuosikausia vangittu ja raiskattu ihmisparka Jumalaa siinä missä kamomillasuitsuke ja valaidenlaulukin.
Minä tarvitsen Kristuksen kyyneliä ja unelmaa tuonpuoleisesta rauhasta.
Mutta onko Jumalaa sitten mahdotonta löytää maailmasta?
Itse uskon – ja juuri sen takia puolustan Malickin elokuvaa niin kiihkeästi – että Jumalan voi löytää esimerkiksi kyvystä unelmoida hirmuliskon armollisuudesta. Jumala näkyy siinä, kuinka kauniiksi maailma on mahdollista visioida.
Nimittäin: Jos armollinen hirmulisko kerran on niin luonnoton, joudumme vähintäänkin kysymään, mitä ihmettä on tietoisuus, joka uskaltautuu kyseenalaistamaan elämän realiteetit niin luonnottomalla visiolla.
Oleellinen kysymys ei siis ole, vastaako Terrence Malickin visio luontoa, vaan se, kuinka luonto on ylipäätään voinut synnyttää Terrence Malickin vision. Onhan Malick itsekin vain luonnontuote. Minusta jo se on pieni ihme vulgaarinaturalistisesta näkökulmasta tarkasteltuna.
Kuten mielenfilosofi David Chalmers väitti, tietoisuus on ”kova ongelma” verrattuna luonnontieteen ”helppoihin ongelmiin”.
Maailmankatsomusta ei voi kiertää
Maailmankatsomuksetonta yhteiskuntaa ei voi olla, koska maailmankatsomuksettomia ihmisiä ei ole olemassakaan. Nimensä mukaisesti maailmankatsomus on tapa, jolla me katsomme maailmaa. Se kertoo, missä valossa näemme maailman. Maailmankatsomus vaikuttaa väistämättä kaikkeen, mitä me maailmassa teemme.
Se, mitä pidämme viisaana tai järjettömänä, tavoiteltavana tai valitettavana, hyväksyttävänä tai sietämättömänä, on maailmankatsomusasia. Saman asian äärellä voi sonnustautua säkkiin ja virittää valitusvirren – tai pukeutua pikkutakkiin naama peruslukemilla.
Onko esimerkiksi typeryyttä syytää rahaa kehitysapuprojekteihin, niin kuin koko maailman haavat muka joskus saataisiin parannettua? Onko Amnestyn työ mieltä vailla, koska – kuten ohi kiitävä pukumies feissarille kivahti – kidutus on poliittinen kysymys? Onko Conan Barbaari oikeassa ja elämän paras asia ”vihollisten murskaaminen ja heidän naistensa valitus”?
Ei ole lainkaan merkityksetöntä, millaisen arvion annamme armollisille hirmuliskoille. Kyseessä on maailmankatsomusasia. Arviomme kertoo siitä, millaisen maailman me kykenemme kuvittelemaan, millaista todellisuutta kaipaamaan, millaisessa sävellajissa sielumme resonoi.
Lopuksi: Kaunis visio
Väitteeni on, että kristillinen maailmankatsomus on armollisen hirmuliskon maailmankatsomus. Maailmankatsomus, joka tunnistaa hirmuliskon armollisuudesta haaveilevassa visiossa Jumalan läsnäolon – ontologisen totuuden, jonka kirkkaudessa väkivallan viisaus kuihtuu vapisevaksi varjoksi.
Jos tämä perspektiivi katoaa kristillisen uskon yhteiskunnallisesta äänestä, on se muokannut itsensä uhriekonomian standardien mukaiseksi. Sen osaksi jää möyriminen maalaisjärjen mudassa – kenties salonkikelpoinen ja käytännöllinen, mutta niin kovin julma järkeily, jonka paine pyrkii alati puristamaan armollisen hirmuliskon vain öljyksi väkivaltakoneiston rattaisiin.
Essee on pidetty ensimmäisen kerran puheena Suomen Ekumeenisen Neuvoston ”Usko, rauha, väkivalta” -seminaarissa 12.11.2015.