On aika kirjoittaa viimeinen artikkelini Areiopagin vakiokolumnistina. Kuluneen vuoden aikana olen nimittäin vakuuttunut ristiriitamallista. En sentään uskon ja tieteellisen maailmankuvan, vaan väitöskirjatyön ja liian monen muun sitoumuksen ristiriitamallista. Ennen lähtöäni haluaisin kuitenkin tutustuttaa lukijat kahteen harvinaislaatuiseen mieheen.

Reilun kahden vuoden aikana olen nähdäkseni saanut lähes kaiken sanottavani sanotuksi ja tehtäväni tehdyksi Areiopagin hienossa tiimissä. Olen ollut mukana kristillisen apologetiikan ja katolisen ajattelun tuntijana, teologina ja taikurina. Olen ehtinyt esitellä pari kotimaista kirjaa (Kuulan ja Järvilehdon) ja pari ulkomaista debatoijaa (Craigin ja Dawkinsin), apologian alkeita ja emerituspaavin aatteita.

Oikeastaan vain yksi on jäänyt puuttumaan. Se on ensimmäisen akateemisen pääaineeni perspektiivi eli länsislaavilainen näkökulma. Täyttäköön siis tämä läksiäisartikkeli tuon ammottavan aukon. Seuraa argumentti uskon ja tieteellisen maailmankuvan yhteispelin puolesta nimeltä “aukkojen länsislaavit – the West Slavs of the gaps”.

Nämä aukkojen länsislaavit ovat nimeltään Michał Heller ja Tomás Halík. Edellinen on puolalainen, jälkimmäinen tsekkiläinen. Heller toimii Krakovassa, Halík Prahassa, tänäkin päivänä. Molemmat ovat hyvin poikkeuksellisia katolisia pappeja, ja mikä merkittävintä, molemmat ovat viimeisen vuosikymmenen aikana voittaneet Templeton-palkinnon.

Areiopagin ahkerat lukijat muistanevat, että Templeton-säätiö tukee myös Areiopagin kolmivuotista projektia. Säätiö tukee ylipäätään poikkitieteellistä suurten kysymysten tutkimusta, ja sen vuosittain jakama Templeton-palkinto on suuruudeltaan (n. 1,5 milj. euroa)  maailman toiseksi suurin yksittäiselle henkilölle myönnettävä rahapalkinto. Vuonna 2008 palkinto meni teologi-filosofi-kosmologi Hellerille, ja viime vuonna 2014 sen sai teologi-filosofi-sosiologi Halík.

Seuraavassa esittelen vuorotellen näiden kahden länsislaavin elämäntyötä ja ajattelua. Lopuksi poimin miesten ajattelusta joitain sisällöllisiä yhteneväisyyksiä, joita voisi pitää jonkinlaisena “länsislaavilaisena kontribuutiona” aikamme luonnontiede-filosofia-teologia -keskusteluun.

Michał Heller

Michał Heller syntyi Tarnówissa 1936 mutta joutui jo pikkulapsena pakenemaan sotia Siperiaan. Sotien jälkeen hän palasi Puolaan, opiskeli papiksi ja väitteli lopulta filosofian tohtoriksi kosmologisesta aiheesta Lublinin katolisesta yliopistosta. Yliopistoura tutkijana ja professorina jatkui useammissa maissa ja yliopistoissa (Krakova, Louvain, Liège, Oxford, Leicester…), ja vuonna 1990 hänet nimitettiin paavillisen tiedeakatemian jäseneksi.

Hellerin tuotanto kattaa satoja julkaisuja, sekä tieteellisiä artikkeleita että populaarikirjoja, ja hän on saanut pitkän listan palkintoja työstään. Vuoden 2008 Templeton-palkinnon rahat Heller käytti poikkitieteellisen Kopernikus-keskuksen perustamiseen Krakovaan. Sen juuret ovat jo Karol Wojtyłan (myöh. Johannes Paavali II:n) ympärilleen keräämässä monitieteellisessä intellektuellipiirissä, mutta varsinaisen yliopistojenvälisen keskuksen perustamiseen tarvittiin rahaa, ja Templeton-palkinto tuli siihen “kuin taivaasta”.

Nykyisin kohta kahdeksankymppisen Hellerin johtama keskus järjestää aktiivisesti konferensseja sekä julkaisee kirjoja ja Youtube-videoita, pääasiassa puolaksi mutta myös jonkin verran englanniksi. Jossain määrin Kopernikus-keskus on siis kuin Puolan Areiopagi.

Ottaessaan vastaan Templeton-palkintoa Michał Heller sanoi: “Olen aina halunnut keskittyä tärkeimpiin asioihin, ja mikä voisi olla tärkeämpää kuin tiede ja uskonto?” Kun Helleriltä usein kysytään, kuinka hän pystyy pitämään nämä kaksi yhdessä, hän ihmettelee, kuinka koulutetut ihmiset eivät näe, “ettei tiede tee muuta kuin tutkii Jumalan luomakuntaa”. Teologialla on se etuoikeus, että se voi nähdä tieteen, joka ei pääse itsensä ulkopuolelle, laajemmassa asiayhteydessä.

Heller suomii silti teologeja, jotka eivät ota tiedettä tarpeeksi vakavasti tai käyttävät sitä väärin. Hän naureskelee, että hän on aina “paras fyysikko teologien keskuudessa ja paras teologi fyysikoiden keskuudessa”. Heller on kritisoinut sekä Richard Dawkinsia että Intelligent Design -liikettä väärästä tieteenfilosofiasta ja väärästä teologiasta, erityisesti väärästä sattumakäsityksestä.

Sattuma ei kilpaile Jumalan kanssa. Sattuma on vain epätodennäköinen tapahtuma, joka kuitenkin tapahtuu, ja silloin sitä voidaan lähestyä todennäköisyysteorialla, joka on aivan pätevä matemaattinen teoria. Juuri maailmankaikkeuden matemaattisessa järjestyksessä Heller näkee Jumalan mielen. Hän rakastaa matematiikkaa, joka on hänestä ainoa asia, johon perisynnin turmelus ei ole päässyt vaikuttamaan.

Heller on matemaattinen platonisti ja metodologinen naturalisti. Hän haluaa välttää “aukkojen jumalan” tunkeutumista tieteeseen, mutta syvemmällä filosofisella tasolla Hellerin mielestä on kuitenkin kolme perimmäistä “aukkoa”, jotka loppujen lopuksi on “täytettävä” Jumalalla.

Nämä “aukkojen länsislaavin” kolme “perimmäistä aukkoa” ovat 1) ontologinen aukko: miksi mitään on olemassa; 2) epistemologinen aukko: miksi maailmankaikkeus on rationaalinen ja tutkittavissa matematiikan metodein; 3) aksiologinen aukko: mistä universaalit arvot ovat peräisin?

Heller koettelee myös ns. kovien tieteiden ja humanististen tieteiden rajoja kysymällä, ovatko fysiikka ja matematiikkakin humanistisia tieteitä. Newton ja Einstein eroavat Michelangelosta tai Beethovenista Hellerin mukaan ainoastaan siinä, että heidän taideteoksensa koostuvat värien tai nuottien sijasta luvuista ja yhtälöistä – yhdistävänä taustatekijänä on sama taiteilijan mieli.

Muun muassa tällaisten asioiden parissa Heller on tehnyt pitkällistä ajatustyötään; nyt hän yrittää yhdessä muiden maailman johtavien tiedemiesten kanssa sovittaa yhteen yleistä suhteellisuusteoriaa ja kvanttimekaniikkaa.

Joka on kiinnostunut tutustumaan Hellerin ajatteluun syvällisemmin, voi aloittaa vaikkapa kirjasta Creative Tension.

Tomás Halík

Kun Tomás Halíkin vanhemmat toivat hänet kotiin synnytyssairaalasta vuonna 1948, Prahan kaupungin kellot ilmoittivat kommunistien lopullisesta valtaannoususta. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin koitti kommunistien tukahduttama Prahan kevät, ja 1969 Halíkin opiskelutoveri Jan Palach teki kuuluisan protestinomaisen polttoitsemurhansa kaupungin torilla.

Prahan vanhaa kaupunkia. Etualalla Kaarlen silta.

Nämä tapahtumat vaikuttivat Halíkiin syvästi, ja hänestä tulikin avainhenkilö hiljaisessa kommunismin kaatamisessa ja vapaan Tsekkoslovakian rakentamisessa. Kaarlen yliopistosta 1972 filosofian ja sosiologian tohtoriksi valmistunut Halík sai salaisen pappisvihkimyksen vuonna 1978 ja auttoi pyörittämään 80-luvulla maanalaista kirkkoa ja yliopistoa.

Halíkista tuli vapaan Tsekkoslovakian ensimmäisen presidentin Václav Havelin läheinen ystävä ja neuvonantaja, ja Havel toivoi Halíkista jopa seuraajaansa. Halík halusi kuitenkin tehdä työtä kirkon piirissä, ja 1990-luvulta lähtien hän on katekisoinut ja kastanut yli 1200 nuorta akateemikkoa, kuunnellut tuhansia rippejä (ei-katolilaisten kanssa hän käy “hengellisiä keskusteluja”), luennoinut ympäri maailmaa ja harjoittanut dialogia eri uskontojen edustajien ja ei-uskovien kanssa.

Vastaanottaessaan Templeton-palkinnon Lontoossa Halík sanoi saaneensa ratkaisevia vaikutteita englantilaisilta ajattelijoilta: G.K. Chestertonilta hän oppi uskon paradoksaalisen luonteen ja John Henry Newmanilta tradition dynaamisen kehityksen ja omantunnon ensisijaisuuden periaatteet. Halík sanoo vastustavansa sekä militantteja ateisteja että fundamentalistisia uskovaisia ja puolustavansa etsijöitä: uskova ihminen on dialogin ihminen; usko ja epäily ovat toistensa sisaria.

Tilastot siitä, että Tsekki olisi maailman ateistisin maa, eivät Halíkia suuremmin liikuta. Hänen mukaansa uskovat ja ei-uskovat eivät muodosta kahta erillistä joukkuetta, vaan usko ja epäusko käyvät rajanvetoa jokaisen sydämessä. On ateisteja, mutta on myös agnostikkoja ja apateisteja; monet jumalankieltäjät kieltävät oikeastaan vain sellaisen jumalakuvan, jonka hän itsekin kristittynä kiistää. “Luojan kiitos, tuollaista jumalaa ei tosiaankaan ole olemassa!”

Halík toteaa Templeton-säätiölle antamassaan inspiroivassa haastattelussa, että erityisesti sellaisia ateisteja tulee kunnioittaa, jotka eivät voi uskoa Jumalaan kokemansa pahuuden ja kärsimyksen vuoksi. Miksi Jumala on hiljaa, miksi hän ei näyttäydy? Tällaisissa tapauksissa ei Halíkin mukaan kuulu ruveta esittämään rationaalisia jumalatodistuksia, vaan on kerrottava, että uskovat painivat aivan samojen kokemusten kanssa. Jumala pitää ihmisistä, jotka painivat hänen kanssaan, ja jo protesti Jumalaa vastaan on kommunikointia Jumalan kanssa.

Halík itse ei päättele maailman pahuudesta Jumalan olemattomuutta, pikemminkin päinvastoin: jos maailma olisi täydellinen, niin se olisi itse Jumala, eikä Jumalaa tarvitsisi etsiä. Koettu pahuus taas saa etsimään jotain parempaa; hätäinen päättely Jumalan olemassaoloa vastaan on liian yksinkertainen ratkaisu.

“En sano ateisteille, että he ovat väärässä, sanon heille, että he eivät ole tarpeeksi kärsivällisiä.” Samaa Halík sanoo uskonnollisille fundamentalisteille, jotka vain toistavat valmiita kaavojaan. Uskovien ei pidä pelätä kysymyksiä; Raamatussakin Jumala itse lähestyy ihmistä kysymyksin (“Missä olet?” “Missä on veljesi?”). “Totuus tapahtuu dialogissa.” Monien uskovien ongelma nykyään on Halíkin mielestä se, että he tarjoavat kyllä vastauksia, mutta he ovat unohtaneet kysymykset.

Syvemmän perehtymisen Halíkin ajatteluun voi aloittaa esimerkiksi palkitusta kirjasta Patience with God.

Länsislaavien lahja usko-tiede-keskustelulle

H-alkuisen sukunimen, katolisen pappeuden ja Templeton-palkinnon lisäksi Hellerillä ja Halíkilla on paljon yhteisiä ajatuksia. Nostaisin lopuksi esiin kolme sisällöllistä seikkaa, joita sekä Heller että Halík ovat omalla tavallaan tuoneet esille. Niistä voisi alustavasti hahmotella länsislaavilaista kontribuutiota aikamme usko-tiede-keskusteluun.

Ensimmäisenä esiin nousee 1900-luvun länsislaavilainen kokemus vieraasta kommunistivallasta. Uskonnollinen ja akateeminen vapaus oli vähintäänkin rajoitettua, Tsekin tapauksessa vielä Puolaa rajummin. Ehkä näistä elämänkokemuksista johtuu, että sekä Heller että Halík suhtautuvat nuivasti optimismiin. Pointti on relevantti naiivin tiede- ja kehitysuskon kannalta. Optimismi on kuitenkin länsislaaviemme mukaan eroteltava toivosta.

Halík siteeraa pilke silmäkulmassa Tsekissä tunnettua sanontaa, jonka mukaan optimisti on henkilö, jolta puuttuu informaatiota. Optimismi on illuusio edistyksestä, kun taas kristillinen toivon hyve on kestävyyttä pahimmissakin olosuhteissa. Halík kumppaneineen kesti, ja nyt hän saa iloita “pääsiäisaamun valosta, vapauden ylösnousemuksesta”.

Jos toivo on tärkeää erotella optimismista, niin toinen tärkeä erottelu on tehtävä uskon ja uskonnollisen mielikuvituksen välillä. Tässäkin Heller ja Halík puhuvat samaa kieltä: esimerkiksi ajateltaessa taivasta ja helvettiä menneiden vuosisatojen uskonnollinen mielikuvitus on osattava erottaa siitä “elämän täyteydestä” ja “pahuuden mysteeristä”, jotka usko tuntee.

Lopuksi sekä Heller että Halík pitävät sekulaarin maailman keskeisenä ongelmana kasvavaa irrationaalisuutta, jota omalta osaltaan ruokkii median ohjaama kulttuuri. Siinä missä uskonto oli ennen vanhaan kussakin kulttuurissa arvojen ja totuuden tuomari, nykyään se on media. Kohta ihminen ei enää osaa edes lukea kirjoja. Uskonto hylätään nopeasti ilman syviä perusteita.

Hellerin mukaan uskonto ja tiede voivat yhdessä lääkitä irrationalismin tautia, kun taas Halík painottaa, että puhtaan rationaalisuuden lisäksi tarvitaan hengellistä kulttuuria. Molempien mielestä usko antaa elämälle tarkoituksen. Se ei anna tieteellistä tietoa, vaan kontekstin, jossa tulkita sitä. Länsislaavien täyttämät aukot eivät siis ole tieteessä, vaan sen ulkopuolella. Tiede elää ja tulee ymmärrettäväksi siinä suuremmassa kontekstissa, jota me nimitämme Jumalaksi.

Pääkuva: Azrul Aziz@Unsplash.com. PD. Prahan kuva: Pedro Szekely@Flickr.com. CC BY-NC-SA 2.0.