Kirjassaan Kotona maailmankaikkeudessa (Ursa 2001) professori Esko Valtaoja heitti haasteen: kirjoittakoon joku uskovainen kirjan nimeltä Kotona kristinuskossa! Mainitsematta suoraan Valtaojaa tai hänen ehdotustaan dosentti Kari Kuula on vastannut haasteeseen ja kirjoittanut juuri tämännimisen kirjan (Kirjapaja 2012). Teoksessa käsitellään muun muassa monia mielenkiintoisia uskon ja tieteen yhteensopivuuteen liittyviä kysymyksiä.

Takakannen mukaan kirja pyrkii muun muassa vastaamaan seuraavaan kysymykseen: ”Voiko älyllinen ihminen ollenkaan kokea oloaan kotoisaksi kristinuskossa?”

Kirjan vastaus tähän on nöyrä ”kyllä”. Kuula vieroksuu itsevarmaa apologetiikkaa (vaikka huhut kertovat, että Kuula olisi parhaillaan valmistelemassa apologetiikkaopasta), joka tieteen tai järkiargumenttien keinoin ”todistaisi” kristinuskon oikeaksi tai ateismin vääräksi. Jälleen suoraan nimiä mainitsematta Kuula viittaa mm. Timo Eskolan ja Alister McGrathin kirjoihin ateismista (ateismin ”sietämätön keveys” ja ”lyhyt historia”) ja ihmettelee niiden ”ylimielistä suhtautumista”. Kuulan tavoite on vaatimattomampi: osoittaa, että kristinuskon ”maailmanselitys on mahdollinen” (s. 10).

Tällä tulkinta-avaimella voidaan luoda katsaus pariin 310-sivuisen kirjan käsittelemään kysymykseen, joissa tiede ja teologia kohtaavat. Valitsen tarkasteltavaksi kaksi teemaa: raamattututkimuksen ja ihmiskäsityksen. Näiden alle mahtuu kysymyksiä tieteellisestä metodista ja maailmankatsomuksesta, Kristuksen neitseestäsyntymisestä ja ylösnousemuksesta, sielu-ruumis-problematiikasta ja ikuisen elämän mahdollisuudesta. Koska Kuula on itse taustaltaan eksegeetti, ensimmäinen teema saa osakseen eniten huomiota.

Raamattututkimus

Kuula lähestyy raamattututkimusta hyvin henkilökohtaisesti, suorastaan omaelämäkerrallisesti. Hän hahmottelee kolme vaihetta raamattukäsityksensä muotoutumisessa, joita voisimme pilke silmäkulmassa kutsua vaikka nimillä kiihkokristitty, superskeptikko ja terve teologi. Ensimmäisestä vaiheesta Kuula kirjoittaa: ”Nuorena luin pyhää kirjaa niin hartaasti, että Jumala puhui rivienkin välissä.” Toisesta taas: ”Teologiaa opiskellessani heilahdin toiseen ääripäähän, jossa Raamattu näytti pelkältä paimentolaisuskonnon ja hellenismin sekasotkulta” (s. 25). Kolmannen vaiheen käsityksessä tunnustetaan Raamatun ”kulttuurisidonnainen inhimillisyys ja samalla liitytään sen sanomaan Jumalasta ja hänen teoistaan” (s. 26).

Tästä noussee heti uusia kysymyksiä. Ne, jotka eivät ole perillä Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan ja varsinkin sen eksegeettisen opetuksen metodeista, saattavat ihmetellä, kuinka teologian opiskelu sai Kuulan uskon horjumaan. Teologeja taas kiinnostanee se, kuinka Kuula siirtyi toisesta vaiheesta kolmanteen.

Onneksi Kuula vastaa molempiin kysymyksiin. Ensin hän valistaa tietämättömiä teologian luonteesta tieteenä (Helsingin yliopiston ideologian mukaan – jotain aivan muuta saisi varmasti kuulla jonkin vahvasti ortodoksisen tai katolisen maan teologeilta). Sitten hän selittää, kuinka tällainen tieteenharjoittaminen saattaa johtaa maailmankatsomukselliseen näköharhaan.

”Teologia tieteenä ei tutki Jumalaa itseään, sehän ei ole mahdollista, vaan sen katse kohdistuu aina ihmisiin (…) Tuonpuoleiseen todellisuuteen ei oteta kantaa, koska se ei kuulu tutkimuksen piiriin. Tästä voi syntyä näköharha. Uskonnot alkavat tuntua pelkästään ihmisten keksinnöiltä. Jumalaa ei ole, on vain sellaiseen uskovia ihmisiä. (…) Niinpä kaikki suhteellistuu eikä perimmäisen totuuden idea tunnu enää uskottavalta.” (s. 15)

Teologien ja muiden kiinnostuneiden uteliaisuuden Kuula tyydyttää paljastamalla Instrumentariumin osoitteen eli lääkkeen näköharhan poistamiseksi. Yllättäen se on sama kuin itse taudin aiheuttaja: tieto!

”Jatkoin studeeraamista entistä ahkerammin ja ehkä hieman nöyremmin. Lisäksi luin parempia kirjoja kuin ennen – on ratkaiseva merkitys, minkälaisilla virikkeillä ruokkii omaa ajattelua. Vähitellen sisäinen tuntu alkoi selkiytyä ja koin, että voin sitoutua kristinuskoon, vieläpä melko traditionaalisessa muodossa.” (s. 15)

Tapaus Kristus

Kun Kuula alkaa käsitellä historian ja uskon Jeesusta, hän toistaa omaelämäkerrallisen pointtinsa vielä aiempaa sykähdyttävämmin sanankääntein: ”Aloin uskoa, että vain sitä on, mitä nähdään ja osoitetaan. Näin minusta tuli tiedeuskovainen, joka katsoi kristinuskoa tutkimuksen turvallisesta avaimenreiästä – näin voi käydä teologillekin, se ei ole kovien luonnontieteilijöiden etuoikeus. Jeesuksestakaan en osannut ajatella enempää kuin mitä alan tutkimus sanoi.” (s. 165, kursiivi lisätty)

Kuten jo kävi ilmi, ”lisästudeeraaminen” tepsi ja ymmärrys avartui: ”Tiede näkee vain tutkittavissa olevan, mutta ei määrittele koko todellisuutta. Vaikka teologia tutkii ihmisten uskomuksia, se ei tarkoita, että ne ovat aina pelkästään ihmisten käsityksiä. Ne voivat olla myös tosia, jolloin niillä on metafyysinen, tuonpuoleinen perusta (…) Tämän oivalluksen valossa löysin uudestaan teologian sielun ja sydämen.” (s. 166)

Katsotaan nyt tämän teorian valossa lyhyesti, mitä Kuula sanoo kahdesta suuresta kysymyksestä eli Jeesuksen neitseestäsyntymisen ja ylösnousemuksen tapahtumista. Täytyy todeta, että vaikkei kaikista yksityiskohdista olisikaan samaa mieltä, niin Kuulan puheenvuorot ovat selkeydessään ja perusteellisuudessaan erittäin tervetulleita Suomessa käytävään uskonto- ja oppikeskusteluun, joka niin usein jää harmillisen pinnalliseksi.

Neitseestäsyntymisestä Kuula toteaa terveen teologin tarkkuudella, että kyseessä on väite historiallisesta tapahtumasta, joten sitä ”voidaan testata myös historiallisen tutkimuksen pohjalta” (s. 196). Kuuden sivun kiehtova katsaus päätyy ”melko traditionaaliseen” mutta samalla melko vaatimattomaan ”selitys on mahdollinen” -lopputulokseen, jonka mukaan ”historiallisesti vastuullinen raamatunlukija ja tutkija voi liittyä oppiin neitseestäsyntymisestä” (s. 200). Historiallisen kysymyksen lisäksi Kuula käsittelee neitseestäsyntymistä biologisesta ja dogmaattisesta näkökulmasta, ja myös näistä vinkkeleistä teologian tohtorilla on monia hyviä ajatuksia jaettavanaan (s. 193-196).

Yhtä lailla mielenkiintoinen on ylösnousemusihmeen käsittely sivuilla 172-180. Jälleen kerran johtopäätös on täynnä vaatimatonta (melko-)traditionaalisuutta. ”Haluan lukijan näkevän selvästi, että historialliset tosiasiat voidaan tulkita kahdella hyvin erilaisella tavalla.” (s. 174) Ylösnousemus on yksi tapa selittää historian faktat kuten Jeesuksen seuraajien ylösnousemususkon sekä tyhjän haudan löytymisen. Toisaalta faktat eivät pakota hyväksymään ylösnousemusta, vaan ne voidaan tulkita toisellakin tavoin, ja Kuula tarjoaa muutamia naturalistisia vaihtoehtoselityksiä, jotka ovat kyllä parempia kuin apologetiikassa usein esiteltävät “näennäinen kuolema, hallusinaatio, salaliitto” -teoriat. Kuula kutsuu jopa petolliseksi sellaista apologetiikkaa, ”jossa annetaan ymmärtää, että tieteen paljastamat faktat suorastaan pakottavat hyväksymään Jeesuksen ihmeenomaisen ylösnousemuksen” (s. 177).

En tiedä, onko Kuulalla tässä mielessään johtava kristillinen ylösnousemusapologetiikka (Craig, Habermas, Wright, Licona) vai jotain populaarimpaa ja pinnallisempaa. Itse olisin taipuvainen sanomaan, että vaikkei ylösnousemushypoteesi ole ainoa mahdollinen tai ainoa uskottava selitys, sen voi silti hyvin perustein sanoa olevan paras ja uskottavin selitys.

Kuulan mielestä tieteen kannalta luontevin selitys olisi naturalistinen hypoteesi. Hän kuitenkin jatkaa, että tieteen luontevimmat selitykset eivät välttämättä kerro lopullista totuutta. ”Vaikka tiede toimii todennäköisyyspohjalta, myös poikkeuksellisia ja epätodennäköisiä asioita voi tapahtua, jolloin tieteellisesti paras päätelmä saattaa osua harhaan. Silloin tiede on päätellyt oikein, mutta saanut silti väärän tuloksen.” (s. 174)

Ihminen ja ikuinen elämä

Kristuksen ylösnousemus johtaa luonnollisesti kysymykseen tuonpuoleisesta, ikuisesta elämästä ja sen mahdollisuudesta. Tästä Kuulalla on paljon sanottavaa, onhan hän pohtinut tuonpuoleisia oikein olan takaa muun muassa kirjassaan Helvetin historia (2006). Yksi uskon ja tieteen vuoropuhelun kannalta mielenkiintoinen ajatus on ikuisen elämän mahdollisuus sillä oletuksella, että ihminen on materiaalinen ruumis ilman erillistä hengellistä sielua. Tullaan siis toiseen teemaan eli ihmiskäsitys ja ikuinen elämä.

Kuula esittelee kirjassa uudehkon ja vielä harvinaisen (tosin joidenkin nimekkäiden kristillisten uskonnonfilosofien kuten Peter van Inwagenin kannattaman) kristillis-materiaalisen ihmiskäsityksen, tosin kahdella varauksella: hän ei oikein osaa päättää sen ja dualismin välillä, ja vaikka hän kallistuukin sen suuntaan, niin ihminen ei silti ole ”pelkästään aineellinen paketti” (s. 123).

Joka tapauksessa herää epäilys, ”että koska tietoisuus on niin elimellisesti kytköksissä aivoihin, kuolemanjälkeinen elämä ei ole mahdollista” (s. 124). Kuula vastaa: ”En ole itse vakuuttunut tästä argumentista. Voin kuvitella Jumalan poimivan talteen informaation, josta ihminen muodostuu, ja asettavan sen ’pyörimään’ toisenlaiselle alustalle. (…) Kun kone antaa hajoamisen merkkejä, ohjelma kopioidaan muistitikulle ja asennetaan uudelle koneelle. Samalla tavalla Jumala luo (käynnistää) ihmisen toisenlaiseen olomuotoon tämän kuoltua. Toinen mahdollisuus on ajatella, että aivot ikään kuin kannattelevat ihmisen koko persoonallisuutta ja kun kuolemassa aivot lakkaavat toimimasta, Jumala ottaa ihmisen tietoisuuden vastaan ja kannattelee sitä jollakin muulla tavalla.” (s. 124)

Ollaan sielu-ruumis-problematiikasta sitten mitä mieltä tahansa, Kuulan esittämä epäilys on varmasti yleinen vaiva, ja hänen vastauksensa lienee hyödyllinen yhdelle jos toisellekin.

Lopuksi

Kuulan yli 300-sivuisessa kirjassa olisi paljon siteeraamisen arvoista, eikä kirjalle ole helppoa tehdä oikeutta yhdessä lyhyessä arvostelussa. Kaiken kaikkiaan Kuula kirjoittaa hyvin ja mukaansatempaavasti, aiempia tietokirjojaan henkilökohtaisemmalla tavalla, samalla hauskasti ja syvällisesti.

Ylipäänsä on ilo huomata, että Suomessa yritetään tehdä tervettä teologiaa eli oikeasti sanoa jotain perimmäisistä kysymyksistä ottaen samalla huomioon modernin tieteen mukanaan tuomat kysymyksenasettelut. Teologit voivat olla montaa mieltä siitä, kuinka tervettä Kuulan teologia lopulta on, mutta yritys on ainakin hyvä kymmenen ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Kuva: Deikauppa.fi