Huhtikuussa tarkasteltiin johtavan kristityn apologeetan William Lane Craigin debatteja. Nyt on vuorossa jatko-osa, jossa käydään läpi uusateismin johtohahmon Richard Dawkinsin debatteja. Englantilainen evoluutiobiologi Dawkins on väitellyt ahkerasti kristittyjen piispojen, teologien ja tiedemiesten kanssa ympäri maailmaa.

Tämän artikkelin taustaksi olen tutustunut väittelyihin tai dialogeihin kardinaali George Pellin, Canterburyn arkkipiispa Rowan Williamsin (1 ja 2), teologi Alister McGrathin (1 ja 2) ja matemaatikko John Lennoxin (1, 2 ja 3) kanssa. (Lennox on muuten tulossa Suomeen huhtikuussa 2014.)

Lisäksi Dawkins on kuin onkin kohdannut myös William Lane Craigin väittelyssä – tosin kyse oli toisen Williams-debatin tavoin kuuden hengen joukkueväittelystä. Dawkins ja Craig saivat kuitenkin kumpikin useamman mahdollisuuden puhua ja vastata vastapuolen väitteisiin. Oma luku sinänsä on Dawkinsin kuuluisa kieltäytyminen henkilökohtaisesta Craig-debatista Oxfordissa.

Yllättävä Dawkins

Ennen debattien katsomista olin kuullut ja lukenut Dawkins-kritiikkiä useilta eri tahoilta. Olen referoinut tätä kritiikkiä kahdessa artikkelissa: Vähän Richard Dawkins -kritiikkiä esittelee Edward Feserin, William Lane Craigin ja Alister McGrathin kritiikkiä. Arvioni Tapio Puolimatkan uusimmasta kirjasta sisältää otteita Michael Rusen, Daniel Camen, Thomas Nagelin, Alvin Plantingan ja David Bentley Hartin esittämästä Dawkins-kritiikistä.

Täytyy tunnustaa, että kaiken kritiikin jälkeen Dawkinsin itsensä kuunteleminen oli myönteinen yllätys. Dawkins-kritiikki ei ole tuulesta temmattua, mutta se on väkisinkin yksipuolista. Kannattaa kuunnella myös Dawkinsia itseään: hän osoittautuu älykkääksi ajattelijaksi ja taitavaksi tiedemieheksi, jolla on hyvät tavat ja hyvä huumorintaju. Voimakkaan retoriikan takaa paljastuu kunnioitettavia huolenaiheita ja haastavia argumentteja.

Debattien Dawkins yllättää myös toisella tavalla: militantti materialisti onkin “hengellinen ateisti”, kristinuskon kammoksuja onkin “kulttuurianglikaani”, urhea uusateisti pitääkin hypoteesia Luoja-Jumalasta “kunnioitettavana kantana”. Hän tunnustaa, että uskovaiset (kuten vaikkapa Alister McGrath) voivat olla “järkeviä ihmisiä”. Mikä Dawkins siis oikein on miehiään, ja mitkä ovat hänen ydinargumenttinsa?

Dawkinsin lähtökohdat

Richard Dawkins on kastettu ja konfirmoitu anglikaani, ja ensimmäisessä Lennox-debatissaan USA:n raamattuvyöhykkeellä Alabamassa hän markkinoi anglikanismia sivistyneenä kristinuskon muotona, joka on vapaa kreationistisista hullutuksista. Dialogissaan Canterburyn arkkipiispan kanssa Dawkins myönsi laulavansa joskus suihkussa virsiä.

Dawkins kertoo usein hämmästyksestään ja ihmetyksestään luonnon mysteerin edessä: kaikki vaikuttaa niin hienosti suunnitellulta, että ihminen tuntee suorastaan tarvetta palvoa jotakuta, luomakunnan Luojaa. Dawkins ei ole mikään nihilisti vaan hengellinen ateisti, joka nauttii ihmiselämän esteettisistä ja intellektuaalisista ulottuvuuksista kuten rakkaudesta, romantiikasta, runoudesta ja tietysti tieteentekemisestä.

Miksi Dawkins sitten on ateisti (tai agnostikko, kunhan sillä tarkoitetaan 50-50-päättämättömyyden sijaan n. 99 %:n varmuutta)? Vastaus on Darwin: kun Dawkins löysi Darwinin ja evoluutiobiologian, Jumala tuli tarpeettomaksi. Tiede pystyi nyt selittämään elämän monimuotoisuuden ja kehityksen täysin luonnollisin keinoin. Se, mikä oli ennen viitannut yliluonnolliseen suunnittelijaan ja toiminut yhtenä vahvimmista Jumala-todistuksista, voitiin nyt selittää ilman Jumalaa.

Tässä tullaan heti muutaman ydinkysymyksen äärelle. Dawkins painottaa ensinnäkin sitä, että hänen mielestään tiede ja uskonto pyrkivät selittämään samoja asioita: ne esittävät väitteitä tästä maailmankaikkeudesta. Uskonto väitti, että elämän monimutkaisuuden on johduttava älykkään Jumalan suunnitelmasta; tiede osoitti, että se voidaan selittää luonnonvalinnalla. Tieteen selitykset on todennettavissa ja perustuvat todistusaineistoon, uskonnossa taas uskotaan tarpeettoamiin asioihin, joista ei ole näyttöä. Miksi Jumala olisi luonut ihmisen tavalla, joka näyttää siltä, ettei Jumalaa tarvittu?

Dawkins ei ole mikään postmoderni relativisti. Hän uskoo totuuteen ja sen tunnettavuuteen. Häntä kiinnostaa totuus, ja vieläpä nimenomaan totuus Jumalan olemassaolosta tai olemattomuudesta. Darwinismi on hänelle ratkaiseva argumentti jälkimmäisen puolesta. Se on paradigmaattinen esimerkki siitä, että oikeat vastaukset löytyvät tieteestä, ei uskonnosta. Positiiviset Jumala-todisteet voivat kadota tieteen edistyessä, joten niillä ei ole arvoa. Usko ilman todisteita taas on perusteetonta fantasiaa.

Dawkinsin huolenaiheet

Näistä lähtökohdista voidaan ymmärtää Dawkinsin päällimmäiset huolenaiheet, jotka saavat hänet julkisesti markkinoimaan ateismia ja kritisoimaan uskontoa. Uskonto tarjoaa Dawkinsin mukaan liian helppoja vastauksia, se kehottaa älylliseen laiskuuteen. Kun emme ymmärrä jotain, voimme joko kohauttaa olkapäitämme ja sanoa “Jumala teki sen” tai kääriä hihamme ja ryhtyä töihin asian selvittämiseksi. Tätä on tiede, ja kuten tiedettyä, tiede toimii. Usko on laiskuutta.

Toinen Dawkinsin huolenaihe on sokean uskon yhteys väkivaltaan. Dawkins näkee loogisen linkin uskon ja väkivallan välillä: 9/11-terroristit olivat järkeviä, koulutettuja ja jopa muuten todennäköisesti oikeamielisiä ihmisiä, mutta heidän vankka uskonsa Jumalan ilmoitukseen sai heidät silmittömästi tappamaan viattomia ihmisiä. Dawkinsia huolettaa myös lasten leimaaminen vaikkapa “katolisiksi lapsiksi” ja “protestanttisiksi lapsiksi” Pohjois-Irlannissa, kun lapsilla itsellään ei ole minkäänlaista ymmärrystä katolisuuden ja protestanttisuuden kiistoista.

Kaikki nämä ovat ymmärrettäviä ja kunnioitettavia huolenaiheita, ja Dawkinsin kristilliset debattikumppanit kuten McGrath ja Lennox ovatkin ilmaisseet yhtyvänsä näihin huoliin. Toisaalta he ovat huomauttaneet, että myös ateismi voi vääristyä ja johtaa moraalisiin kauheuksiin. Jostain syystä Dawkins ei ole suostunut näkemään loogista linkkiä marxismin, ateismin ja Stalinin tekojen välillä. Yhtä hyvin voisi kuulemma sanoa mustien viiksien johtavan joukkomurhiin.

Kristityt osapuolet ovat tietysti myös muistuttaneet siitä, ettei kaikkea uskontoa voi kohdella yhtenä ja yhdenmukaisena ilmiönä. Uskonto voi vääristyä ja tuottaa pahaa, mutta se on tuottanut myös valtavasti hyvää. Jos jotkut kristityt ovat olleet intellektuaalisesti laiskoja, toiset ovat kehottaneet kriittiseen ajatteluun.

Tässä Dawkins on ollut ymmärtäväisempi. Hän ei debateissaan kiellä uskonnon hyviä vaikutuksia ja ilmaisee joskus jopa arvostuksensa järkisyitä etsivälle ja kriittiselle uskolle. Näin osapuolet löytävät antirelativismin päälle lisää yhteistä maaperää. Kun tähän vaiheeseen on päästy, Dawkins palauttaa huomion olennaiseen ja kiinnostavimpaan: “But is it true?”

Debattien arviointia

Kahdessa mainituista debateista oli selvä yleisöäänestys. Toisessa niistä Dawkinsin edustama kanta sai voiton, toisessa se koki tappion. Kummassakaan ei kuitenkaan äänestetty totuuskysymyksestä.

Q&A-ohjelmassa, jossa Dawkins keskusteli kardinaali George Pellin kanssa, 76 % yleisöäänistä oli sitä mieltä, että “uskonnollinen usko ei tee maailmasta parempaa paikkaa”. Sen sijaan joukkueväittelyssä Cambridgessa, jossa toisella puolella oli mm. arkkipiispa Rowan Williams, 324 kuulijaa oli sitä mieltä, että “uskonnolla on paikkansa 21. vuosisadalla”. 136 henkeä äänesti tätä vastaan eli Dawkinsin joukkueen puolesta.

Epävirallinen äänestys pidettiin myös siinä joukkueväittelyssä, jossa vastapuolella oli William Lane Craig. Aiheena oli universumin tarkoituksellisuus tai tarkoituksettomuus, ja meksikolainen juontaja kysyi lopuksi yleisöltä, oliko joku muuttanut mieltään illan aiheesta. Ainakin yksi käännynnäinen löytyi kumpaankin suuntaan. Debatti käytiin nyrkkeilykehässä, mutta kumpikaan puoli ei saanut toista kokonaan tyrmättyä.

Kaiken kaikkiaan Dawkins pärjäsi kaikissa väittelyissään melko hyvin. Jos Dawkins mokaili (esim. Pell pääsi näpäyttämään yleisön naurua ihmetellyttä Dawkinsia siitä, että hän pohti “ei-minkään” ominaisuuksia), niin vastapuolikin mokaili (Pell joutui noloihin tilanteisiin neandertalien ja englantilaisten poikien kanssa). Pahuuden ongelma ja ihmisen luominen Jumalan kuvaksi kesken evoluutioprosessin tuottivat kristityille väittelykumppaneille tukalimmat tilanteet.

Dawkinsilla ei kuitenkaan Craigin tavoin ole pitkää listaa selvästi voitetuista väittelyistä. McGrathia ja Pelliä vastaan Dawkins oli nähdäkseni niukasti vahvempi, ainakin retorisesti ja ehkä sisällöllisestikin. Tasaisessa Williams-dialogissa Oxfordissa filosofi Anthony Kenny “pilasi” väittelyn väliintuloillaan (joissa paljastui Dawkinsin filosofinen ignoranssi). Kolmessa kohtaamisessa John Lennoxin kanssa Dawkins jäi mielestäni niukasti altavastaajaksi. Lennox oli todella pyrkinyt ymmärtämään vastakkaista kantaa ja esitti useimmiten vakuuttavia väitteitä ja vastauksia, kun taas Dawkins syyllistyi useamman kerran karikatyyreihin ja epäjohdonmukaisuuksiin.

Dawkinsin aukot

Vaikka Dawkins kieltää ateismin olevan uskoa, hänen pääargumenttinsa nojaa kuitenkin jossain määrin tiedeuskovaisuuteen. Jos Dawkinsin vastaväittäjä vastaa hänen evoluutioargumenttiinsa puhumalla vaikka elämän alusta, universumin hienosäädöstä tai ihmisen tietoisuudesta, Dawkins sanoo tämän olevan vetoamista “aukkojen Jumalaan”. Hän tunnustaa avoimesti, että tiede ei ole vielä selittänyt kaikkea, mutta evoluutioesimerkin rohkaisemana hän uskoo, että jonain päivänä vastaus löytyy.

Väite ei siis ole se, että tiede on selittänyt kaiken. Sen sijaan yhden esimerkin eli evoluution pohjalta Dawkins uskoo, että tiede vielä jonain päivänä selittää sen, mitä emme nyt ymmärrä. Hän siis uskoo “aukkojen tieteeseen” – vai uskooko? Dawkins myöntää, että kenties tiede ei koskaan selitä aivan kaikkea. Mutta sen hän sanoo tietävänsä, että Jumala ei ole mikään selitys.

Tosin Dawkins sanoo toisinaan, että hän voisi kenties hyväksyä deistisen Jumalan, joka panee maailmankaikkeuden käyntiin ja asettaa luonnonlait kohdalleen. Tällaista Antony Flew-tyyppistä ratkaisua hän voisi kunnioittaa. Hienosäätävä fyysikko-Jumala vetoaa Dawkinsiin, mutta tällaisen Jumalan suuruuteen ei kuitenkaan mitenkään sovi syntien anteeksiantaminen, kiinnostus ihmisiin, neitseestä syntyminen, ristillä kuoleminen ja ylösnouseminen. Dawkins kammoksuu Kristuksen ylösnousemuksen partikulaarisuutta, maakeskeisyyttä ja pikkusieluisuutta.

Dawkins on selvästi heikoimmillaan, kun hän joutuu biologian metsiköstä fysiikan ja teologian soille. Dawkins väittää, ettei uskon tueksi ole todistusaineistoa. Kun häntä grillataan hienosäädöstä ja maailmankaikkeuden alusta, hän sanoo, että deistinen jumala on mahdollisuus, mutta että siitä eivät seuraa syntien anteeksianto, neitseestäsyntyminen jne. Ok, mutta ensimmäiseen väitteeseen on nyt tehokkaasti vastattu.

Kun häntä sitten grillataan Kristuksesta, hän myöntää Jeesuksen historiallisuuden mutta halveksuu ristiä ja ylösnousemusta niiden vastenmielisyydestä ja pikkusieluisuudesta. Kun hänelle sitten selitetään ristin ja ylösnousemuksen teologinen ja eksistentiaalinen merkitys, hän myöntää senkin mutta sanoo, ettei kaunis merkitys tee sitä todeksi! Ok, mutta edelliseen pointtiin on vastattu. Ja niin edelleen. Jokaiseen väitteeseen vastataan, mutta Dawkins on aina jo seuraavan pusikon takana piilossa.

Lopuksi

Debattien Dawkins on yhtä lailla vakuuttunut kannastaan ja retorisesti taitava kuin populaarikirjojen ja ateististen julkisuustempausten Dawkins, mutta debattikumppanit saavat hänestä esiin myös uusia puolia. Dawkins osaa sittenkin myös kuunnella ja kunnioittaa uskoa ja uskovia, ja hän joutuu niiden edessä joskus jopa puolustusasemiin.

Dawkins aloittaa julistamalla, että usko ja tiede yrittävät selittää samoja asioita, mutta että usko epäonnistuu, kun taas tiede onnistuu. Dawkinsilla on tämän puolesta yksi vahva esimerkki, mutta kun keskustelu kääntyy muualle, Dawkins joutuu vaikeuksiin. Hän ei enää periaatteessakaan salli Jumalaa selitykseksi millekään, joten hän joutuu aina vaikean paikan tullen vaihtamaan aihetta.

Dawkins on esimerkiksi päättänyt, että “usko” tarkoittaa uskoa ilman todistusaineistoa. Hän kieltää “uskovansa” tässä mielessä. Kun Lennox sanoo, että usko perustuu todistusaineistoon, Dawkins kysyy, miksi kutsua sitä “uskoksi”. Lennox kysyy, uskooko Dawkins, että hänen vaimonsa rakastaa häntä. Dawkins punastuu. “Let’s move on.”

Kuva: Antoine Schibler@Unsplash. CC0.