Uskonnollisen uskon rationaalisuuteen suhtaudutaan monella tavalla, ja teismin sisälläkin on asiasta ristiriitaisia näkemyksiä. Mitä uskon järjellisyydestä olisi perusteltua ajatella?

Kautta vuosisatojen teologit ja filosofit ovat pohtineet uskonnonfilosofian keskeistä kysymystä: voiko ja tuleeko uskonnollisen uskon olla rationaalista eli järjellistä? Samaa aihetta voi lähestyä kysymällä: ”Onko intellektuaaliselta kannalta katsottuna oikeutettua, järkevää tai perusteltua uskoa Jumalaan?” (Koistinen 2001.)

Keskeistä filosofista uskonnontulkintaa, joka on käsitellyt tätä kysymystä, kutsutaan uskonnonfilosofiassa teismiksi. Teismissä uskontoa pidetään maailmankatsomuksena, jonka keskeisenä osana ovat tietyt perimmäistä todellisuutta koskevat uskomukset. Usko normaalin aistikokemuksen ylittävän Jumalan olemassaoloon on uskonnon filosofinen ydin. ”Jos tämä uskomus on epätosi tai irrationaalinen, seuraukset uskonnolle ovat kohtalokkaat. Uskonnon harjoittamisessa ei tällöin ole mieltä, tai se on älyllisesti epärehellistä.” Kristillinen teismi voidaan määritellä ”näkemykseksi, jonka mukaan on olemassa persoonallinen, ruumiiton, kaikkialla läsnä oleva Jumala, joka on maailman luoja ja ylläpitäjä.” (Koistinen 2003; Puolimatka 2005.)

Uskon ja rationaalisuuden käsitteet

Nykysuomen sanakirjan määrittelyn mukaan usko on ”tietoon perustumaton käsitys jostakin”, ”luottamus jonkun olemassaoloon” ja erityisesti uskonnollisessa mielessä ”luottamus jonkin jumalallisuuteen; vakaumus Jumalan olemassaolosta ja häneen turvautuminen; sisäinen jumalasuhde”.

Ensimmäisessä määritelmässä käy hyvin ilmi yleinen käsitys, jonka mukaan usko ei voi perustua tietoon vaan se perustuu luuloon tai epävarmaan uskomukseen. Kuitenkin esimerkiksi reformoidun epistemologian mukaan uskonnollisella uskolla on doksastinen tai episteeminen sisältö. Doksastinen tarkoittaa uskon totena pitämiseen tai uskomiseen liittyvää puolta ja episteeminen tietämiseen liittyvää puolta. Kristillinen usko, joka on Jumalan lupauksiin kohdistuvaa luottamusta, edellyttää myös tavallista uskomusasennetta. Reformoidun epistemologian mukaan siis ”usko (tai luottamus) Jumalaan” ja ”usko, että Jumala on olemassa” kuuluvat tiukasti yhteen. Ihminen ei voi luottaa Jumalaan, ellei hän usko Jumalan olevan olemassa. (Koistinen 2001.)

Tässä artikkelissa käsitellään uskonnollisen uskon älyllistä ulottuvuutta. Tarkastelun kohteena on siis ”usko, joka uskotaan” (fides quae creditur). Siksi usko-käsitettä käytetään lähinnä Nykysuomen sanakirjan yhden määritelmän mukaisesti ”vakaumuksena Jumalan olemassaolosta”.

Rationaalisuudella viitataan järkiperäiseen ajatteluun, johon liittyy myös pyrkimys neutraaliuteen ja objektiivisuuteen.

Käsittelen seuraavaksi järkeen eri tavoin suhtautuvia teologisia suuntauksia. Niin kuin kaikessa teoreettisessa ajattelussa, tässäkin asiassa esiintyy sekä ääripäiden ajattelijoita että keskitien kulkijoita. Joidenkin mielestä usko on ”pelkkää uskoa”, toisten mielestä siinä käytetään myös järkeä. On myös ajattelijoita, joiden mielestä uskon pitää perustua rationaaliseen päättelyyn.

”Usko – täysin järjenvastaista”

Jotkut ajattelijat vastustavat järjen käyttöä uskoon liittyvissä asioissa. Heidän teoriansa ovat uskon autonomisuutta edustavia, ja niitä voidaan kutsua teologiseksi fideismiksi. Sen mukaan uskonnolliset uskomukset ovat uskonasioita, eivätkä ne tarvitse mitään rationaalisia perusteluja.

Englantilainen filosofi ja fransiskaanimunkki William Ockham (n. 1285–1349) väitti, ettemme voi filosofisesti todistaa Jumalan olemassaoloa. Usko on hänen mukaansa tahdon ja tunteen, ei järjen asia.

Tanskalaiselle teologille ja filosofille Søren Kierkegaardille (1813–1855) uskonto merkitsee hyppyä intellektuaaliseen pimeyteen. Hänen mukaansa ihmisen on suostuttava epärationaaliseen heittäytymiseen uskon syliin. Ilman riskiä ei ole uskoa. Kierkegaard totesi, että jos olisi mahdollista käsittää Jumala objektiivisesti, hän ei uskoisi. Ja juuri siksi, että tämä ei ole mahdollista, hänen täytyy uskoa. (Kierkegaard 1996.)

Yhdysvaltalainen filosofi ja psykologi William James (1842–1910) lähestyy uskonnollisen uskon rationaalisuutta voluntaristisen (tahtoon perustuvan) teorian kautta. Hänen mukaansa on perusteltua toimia tietynlaisten uskomusten mukaan, vaikka sen puolesta ei olisi kiistatonta evidenssiä (todistusaineistoa). James esittää, että ihmisen tunteellisen luonnon vuoksi on järkevää ja moraalisesti hyväksyttävää uskoa jokin väite ilman pitävää evidenssiä, jos seuraavat kaksi ehtoa täyttyvät:

1. Väitteen täytyy olla evidenssillä ratkaisematon, joko niin ettei evidenssiä ole, tai sitten niin, ettei se ratkaise asiaa.

2. Väitteen täytyy olla ”aito valinta”. Se tarkoittaa, että henkilön täytyy valita kahden väitteen väliltä niin, että molemmat väitteet ensiksikin ovat ”eläviä” ja toiseksi ”ainutkertaisia”, ei-triviaalisia tai spekulatiivisia mahdollisuuksia. Kolmanneksi niiden täytyy olla ”pakotettuja” eli välttämättömiä, ei-kierrettävissä ja vailla kolmatta mahdollisuutta. (James 1987.)

James väittää, että tietyt uskonnolliset uskomukset täyttävät nämä kriteerit. Esimerkiksi usko Jumalan olemassaoloon on evidenssillä ratkaisematon ja samalla aito valinta. Hänen mukaansa on prudentiaalisesti (käytännöllisesti) järkevää ja välttämätöntä toimia uskonnollisen uskomuksen mukaan, koska vain näin voidaan saada todisteita sen totuudesta tai totuudenvastaisuudesta. Tällöin arvostetaan enemmän totuuden löytämisen mahdollisuutta kuin pelätään erehdyksen tekemistä. (James 1987.)

Myös sveitsiläinen teologi Karl Barth (1886–1968) kehitti oman uskonnollisen fideismin versionsa. Barth toteaa, että Jumala voidaan tuntea ainoastaan ja täysin vain Jeesuksessa Kristuksessa. Jeesus Kristus muodostaa ainoan, täydellisen ja riittävän Jumalan ilmoituksen ihmiselle. Barthin mukaan kristillinen usko ei sano, että me löydämme Jumalan, vaan se sanoo, että Jumala ilmoituksessaan löytää meidät. Kristillinen usko saavuttaa armon ja ilmoituksen, ei inhimillinen järkeily ja etsiminen. Siksi Jumalaa ei löydetä luonnon, historian, kokemuksen tai järkeilyn kautta. Kristillisen teologian ei tule ottaa kantaa luontoon tai uskon ulkopuolella olevaan evidenssiin nojautuen. (Abraham 1985.)

Uskon autonomisuusmalliin voidaan päätyä myös filosofisen fideismin kautta. Filosofi Ludwig Wittgenstein (1889–1951) tarkastelee uskontoa kielifilosofisesta näkökulmasta. Kielessä on ikään kuin erilaisia ”kielipelejä”, joilla on omat sääntönsä. Tieteellinen kielipeli on omanlaisensa ja uskonnollinen kielipeli omanlaisensa. Uskonnollinen kieli ei sisällä yhtään todistekieltä, joten uskonnollisen kielen ja todellisuuden välillä ei ole vastaavuutta.

Wittgensteinin mukaan uskovien ei tarvitse perustella uskonnollista uskomustaan, koska uskonto on sellainen elämänalue, joka ei perustu evidentiaaliseen asenteeseen eikä todisteisiin. Sen sijaan uskonnollinen kieli ja siihen liittyvä puhe Jumalasta on yhteydessä uskonnollisiin konteksteihin ja toimintaympäristöihin, joissa se saa merkityksensä. Usko Jumalan olemassaoloon nähdään osana uskonnollista elämänmuotoa, eikä se ole teoreettinen tai tiedollinen asenne.

Wittgensteinilaisessa uskonnonfilosofiassa ajatus neutraalin tai objektiivisen ymmärryshorisontin olemassaolosta asetetaan kyseenalaiseksi. On myös harhaanjohtavaa puhua Jumalasta ”oliona” tai ”objektina” samassa tai edes samantapaisessa mielessä kuin puhuessamme ”olioista” arkielämässä tai tieteessä. Tieteellistä kieltä ei saa käyttää arvioitaessa uskonnollisia asioita, muuten tulee vain sekaannuksia ja väärinkäsityksiä. (Koistinen 2003; Davies 2004; Pihlström 2000.)

”Usko ja järki ovat sopusoinnussa”

Integraatiomallilla tarkoitetaan sellaista teoriaa, jossa pyritään yhdistämään uskonnollinen ajattelu rationaaliseen ajatteluun. Kirkkoisä ja filosofi Augustinuksen (n. 354–430) ajattelun ytimenä oli vakaumus, että ihminen voi olla ainoastaan kristinuskon avulla rationaalinen. Teologisia totuuksia voi valaista käyttämällä järkeä ja filosofiaa, mutta ensisijaisesti Jumalan totuus tulee ottaa vastaan kokemuksen, tahdonratkaisun ja Sanan kautta. Usko on valo ja opas, jota ilman järki ei kykene työskentelemään. Usko laajentaa luonnollisen tiedon rajoja eikä ole niiden vastainen.

Augustinuksen testamentti keskiajan teologialle voidaan kiteyttää hänen periaatelauseeseensa: ”crede ut intellegas”, ”uskon, jotta ymmärtäisin”. Augustinukselle usko on valon lähde, jonka avulla on mahdollista luoda todella rationaalinen filosofia, josta aloittaa. ”Järki on sokea ja avuton lopullista totuutta koskevissa kysymyksissä, kunnes valo, josta se on lähtöisin, jälleen valaisee sen.” Usko ei ole oikotie – se ei ole ymmärryksen korvike, vaan sen ehto. Kristillinen usko ei ole sokeaa uskoa tai uskomista erillään todistusaineistosta. Uskon ja järjen välillä ei voi olla ristiriitaa, sillä usko palvelee järkeä. (Richardson 1980.)

Filosofi ja teologi Tuomas Akvinolainen (n. 1225–1274) kehitteli edelleen Augustinuksen luomaa uskon ja järjen rakennelmaa. Hän poikkesi Augustinuksesta pyrkiessään osoittamaan, että myös opastamaton ihmisjärki saattoi päästä perille Jumalaa ja maailmaa koskevasta oikeasta ja ”arvokkaasta” tiedosta. Hän esitti, että Aristoteleen kategoriat olivat sellaisenaan järjen lakeja ja että ne johtivat pysyvästi oikeaan luonnolliseen tietoon, johon sisältyi myös tieto Jumalasta, joka on olemassa. Korkein ja pelastava tieto sekä tieto Jumalan olemuksesta voidaan saada kuitenkin vain ilmoituksen kautta. Ilmoitus toimii tienviittana järjelle ja näyttää sille suunnan, jota noudattaa. (Richardson 1980.)

Uudempien integraatiomallien yhtä suuntausta kutsutaan reformoiduksi epistemologiaksi. Se luokitellaan osaksi filosofista fideismiä, ja se pyrkii tarjoamaan filosofisia argumentteja näkemystään puolustaessaan. Reformoitu epistemologia poikkeaa sekä teologisesta fideismistä ja että Wittgensteinin ajattelusta siinä, että se ei eristä uskoa ja järkeä täysin eri kategorioihin. Sen mukaan teistiset uskomukset ovat rationaalisia samantapaisessa mielessä kuin eräät muut arkipäiväiset ja maailmankatsomukselliset uskomukset. Reformoidun epistemologian mukaan teistisiä uskomuksia voidaan pitää oikeutettuina ilman todisteisiin ja argumentteihin pohjautuvaa evidenssiä. (Abraham 1985; Koistinen 2001.)

Suuntauksen näkemys uskonnollisen kielen semanttisesta ja ontologisesta tulkinnasta voidaan määritellä teologiseksi realismiksi. Sen mukaan uskonnolliseen kieleen sisältyvät väitteet ovat objektiivista todellisuutta koskevia tosia (tai epätosia) väitteitä ja sen totuuskäsitys on realistinen. Realismin mukaan väite on tosi, jos sen kuvaama asiaintila vallitsee ihmisen mielestä riippumattomassa todellisuudessa. (Koistinen 2001; Puolimatka 2005.)

Reformoidun epistemologian tunnetuin edustaja on analyyttinen filosofi Alvin Plantinga. Hänen ajattelunsa taustalla on reformoitu teologia ja siihen kuuluva näkemys, jonka mukaan luonnollisen teologian jumalatodistukset ovat uskonnollisen uskon kannalta joko irrelevantteja tai harhaanjohtavia. Plantingan teoria voidaan nähdä yrityksenä puolustaa ”oikeaoppisella” (ei-argumentatiivisella) tavalla omaksutun uskon rationaalista hyväksyttävyyttä uskontoa koskevassa maailmankatsomuksellisessa keskustelussa.

Plantingan teoria kehittelee eteenpäin klassista foundationalismia, jonka mukaan kaikki ihmisen tieto perustuu perususkomuksiin (basic beliefs). Nämä perususkomukset me tiedämme välittömästi, ilman todisteita tai järjellistä syytä. (Abraham 1985.) Tällaisia perususkomuksia ovat muun muassa seuraavat: ”2 + 1 = 3”, ”kukaan ei ole yhtä aikaa sekä naimisissa että naimaton”, ”kokonaisuus on suurempi kuin osa” ja ”on olemassa muita persoonia”. Klassiset foundationalistit ehdottavat, että nämä uskomukset ovat immuuneja virheille.

Plantinga määrittelee klassisen foundationalismin näkemykseksi, jonka mukaan ”ainoastaan itsessään evidentit, aisteille evidentit ja erehtymättömät uskomukset voivat toimia rationaalisen noeettisen struktuurin perususkomuksina”. Muut uskomukset ovat ei-perususkomuksia; me tiedämme ne rationaalisiksi vain siksi, että ne perustuvat muihin perususkomuksiin. Perususkomusten on täytettävä tiettyjä tiukempia ehtoja kuin johdettujen uskomusten.

Uskomukset muodostavat ikään kuin puumaisen rakenteen, jossa perususkomukset muodostavat perustuksen (foundation) tai puun tyven. Usko Jumalan olemassaoloon ei ole klassisten foundationalistien mukaan yhtä luontaista kuin niin sanotut perususkomukset. Sen vuoksi usko Jumalaan ei ole perususkomus. Jos siis henkilö uskoo Jumalaan, hän on rationaalinen vain, jos hänellä on todistusaineistoa Jumalan olemassaololle. (Abraham 1985; Plantinga 1983, 1987; Koistinen 2001.)

Plantingan klassisen foundationalismin kritiikki kohdistuu siihen, että perususkomusten joukko on liian suppea. Hän väittää myös, että foundationalistit kuitenkin hyväksyvät perususkomuksiksi sellaisiakin uskomuksia, jotka eivät täytä yllä mainittuja kriteereitä. Tällaisia uskomuksia ovat muun muassa muistiuskomukset (”söin aamupalan tänä aamuna”), usko ulkopuoliseen maailmaan (”aamuisin aurinko nousee”) sekä usko muihin persooniin (”toisilla ihmisillä on aikomuksia niin kuin minullakin”).

Plantingan mukaan nämä uskomukset eivät ole riippuvaisia muista perususkomuksista, eivätkä ne ole myöskään itsestäänselviä, aisteilla havaittavia tai kiistämättömiä. Sen vuoksi Plantinga tekee sen johtopäätöksen, että esimerkiksi usko muihin persooniin ja usko Jumalaan ovat samalla perustalla; jos toinen on rationaalinen, samoin on myös toinen. Koska hänen mukaansa ensimmäinen on ilmeisen rationaalinen, myös jälkimmäisen täytyy olla rationaalinen. Näin ollen myös usko Jumalaan voi olla ihmisen perususkomus. (Plantinga 1983, 1987; 2004; Koistinen 2001.)

Alvin Plantinga on perustellut selkeästi, että vaikka reformoitu epistemologia hyväksyy teismin peruslauseet ilman todistusta, se ei vähennä sen rationaalisuutta, sillä kaikki uskomusjärjestelmät, tiede mukaan luettuna, perustuvat ilman todistusta hyväksyttyihin lähtökohtiin. Hänen mukaansa kukaan ei ole osoittanut lopullisesti, että olisi irrationaalista pitää uskoa Jumalan olemassaoloon perususkomuksena. (Knuuttila 2003; Abraham 1985.)

”Usko perustuu järkeen”

Rationalistisissa malleissa peruslähtökohtana on se, että uskonnollinen usko perustuu järkeen. Uskonnollista uskoa voidaan ja sitä tulee perustella ensisijaisesti järkevällä todistusaineistolla, evidenssillä. Tällaista ajattelutapaa kutsutaan evidentialistiseksi teismiksi. (Puolimatka 2005.)

Heikossa rationalismissa yleispätevien rationaalisten argumenttien katsotaan lisäävän teistisen maailmankatsomuksen uskottavuutta, vaikka ne eivät suoranaisesti todistakaan sitä. Sitä voidaan kutsua myös kumulatiiviseksi evidentialismiksi, jonka edustaja on muun muassa filosofi Basil Mitchell. Heikon rationalismin pääajatus kuuluu seuraavasti: uskonnollinen usko on yhtä rationaalinen kuin mikä tahansa muu kilpaileva järjestelmä: kapitalismi, humanismi tai ateismi. Uskonnollinen usko lähtee samalta viivalta kuin muutkin maailmankatsomukset – se ei ole sen parempi rationaalisuudeltaan mutta ei sen huonompikaan. (Abraham 1985.)

Heikon rationalismin mukaan uskonnollista uskoa pitäisi tarkastella mieluummin laajana ja monimutkaisena kokonaisuutena kuin yksittäisenä erillisenä asiana. Meidän tulee nähdä kristinusko metafyysisenä systeeminä, maailmankatsomuksena, joka on totaalinen laajuudessaan ja kattavuudessaan. Tällaisten laajojen maailmankatsomusten tarkastelu ei ole koskaan yksinkertaisten todisteiden eikä tiukan todennäköisyyspäättelyn asia. Päinvastoin, täytyy vedota moniin huomioon otettaviin seikkoihin, jotka yhteen laitettuna johtavat päätelmään, että jokin asia on tosi tai epätosi.

Mitchell kutsuu tällaista kasaantuvaksi aihetodisteeksi (cumulative case evidence). Toisten ihmisten kokemukset, kuten huomattava muutos ystävän elämässä, tai joidenkin merkittävien henkilöiden kirjoitukset, vaikuttavat yksilön ajatteluun ja maailmankatsomuksen valinnan harkintaan. Irrallaan ollessaan yksittäiset todisteiden palaset ovat heikkoja ja puutteellisia, mutta yhteen pantuna ne vahvistavat toisiaan ja muodostavat pitävät aihetodisteet. Jonkin uskomuksen totuudellisuuden arvioinnissa ei tehdä todennäköisyyslaskelmia, vaan se perustuu henkilökohtaiseen harkintaan ja päättelyyn. (Abraham 1985.)

Kumulatiivinen aihetodistelu kuvaa hyvin senkaltaista päättelyä, jolla on selvä paikka erilaisten uskomusjärjestelmien keskinäisissä väittelyissä. Sen jälkeen kun henkilö on tehnyt ratkaisunsa uskoa Jumalaan, hänen täytyy huolellisesti tutkia mikä tahansa vastaevidenssi uskomuksilleen. Tämän jälkeen hänen on tehtävä johtopäätös joko uskomuksiensa säilyttämiseksi tai muunneltava niitä. (Abraham 1985.)

Kovassa rationalismissa kristinuskoa pidetään tiedollis-uskonnollisena maailmankatsomuksena. Sen mukaan Jumalan olemassaolo ja monet niin sanotut ilmoitustotuudetkin ovat rationaalisesti todistettavia. Tällöin uskonnonfilosofian tehtävänä on rationaalisten argumenttien kehittäminen uskon puolesta tai sitä vastaan.

Filosofi Richard Swinburne on kovan rationalismin kehittelijä. Hän tutkii uskoa Jumalaan viileällä ja laskelmoivalla tavalla. Swinburnen menetelmää kutsutaan tavallisesti kumulatiiviseksi todistukseksi. Swinburne pyrkii todistamaan mahdollisimman vakuuttavasti, että usko Jumalan olemassaoloon pystyy kilpailevia teorioita paremmin selittämään monet olennaiset todellisuuden piirteet. Swinburnen mukaan teismin rationaalisuutta koskevassa keskustelussa käytettyjen argumenttien tulee olla eksakteja ja objektiivisesti päteviä. Uskon tulee perustua järkeen ja esitettyjen argumenttien tulee olla ”kovia”. Hän pyrkii osoittamaan, että teologia voidaan rakentaa pelkästään rationaaliselle pohjalle. (Koistinen 2001; Abraham 1985; Pihlström 2000.)

Swinburnen mukaan kaikki rationaaliset asiat on saatu tieteellisesti. Kulloinkin tutkittavasta todistusaineistosta saadaan todennäköisyys, jolla tieteellinen hypoteesi toteutuu. Bayesin kaavan mukaan kaikista tieteen tutkimuksista saadaan tuloksia, jotka voidaan merkitä todennäköisyydeltään 0:sta 1:een. Jos jonkin tieteellisen tuloksen todennäköisyys on 0,5, siihen uskominen on rationaalista, vaikka sitä ei olekaan todistettu oikeaksi.

Swinburne esittää tutkittavaksi hypoteesiksi väitteen, että Jumala on olemassa. Tärkeä kriteeri kunkin teorian sisäiseen todennäköisyyteen on teorian yksinkertaisuus. Swinburne toteaa, että teistisen teorian sisäinen todennäköisyys on hyvin korkea, koska se on sangen yksinkertainen. Hänen mukaansa klassiset jumalatodistukset, todisteet ihmeistä ja ihmisten uskonnolliset kokemukset tuovat tälle hypoteesille tuloksen, joka on yli 0,5. Todennäköisyys Jumalan olemassaololle on siis suurempi kuin hypoteesille, että Jumalaa ei ole olemassa. Näin ollen rationaalista uskoa Jumalan olemassaoloon on siis olemassa. (Swinburne 1991, 1997; Abraham 1985.)

Swinburne on suunnannut todistelunsa lähinnä filosofeille, jotka vaativat tiukan rationaalista suhtautumista uskomusten arviointiin.

Pohdintaa ja johtopäätöksiä

Alkuperäinen kysymys kuului siis: voiko ja tuleeko uskonnollisen uskon olla rationaalista? Kuten edellä oleva katsaus osoittaa, kysymykseen on vastattu täysin vastakkaisilla mielipiteillä.

Autonomiamallin kannattajat joko vastaavat kieltävästi kysymykseen tai sitten eivät pidä koko kysymystä mielekkäänä. Integraatiomallin kannattajat taas enemmän tai vähemmän rationaalisilla perusteilla väittävät, että usko Jumalaan olemassaoloon on varsin rationaalinen. Kova rationalismi puolestaan väittää, että usko Jumalan olemassaoloon perustuu täysin rationaaliselle pohjalle.

Mielestäni usko Jumalan olemassaoloon voi ja tarvitsisi olla rationaalista, mutta varsin usein se ei kuitenkaan sitä ole. Kovin monilla ihmisillä usko Jumalan olemassaoloon on lähes täysin tunne- tai kokemusperäistä. Usko otetaan itsestäänselvyytenä, jota ei osata tai haluta rationaalisesti perustella. Tällaisiin ihmisiin vetoaa fideistinen ”sokea” usko.

Jos uskotaan pelkästään tunneperäisesti, voidaan myös väittää, että rationaalista uskoa ei ole olemassa. Erityisesti ihmiset, jotka ovat persoonaltaan tunnevaltaisia, eivät kaipaakaan rationaalisuutta uskoonsa.

Mielestäni on ainakin kolme syytä, joiden vuoksi ihmiset hakevat rationaalisuutta uskoonsa. Ensimmäinen syy on se, että ihminen on persoonalliselta rakenteeltaan rationaalisesti suuntautunut. Toisena syynä voivat olla opiskelun tai työn tuomat rationaaliset haasteet, joiden keskellä elävä ihminen alkaa etsiä myös rationaalisia perusteita uskolleen. Mitchellin esittämä heikko rationaalisuus tai reformoitu epistemologia ovat toimivia malleja tällaisille ihmisille.

Kolmas syy, joka johtaa rationaalisuuden etsintään uskonelämässä, voi olla jokin voimakas pettymys elämässä. Silloin voi käydä niin, että ihminen pettyy Jumalaan tunneperäisesti ja hänen täytyy – pitääkseen uskostaan kiinni – etsiä uskolleen jokin järjellinen perusta.

Kuitenkin myös rationaalinen ihminen voi suhtautua epärationaalisesti uskoonsa. Tällöin taustalla saattaa olla ympäristö, jossa uskonnollisuus rajataan alueeksi, johon rationaalisuus ei kuulu. Näinhän tänäkin päivänä monessa kristillisessä yhteisössä opetetaan. Tällöin ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että kirkkoon tullessaan uskova joutuu kuvainnollisesti sanoen laittamaan aivonsa kirkon eteisen hattuhyllylle. Tällaiselle ihmiselle muodostuu aivan kuin kaksi eri persoonaa; toinen uskonnollisia ja toinen muita asioita varten. Mielestäni tällainen tilanne on skitsofreeninen eikä sitä voi pitää hengellisesti terveenä.

Mielestäni uskolla Jumalan olemassaoloon täytyy olla mahdollisimman varma rationaalinen pohja. Mitchellin heikon rationaalisuuden malli tuo tasapainon uskon ja järjen välille, ja se kuvaa mielestäni hyvin rationaalisen ihmisen uskon luonnetta.

Väittäisin, että usko ei voi kuitenkaan olla täysin rationaalista, sillä silloin se ei olisikaan enää uskoa vaan tietoa. Myöskään usko ja järki eivät ole toisiansa poissulkevia vaan täydentäviä asioita.

Joka tapauksessa jossakin tulee aina raja vastaan siinä, missä määrin metafyysinen asia tai ilmiö voidaan todistaa rationaalisesti. Jos esimerkiksi Jumalan olemassaolo voitaisiin todistaa aukottoman rationaalisesti, kaikkien rationaalisten ihmisten tulisi uskoa siihen – tai oikeastaan vain hyväksyä tieto Jumalan olemassaolosta.

Itse ajattelen, että on rationaalisempaa uskoa Jumalan olemassaoloon kuin siihen, ettei Jumalaa olisi. Muun muassa ihmisen persoonan olemassaolo, maailmankaikkeuden järjestys ja lainalaisuus sekä ihmisten välinen pyyteetön rakkaus viestivät siitä, että täytyy olla jokin älykäs, rakastava persoona, joka on maailman ja ihmisen luoja. En voi uskoa rationaalisuuteni vuoksi, että kaikki tarvittava informaatio ja järjestys olisivat syntyneet sattumalta ilman mitään perimmäistä syytä.

Lähteet

Abraham, W. J. 1985. An Introduction to the Philosophy of Religion. Englewood Cliffs, New Jersey: Prentice-Hall, Inc.

Davies, B. 2004. An Introduction to the Philosophy of Religion. New York: Oxford University Press.

Hick, J. 1992. Uskonnonfilosofia. Helsinki: Kirjapaja.

James, W. 1987. The Will to Believe. Teoksessa Philosophy of Religion. An Anthology. Toim. L. Pojman. Belmont, California: Wadsworth Publishing Company.

Kierkegaard, S. 1996. Truth Is Subjectivity. Teoksessa Philosophy of Religion. Selected Readings. Toim. M. Peterson & al. New York: Oxford University Press.

Koistinen, T. 2001. Usko ja tiedollinen oikeutus. Helsinki: Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 229.

Koistinen, T. 2003. Filosofinen teismi ja uskonnon Jumala. Teoksessa Uskonnonfilosofia. Toim. T. Helenius, & T. Koistinen, & S. Pihlström. Helsinki: WSOY.

Knuuttila, S. 2003. Mitä uskonnonfilosofia on? Teoksessa Uskonnonfilosofia. Toim. T. Helenius, & T. Koistinen & S. Pihlström. Helsinki: WSOY.

Pihlström, S. 2000. Usko ja evidenssi. Teoksessa Jumala, logiikka ja evidenssi. Uskonnonfilosofisia tarkasteluja historiallisten ja modernien aiheiden pohjalta. Toim. M. Aukee-Peiponen & H. Kirjavainen. Helsinki: Luther-Agricola-Seura.

Plantinga, A.1983. Reason and the Belief in God. Teoksessa. Faith and Rationality. Reason and Belief in God. Toim. A. Plantinga & N. Wolterstorff. Notre Dame: University of Notre Dame Press.

Plantinga, A. 1987. Philosophy of Religion. Teoksessa An Anthology. Toim. L. Pojman. Belmont, California: Wadsworth Publishing Company.

Plantinga, A. 2004. Religious Belief without Evidence. Teoksessa Introduction to Philosophy. Classical and Contemporary Readings. Toim. L.P. Pojman. New York: Oxford University Press.

Puolimatka, T. 2005. Usko, tieto ja myytit. Helsinki: Tammi.

Richardson, A. 1980. Usko ja ajattelu. Kristillinen apologetiikka. Helsinki: Kirjaneliö.

Swinburne, R. 1991. The Existence of God. Revised Edition. Oxford: Clarendon Press.

Swinburne, R. 1997. Tuntematon tekijä. Jumalan olemassaolo ja tieteellinen maailmankuva. Helsinki: Kirjapaja.

Kuva: Olli-Pekka Vainio

Artikkeli on julkaistu myös maailmankatsomuksellisessa teemalehdessä Dialogos-usko ja tiede katsomusten torilla.

*Artikkelia on muokattu hieman 1.4.2014*