Vieraskynä / Leszek Kolakowski / 17.1.2023

Jumala jumalattomassa ajassa

Puolalainen filosofi Leszek Kołakowski (1927-2009) kasvatettiin kommunistiksi. Pitkään hän aatetta puolustikin, kunnes näki sen todellisen luonteen. Tultuaan karkotetuksi länteen, hän arvioi kriittisesti myös kristillisen lännen henkistä tilaa. Mihin ihminen voi uskoa, kun Jumala ja kaikki filosofiat ovat kuolleet?

Jos joku kysyisi: ”Mikä on ‘Jumala-kysymyksen’ tila nykyään?” moni meistä saattaisi pikaisesti vastata: ”Onko sellainen kysymys enää lainkaan relevantti?”

”Ei tietenkään ole!” väittävät rationalistit ja tieteilijät, jotka sanovat, ettei Jumalan käsitettä voi esittää ymmärrettävänä ja ristiriidattomana älyllisenä konstruktiona. Ennen kuin kysymme ”kysymyksen”, meille kerrotaan, että meidän täytyy tietää mitä kysymys koskee. Siksi meillä täytyy olla selkeä käsitys Jumalasta ennen kuin voimme käsitellä sellaisia lauseita, kuten: ”Jumala on olemassa” tai ”Jumala ei ole olemassa” tai ”Onko Jumala olemassa?”. Tämä on kuitenkin mahdotonta. Jokainen abstrakti muotoilu Jumalasta on joko ristiriitainen tai käsittämätön, koska sitä ei voida mitenkään tuoda kosketuksiin empiirisen todellisuuden kanssa. Tämän vuoksi koko ”kysymys” on yhtä tyhjän kanssa.

Jumalan perään eivät ”kysele” myöskään ne uskovat – jos heitä on – jotka ovat perineet vankkumattoman ja horjumattoman uskon. He tietävät vailla epäilyksen häivääkään elävänsä Jumalan ohjaamassa maailmassa. Ja ne valitut sielut, jotka ovat saaneet osansa mystisistä kokemuksista, eivät ehkä pidä ”usko”-sanaa soveliaana. Uskoa näet tarvitaan vain silloin, kun hämärään verhoutuva matka havaitsijan ja havaittavan välillä tekee asioista epävarmoja. Mystinen kokemus on vailla tätä välimatkaa. On siis luonnollista, etteivät nämäkään ihmiset esitä itselleen kysymyksiä Jumalasta.

Edes vakaumuksellisia ateisteja Jumala-kysymys ei voi kiinnostaa. He tietävät vailla epäilyksen häivääkään, että tiede on lopullisesti karkottanut Jumalan maailmasta – ja että ilmaus ”Jumalan kuva” on pelkkä jäänne joko vanhasta taikauskosta ja tietämättömyydestä, psykologisesta puolustusmekanismista tai yhteiskunnallisista kiistoista.

Maailma, jossa elämme ei tosin ole maailma, jossa ihmiset ovat tyytyväisiä uskoonsa tai epäuskoonsa. Se on ennemminkin pakolaisten ja karkotettujen maailma, jossa ”ikuinen juutalainen” etsii kadotettua henkistä tai fyysistä kotimaataan. Tässä kiertolaiselämässä ei ole mitään varmaa, mitään ei ole taattua eikä mitään ole hakattu kiveen. Ainoastaan vaellus on pysyvää. 

Jumala, joka kerran vahvisti vakiintuneet arvot, sosiaaliset suhteet, ajattelun säännöt ja fyysisen kosmoksen ja jonka oli tarkoitettu olevan kupu tämän järjestyksen päälle, on ikään kuin lakannut olemasta, koska tuo järjestys ei ole enää ilmeinen. Niin kauan kuin ihmiset kykenivät luottamaan tuon järjestyksen olemassaoloon, jumalattomillakin oli paikkansa siinä järjestyksessä (Ajattelen tässä ainoastaan kristittyä eurooppalaista sivilisaatiota). Laskettiinpa heidät erehtyneiksi, hulluiksi, helvetin sanansaattajiksi, heidän paikkansa oli kuitenkin tunnustettu maailman järjestyksessä. Olivatpa he vainottuja, rangaistuja tai kuolemaan tuomittuja, olivat he tavallaan onnekkaita, koska heidän aatteensa oli turvassa, ja lisäksi se oli hengellisesti huolista vapaa.

Samalla kun uskon itsevarmuus on rikkoutunut on myös epäuskon itsevarmuus mennyt rikki. Verrattuna vanhaan kodikkaaseen maailmaan, jota suojeli hyväntahtoinen, ateistisen Valistuksen ystävällinen Luonto, nykypäivän jumalaton maailma nähdään ikuisena kaaoksena. Se on ryövätty kaikesta merkityksestä, suunnasta, opasteista ja rakenteista. Näin puhui Zarathustra. Yli sadan vuoden ajan, siitä lähtien kun Nietzsche julisti Jumalan kuolleen, iloiset ateistit ovat olleet harvassa. Maailma, jossa ihminen on jätetty omien voimiensa varaan, jossa hän on julistanut itsensä vapaaksi päättämään hyvästä ja pahasta, jossa hän, vapautettuna Jumalan orjuutuksesta, toivoi löytävänsä uudelleen kadottamansa arvon. Tämä maailma on muuttunut loputtoman murheen alhoksi. Jumalan läsnäolon puutteesta tuli alati laajeneva haava eurooppalaisessa hengessä, jopa silloin kun se katosi unholaan keinotekoisen nukutusaineen toimesta. Verratkaamme siis Diderotin, Helvétiuksen, ja Feuerbachin jumalattomia maailmoja Kafkan, Camusin, and Sartren jumalattomiin maailmoihin. Valistuksen ilolla odottama kristinuskon romahdus tapahtui melkein yhtä aikaisesti Valistuksen romahtamisen kanssa. Uusi loistokas ihmiskeskeisyyden järjestys, joka rakennettiin kaatuneen Jumalan paikalle ei koskaan saapunut. Mitä tapahtui? Miksi ateismin kohtalo oli näin oudolla tavalla sidottu kristinuskon kohtaloon, niin että kaksi vihollista olivat toisilleen seurana toistensa epäonnessa ja epävarmuudessa?

Kristinuskon historia totisesti jätti meille suuria todistuksia henkisestä levottomuudesta eri aikakausina, kuten nuoren Augustinuksen, Pascalin ja Kierkegaardin kirjoitukset. Mutta levottomuus par excellence -hengen laatuna, sen quidditas (tämyys), on merkki ajastamme ja kulttuuristamme, joka elää ja menee eteenpäin luovassa ”keinussa” ja jonka me kaikki koemme kuvottavana – vaikka emme voi sopia diagnoosista. Onko Jumalan hylkäämäksi tuleminen tämän sairauden lähde? Oliko Kierkegaard oikeassa sanoessaan, että kaikki epätoivo maallisista asioista on itse asiassa – ja ilman, että olemme välttämättä tietoisia tästä – epätoivoa iankaikkisesta? Emme tietenkään voi todistaa tätä; voimme vain epäillä sitä.

Friedrich Nietzsche vuonna 1875

Tämä epäilys ei vainoa vain älymystön, filosofin ja runoilijan maailmaa, vaan myös eurooppalaisen hengen maailmaa sen tavanomaisessa arkisessa elämässä. Levottomuus piinaa ja tuhoaa uskonnollisen kulttuurin aktiiviset navat — kristinuskon ja jumalattomuuden. Se näkyy myös laajalle levinneessä välinpitämättömyydessä, joka ilmenee nykyään hengellisen elämän tärkeimpänä muotona. Jopa ilmeisen apatian häiritsevää tyhjyyttä ei voida täysin peittää. Kaikkien onnistumistemme ja kokemustemme takana piilee apokalyptinen varoitus: ”Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston.” (Ilm. 3:17).

Usein sanotaan, että maallistuminen johtuu yhtäältä tieteen kehityksestä, jonka rooli on niin voimakkaasti kasvanut kaikilla elämämme alueilla ja jossa Jumalalla ei enää ole paikkaa, ja toisaalta kristinuskon, erityisesti katolisen kirkon, kyvyttömyydestä voittaa teollistumisesta seuranneet suuret sosiaaliset ongelmat. Tämän näkemyksen mukaan kristinusko on osoittautunut tunnottomaksi uusille sosiaalisille konflikteille ja tarpeille, koska sen silmät ovat lakkaamatta suunnattu vain taivaaseen ja kohti Jumalaa. Kun maalliset asiat on näin unohdettu, maailman on pidettävä huolta itsestään.

Kumpikaan osa tästä yleisestä mielipiteestä ei vaikuta minusta uskottavalta. Mitä tulee ensimmäiseen, on varmasti totta, että Jumala ei ole empiirinen hypoteesi, joka sallii testata itseään tieteellisesti. Tietomme riittämättömyys tässä suhteessa on väistämätöntä. Empiirisestä tiedosta ei ole tietä äärettömyyteen, vaikka sitä laajennettaisiin kuinka, puhumattakaan tarkoituksellisesti aktiivisesta, henkilökohtaisesti suunnitellusta Kaitselmuksesta. Seitsemännestätoista vuosisadasta lähtien, kun tieteellinen tutkimus erosi teologiasta ja uskonnollisesta palvonnasta sekä kodifioi omat metodinsa, sen tuki ja sen perusmenetelmät ovat olleet täysin välinpitämättömiä ”Jumala-kysymykselle”. Tämän kodifioinnin tarkoituksena oli tehdä tieteellisistä tuloksista ennustusvälineitä ja sitä kautta asettaa luonnonilmiöt ihmisen hallintaan.

Se, että Jumala voitaisiin ajaa pois maailmasta tällaisilla keinoilla, ei ole lainkaan uskottavaa, ellei tiedettä sekoiteta tieteelliseen rationalismiin. Jälkimmäinen – eli sääntö, jonka mukaan tiedon arvo määräytyy tieteellisten sääntöjen erehtymättömän soveltamisen perusteella – on mielivaltainen epistemologinen oppi, jonka ovat laatineet filosofit, jotka aikoivat heikentää uskonnollista vakaumusta. Skientismi ei ole tieteen looginen seuraus eikä – näin voidaan uskottavasti väittää – sen sosiaalinen seuraus. Vaikka ne ovat kehittyneet rinnakkain, tämä ei johtunut siitä, että tiede kausaalisesti herätti henkiin skientismin. Tämä yhteys ei tietenkään ollut vahinko. Tieteellinen rationalismi perustuu normatiivisiin periaatteisiin ja ilmaisee tietyn arvohierarkian. Jumala on suljettu pois tieteellisestä maailmankäsityksestä, koska se sulkee pois kaiken, mikä ei salli itsensä käyttämistä ihmisen pyrkimyksessä hallita luontoa.

Itse asiassa sekä kristillinen teologia että sen populaarit ilmenemismuodot eivät olleet viattomia rationaalisen tiedon ja uskon välisessä sekaannuksessa, koska ne yrittivät vakuuttaa ihmiset siitä, että ihminen voisi löytää Jumalan oikeudenmukaisuuden maailmasta empiirisesti ja näin maagisesti valjastaa Hänet pyrkimyksiemme ja intohimojemme orjaksi. Tämä pohjimmiltaan antikristillinen näkökulma on juuri sitä, mitä on kutsuttava taikauskoksi. Taikausko käsittää Jumalan koneena, joka – oikean tekniikan soveltamisen ansiosta – tuottaa halutut vaikutukset, ikään kuin esimerkiksi rukous olisi tekninen toimenpide, joka, jos se vain suoritettaisiin riittävän huolellisesti, toisi meille täydellisesti ennustettuja tuloksia.

Siinä määrin kuin kristillinen opetus edisti tällaisia taikauskoisia asenteita, se vaikutti kohtalokkaasti omaan kuolemaansa. Tämä koskee myös teologiaa, joka väittää harjoittavansa ”tieteellistä teologiaa”. Kun uskomus kilpailee tieteen kanssa samojen kriteerien käytöstä, siitä tulee kirottu pseudotiede, jonka ponnistelut ovat aina tuomittu epäonnistumaan ja jonka väitteet kumotaan joka askeleella. Mitä enemmän uskon ja rienaavan tiedon sekaannus levisi, sitä enemmän ihmiset – erityisesti sivistyneet ihmiset – tunsivat olevansa pakotettuja jättämään uskon taikauskon armoille. Kristillinen maailmankuva on ja pysyy selvänäköisenä näkemyksenä ihmisen kohtalosta. ”Tieteellinen teologia” sen sijaan on taikauskoa.

Tässä mielessä voidaan väittää, että tieteellisellä rationalismilla oli parantava vaikutus kulttuuriin, koska se auttoi puhdistamaan taikauskon kristinuskosta ja antoi sille takaisin paremman itseymmärryksen kutsumuksestaan. Ateismi ja skientismi vahvistavat toisiaan; se on sanomattakin selvää. Mutta jälleen kerran, kumpaakaan näistä kahdesta ei lasketa todelliseksi tieteen tuotteeksi. Molempien alkuperää voidaan etsiä paljon paremmin kulttuurisista tosiasioista, taipumuksestamme halveksia kaikkea, mikä näyttää hyödyttömältä pyrkimyksellemme herruuteen ja haluumme omistaa. Nykyinen luottamuskriisi tieteeseen ja teknologiaan sen vaarallisten tulosten edessä voi heikentää tieteellisen rationalismin ideologiaa. Itse kriisillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä tieteellisen tiedon normien pätevyyden tai pätevyyden puutteen kanssa.

On siis hämmästyttävän naiivia sanoa, että kristinusko on kärsinyt niin suuria menetyksiä, koska se ei ole tarpeeksi ”tieteellinen”. On väitettävä päinvastoin: aina kun kristinusko haluaa vahvistaa ”tieteellistä” arvoaan, se voi johtaa vain voimattomaan pseudotietoon, ja juuri tällaiset väitteet aiheuttivat turhat ristiriidat tieteen kanssa. Juuri kristinuskon pelko määritellä itsensä selkeästi rationalismia vastaan johti paitsi uskon rapautumiseen myös hedelmättömiin yrityksiin hyökätä tiedettä vastaan. Koska jopa ajatus tieteen ja uskon välisestä ristiriidasta perustui käsitykseen uskosta eräänlaisena rienaavana tietona.

Sama pätee toiseen moitteeseen, jonka mukaan kristinusko, koska se koskee vain hengellisiä arvoja, on laiminlyönyt huolenpidon maallisesta yhteisöstä eikä ole etsinyt eikä löytänyt vastauksia nykyajan kauheisiin sosiaalisiin ongelmiin. Näin se on tuhonnut itsensä. Mutta eikö asia ole juuri päinvastoin? Kirkon virhe on paljon enemmän siinä, että se sitoi moraalisen vaatimuksensa yksiselitteisesti tiettyyn sosiaaliseen oppiin, koska näin tehdessään se altisti itsensä moitteelle, että se sulki ikuiset arvonsa nykyaikaisiin sosiaalisiin muotoihin – toisin sanoen se sotki pyhän ja profaanin keskenään.

Uskon, että yhdeksännentoista vuosisadan sosialistien hyökkäyksissä kirkon hierarkiaa vastaan oli perusteltuja elementtejä. Kirkon asenne yhteiskunnallisen muutoksen sekä köyhien ja hyväksikäytettyjen kohtalon edessä oli kritiikin arvoinen. Erehdymme kuitenkin sanoessamme, että kirkko ajatteli vain toista maailmaa tai että sen olisi pitänyt keskittyä enemmän ajalliseen elämään ja kärsimykseen. Päinvastoin, on totuudenmukaisempaa sanoa, että kirkko oli liikaa olemassa olevien sosiaalisten rakenteiden vanki ja antoi usein vaikutelman, että nämä rakenteet perustuivat lopullisesti muuttumattomiin kristillisiin arvoihin.

Kristinuskoa uhkaa jatkuvasti sama kiusaus, mutta se tulee esiin kahtena vastakkaisena muunnelmana. Se ei tarkoita maailman unohtamista, vaan maallisten asioiden väistämättömän suhteellisen arvon unohtamista. Molemmat muunnelmat lisäävät jumalattomuutta, koska ne näyttävät hämärtävän pyhän ja profaanin välistä rajaa – tai jopa poistavan sen. Mutta ei ole mitään profaania – ei sosiaalista tai älyllistä päämäärää – jota kristinusko olisi paremmin valmistautunut puolustamaan kuin mihin maailman omat voimat pystyvät. Vaikka kristinusko kuinka haluaisi osallistua ajalliseen politiikkaan ja sosiaalisiin konflikteihin, sen on kuitenkin ymmärrettävä kaikki ajalliset hyödykkeet pelkästään suhteellisina. Kirkko ei kuitenkaan voi myöskään olla täysin epäpoliittinen, koska se on loppujen lopuksi kulttuurinen orgaani. Siksi sen on pysyttävä valppaana, kun se kieltäytyy samastumasta mihinkään olemassa olevaan poliittiseen järjestöön tai liikkeeseen.

Vanhat siteet kirkon ja ajallisten yhteiskunnallisten järjestysten välillä olivat aivan yhtä vaarallisia kristinuskon asialle kuin uudet yritykset yhdistää kristillinen idea vallankumouksellisen messianismin poliittisiin ideologioihin. Kumpikaan näistä taipumuksista ei lupaa toivoa kristillisen sanoman elinvoimaisuuden uudistumisesta. Molemmissa me aistimme kiusauksen alistaa tämä sanoma ajallisille päämäärille – toisin sanoen kiusaukselle muuttaa Jumala työkaluksi, mahdolliseksi inhimillisen manipuloinnin kohteeksi. (Heikentynyt, mutta ei vielä kuollut) teokraattinen taipumus – tuhoisa, epäonnistunut toivo siitä, että ihmiskunta voitaisiin johtaa lunastukseen pakottamalla – ja ilmeisesti vastakkaiset pyrkimykset alistaa kristilliset arvot tälle tai tuolle vallankumoukselliselle ideologialle kulkevat yhdessä heidän perustavanlaatuisessa näkökulmassaan. Molemmat muuttavat Jumalan päämäärien välineeksi, jota, olipa se perusteltua tai ei, ei voida koskaan pitää lopullisena kristillisestä näkökulmasta. Jokainen heistä on vaarassa muuttaa kristillinen yhteisö poliittiseksi puolueeksi. Siksi molemmat edustavat kristinuskon sisäistä korroosiota. On aina ollut niin, että suurin uhka tulee muurien sisällä olevista vihollisista.

Näin yleisesti kuvattuna tilanne ei vaikuta uudelta. Koko kristillisen opetuksen historiaa voidaan pitää loputtomana taisteluna pyhän ja profaanin välisestä rajalinjasta. Vahvimmat hengelliset vallankumoukset, jotka näkyvät keskeytyksinä tässä historiassa, olivat yleensä yrityksiä pysäyttää häpäisyprosessi, antaa kristinuskolle takaisin alkuperäinen kutsumuksensa ja työskennellä ajallisten etujen ylivaltaa vastaan. Tällaiset mullistukset eivät koskaan olleet ilman hintaa eivätkä koskaan täysin onnistuneet. Vaaraa ei voida koskaan lopullisesti sivuuttaa, koska se piilee itse kristinuskon luonteessa, sen ajallisen ja sakraalisen itsetulkinnan välisessä ikuisessa jännitteessä. Kirkko on ja sen täytyy pysyä sekä jumalallisen armon varastona että samalla tässä maailmassa olemassa olevana organismina, kulttuurisesti määräytyneenä, historiallisesti muunneltuna ja ajallisin keinoin toimivana.

Meillä on evankeliumit todistamassa solidaarisuudesta köyhiä, sorrettuja, onnettomia ja puolustuskyvyttömiä kohtaan – meillä ei ole evankeliumia, joka ilmoittaisi lupauksesta maailmasta ilman pahuutta, kärsimystä ja konflikteja. Meillä on evankeliumeja tuomitaksemme ne, jotka mukavuudessaan ja kirkkaudessaan pysyvät kuuroina kärsimykselle ja nälälle – meillä ei ole evankeliumia, joka saarnaa sosiaalista tasa-arvoa tai eriarvoisuutta tai joka kertoo täydellisen sosiaalisen järjestelmän reseptin, jonka kautta kaikki inhimilliset pyrkimykset ja toiveet täyttyvät, jonka avulla kaikki epäonnen vaikutukset jäävät unholaan. Meillä on evankeliumeja, jotka tuomitsevat tyrannit ja vainoajat – meillä ei ole evankeliumia, jonka kanssa voisimme tehdä sopimuksen yhden tyrannian muodon kanssa toista vastaan kiliastisten unelmien nimissä. Kristinusko, jossa hiljaa hyväksytään, että Jumala on valmis palvelemaan meitä, suojelemaan kaikenlaista asiaa, oppia, ideologiaa tai poliittista puoluetta, on naamioitua jumalattomuutta.

Tässä mielessä voidaan sanoa, että sekä peritty teokraattinen taipumus että kristillinen ”progressivismi” ovat edistäneet kristinuskon rappiota. Se, mitä ihmiset etsivät uskonnosta, on – mirabile dictu – Jumala, eikä poliittisten arvojen oikeutus tai ”tieteelliset” selitykset luonnosta. Kristinusko, joka kumartaa älyllisten ja poliittisten muotien edessä etsiessään hetkellistä menestystä, osallistuu omaan tuhoonsa. Se ei voi koskaan verrata tai ylittää tiedettä soveltaessaan tieteellisiä kriteerejä kristilliseen opetukseen. Se ei voi koskaan vastata tai ylittää poliittisten ideologioiden tarjoamaa lupausta maallisesta onnesta, ja kun se yrittää tehdä niin, se osoittaa väistämättä voimattomuutensa ja merkityksettömyytensä. Kristinusko näkee ihmisen kohtalon evankeliumien ja Jobin kirjan valossa – eikä kategorioissa, jotka teokraattiset, teknokraattiset tai vallankumoukselliset utopiat ovat muotoilleet.

Ehkäpä – ja tämä on tietysti vain vapaata spekulaatiota – kristinuskon rappio osoittautuu pitkällä aikavälillä suotuisaksi kristinuskon asialle. Ei pitäisi olla kauhistuttavaa, että kristinusko, joka oli tottunut samaistumaan toisaalta valtapolitiikkaan ja diplomaattiseen juonitteluun ja toisaalta fanaattisuuteen ja raakaan papistoon, on tullut tiensä päähän. Häikäilemättömän, rienaavan historian tuskallisesta mutta puhdistavasta kiirastulesta syntyy ehkä kristinusko, joka on uskollisempi omalle hengelleen. Ehkä.

On aivan oikein sanottu, että kristinuskon on muutettava opetuksensa kieltä ja mukauduttava sivilisaation muutoksiin. Se on tehnyt sen ilman valtavia vaikeuksia useammin kuin kerran. Tässä sopeutumisprosessissa syntyy aina vaara, että uusien muotojen etsinnässä sisältö unohdetaan. Näyttää siltä, että tämän päivän eurooppalainen on enimmäkseen kuuro teologian perinteiselle kielelle. Kukaan ei voi epäillä, että tomismilla oli valtava merkitys kulttuurihistoriassa. Mutta käsitteellisenä kehyksenä, jolla pystymme vangitsemaan kosmoksen tänään, se on saavuttanut rajansa.

Ongelmana ei ole – kuten usein kuulee – että perinteinen opetus on ”käsittämätöntä” nykyajan ihmisille. Ei ole mitään syytä ajatella, että meistä on yhtäkkiä tullut tyhmiä, että jotain, joka oli ymmärrettävää keskiajan ihmisille, on tullut meille saavuttamattomaksi. Tärkeintä on yksinkertaisesti jokapäiväisen elämän ja perityn teologisen idioomin välinen etäisyys. Etsittäessä merkitystä maailmasta ei pidä ottaa lähtökohdaksi ainoastaan ympäröivän sivilisaation — kaikki sen osatekijät mukaan lukien — järjestystä tai epäjärjestystä, vaan sen on myös oltava tietoinen siitä, mitä ilmenemismuotoja pahan pysyvä läsnäolo saa tuon sivilisaation erityisissä häiriöissä, kärsimyksissä ja huolissa sekä ihmisten kohtaloissa.

Me rukoilimme hartaasti Jumalaa häipymään tästä maailmasta. Tämän Hän on tehnyt meidän pyynnöstämme. Ammottava reikä jää jäljelle. Rukoilemme jatkuvasti tätä reikää ilman tulosta. Kukaan ei vastaa. Olemme vihaisia tai pettyneitä. Onko tämä todiste Jumalan olemattomuudesta?

Mikä kokemuksessamme on uutta? Paha? Se oli aina kanssamme ja se tuli meiltä. Onko se todella paljon suurempi kuin ennen? Toisinaan kysymme retorisesti: Missä Jumala oli Auschwitzissa, Kolymassa, kaikkine kansanmurhineen, kidutuksineen, sotineen ja julmuuksineen? Miksi Hän pysyi toimettomana? Mutta se on huono kysymys. Sen lisäksi, että hirvittävät kauhut, joita ihmiset ovat tehneet ihmisiä vastaan, eivät olleet tuntemattomia missään historian vaiheessa, että kansanmurhaa, verilöylyjä ja kidutusta tapahtui aina, että paha – paha meissä – ei koskaan lakkaa toimimasta, salakuljetamme tällaiseen kysymykseen ajatuksen Jumalasta, jonka ikuinen velvollisuus se on, ihmeiden kautta suojella ihmisiä omalta pahuudeltaan ja tehdä heidät onnellisiksi itse aiheutetuista haavoistaan huolimatta. 

Mutta Jumala, joka toimii maagisena voimana palvellessaan vallitsevia tarpeitamme, ei koskaan ollut varsinaisesti kristillisen uskon Jumala tai minkään muun suuren uskon Jumala – vaikka tällaisia vaikutelmia esiintyisi kansanuskonnoissa. Muuten pitäisi olettaa, että varhaiskristilliset marttyyrit olisivat välittömästi menettäneet uskonsa, koska Jumala ei tarjonnut heille mitään ihmeellistä apua vapauttaakseen heidät teloittajiensa käsistä. Usko ihmeisiin oli luonnollisesti aina olemassa, mutta niin oli myös varoitus siitä, ettei ihmeeseen voi koskaan luottaa.

Ei, Auschwitz ja Kolyma eivät ole jumalattomuuden syy. Monet ihmiset antautuvat kiusaukseen ajatella, että koska tällaiset hirviöt olivat jumalattomien ihmisten työtä, niitä tulisi käyttää Jumalan asian puolustamiseen. Mutta tämä kiusaus on vaarallinen, koska historia sisältää niin paljon julmuutta hurskaiden käsissä.

Tämän päivän ihmiset, jotka havaitsevat pahaa omana aikanaan, eivät sen voimasta muutu epäuskoviksi. Tapa, jolla he havaitsevat pahan, määräytyy jo heidän epäuskonsa mukaan, niin että heidän käsityksensä sekä pahasta että epäuskosta vahvistuvat vastavuoroisesti. Sama pätee uskoviin. He havaitsevat pahan uskonsa valossa, ja niin heidän uskonsa ei alati heikkene, vaan se pikemminkin vahvistuu. Siksi ei ole uskottavaa, että pahuus meidän aikanamme tekee Jumalan läsnäolosta epäilyttävän. Näillä ei ole pakottavaa loogista tai psykologista yhteyttä.

Sama pätee myös tieteeseen. Vaikka Pascal löysikin kauhistuttavan äärettömän kartesiolaisen avaruuden ”ikuisen hiljaisuuden”, sekä hiljaisuus että Jumalan kieli ovat todellakin sen korvassa, joka kuuntelee. Hänen läsnäolonsa tai poissaolonsa on uskossa tai epäuskossa, ja jokainen näistä kahdesta, kun se on kerran hankittu, vahvistetaan välttämättä kaikilla havainnoilla.

C.G. Jung vuonna 1935

Jumalattoman Valistuksen merkitystä ei ole vieläkään paljastettu, koska vanhan uskon ja Valistuksen sortuminen – silmiemme edessä ja sielussamme – heijastuu samanaikaisesti. Elämmekö ”siirtymävaiheessa”? Tämän sanominen on lähes tautologista: historiassa ei ole koskaan ollut muuta kuin siirtymäkausia. Mutta minne me kuljemme? Sitä emme voi tietää. Voidaan uskottavasti väittää, että Valistus yhdessä sen jumalattomuuden kanssa oli kaikkien modernismin älyllisten ja teknisten saavutusten ehto. Ja silti ”Valistuksen levottomuus” tulee nyt yhä konkreettisemmaksi. Oliko Carl Gustav Jung oikeassa sanoessaan, että mytologisissa arkkityypeissä Jumalan kuolema edeltää aina Hänen ylösnousemustaan? Elämmekö siis perjantain ja sunnuntain välisessä kauheassa ajassa, jonka aikana Lunastaja, joka on jo kuollut eikä vielä ylösnoussut, käy? Emme voi myöskään tietää sitä. Olemme varmoja vain omasta epävarmuudestamme.

Lopuksi, muutama huomio yhteensattumista. Mietipä seuraavia historiallisia kontrafaktuaaleja:

  • Vuonna 490 eKr Persian armeija tuhosi odotetusti ateenalaisten paljon heikomman jalkaväen Marathonissa.
  • Vuonna 44 eKr., Viisikymmentäkuusi-vuotias Julius Caesar noudatti näkijä Spurinnan neuvoja eikä mennyt senaattiin.
  • Vuonna 33 jKr Pontius Pilatuksen kysymykseen siitä, kuka pitäisi vapauttaa, Jerusalemin väkijoukko huusi: ”Jeesus!”.
  • Vuonna 1836 kahdeksankymmentävuotias Wolfgang Amadeus Mozart kuoli Wienissä.
  • 22. joulukuuta 1849 nuori venäläinen nimeltä Fjodor Mihail Dostojevski ammuttiin kuoliaaksi vallankumouksellisista teoistaan Pietarissa.
  • 30. elokuuta 1918 Fania Kalpen ampui Vladimir Ilyich Leninin kuoliaaksi.
  • Elokuussa 1920 marsalkka Pilsudski teki pienen virheen, jonka seurauksena puna-armeija miehitti ensin Varsovan, sitten Puolan ja sitten Saksan.
  • Vuonna 1938 Adolf Hitler kuoli sydänkohtaukseen.
  • Vuonna 1963 Joseph Stalin kuoli.

Mitä tekemistä tällä kaikella on Jumalan kanssa?

Historia on kudottu pienistä sattumista. Tämä tarkoittaa, että jos historiassa on suunnitelma ja syy, se voi olla vain Jumalan suunnitelma ja Jumalan järki. Kukaan meistä ei tiedä, mikä se voisi olla. Mutta emme voi toivoa luopuvamme halusta tietää.

Kun tulimme tietoisiksi historiallisten sattumien tyhjyydestä, niistä tuli osa omaa, sisäistä tyhjyyttämme. Onko kaikki tämä banaalia? Varmasti. Uskon syy yhdessä epäuskon syyn kanssa on banaalia, koska se on kaikkialla.

Epäuskoiselle huoli Jumalasta on naamioitu huoli maailmasta. Uskovalle huoli maailmasta on peiteltyä huolta Jumalasta, jota se itse ei tunne. Molemmille maailma on kuitenkin levottomuuden läpäisemä. Se on levottomuutta, joka oikein tulkittuna paljastaa, että jumalattoman ja itsetyytyväisen Valistuksen voitto ei voi koskaan olla varma tai täydellinen. Sen niin sanottu voitto on niin täynnä epäselvyyksiä ja ristiriitoja, ja sen menestykset ovat tuoneet niin paljon uusia epävarmuustekijöitä, että aikakauttamme voidaan perustellusti kuvata vain näennäisesti jumalattomaksi. Jumalattomuus yrittää kuumeisesti korvata kadonneen Jumalan jollain muulla. Valistunut humanismi tarjoaa ihmiskunnan uskontoa. Jo Nietzsche näki tällaisten keinotekoisten korvausten turhuuden. Comten ja Feuerbachin seuraajat kahdennellakymmenennellä vuosisadalla – kuten Erich Fromm tai Julian Huxley – kuulostavat vähiten vakuuttavilta kaikista jumalattomista.

Jumala voidaan tietenkin työntää syrjään moraalisesti vaarallisena, kieltää järjen ulottumattomissa olevana, tuomita ihmiskunnan viholliseksi ja ekskommunikoida orjuuden lähteenä. Mutta jos Absoluutti todella unohdettaisiin, olisi tarpeetonta korvata se jollakin rajallisella korvikkeella. Mutta Absoluuttia ei tietenkään voida koskaan unohtaa. Jumalan unohtumattomuus tekee Hänet aina läsnäolevaksi, jopa silloinkin kun hänet hyljätään.

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi

Artikkelikuva: Tarun RamUnsplash

Kuva 1: WikimediaCommons. PD

Kuva 2: WikimediaCommons. PD

Ylös