Kosmologian professori Kari Enqvist tarjoaa ajatuksensa uskonnosta otettavaksi tai jätettäväksi kuin metsästä löytyneen ”eriskummallisen kukkasen”.

Teos ei ole uskonnontutkimus vaan matkakertomus, jossa Enqvist pohtii omaa uskonnottomuuttaan suhteessa uskontoihin. Kirjaan mahtuu monenlaista aineistoa kaunokirjallisuutta lähentyvistä kuvailuista uskontokriittiseen argumentaatioon. Enqvistillä on selviä kirjailijan lahjoja ja monet kuvauksista ovat mieleenpainuvia, mutta millaisia kirjan argumentit ovat?

Matkakertomuksen sisältö

Teoksen alkuluvut 2 ja 3 kertovat Enqvistin taustasta ja tiedenäkemyksestä. Tieteen luotettavuuden perustelu ja uskonnollisen ”toisenlaisen tiedon” mahdollisuuden kritisoiminen ovat teoksen keskeisiä teemoja myöhemmissäkin luvuissa. Luvut 4 ja 5 kritisoivat ”jumala-aistiin” ja pyhiin kirjoihin perustuvaa uskoa, luku 6 uskonnolliseen yhteisöllisyyteen ja uskonnollisiin kokemuksiin perustuvaa uskoa.

Keskeinen teema on uskonnollisen monimuotoisuuden ongelma. Siinä missä tiedeyhteisön sisäiset pienet erimielisyydet ovat Enqvistille merkki tieteen itseään korjaavasta toiminnasta, eri uskontojen suuret erimielisyydet vievät uskonnollisilta väitteiltä uskottavuuden.

Luvuissa 7 ja 8 Enqvist käsittelee evidentialismin pyrkimystä esittää todisteita Jumalan olemassaolosta. Enqvistin mukaan jumalatodistukset esittävät ”aukkojen Jumalan” ratkaisuna tieteen mysteereille, vaikka parempi olisi odottaa tieteellistä selitystä. Enqvistin mukaan uskonnollinen usko ja uskonnottomuus ovat molemmat yhtä lailla tieteen ulkopuolisia, tunteeseen perustuvia vakaumuksia. Tämä on kirjan ilosanoma epäuskoisille, mutta samalla myös kritiikkiä uskoaan älyllisesti perustelevia ja analysoivia uskovia kohtaan.

Kirjan loppuosa käsittelee uskonnon yhteiskunnallista vaikutusta. Luvut 9 ja 13 perustelevat uskon ja moraalin erottamista. Uskonnollisen yhteiskunnan esimerkiksi Enqvist nostaa natsisaksan, uskonnottoman yhteiskunnan esimerkeiksi Ruotsin ja Tanskan. Kristinuskoon kuuluu ”kiistaton pyyteettömän lähimmäisenrakkauden ideaali.” (s. 197). Uskovien hyvät teot tapahtuvat kuitenkin uskonnosta huolimatta, ei uskonnon vuoksi. ”Hyvää on tyypillisesti tehty siellä, missä kristityt ovat unohtaneet Raamatun, työntäneet sen laatikkoon ja toimineet universaalin eettisen vakaumuksensa siivittäminä; [. . .] pahaa tehdään siellä, missä Raamattuun ja sen kirjaimeen liimaudutaan kuin kärpäspaperiin.” (s. 198)

Enqvistin mukaan moraalinen toiminta onnistuu siis paremmin ilman uskontoa. Ihmisarvollekin löytyy uskonnon ulkopuolinen peruste. Tieteellinen maailmankuva ”opettaa meitä kunnioittamaan ja vaalimaan elämää sen kaikissa muodoissa, sillä vain elämä on kynttilä, joka kykenee valaisemaan kosmoksen pimeyttä.” (s. 200)

Luvut 10 ja 11 pohtivat uskonnon ja luonnontieteen vuorovaikutusta. Enqvist myöntää kristinuskon vaikuttaneen tieteen historiaan myös myönteisesti, mutta katsoo tämän olevan satunnaista. Tieteen historia ei ratkaise nykyisen tieteen luonnetta, mutta esimerkit uskon ja tieteen konflikteista kuvaavat Enqvistin mukaan paremmin niiden todellista olemusta. Samoin kuin moraalikysymyksissä: jos kristinusko tai uskovat ovat vaikuttaneet myönteisesti tieteen kehitykseen, niin tämä ei ole yleensä johtunut uskosta vaan uskon jättämisestä sivuun.

Luvut 12 ja 13 jatkavat uskonnon ja yhteiskunnan suhteen käsittelyä. Enqvist aloittaa kritisoimalla lapsikastekäytäntöä ja tekee erottelun kasteen juridisen ja teologisen merkityksen välillä. Helvettioppi ja lähetystyöhön liittyvä käännyttäminen saavat myös kritiikkiä. Jos lähetin usko Raamattuun ja kadotukseen on perusteetonta (kuten kirjan alkuosa väittää), hänellä ei ole oikeutta suostutella toisia uskomaan samoin (s. 194).

Viimeiset luvut 14 ja 15 pohtivat kirkon ja yhteiskunnan tulevaisuutta. Enqvist uskoo uskonnollisuuden kuihtuvan, kun tiede lopulta pystyy selittämään ihmismielen arvoituksetkin. ”Mitä on sielu, mitä synti, mitä pelastus silloin kun tunteva olento on keinotekoisesti luotu?” (s. 218)

Matkakertomuksen arviointi

Enqvistin rohkeus lähteä pohtimaan näin laajasti olemisen luonnetta, uskonnonfilosofiaa ja historiaa on kiitettävää, sillä teoksen käsittelemät teemat ovat merkittäviä. Enqvist myöntää, että hänen kuvansa uskonnosta keskittyy negatiivisiin puoliin, ja että toisten kuva uskosta voi olla erilainen.(s. 211-212) On kuitenkin luonnollista, että lukijat arvioivat myös Enqvistin argumentaation kestävyyttä ja uskonnosta piirtyvän kuvan luotettavuutta.

Tuskin kukaan haluaa puolustaa kaikkea uskonnon historiassa, ja Enqvist on sinänsä oikeassa huomioidessaan monenlaisia uskonnollisuuden tyyppejä, ei vain ammattiteologien uskoa. Enqvistin kuvaukset vastapuolen argumentaatiosta ja uskon perusteista ovat silti usein olkiukkomaisia eivätkä huomioi keskeisiä vastaväitteitä.

Enqvistin argumenttien uskottavuutta haittaa monessa kohtaa pahasti sekin, ettei teos antaudu syvälliseen vuorovaikutukseen esimerkiksi uskonnonfilosofisen tutkimuksen ja uusateismin kritiikin (vaikkapa Alister McGrathin ja David Bentley Hartin suomennettujen teosten) kanssa. Tunne asioiden yksipuolisesta käsittelystä vaikeutti ainakin omalla kohdallani muuten viihdyttävästi kirjoitetusta matkakertomuksesta nauttimista. Arviossani keskityn kuitenkin pohtimaan Enqvistin oman ajattelun lähtöoletuksia.

Uskonnottomuuden tunteellinen perusta

Uskomaton matka uskovien maailmaan -teoksen tuorein ajatus on mahdollisuus perusteettomaan uskonnottomaan vakaumukseen. Enqvistin mukaan ”uskonnottomuus on sisäinen tunne, joka on empiirisen koeteltavuuden tavoittamattomissa” ja ”ei ole todistusaineistoa, joka saisi minut uskomaan, että Jumala on olemassa. Uskonasioissa en ole evidentialisti.” (S. 120.) Jumalasta kertovan todistusaineiston mahdottomuus perustuu Enqvistin filosofisiin lähtöoletuksiin (joita hän ei tosin itse kutsu filosofisiksi). Luotettavan tiedon olisi Enqvistin mukaan oltava tieteellistä, mutta tiede sulkee jo määritelmällisesti Jumalan ja ihmeet itsensä ulkopuolelle, sillä ihmeelle ei voi ”kirjoittaa matemaattista lauseketta.”(s. 35)

Taustalla lienee myös Enqvistin aiemmissa teoksissa ja puheissa selvemmin esiin tuleva filosofinen ajatus, että empiirisen kumoamisen (eli falsifikaation) mahdollisuus on ajatusten merkityksellisyyden kriteeri.[1] Uskonnollinen puhe Jumalasta kuvaa uskovan tunnetta, mutta ei edes periaatteessa voi kuvata mitään jumalallista todellisuutta. Siksi kysymys Jumalan olemassaolosta on Enqvistille täysin yhdentekevä (s.17).

Toisaalta Enqvist puhuu teoksessaan myös uskonnottomuutensa testaamisesta suhteessa ympäröivän maailman uskonnollisuuteen. On kutkuttavaa pohtia, voisiko Enqvistin ajattelun ymmärtää ateistiseksi versioksi Alvin Plantingan reformoidusta epistemologiasta, jossa usko on Pyhän Hengen synnyttämä perususkomus, jota voidaan pohtia suhteessa esimerkiksi tieteeseen ja filosofiaan. Erilaisiin ”kumoajiin” eli uskon luotettavuuden kyseenalaistaviin perusteisiin vastaaminen on Plantingalle keskeistä.

Enqvist toki kieltää minkään voivan edes periaatteessa kumota uskonnottomuuden tunnetta. Käytännössä hän silti vaikuttaa arvioivan esimerkiksi uskonnollista kokemusta siitä näkökulmasta, riittääkö se kumoamaan hänen uskonnottoman perususkomuksensa. Joka tapauksessa Enqvistin ajatus uskonnottomasta tunteesta jää vaille selkeää määrittelyä eikä taustalla ole pitkälle kehiteltyä tietoteoreettista järjestelmää, kuten Plantingalla. [2]

Vaikka uskonnottomuuden tunne olisikin kumoamisen ulottumattomissa, tämä ei vielä suojaa sitä ympäröiviä filosofisia ja moraalisia uskomuksia. Voisiko esimerkiksi Enqvistin filosofinen näkemys falsifikaatiosta merkityksen edellytyksenä olla altis kumoamiselle? Ainakin nykyfilosofiassa tätä ajatusta pidetään laajalti kumottuna. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla, kokeeko Enqvist omien filosofisten ja moraalisten uskomustensa muuttuneen kritiikin seurauksena, ja voiko tämäntyyppisiä uskomuksia hänen mielestään ylipäätään perustella muuten kuin tunteilla.

Toisenlainen tieto ja arkikokemus

Uskonnollisen uskon perustana olevan ”toisenlaisen tiedon” kritisoiminen on teoksen keskeisin toistuva teema, mutta millainen on Enqvistin kritiikin taustalla oleva tietokäsitys? Enqvist kiistää edustavansa skientismiä eli tiedeuskovaisuutta, koska ei usko tieteen voivan ratkaista kaikkia ongelmiamme.

Enqvist kuitenkin sanoo uskovansa, että tiede on ainoa luotettava tapa tietää (s. 48). Tämä täyttää skientismin määritelmän, vaikka Enqvist ei toki edusta vahvinta mahdollista skientismiä (Stenmark, Scientism, Ashgate 2001). Itse arvioisin, että Enqvistin suhde skientismiin on ristiriitainen. Sanoistaan huolimatta hän käytännössä luottaa myös tieteen ulkopuoliseen tietoon: muun muassa arkikokemukseen ja filosofiaan.

Tavallaan Enqvist ei luota arkijärkeen, koska katsoo tieteen monesti kumoavan siihen perustuvia uskomuksia (s. 55). Toisaalta Enqvistin mukaan tieteen taustalla olevat oletukset esimerkiksi luonnon ymmärrettävyydestä ja säännönmukaisuudesta ovat myös arkisen elämämme taustalla. Tiede on arkijärkeilyssä jo käytettyjen ajattelutapojen kehittämistä eteenpäin. Jos uskomme esimerkiksi työmatkabussin olemassaoloon, niin voimme luottaa myös tieteeseen. (s. 46)

Tämä argumentti tieteen luotettavuuden puolesta edellyttää näiden tieteen ulkopuolisten uskomusten luotettavuuden. Myös kokeellisen luonnontieteen voi mielestäni väittää edellyttävän arkikokemuksen jonkinasteista luotettavuutta. Onhan jonkun luettava havaintolaitteita, suunniteltava kokeet, tehtävä yhteistyötä toisten tutkijoiden kanssa ja niin edelleen. Tämä edellyttää monia arkijärkeen perustuvia uskomuksia (kuten uskon toisten mielten ja tieteen itsensä olemassaoloon).

Enqvist luottaa yhteisöön osallistumisen kautta saatavaan tietoon: hänen mukaansa ihminen ei voi täysin ymmärtää esimerkiksi suomalaisuutta pelkästään lukemalla siitä kertovia kirjoja tai luonnontiedettä kasvamatta sisään tutkijayhteisöön. (s. 24-25). Tietoa voidaan siis hankkia elämällä, tekemällä ja kokemalla, eikä sitä välttämättä voi kommunikoida sanallisesti. Vaikka uskonnolliset yhteisöt ovat Enqvistin mukaan dogmaattisuudessaan haitallisia tiedonhankinnalle, periaate tiedon yhteisöllisestä luonteesta on kuitenkin läsnä tekstissä.

Enqvistin filosofisuus

Enqvist kiistää filosofian luotettavuuden monessa kohden. Esimerkiksi filosofisia jumalatodistuksia kritisoidessaan Enqvist toteaa suhtautuvansa ”skeptisesti kaikkiin väitteisiin, joita perustellaan pelkästään panemalla sanoja peräkkäin.” (s. 108) Tällaista filosofian ei tietysti tarvitse olla: se voi myös vedota inhimilliseen kokemukseen ja tyypillisesti jumalatodistuksissakin tehdään näin.

Toisaalta Duhem-Quine-teesin mukaan myös luonnontieteellinen testaaminen tapahtuu aina jonkin teorian ja taustaoletusten viitekehyksessä. Enqvist ei usko filosofisten taustaoletusten merkitykseen luonnon yksityiskohtien tutkimuksessa (s. 47), mutta ei arvioi taustafilosofian merkitystä esimerkiksi teorian selitysvoiman arvioinnissa. Paradoksaalisesti Enqvist katsoo luonnontieteen jopa kumoavan logiikan lakien luotettavuuden (s. 107). Jää epäselväksi, miten tähän filosofiseen johtopäätökseen voidaan päätyä luottamatta logiikkaan tai miten tieteellistä todistusaineistoa voidaan esittää ilman logiikkaa.

Käytännössä Enqvist kuitenkin luottaa moniin filosofisiin näkemyksiin ja argumentteihin, vaikkei sano niitä filosofiaksi. Näitä ovat esimerkiksi ajatus tieteellisestä maailmankuvasta (s. 38-42), tietoisuuden fysikaalisuus (s. 39)[3], tiede ainoana luotettavana tiedonhankinnan tapana ja tieteen määrittely (s. 48), uskonnollinen pluralismi ongelmana uskontojen luotettavuudelle (s. 61) ja universaalin etiikan olemassaolo (s. 198). Myös Enqvistin esittämä uskonnon moraalinen kritiikki on järkevämpää, jos oletamme moraalirealismin eli kaikkia ihmisiä velvoittavan moraalisen hyvän ja pahan olemassaolon.[4]

Itse asiassa luonnontieteellä perustellaan kirjassa vain hyvin vähän asioita, eikä Enqvist muuta väitäkään. Argumenttien filosofisen luonteen selvempi esiintuominen auttaisi kuitenkin lukijoita arvioimaan paremmin niiden luotettavuutta. Teoksen filosofisuus olisi myös ollut tärkeä suhteuttaa samaan aikaan esitettyyn filosofian ja sanallisten perustelujen kritiikkiin tarkemmin.

Mitä tästä seuraa?

Mikä merkitys skientismin ongelmilla on Enqvistin uskontokritiikin kannalta? Tieteen ulkopuolisen tiedon mahdollisuus ei sinänsä vielä osoita, että uskonnollinen usko olisi perusteltua. Skientismin ongelmat avaavat kuitenkin tietä sen näkemiseen, ettei uskon tarvitse olla joko (1) vain perusteetonta tunnetta tai (2) tieteellisesti perusteltua tietoa. Monipuolisempia näkemyksiä asiasta on olemassa. Uskon perusteet ovat monipuoliset ja vaihtelevat henkilöltä toiselle. (Vainio, Hitaan järjen kritiikki, Perussanoma 2011).[5]

Enqvistin käytännön luottamus moniin filosofisiin näkemyksiin on mielenkiintoista myös uskonnolliseen monimuotoisuuden perustuvan uskontokritiikin kannalta. Filosofiassa ja politiikassa vallitsee vastaava monimuotoisuus kuin uskonnon alueella. Monista kysymyksistä vallitsee syvä erimielisyys, mutta harva katsoo tämän osoittavan kaikkea filosofiaa ja politiikkaa perusteettomiksi. Tämänkin osoittamiseen tarvittaisiin filosofinen argumentti, jolloin ainakin tämän yhden filosofisen argumentin olisi siis oltava luotettava. Ehkä uskonnollisetkin erimielisyydet voisivat selittyä jollakin muulla tekijällä kuin kaiken uskonnon perusteettomuudella?

Viitteet

[1] Falsifikaationäkemys tulee esille esimerkiksi Enqivstin väittelyssä William Lane Craigin kanssa. Tosin Ilmari Hirvosen mukaan Enqvist on yksityisessä keskustelussa kertonut, ettei hän pidä ehdotonta falsifioitavuutta merkityksen edellytyksenä.

[2] Aku Visala, “Tiedekonfliktin paluu”

[3] Leo Näreaho, “Onko luonnontiede ratkaissut tietoisuuden ongelman?”

[4] Olli-Pekka Vainio, “Tarvitseeko moraali tuekseen uskontoa?”

[5] Rope Kojonen, “Onko tiedeuskovaisuus itsensäkumoavaa?”

Kirjallisuutta

David Bentley Hart, 2010. Ateismin harhat. Perussanoma.

Alister McGrath & Joanna Collitcut McGrath, 2008. Dawkins-harha? Hyvinkää: Cranite.

Mikael Stenmark, 2001. Scientism: Science, Ethics and Religion. Ashgate.

Olli-Pekka Vainio, 2011. Hitaan järjen kritiikki. Perussanoma.

Tämä arvio on julkaistu alunperin Teologisessa Aikakauskirjassa 5-6 / 2013.  Areiopagi.fi suosittelee kyseisen TA:n erikoisnumeron lukemista.