Mitä on tieteellinen objektiivisuus? Onko se hyödyllinen käsite ja mikä merkitys sillä on tieteellisille yhteisöille sekä tutkimustuloksille? Tätä pohtii Inkeri Koskinen.

Minulta kysyttiin kerran eräässä tieteenfilosofisessa työpajassa, millä tavoin puhun tieteellisestä objektiivisuudesta suurelle yleisölle. Vastasin, etten puhu. Yleisöluennolla on paljon mielekkäämpää käsitellä esimerkiksi luottamusta tieteeseen ja perusteita, joiden varassa tieteen tuloksiin voi turvallisin mielin tukeutua, kuin sanoa mitään objektiivisuudesta. Objektiivisuus on liian latautunut käsite ollakseen käyttökelpoinen kuin filosofisessa tutkimuksessa ja tieteen sisäisissä keskusteluissa. 

Vastaukseni ei ollut kovinkaan hyvä. Näkemyksistäni riippumatta tiedettä koskevissa julkisissa keskusteluissa vedotaan objektiivisuuteen. Aika usein tämä tapahtuu tavoilla, joita en arvosta. Aivan erityisesti karsastan tavan takaa esiin läikähtelevää keskustelua, jossa oletetaan, että luonnontieteet olisivat jotenkin vääjäämättä ihmistieteitä objektiivisempia. Myös julkinen keskustelu aktivistitutkimuksesta on pääsääntöisesti rasittavaa luettavaa, siinä kun useimmiten oletetaan, että tutkijoiden aktivismi suoraviivaisesti vähentää tutkimuksen objektiivisuutta. Nämä keskustelut perustuvat joukolle lähtöoletuksia, joita pidän harhaanjohtavina. Ajatus virhesuman perkaamisesta tuntuu kuitenkin läkähdyttävältä. Puhun suurelle yleisölle mieluummin sellaisista aiheista, joista voin toivoa kykeneväni sanomaan jotain ymmärrettävää, mieleen jäävää ja hyödyllistä. Mutta samalla tietysti sivuutan julkisen keskustelun, jota osaisin kommentoida ja jota pitäisi kommentoida. Koetettakoon siis.

Olen julkaisuissani puolustanut tieteellisen objektiivisuuden ihannetta ja väitän käsitettä hyödylliseksi tieteessä ja tieteenfilosofiassa. Melko moni yhteiskuntatieteilijä ja humanisti kuitenkin suhtautuu siihen epäillen, ja myös jotkut filosofit ovat kyseenalaistaneet koko käsitteen. Perusteet ovat hyvin samankaltaisia kuin syyt, joiden vuoksi kartan käsitettä suurelle yleisölle puhuessani: puhe tieteellisestä objektiivisuudesta on usein pelkkää tyhjää kärhämöintiä ja vallankäyttöä.

Miksi näin on? Miksi tieteellisen objektiivisuuden käsite sopii jonkinlaiseksi retoriseksi astaloksi? Syy on selvä: käsite on monimerkityksinen, ja muutamat tavoista, joilla se yleisimmin ymmärretään, ovat kyseenalaisia. 

Jos katsotaan sanaa ”objektiivisuus”, niin tulee mieleen, että jotenkin se varmaan liittyy objekteihin. Yksi ilmeinen objektiivisuuden merkitys onkin, että tietoväite on objektiivinen, kun se onnistuu kertomaan, millaisia objektit oikeasti ovat. Siis objektit sinällään, riippumatta meistä tietävistä tai luulevista subjekteista. Tämä merkitys on kuitenkin melko kelvoton mihinkään muuhun käyttöön kuin metafyysluonteiseen väittelyyn siitä, mitä objekti sinällään tarkoittaa. Meillä ei näet ole mitään keinoa varmistaa, millaisia objektit meistä riippumatta ovat (mikäli siis ilmauksessa ylipäätään on mieltä). Tiede tarjoaa parasta tietoa, mitä meillä on, mutta tiede on silti erehtyväistä. Jos joku tutkija väittää, että hänen tutkimustuloksensa on objektiivinen tässä hyvin vahvassa mielessä, väite on perusteeton. Ei siitä voi olla varma.

Toinen suosittu näkemys siitä, mitä objektiivisuus tarkoittaa, liittyy arvoihin: objektiivinen tutkimus on tämän käsityksen mukaan arvovapaata. Tai oikeammin, koska kukaan ei pienen pohdinnan jälkeen oikeastaan haluakaan tutkimuksen olevan täysin arvovapaata, tutkimuksen keskeisten vaiheiden pitäisi olla vapaita ei-tiedollisista arvoista. Tämä tarkoittaa, että poliittiset, eettiset, esteettiset ja muut ei-tiedolliset arvot saavat vaikuttaa tutkimuskohteiden ja tutkimuskysymysten valintaan ja tulosten käyttöön, mutta eivät näytön keräämiseen eivätkä teorioiden tai hypoteesien hyväksymiseen tai hylkäämiseen. Näihin tutkimusprosessin keskeisiin vaiheisiin saavat arvovapausvaatimuksen mukaan vaikuttaa vain tiedolliset arvot, esimerkiksi teorian sisäinen koherenssi, ennustusvoima, hedelmällisyys ja yksinkertaisuus. Tätä näkemystä on murjottu tieteenfilosofiassa viimeiset vuosikymmenet niin monin tavoin, että sille alkaa olla vaikea löytää kannattajia. Kritiikki voidaan jakaa kahtia: arvovapausvaatimus on ensinnäkin mahdoton tavoite ja toiseksi se on huono tavoite.

Helen Longino (1990) on argumentoinut mielestäni erityisen vakuuttavasti, että arvovapausvaatimus on mahdoton tavoite. Kaikessa inhimillisessä toiminnassa nojaudumme jatkuvasti suureen joukkoon taustaoletuksia, joita emme välttämättä koskaan ajattele tai huomaa. Kadulla kävellessäni oletan maan kantavan askeleen alla, oletan ohi ajavan raitiovaunun pysyvän kiskoillaan ja oletan vastaantulijan ohittavan minut ongelmitta. Myös tiede rakentuu aina lukemattomien taustaoletusten varaan, eikä ole inhimillisesti mahdollista, että tutkija olisi selvillä niistä kaikista. Joten hän ei myöskään voi taata, että ne olisivat kaikki arvovapaita.

Longino jatkaa argumenttiaan huomauttamalla, että hyvä tiedeyhteisö on monimuotoinen: yhteisön jäsenet eivät ole arvokysymyksistä samaa mieltä. Tämä takaa, niin hyvin kuin sen voi taata, että vaikka yksilö olisi taustaoletustensa arvolatauksille sokea, joku kollega todennäköisesti kuitenkin huomaa ne. Vinoumat näkee helpommin jos itse on eri suuntaan kallellaan. Monimuotoinen yhteisö kykenee valvomaan, että yksilöiden arvosidosten mahdolliset vinouttavat vaikutukset havaitaan ja niitä pystytään ajan saatossa korjaamaan.

Toista hyvin vaikutusvaltaista argumenttia arvovapausvaatimusta vastaan kutsutaan induktiivisen riskin argumentiksi. Se on tunnettu jo melko pitkään, mutta erityisesti Heather Douglasin (2000) muotoilu siitä on herättänyt viime vuosikymmeninä paljon keskustelua. Douglasin mukaan arvovapausvaatimuksen mukainen tiede ei ole pelkästään mahdoton, vaan myös huono tavoite.

Arvovapausvaatimuksen mukaan ei-tiedolliset arvot eivät saisi vaikuttaa tutkimusprosessin keskeisiin vaiheisiin, joissa kootaan näyttöä ja näytön valossa hyväksytään tai hylätään hypoteeseja. Douglas kuitenkin huomauttaa, että tämän vaatimuksen mukainen toiminta olisi vastuutonta. Mikään evidenssi ei koskaan voi taata, että hypoteesi olisi varmasti tosi tai epätosi; erehtymisen riski on aina olemassa. Tutkija joutuu tavan takaa päättämään, onko erehtymisen riski riittävän pieni, jotta evidenssistä voi jo tehdä päätelmiä. Usein tutkijan on myös valittava erilaisten riskien välillä: onko parempi käyttää tutkimusaineistoa analysoitaessa menetelmää, jolla saa paljon virheellisiä positiivisia tuloksia muttei yhtään virheellistä negatiivista, vai sellaista, jolla saa paljon virheellisiä negatiivisia tuloksia, mutta välttää virheelliset positiiviset tulokset? Eli onko sellainen testi parempi, joka poimii kaikki syöpätapaukset, mutta tekee paljon virhehälytyksiä, vai pitäisikö valita testi, joka ei tee virhehälytyksiä, muttei myöskään löydä kaikkia aitoja syöpätapauksia? 

Douglasin mukaan ei-tiedollisten arvojen on vaikutettava tällaisiin päätöksiin. Tutkimustulosten ennakoitava tuleva käyttö näet vaikuttaa siihen, millaisia erehtymisriskejä tutkija voi ottaa. Paleontologi voi hyvällä omallatunnolla päättää, että evidenssi riittää ja tutkimuksessa voi edetä, vaikka vastaava evidenssi ei vaikkapa sosiologiassa välttämättä vielä riittäisi. Sosiologin tulokset kun voivat vaikuttaa päätöksentekoon ja sitä myötä tutkittavien ihmisten elämään, fossiilit puolestaan eivät tutkijan virheistä hetkahda. Ja kuten sinä lukija jo oivalsit, lääketieteellisessä tutkimuksessa voi olla parempi löytää havaintoaineistosta kaikki etsitynkaltaiset tapaukset ja lisäksi suuri joukko sellaisia tapauksia, jotka eivät todellisuudessa olekaan etsitynkaltaisia, kuin välttää kaikki hutipositiiviset tulokset, mutta ottaa samalla riski, ettei löydä kaikkia etsitynkaltaisia tapauksia. Se voi säästää ihmishenkiä.

Tutkijoiden on tehtävä tällaisia riskiarvioita kautta koko tutkimusprosessin. Siksi Douglas toteaa, että ei-tiedollisten arvojen on vaikutettava tutkimuksen tekemiseen kautta koko tutkimusprosessin. Eli arvovapausvaatimus on hylättävä. 

Jos siis objektiivisuuspuhe perustuu ajatukselle, että objektiivinen tieto kertoo, millaisia objektit ovat, se on kyseenalaista. Ja jos objektiivisuuspuhe perustuu ajatukselle, että objektiivinen tutkimus on arvovapaata, se on kyseenalaista. Tästä päästään siihen, miksi jotkut filosofit ovat ehdottaneet objektiivisuuden käsitteestä luopumista. Ian Hackingin (2015) sanoin ”objektiivisuus” on kohotussana: sillä nostetaan keskustelu ylemmälle abstraktiotasolle ja lähinnä julistetaan, että tämä on nyt tärkeää. Ja kuten useat kriitikot ovat huomauttaneet, valtaapitävien tietoa kutsutaan usein objektiiviseksi, alistettujen väitteitä vinoutuneiksi.

Monet tieteenfilosofit, minä mukaan lukien, eivät kuitenkaan ole valmiita luopumaan tieteellisen objektiivisuuden käsitteestä ja ihanteesta. Sitä vain ei voi määritellä kummallakaan kritisoiduista tavoista. Tästä on kuitenkin seurannut uusi ongelma: meillä on suuri joukko vähän erilaisia, ihan kelpoja tieteellisen objektiivisuuden merkityksiä. Saatamme esimerkiksi sanoa, että väite jonkin ilmiön olemassaolosta on objektiivinen kun ilmiö on havaittu useilla toisistaan täysin riippumattomilla tavoilla. Tai saatamme sanoa, että tutkimusprosessi on objektiivinen, kun se on suunniteltu niin, että tutkijan voi vaihtaa missä prosessin vaiheessa hyvänsä, ja tulos pysyy samana. Tai saatamme sanoa, että tutkijayhteisö on objektiivinen, kun yhteisön sisäinen kriittinen keskustelu toimii hyvin ja yhteisö onnistuu puuttumaan jäsentensä tekemiin virheisiin. Douglas (2004) on tunnistanut seitsemän erilaista tieteellisen objektiivisuuden merkitystä, jotka eivät vaadi arvovapautta tai sisällä väitteitä objekteista sinänsä. Eivätkä eri merkitykset hänen mukaansa palaudu mihinkään yhteen merkitykseen. Eli jos haluamme pitää kiinni tieteellisen objektiivisuuden käsitteestä, niin täytyykö meidän hyväksyä suuri määrä vähän erilaisia tieteellisen objektiivisuuden merkityksiä?

Väitän, että ei tarvitse. Se mitä kriteerejä käytämme, kun arvioimme jonkun asian objektiivisuutta, kyllä vaihtelee. Mutta käsite ei kuitenkaan ole mitenkään hajanainen. Tieteellisen objektiivisuuden eri merkitykset voidaan yhdistää: kun väitämme jotain asiaa objektiiviseksi, niin väitämme, että siihen voi turvallisin mielin tukeutua, koska sellaiset keskeiset tiedolliset riskit, jotka johtuvat epätäydellisyydestämme tiedollisina toimijoina, on torjuttu tehokkaasti. (Koskinen 2020a, 2020b; ks. myös Daston & Galison 2007)

Selvennän. Ajatellaan vaikkapa jotain kaukaisen avaruuden ilmiötä, joka on havaittu yhdellä menetelmällä. Riskinä on, että havainto on harhaa: se on käytetyistä teorioista ja instrumenteistä kumpuava erhe. Tämä on keskeinen riski kun tutkitaan vaikeasti havaittavia ilmiöitä. Mutta jos sama ilmiö havaitaan jollain aivan toisella menetelmällä, niin voimme sanoa, että väite ilmiön olemassaolosta on objektiivinen, sillä keskeinen tiedollinen riski on torjuttu. Tai ajatellaan laboratoriotutkimusta, jossa keskeiset tiedolliset riskit liittyvät tutkijoiden subjektiivisiin mieltymyksiin ja kognitiivisiin vinoumiin: he voivat tehdä virheitä. Jos tutkimusprosessi on kuitenkin ennalta suunniteltu niin, että tällaisten virheiden todennäköisyys on minimoitu, ja tutkijan voi milloin tahansa vaihtaa toiseen tuloksen siitä muuttumatta, kutsumme prosessia objektiiviseksi. Tai ajatellaan jonkun yhteiskuntatieteellisen alan tiedeyhteisöä, jossa on vaarana, että joku poliittinen näkemys pääsee vinouttamaan tutkimusta. Jos monenlaiset kannat ovat yhteisössä edustettuina ja kriittinen keskustelu tarttuu erilaisiin vinoumiin tehokkaasti, niin riski on torjuttu varsin hyvin. Kutsumme yhteisöä objektiiviseksi.

Objektiivisuuspuhe siis liittyy sellaisiin tiedollisiin riskeihin, jotka johtuvat epätäydellisyydestämme tiedollisina toimijoina. Olemme monin tavoin epätäydellisiä tiedollisia toimijoita, joten riskejä on suuri määrä. Tulkintamme jotain asiasta voi olla subjektiivinen, rajalliset havaintokykymme voivat saada meidät harhautumaan, kognitiiviset vinoumat voivat hämmentää ajatteluamme, olemme herkästi sokeita omien yhteisöjemme kollektiivisille vinoumille – ja niin edelleen.

Eri tilanteissa eri riskit ovat keskeisiä. Tutkimuslaitteiden tuottamat harhat eivät aiheuta kovin suuria riskejä kirjallisuustieteessä. Koko tutkimusyhteisön jakamat, kollektiiviset poliittiset vinoumat eivät ole merkittävä tiedollisten riskien lähde matematiikassa.

Myös riskintorjuntastrategioita on monenlaisia, ja eri tilanteissa on syytä käyttää eri strategioita. Ensinnäkin siksi, että torjuttavana on erilaisia riskejä. Yhteisötason poliittisia vinoumia pitää torjua eri tavalla kuin yksilön erehtymisalttiudesta kumpuavia virheriskejä. Sellainen tutkimusprosessi, joka takaa tuloksen pysyvän samana, vaikka tutkija vaihdettaisiin, torjuu tehokkaasti tutkijayksilöiden erheitä. Mutta jos koko tutkijayhteisö jakaa jonkun uskomuksen, joka vinouttaa tutkimusta systemaattisesti, niin tuollaisesta prosessista ei ole mitään hyötyä. Ajatellaan esimerkiksi kädellisten tutkimusta 1900-luvun puolenvälin tietämillä. Donna Harawayn (1989) mukaan se oli pahasti vinoutunutta: tutkijakunta koostui pitkälti keskiluokkaisista miehistä, ja he huomaamattaan heijastivat omia käsityksiään ihmisten sukupuolirooleista ihmisapinoita käsitteleviin tutkimuksiinsa. Tutkimuksessa keskityttiin urosten toimintaan, ja naaraiden asema ja merkitys apinayhteisöissä sivuutettiin. Tämä johti virheellisiin käsityksiin apinayhteisöistä. Sillä ei ole mitään merkitystä, takasivatko käytetyt tutkimusmenetelmät, että tutkijan saattoi vaihtaa kesken tutkimusprosessin tuloksen siitä muuttumatta. Jos kaikki tutkijat olivat sokeita samoille asioille, he olivat kaikki taipuvaisia tekemään samoja virheitä. Kollektiivisten vinoumien torjuntaan tarvitaan toisenlaisia strategioita. Tutkijayhteistöin monimuotoistuminen osoittautui tässä tapauksessa tehokkaaksi: kun tutkijayhteisöön tuli lisää naisia, vinouma ennen pitkää huomattiin ja korjattiin.

Monenlaisia riskientorjunta strategioita tarvitaan myös siksi, ettei kaikkia strategioita voi käyttää kaikissa tilanteissa. Esimerkiksi etnografisessa kenttätyössä ei voi kehittää sellaista tutkimusprosessia, jossa tutkijan voisi milloin tahansa vaihtaa toiseen. Tutkimuksen tekeminen näet edellyttää, että tutkittavat ihmiset luottavat tutkijaan. Jos tutkija yhtäkkiä vaihdettaisiin, luottamuksen rakentaminen pitäisi aloittaa alusta.

Tieteellisen objektiivisuuden eri merkitykset joko huomauttavat jostain erityisen vakavasta tiedollisesta riskistä tai kuvaavat jonkin riskientorjuntastrategian. Riskejä on paljon ja strategioita samoin, joten tällaisia yksityiskohtaisia objektiivisuuden merkityksiä on paljon. Ne eivät kuitenkaan ole käsitteellisesti toisistaan erillisiä: kaikissa on kyse sellaisten tiedollisten riskien torjumisesta, jotka kumpuavat epätäydellisyydestämme tiedollisina toimijoina.

Uskon, että tutkijoille tämä analyysi tieteellisen objektiivisuuden käsitteestä voi olla hyödyksi. Ajatellaan esimerkiksi aktivistitutkimusta. Se on tutkimusta, jossa tiede yhdistyy saumattomasti poliittiseen aktivismiiin, ja tutkimusalat usein syntyvät jonkun aktivistiliikkeen toiminnan seurauksena. Alkuperäiskansatutkimus ja vammaistutkimus ovat hyviä esimerkkejä. Aktivistitutkimusalojen objektiivisuus usein kyseenalaistetaan varsin karkeasti, ja toisaalta moni näillä aloilla toimiva kyseenalaistaa tieteellisen objektiivisuuden käsitteen: se näyttää valtaapitävien leimakirveeltä eikä juuri muulta. 

Jos ajatellaan objektiivisuutta ehdottamallani tavalla, niin tilanne muuttuu. Käsite kelpaa muuhunkin kuin summittaiseen tuomitsemiseen. Aktivistitutkimus on usein yhtä aikaa sekä vaarassa vinoutua että tehokas strategia, jolla voidaan lisätä tutkimuksen objektiivisuutta. Vinoutumisvaara on ilmeinen. Jos alayhteisön kaikki jäsenet jakavat samat perusarvot, voivat nämä arvot johtaa toiveajatteluun: tutkijat valitsevat sellaisia menetelmiä, joilla saadaan toivotunkaltaisia tuloksia. Samaan aikaan aktivistitutkimus usein puuttuu aktiivisesti laajempien tutkijayhteisöjen jakamiiin kollektiivisiin vinoumiin. Aktivistitutkijat esimerkiksi nostavat esiiin aiheita, jotka ovat jääneet huomiotta, koska tutkijat tuppaavat olemaan vammattomia ja kuulumaan valtaväestöön. Moni vammaisille tai alkuperäiskansoihin kuuluville kiperä kysymys on siksi jäänyt systemaattisesti tutkimatta, tai niitä on tutkittu tavattoman yksipuolisesti. Aktivistitutkimus on monessa tapauksessa onnistunut puuttumaan ongelmaan varsin tehokkaasti. Esimerkiksi vammaistutkimus on vaikuttanut siihen, miten monipuolisesti esteettömyys nykyään ymmärretään monella tieteenalalla.

Toimintaohje on ilmeinen: aktivistitutkimus lisää tieteen objektiivisuutta mikäli se on tehokas strategia, jolla voidaan torjua joitain keskeisiä, epätäydellisyydestämme tiedollisina toimijoina johtuvia riskejä. Samalla sen tulee pyrkiä torjumaan ne tiedolliset riskit, jotka ovat sen itsensä kohdalla keskeisiä. Esimerkiksi tarmokkaasti vaalittu valmius ottaa vastaan ulkopuolista kritiikkiä on varsin tehokas strategia, jolla voi torjua toiveajatteluun harhautumisen riskiä.

Mielestäni siis tieteellisen objektiivisuuden käsite on käyttökelpoinen ja tieteilijöiden kannattaa pitää kiinni objektiivisuuden ihanteesta. Mutta onko tieteellisen objektiivisuuden käsitteestä enemmän hyötyä vai vai haittaa julkisessa keskustelussa? Tavat, joilla objektiivisuuteen tyypillisesti vedotaan, saavat minua epäileväiseksi. Keskustelussa usein oletetaan objektiivisuuden tarkoittavan arvovapautta. Joskus objektiivisuus myös samastetaan johonkin yhteen riskientorjuntastrategiaan. Kohtaan esimerkiksi kommentteja, joissa historiantutkimuksen objektiivisuutta epäillään, koska alalla ei käytetä kokeellisia menetelmiä. Ei tietenkään käytetä – tutkimuskohde ei anna siihen mahdollisuutta. Historian tapahtumia ei voi tuoda laboratorioon, eristää ulkopuolisista vaikutuksista tai toistaa erilaisin tavoin. Joten tutkimuksen objektiivisuus pyritään takaamaan toisenlaisilla strategioilla – muun muassa käyttämällä lähdekriittisiä menetelmiä ja vaalimalla tutkijayhteisön sisäisiä kriittisiä keskusteluja. Voisiko suuri yleisö ymmärtää nykyistä paremmin, miten erilaisin tavoin tutkijat pyrkivät takaamaan tutkimuksen objektiivisuuden? En tiedä.

Kirjallisuutta

Daston, L. ja Galison, P. (2007). Objectivity. Zone.

Douglas, H. (2000). Inductive Risk and Values in Science. Philosophy of Science, 67(4), 559–79.

Douglas, H. (2004). The Irreducible Complexity of Objectivity. Synthese, 138(3), 453–73.

Hacking, I. (2015). Lets Not Talk about Objectivity. Teoksessa F. Padovani, A. Richardson, & J. Y. Tsou (toim.), Objectivity in Science: New Perspectives from Science and Technology Studies. Springer, 19–33.

Haraway, D. (1989). Primate Visions: Gender, Race, and Nature in the World of Modern Science. Routledge.

Koskinen, I. (2020a). Defending a risk account of scientific objectivity. The British Journal for the Philosophy of Science, 71(4), 1187–1207.

Koskinen, I. (2020b). Objectivity in contexts: withholding epistemic judgement as a strategy for mitigating collective bias. Synthese.  <doi.org/10.1007/s11229-020-02645-9> .

Longino, H. E. (1990). Science as Social Knowledge: Values and Objectivity in Scientific Inquiry. Princeton University Press.

Kuva: Ousa Chea @ Unsplash