Onko olemassa ihmisluontoa ja jos on, niin millainen se on? Kuluneen 2500 vuoden aikana on tuskin ollut sellaista filosofia, joka ei olisi ottanut kantaa tähän kysymykseen. Viimeisen 150 vuoden aikana ihmisluonnosta on tullut myös luonnontieteellinen kysymys.

Charles Darwinin mukaan ihmisen alkuperä on syvällä historiassa, ja ihmisluonnosta ovat vastuussa ne tekijät, jotka ovat vastuussa myös kaikista muista eläimistä. Ihmisluonto on siis paljon lähempänä eläimiä, kuin ihmiset haluaisivat. Sigmund Freud puolestaan luotasi alitajuisia motiivejamme. Meidän luontomme ei välttämättä ole meidän hallussamme, vaan alitajuiset viettimme heittelevät meitä tahdostamme riippumatta. Karl Marxin mukaan taas ihmisluonto ei määrity psykologisesti tai biologisesti, vaan sosiaalisesti: ihmisluontoa voidaan muokata järjestämällä yhteiskunta uudelleen.

Olemme kiinnostuneita ihmisluontoon liittyvistä kysymyksistä, koska niillä on valtavia poliittisia ja eettisiä seurauksia. Olemmeko pohjimmiltamme hyviä vai pahoja, taipuvaisia auttamaan muita vai itsekkäitä? Voidaanko ihmisluontoa muokata vai pysyykö se aina samana? Ehkä yhteiskuntaa muuttamalla muuttuu myös ihminen, kuten Marx ajatteli. Monille koko ihmisluonnon käsite on alistava ja ongelmallinen: jos meillä on jokin luonto, rajoittaa tämä luonto meidän valintojamme. Monet 1900-luvun filosofit ajattelivat, että voimme valita luontomme, voimme valita millaisia olemme. Postmodernistien mukaan mitään luontoja, ei edes ihmisluontoja, ole olemassa: olemme itse sosiaalisia konstruktioita siinä missä kaikki muukin.

Ihmisluontoa voidaan tarkastella lukemattomista näkökulmista. Esittelen seuraavaksi muutamia luonnontieteellisiä ja teologisia näkökulmia. Käsittelen lyhyesti tieteellistä keskustelua siitä, voidaanko nykyisen biologian ja psykologian pohjalta rakentaa käsitys ihmisluonnosta. Monet sosiobiologian ja evoluutiopsykologian edustajat ovat olleet tätä mieltä. Varsin monet tieteilijät kuitenkin vastustavat luonnontieteellistä käsitystä ihmisluonnosta: psykologiamme ja biologiamme on niin joustava, että luonnontieteen avulla tavoitettava luontomme jää hyvin ohueksi.

Vastaavat kiistakysymykset nousevat esiin myös teologiassa. Joillekin nykyajan teologeille ajatus biologisesta ja psykologisesta ihmisluonnosta näyttää houkuttelevalta, kun taas toiset varoittavat tätä vastaan. Heidän mukaansa kristillinen ihmiskäsitys ei saisi perustua ihmislajin psykologiaan tai biologiaan. Lisäksi he kiinnittävät huomiota siihen, että ihmisluonnon käsite voi olla eettisesti ongelmallinen: jos esimerkiksi liitämme ihmisluonnon läheisesti joihinkin biologisiin tai psykologisiin kykyihin, kuten ajatteluun, mitä tapahtuu niille, joilta tällaiset kyvyt syystä tai toisesta puuttuvat?

Ihmisluonnon määritelmiä

Ennen kuin voimme kysyä, millainen ihmisluonto on tai onko sitä, on meidän tutkittava itse käsitettä. Meillä kaikilla on jonkinlainen käsitys ihmisluonnosta. Teemme yleistyksiä kaikista ihmisistä ja erilaisista ihmisryhmistä. Poliisit ovat tyhmiä, opettajat kansankynttilöitä. Poliitikoilla on taipumus kääntää takkinsa. Jos emme ole varovaisia, huomaamme ajattelevamme, että kullakin ryhmällä on jokin tietty olemus tai luonto, joka tekee sen edustajista sellaisia kuin ne ovat. Poliitikkomme ovat niljakkaita, koska heillä on poliitikon sielu, poliitikon luonto.

Juuri tällainen on arkinen ihmisluonnon käsitteemme: on olemassa jokin inhimillinen olemus tai luonto, jonka kaikki ihmiset jakavat ja joka synnyttää kaikille ihmisille tiettyjä ominaisuuksia. Juuri tätä tarkoitamme, kun pidämme kaikkia ihmisiä pahoina tai hyvinä.

Päästäksemme eteenpäin meidän on kuitenkin mentävä ihmisluonnon arkikäsitettä syvemmälle. Voimme erottaa toisistaan kolme tarkempaa ihmisluonnon käsitettä. Kutsun näitä synnynnäiseksi ihmisluonnoksi, universaaliksi ihmisluonnoksi ja ainutlaatuiseksi ihmisluonnoksi.

Kysymys synnynnäisestä ihmisluonnosta on pitkälti psykologinen ja biologinen tutkimusongelma. Meillä on synnynnäinen ihmisluonto, jos on joitakin sellaisia ominaisuuksia, jotka syntyvät pääosin geneettisesti. Tässä yhteydessä puhutaan usein jonkin ominaisuuden tai käyttäytymisen luonnollisuudesta: meille on luonnollista haluta jatkaa sukua, puhua jotakin kieltä tai luoda yhteistä kulttuuria.

On selvää, että jotkin täysikasvuisten ja normaalien ihmisten ominaisuudet ovat pitkälti geneettisiä. Ajattele esimerkiksi värinäköä. Näemme värejä, koska silmiimme kehittyy tietynlaisia soluja, jotka vastaavat erilaisiin aallonpituuksiin. Yhteys geenien ja näiden solujen välillä on hyvin läheinen ja ne kehittyvät pitkälti ympäristöstä riippumatta. Kukaan ei tietenkään halua kieltää tätä, eivät vahvan ihmisluonnon kannattajat eivätkä heidän vastustajansa.

Ongelma on kuitenkin se, että ihmisluonnon kannalta värinäköä kiinnostavammat ominaisuudet ovat paljon monimutkaisempia. Ajattele esimerkiksi pesäpalloa. Pesäpalloa voisi tuskin pelata ilman ruumista, ja on selvää, jotkin pesäpallon edellytykset, kuten pystykävely, juokseminen ja heittäminen, ovat tuotetta evoluutiohistoriastamme. Tekeekö tämä pesäpallosta biologista: olemmeko luonnostamme pesäpalloilijoita? Emme ole. Pesäpallo pitää keksiä, sen säännöt pitää sopia, sitä pitää harjoitella. Pesäpallo ei olisi mahdollista ilman äärettömän joustavaa kykyämme oppia, muokata käyttäytymistämme ja siirtää oppimaamme eteenpäin. Pesäpallo on kulttuurin ja kokemuksen tulos. Tieteellinen kysymys synnynnäisestä ihmisluonnosta on siis tämä: ovatko esimerkiksi uskontomme, moraalimme ja seksuaalisuutemme enemmän värinäön kaltaisia kuin pesäpallon kaltaisia?

Toinen tapa ymmärtää ihmisluonto on puhua universaalista ihmisluonnosta. Meillä on universaali ihmisluonto, jos on olemassa universaaleja kaikille yksilöille tai kulttuureille yhteisiä ominaisuuksia. Tutkijat ovat olleet eri mieltä tällaisten universaalien olemassaolosta. Jotkut antropologit ovat mielellään korostaneet kunkin kulttuurin ominaispiirteitä, toiset taas ovat kiinnittäneet huomiota inhimillisten kulttuurien samankaltaisuuteen. Yritykset listata universaaleja sisältävät usein esimerkiksi musiikin, tanssin, taiteen, yhteiskunnallisen työnjaon ja uskonnon.

On tärkeää huomata, että vaikka universaalisuutta yleensä pidetään synnynnäisyyden merkkinä, ei tämä yhteys ole mitenkään välttämätön. Voi hyvinkin olla niin, että on olemassa universaaleja, jotka ovat pikemminkin samanlaisen ympäristön kuin yhteisen biologian tuotetta. Lisäksi on huomattava, että synnynnäinen ihmisluonto ei edellytä, että synnynnäiset piirteet olisivat universaaleja: jokin kulttuurinen tekijä tai muu ympäristötekijä voi estää synnynnäisten piirteiden toteutumisen.

Kolmanneksi voidaan puhua ainutlaatuisesta tai erityisestä ihmisluonnosta. Meillä on ainutlaatuinen luonto, jos meillä on joitain ominaisuuksia, jotka ovat tyypillisiä vain ja ainoastaan ihmislajille. Kun tieteilijät etsivät ihmisluontoa, he etsivät usein synnynnäisiä ominaisuuksia. Kun taas filosofit ja teologit ovat kiinnostuneita ihmisluonnosta, heitä usein ajaa halu löytää ihmisestä jotain ainutlaatuista. Esimerkiksi järkevää ajattelua, symbolista kieltä, moraalia, uskontoa ja taidetta on toisinaan pidetty ainutlaatuisina. Tieteellinen ja filosofinen väittely kuitenkin kehittyy jatkuvasti: on selvää, ettei ihminen ole vain karvaton simpanssi, mutta näyttää siltä, että ihmisen monilla ainutlaatuisilla kyvyillä on edeltäjänsä hänen läheisillä sukulaisillaan.

Evoluutio ja ihmisluonto

Yksi tapa lähteä tutkimaan ihmisluontoa on ankkuroida se ihmiseen biologisena eläinlajina. Ihmisluontoa koskevat tieteelliset väittelyt koskevatkin pääasiassa sitä, mikä rooli ihmisen evoluutiohistorialla ja psykologialla on hänen nykykäyttäytymisensä selittämisessä. Luonnontiede voi paljastaa meille ihmisluonnon salat, jos ihmisen käyttäytymisen juuret ovat syvällä hänen evoluutiohistoriassaan tai lajityypillisessä psykologiassaan. Jos taas käyttäytymistämme muokkaavat lähinnä ympäristömme ja kulttuurimme, jää synnynnäinen ihmisluonto varsin ohueksi.

Biologi Edward O. Wilson puolusti 1970-luvulla varsin vahvaa näkemystä ihmisluonnosta. Wilson, ja hänen inspiroimanaan sosiobiologia, ajattelivat, että ihmisluonnon peruspiirteet ovat biologian määräämiä. Esimerkiksi yhteiselämäämme, psykologiaamme ja seksuaalisuuttamme säätelevät syyt ovat syvällä evoluutiohistoriassamme. Moraalimme on sopeutuma tietynkaltaiseen yhteiseloon. Samoin myös parinvalintamme ja sukupuoliroolimme ovat luonnonvalinnan tuotteita, sopeutumia elämään pienyhteisöissä.

1980-luvun loppupuolella muodostunut evoluutiopsykologia pyrki samaan päämäärään kuin Wilson mutta otti kuitenkin etäisyyttä Wilsonin vahvaan teesiin käyttäytymisen geneettisestä perustasta. Evoluutiopsykologien kuten Steven Pinkerin mukaan biologia ei suoraan säätele käyttäytymistämme vaan psykologisia mekanismejamme. Evoluutiopsykologien mukaan aivot ovat ikään kuin tietokone, joka pyörittää useita, toisistaan riippumattomia ohjelmia. Toisinaan näitä ohjelmia kutsutaan moduuleiksi. Kukin moduuli on luonnonvalinnan tuottama sopeutuma johonkin tiettyyn ihmislajin aikanaan kohtaamaan ongelmaan. Toisinaan käytetään metaforaa työkalulaatikosta. Ihmismieli on valtava kasa erilaisia työkaluja, joilla on kullakin oma, tarkasti rajattu tehtävänsä.

Evoluutiopsykologia on hyvä esimerkki siitä, kuinka jotkut nykyaikaisen tieteen teoriat tulevat varsin lähelle arkista käsitystämme ihmisluonnosta. Meidän universaali ihmisluontomme koostuu psykologisista mekanismeista, joista ainakin osa on ihmiselle erityisiä. Näillä mekanismeilla on myös geneettinen ja biologinen perusta, joten niitä voidaan pitää synnynnäisinä. On siis olemassa synnynnäinen, universaali ja ainutlaatuinen ihmisluonto, jonka tiede on nyt meille paljastanut.

Sekä evoluutiopsykologia että sosiobiologia ovat saaneet osakseen paljon kritiikkiä. Monet ovat pitäneet evoluutiopsykologian käsitystä ihmismielestä työkalulaatikkona epäuskottavana. Miksi luonnonvalinta olisi tuottanut työkalulaatikon eikä yhtä työkalua, joka soveltuu samanaikaisesti mitä moninaisimpien ongelmien ratkaisuun? Lisäksi neurotieteellinen todistusaineisto ei kaikilta osin ole moduulien puolella. On selvää, että jotkin psykologiset mekanismit, kuten esimerkiksi havaintoihin liittyvät toiminnot, ovat modulaarisia ja ne voidaan tunnistaa myös aivojen tasolla. Evoluutiopsykologit ovat kuitenkin väittäneet, että esimerkiksi kykymme ajatella toisten ihmisten mielentiloja, tunnistaa huijareita ja tehdä kaupantekoa koskevia laskelmia ovat yhtä lailla modulaarisia. Tällaisista moduuleista ei kuitenkaan ole aivoissa jälkeäkään. Evoluutiopsykologian kriitikkojen mukaan siis ihmismieli ei ole työkalulaatikko, tai jos se on sellainen, on siellä vain yksi iso työkalu, kyky joustavaan oppimiseen.

Toinen sosiobiologian ja evoluutiopsykologian ongelma on se, että molemmissa ajatellaan geenien ja niiden tuottamien monimutkaisten ominaisuuksien suhteen olevan varsin läheinen. Evoluutiopsykologi ajattelee, että moduulit on koodattu geeneihin, kun taas sosiobiologin mukaan jotkut käyttäytymismuodot ovat geneettisiä. Käsityksemme geenien ja ihmisen ominaisuuksien suhteesta on kuitenkin kehittynyt varsin paljon kuluneen 20 vuoden aikana. Geenit eivät mitenkään yksiselitteisesti ”koodaa ominaisuuksia”, vaan ohjaavat proteiinien valmistusta, jotka puolestaan ovat hyvin monimutkaisessa suhteessa yksilönkehitykseen ja ympäristöön. Näyttää siis kyseenalaiselta väittää, että esimerkiksi monimutkaiset psykologiset mekanismit tai käyttäytymismallit olisivat vahvasti geenien määräämiä.

On epäselvää, pystytäänkö nykyisen biologian ja psykologian pohjalta rakentamaan johdonmukainen ja kiinnostava käsitys ihmisluonnosta. Voi hyvinkin olla niin, että biologian ja psykologian rooli ihmisen käyttäytymisen selittämisessä on varsin pieni ja näin ollen ei vaikuta mielekkäältä puhua synnynnäisestä ihmisluonnosta missään vahvassa mielessä.

Teologia ja ihmisluonto

Perinteinen kristillinen ihmiskäsitys on usein sisältänyt varsin vahvan käsityksen ihmisluonnosta. Esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen mukaan ihmisellä on ainutlaatuisia ominaisuuksia, joihin kuuluvat esimerkiksi kyky järkevään ajatteluun ja sosiaaliseen elämään. Nämä ainutlaatuiset ominaisuudet ovat myös synnynnäisiä ja universaaleja. Voimme erottaa ihmiset omaksi luokakseen vetoamalla näihin ominaisuuksiin: ihmiset ovat määritelmällisesti ajattelevia, sosiaalisia eläimiä. Tuomas, kuten myös monet muut Aristotelesta seuranneet kristilliset ajattelijat, korostivat lisäksi sitä, kuinka synnynnäinen ihmisluonto asettaa luonnollisia päämääriä. Koska ihmisellä on tietynlainen luonto, ihminen pyrkii jatkuvasti kohti tiettyä päämäärää, onnellisuutta. Ihmisen käyttäytymistä voidaan siis selittää hänen luontonsa päämääristä käsin.

Nykyteologiassa tällainen vahvasti päämäärähakuinen käsitys ihmisluonnosta on joutunut kovan kritiikin kohteeksi. Sama koskee myös ainutlaatuista ihmisluontoa: monet teologit ovat hyväksyneet evolutiivisen käsityksen ihmisen alkuperästä. Jos on totta, että ihminen on syntynyt luonnonvalinnan tuloksena, ei ole yhtä selkeää rajaa tai tekijää, joka erottaa ihmisen ja eläimen. Kyseessä on pikemminkin aste-ero kuin laadullinen ero.

On kuitenkin teologeja, jotka ovat puolustaneet jonkinlaista universaalia ja ainutlaatuista ihmisluontoa teologisilla ja tieteellisillä perusteilla. Yhdysvaltalainen J. Wentzel van Huyssteen väittää, että kyky symboliseen ajatteluun ja käyttäytymiseen on syvällä ihmisluonnossa. Kyky nousta välittömien havaintojen yläpuolelle ja käyttää merkkejä symboloimaan ajatuksia tekee ihmisestä erityisen ja ainutlaatuisen. Tämä kyky ei pelkästään anna mahdollisuutta synnyttää kulttuureja, puhua kieltä ja tehdä taidetta, vaan se antaa myös mahdollisuuden uskontoon. Ihminen on siis van Huyssteenin mukaan luonnostaan uskonnollinen. Tässä kristillinen ihmiskäsitys ja luonnontiede viittaavat samaan suuntaan: ihmisellä todella on ainutlaatuinen luonto, jolla on juurensa hänen kyvyssään olla avoin välittömät havainnot ylittävälle kokemukselle, transsendenssille.

Monet teologit suhtautuvat hyvin kriittisesti esimerkiksi van Huyssteenin pyrkimyksiin nivoa yhteen kristillinen ihmiskäsitys ja tieteellinen käsitys ihmisluonnosta. Skottiteologi Alan Torrancen mukaan kristillisen ihmiskäsityksen ei tule millään lailla perustua biologiseen tai psykologiseen ihmisluontoon, jos näitä edes on olemassa. Pääsyy tähän on se, että biologia ja psykologia paljastavat meille vain langenneen ja syntisen ihmisluonnon. Ihminen ei kristillisen käsityksen mukaan ole juuri nyt sellainen, kuin hänen pitäisi olla. Ihmisluonto tulee määritellä suhteessa siihen tulevaisuuteen, jonka Jumala ihmisille valmistaa, ei suhteessa nykyiseen biologiaan ja psykologiaan. Teologian kannalta ei siis ole merkitystä sillä, onko ihmisellä synnynnäistä ihmisluontoa.

Ainutlaatuinen ja universaalinen ihmisluontokaan eivät oikeastaan ole tieteen vaan teologian asioita. Voi olla, että ihmisellä on tieteen näkökulmasta joitakin ainutlaatuisia ja universaaleja ominaisuuksia, mutta näillä ei ole merkitystä. Ihmisestä tekee ainutlaatuisen ja erityisen hänen suhteensa Jumalaan, joka ei ole tieteen asia. Jos Torrancen näkemys pitää paikkansa, ei kosketuspintaa naturalistisen ja kristillisen ihmiskäsityksen välillä juuri ole. Esimerkiksi van Huyssteenin kaltaiset yritykset rakentaa siltoja teologisen ja tieteellisen ihmisluonnon väliin on tuomittu epäonnistumaan.

Teologisen erimielisyyden ydin koskee sitä, mihin ihmisluonnon käsite tulisi ankkuroida. Van Huyssteen liittää sen ihmiseen biologisena olentona ja pyrkii rakentamaan teologiansa tämän ympärille. Torrance puolestaan ei ole juuri kiinnostunut biologisesta ihmisyydestä, vaan pitää ihmistä ensisijaisesti persoonana, joka on suhteessa Jumalaan. Todellinen ihmisluonto löydetään vain omaksumalla lähtökohtaisesti kristillinen näkemys todellisuudesta, ei tutkimalla ihmisen biologiaa.

Näyttää siltä, että ihmisluonnon luonne ja olemassaolo ovat myös teologiassa kiistakysymyksiä, joiden suhteen ei ole syytä odottaa yksimielisyyttä lähiaikoina. Tilanne ei siis näytä laisinkaan lupaavalta. Jos on niin, että käsityksemme ihmisluonnosta on tiukasti sidoksissa esimerkiksi siihen, uskommeko Jumalan olemassaoloon vai emme, on vaikea nähdä, kuinka voisimme tulevaisuudessa lähestyä yksimielisyyttä ihmisluontoa koskevissa kysymyksissä.

Ihmiskuntaa odottavat varsin suuret eettiset ja poliittiset haasteet, jotka liittyvät syvästi käsityksiimme ihmisluonnosta. Esimerkiksi elämän alkua ja loppua ja ihmisten mahdollista keinotekoista muokkaamista koskevat kysymykset ovat yhä avoinna. Jos käsityksemme ihmisluonnosta ovat syvästi sidoksissa maailmankatsomuksiimme, emme pysty ratkaisemaan tällaisia kysymyksiä millään neutraalilla maaperällä.

Kirjallisuutta

Tomi Kokkonen & Petri Ylikoski: Evoluutio ja ihmisluonto (2008)

Jesse Prinz: Beyond Human Nature: How Culture and Experience Shape the Human Mind (2012)

Stephen Downes & Eduard Machery (toim.): Arguing about Human Nature (2013).

J. Wentzel van Huyssteen: Alone in the World: Human Uniqueness in Science and Theology (2006).

Kuva: Danielle MacInnes. PD.