Jos Jumalaa ei ole, onko kaikki sallittua? Vai onko kaikki sallittua, jos Jumala on?

Kysymys uskonnon ja moraalin suhteesta on hyvin monitahoinen ja se on herättänyt paljon keskustelua jo Platonin ajoista alkaen. Kysymystä voidaan lähestyä useista eri näkökulmista. Ensinnäkin voidaan kysyä tekeekö uskonnollisuus tai uskonnottomuus ihmisistä jotenkin parempia (motivaatiota koskeva kysymys).

Keskeisin vaikeus tässä kysymyksessä ovat ne eri muodot, joita uskonnollisuus tai uskonnottomuus voi ottaa. On selvää, että tietyntyyppinen uskonnollisuus lisää joitakin moraalisia ominaisuuksia samoin kuin tietyntyyppinen ateismi voi sekin lisätä tai vähentää niitä. Meillä ei kuitenkaan ole koskaan uskontoa tai ateismia sinänsä, ja siksi kysymykseen ei voida antaa kovinkaan yksiselitteistä vastausta. Sen sijaan mahdolliset vastaukset ovat luonteeltaan kontekstuaalisia: maailmankatsomuksella A on kontekstissa K aikana T1 taipumus tuottaa Y:n kaltaisia seurauksia.

Toinen tapa on pohtia, onko uskonnollisella ihmisellä jonkinlainen erityinen pääsy sellaiseen moraaliseen tietoon, jota muilla ei ole (epistemologinen kysymys). Useissa uskonnoissahan vaikuttaa jonkinlainen käsitys jumaluuden antamasta erityisestä tiedosta, joka määrittää jotkin teot hyviksi ja jotkut pahoiksi. Varsinkin 9/11 –terroristi-iskujen jälkeen on ollut tyypillistä vedota jumalallisten käskyjen ongelmallisuuteen; jos tämä on kerran seurauksena uskonnollisesti motivoidusta moraalista, meillä on hyvä syy hylätä kyseinen käsitys.

Slovenialainen pop-filosofi Slavoj Žižek käänsikin Dostojevskin kuuluisan periaatteen päälaelleen: jos Jumala on olemassa, kaikki on sallittua. Jos kerran teollamme on ikuisuuden voima, ei mikään inhimillinen voi seistä sen tiellä. Tämänkaltaisen kritiikin ongelma on se, että loppujen lopuksi on hyvin vaikea hahmottaa, mitkä tekijät lopulta motivoivat ihmisten tekoja ja missä määrin. Myös ateistisilla hirmutekojen tekijöillä on jokin episteeminen auktoriteetti, joka antaa teoille oikeutuksen. Toisaalta taas antropologi ja terrorismispesialisti Scott Atranin (2011) mukaan uskonnon osuus esimerkiksi terrorismissa on varsin mitätön.

Kristillisen perinteen sisällä on hyvin usein korostettu sitä, että moraali ei välttämättä edellytä erityisen jumalallisen ilmoituksen tuntemista, vaan kuka tahansa voi tunnistaa hyviksi ne periaatteet joihin kristittyjen tulisi sitoutua. Erityisen ilmoituksen tunteminen voi selkeyttää tätä luonnollista moraalitajua, mutta se ei tuo siihen mitään radikaalia lisää. Samalla kuitenkin ne teologit, jotka kaikkein vahvimmin korostavat luonnollisen moraalilain yleistä tunnettavuutta (kuten Tuomas Akvinolainen), samaan hengenvetoon muistuttavat kuinka ihmisen tieto hyvästä voi särkyä silloin, kun hänen rakkautensa alkaa kohdistua vääriin asioihin. Siksi toisinaan tarvitaan erityisen ilmoituksen korjaavaa vaikutusta.

Sekaisin moraalista

Olennaisin ja kiinnostavin kysymys koskee kuitenkin meta-etiikkaa eli kysymystä siitä mitä moraaliset käskyt ovat (ontologinen kysymys). Mikä tekee moraalisesta käskystä sitovan? Vai onko ajatus moraalin sitovuudesta kenties vain harha?

Jos näitä kolmea isoa kysymystä ei pidetä erillään, seurauksena on yleensä aikamoista sotkua. Vaikka onkin totta, että nämä eri kysymykset liittyvät toisiinsa, niitä tulee voida käsitellä yksitellen. Tässä yhteydessä keskitynkin vain kysymykseen moraalisesta ontologiasta.

Meille ihmisille on luonnollista suhtautua moraaliin objektiivisesti. Otetaan esimerkiksi jokin yksittäinen moraalinen väittämä, jonka suurin osa suomalaisista kaiketi allekirjoittaa:

(K) Norppien nuijiminen hengiltä vain siksi, että niistä lähtee hassu vingahtava ääni, on väärin aina ja kaikissa tilanteissa.

Miksi K on totta? Nyt siis olennaista ei ole se, kykeneekö uskonnollinen tai uskonnoton ihminen tunnistamaan K:n oikeaksi periaatteeksi. Meillä voi olla useita erilaisia tapoja ja teitä (jotka eivät kumoa toisiaan), joita pitkin päädymme K:hon, mutta se ei ole olennaista ontologisen kysymyksen kannalta.

Sam Harris on pyrkinyt kirjassaan Moraalinen maisema sitomaan moraalin velvoittavuutta neurotieteiden avulla empiiriseen todellisuuteen. Teko Y aiheuttaa meissä reaktion X, joka on paha. Siispä X on väärin. Harris on kuitenkin saanut niskaansa runsaasti kritiikkiä myös ateistiystäviltään.

Kritiikin yksi kärki on kohdistunut juuri kysymykseen moraalin velvoittavuudesta, johon Harris ei edes yritä vastata.

Siirtymä siitä, mikä tuottaa vaikkapa pahaa oloa siihen, mikä on väärin, on aika vaikea tehdä. Harrisin kirja onkin hyvä esimerkki siitä monitahoisuudesta, joka kysymykseen liittyy. Eri ihmisiä kiinnostavat erilaiset kysymykset eikä tätä aina huomata. Ilmiö nousi esiin muun muassa Harrisin ja Willian Lane Craigin väittelyssä, jossa väittelijät puhuivat pitkälti kokonaan eri kysymyksistä.

Suo siellä, vetelä täällä

Kysymys moraalin velvoittavuudesta nostaa esiin kiinnostavan kolmijaon.

Ensinnäkin Friedrich Nietzschen ja niin sanotun virheteorian kannattajien (J.L. Mackie, Richard Joyce) mukaan se, että pidämme moraalia objektiivisena, on virhe. Naturalistisessa maailmassa ei yksinkertaisesti voi olla objektiivisen arvon lähteitä. Joidenkin virheteorian kannattajien mielestä meille voi olla hyödyllistä pitää moraalia objektiivisena, mutta todellisuudessa se ei sitä ole. Kyseessä on ”hyödyllinen fiktio”.

Jotkut naturalistit (mm. Erik Wielenberg, Russ Schafer-Landau) kuitenkin kieltävät tämän ja väittävät, että naturalismi ja moraalin objektiivisuus sopivat yhteen – eikä tämän takaamiseen tarvita uskontoa. Tätä näkemystä kutsutaankin joskus moraaliseksi platonismiksi, koska se edellyttää jonkinlaisten moraalisten faktojen olemassaolon, jotka eivät kuitenkaan ole fysikaalisia asiantiloja.

Teistiset moraalifilosofit (mm. Robert Adams, Alasdair MacIntyre) taas ajattelevat, että Nietzsche ja virhe-teoreetikot ovat oikeassa kritiikissään: naturalismi ei anna tilaa moraalisille faktoille ja ainoastaan jollakin tapaa metafyysinen järjestelmä kykenee tarjoamaan sellaisen kuvauksen maailmasta, joka vastaa kokemustamme siitä.

Tilanne on siinä mielessä kiinnostava, että kaikki kolme vaihtoehtoa ovat kaikki jollakin tapaa ongelmallisia. Kaikilla on jotain yhteistä muiden mallien kanssa, mutta samalla myös syy kieltää niiden todenperäisyys.

Virheteoreetikot haluavat olla uskollisia ”tieteelliselle maailmankuvalle”, johon objektiivinen moraali ei mahdu. Jos valittavana on naturalismi tai objektiivinen moraali, moraali saa luvan lähteä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että virhe-teoreetikot olisivat anarkisteja. Heidänkin mukaansa moraali voi olla pitävää ja sille voi antaa perusteita, mutta ne eivät koskaan voi olla muuta kuin kontekstuaalisia. Mutta tämä ei ole ongelma, koska me emme edes voi toivoa mitään tämän enempää, he sanovat.

Juuri tämä kontekstuaalisuus kuitenkin arveluttaa sekä platonisteja että teistejä. Eikö kyse ole vain viritetystä relativismista? Välttääkseen relativismisyytökset platonistit esittävät, että moraali perustuu vastaansanomattomiin periaatteisiin (brute facts), jotka vain yksinkertaisesti ovat olemassa ilman sen kummempaa selitystä.

Virheteoreetikkojen näkökulmasta moraalinen platonismi avaa portin metafysiikalle, josta uskonto livahtaa välittömästi sisään. Toisekseen on erittäin hankalaa sanoa, mitä moraaliset faktat tässä mallissa oikein ovat. Tyypillistä onkin sanoa, että ne vain ovat. Piste. Tämä vastaus ei tietenkään tyydytä teistejä eikä virheteoreetikkoja.

Teististen mallien ongelma on se, että teismi on itse kiistanalainen näkemys. Toisin sanoen meillä pitäisi olla hyviä syitä pitää teismiä totena, jotta voisimme hyväksyä sille pohjautuvan meta-etiikan. Näyttääkin siltä, että jokainen mahdollinen vastaus moraalin velvoittavuuden ongelmaan on jollakin tapaa huono. Luonnollisesti jokaisella on omat perusteensa oman kantansa paremmuudelle, mutta näiden perusteiden luonne on niin monimutkaisesti verkottunut, että niiden vertailu on äärimmäisen hankalaa. Lisäksi perusteet käytännössä lepäävät aksiomaattisten periaatteiden päällä, joita on lähes mahdoton todistaa oikeiksi tai vääriksi.

Yksi johtopäätös tilanteesta onkin se, että kaikki kolme yllä esitettyä vaihtoehtoa ovat sisäisesti rationaalisia kantoja, eli toisin sanoen niihin pitäytyvä ei syyllisty mihinkään ilmiselvään episteemiseen virheeseen. On mahdollista, ja jopa hyvin todennäköistä, että vain yksi näistä on lopulta totta, mutta tässä vaiheessa meillä ei ole itsestään selviä perusteita sanoa mikä se on.

Miksi moraali velvoittaa?

Kuinka teisti nyt sitten esittäisi omat perusteensa? Ensinnäkin hän argumentoisi virheteoreetikkoja vastaan väittämällä, että tilanteissa, joissa päättely johtaa siisteihin, mutta silti absurdeihin johtopäätöksiin, meillä on syytä olettaa, että jossakin on menty vikaan. Platonisteja vastaan hän esittäisi seuraavanlaisen määritelmän moraalin velvoittavuudesta ja vetoaisi platonismin kyvyttömyyteen taata riittävän syvä selonteko velvoittavuudesta.

Moraalin velvoittavuus merkitsee ensinnäkin sitä, että moraali on objektiivista, eli meidän käsityksemme siitä voivat olla oikeita tai vääriä. Moraali ei siis ole vain makuasia. Toisekseen, moraali antaa meille ylitsekäymättömät perusteet toimia sen mukaisesti. Eli jos K on totta, niin meillä on välittömästi syy olla nuijimatta norppia. Mutta miksi näin on? Moraaliteorian tulisikin kyetä kolmanneksi selittämään miksi moraali ylipäätään velvoittaa. Neljänneksi moraali on universaalia kahdessa eri merkityksessä; me kaikki olemme sen alaisia ja joissakin tapauksissa jokainen ihminen (ja joskus myös ainakin osa eläinkuntaa) voi luoda meille moraalisen velvoitteen toimia jollakin tavalla. Viidenneksi moraalisen käskyn noudattamatta jättäminen tekee henkilön syylliseksi.

Teistin näkökulmasta moraalinen platonismi ei uskottavasti kykene selittämään näitä kaikkia moraalin ulottuvuuksia, varsinkaan kysymystä velvoitteista. Tähän voidaan esittää vastahuomio, että jos olemme matemaattisten olioiden suhteen platonistisia realisteja (esim. numero “kolme” on olemassa riippumatta siitä toteutuuko se aktuaalisesti koskaan maailmassa ja “kolme” ei ole fysikaalinen asiantila), niin matematiikka kyllä hyvin näppärästi esittää meille velvoitteen, jonka noudattamatta jättäminen on kohtalokasta. Tämä on totta, mutta matematiikan velvoite ei ole luonteeltaan moraalinen. Matematiikkaa osaamaton on vain tyhmä, mutta ei varsinaisesti syyllinen mihinkään.

On luontevaa olettaa, että paras ”olio”, joka voi luoda velvoitteita, on persoonallinen, ei abstrakti, kuten platonismi olettaa. Tästä seuraa johtopäätös, että maailmankaikkeus, jolla on persoonallinen luoja, on luontevin objektiivisen moraalin olemassaolon kannalta. Mutta mitä tämä antaa lopulta teistille? Moraalin velvoittavuutta ei voida pitää suoranaisena todisteena Jumalan olemassaolosta ja siksi niin sanotut moraaliset argumentit voivat toimia vain osana laajempaa kumulatiivista argumenttia. Tällöin ne lisäävät jonkin verran teismin todennäköisyyttä naturalismiin verrattuna. Kuitenkaan ne eivät anna sellaisenaan naturalistille syytä luopua naturalismistaan. Päinvastoin, moraalisten argumenttien edessä naturalistit, kuten todettua, mieluummin kieltävät moraalin velvoittavuuden kuin naturalismin.

Kirjallisuutta

Scott Atran. Talking to the Enemy: Violent Extremism, Sacred Values, and What it Means to be Human. Penguin 2011.

C. Stephen Evans. God and Moral Obligation. Oxford University Press 2013.

Sam Harris. Moraalinen maisema. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Incognita 2010.