Vieraskynä / Jari Jolkkonen / 24.3.2015

Sodankäyntimyytin hautajaiset

Käsitys uskonnon ja tieteen välisestä konfliktista putkahtaa esille yllättävän usein yleisönosaston kirjoituksissa ja junan ravintolavaunujen keskusteluissa. Sodankäyntiteesin mukaan tiede ja uskonto ovat vastakkaisia tapoja jäsentää maailmankuvaa ja maailmankatsomusta.

Naturalistisen käsityksen mukaan ”uskonto” perustuu jumalallisille ilmestyksille  ja epävarmoille uskomuksille, kun taas ”tiede” perustuu empiirisille havainnoille ja varmoille faktoille. Näin viritettyjen alkuehtojen jälkeen päädytään johtopäätökseen, jonka mukaan tiede tulee vääjäämättä voittamaan tämän kilpailun ja ajamaan uskonnon romukoppaan. Viimeksi tällaista näkemystä puolustettiin tiukasti esimerkiksi kuopiolaisen ilmaisjakeluna ilmestyvän Kaupunkilehden yleisönosastossa. Kirjoituksista ei käynyt ilmi, että kirjoittajilla olisi itsellään tieteellistä koulutusta.

Taistelevien ateistien lisäksi konfliktiteesin kannattajia löytyy myös uskonnollisten fundamentalistien joukosta. He katsovat, että jumalalliseen viisauteen perustuva ilmoitus on luotettavampaa kuin ihmisviisauteen perustuva tiede. Useimmat heistä kannattavat Raamatun kirjaimellista tulkintaa ja pitävät Raamattua myös luonnontieteellisenä lähteenä, minkä seurauksena joudutaan helposti ristiriitaan esimerkiksi maailman syntyä ja elämän kehittymistä koskevissa näkemyksissä.

Luonnon ja ilmoituksen synteesiin rakentavan tomismin perintö suojelee roomalais-katolisia ajattelijoita konfliktimallista, ja ortodoksiset pappismiehet keskittyvät mieluummin kilvoitukseen ja liturgisiin kysymyksiin. Hieman yksinkertaistetusti sanottuna konfliktiteesin tyypillinen kannattaja on joko eurooppalainen fundamentalistiateisti tai amerikkalainen fundamentalistiuskova. Suomessa kannattajia löytynee erityisesti tekniselle alalle kouluttautuvien nuorten miesten joukosta.

Professori Ronald L. Numbersin toimittamassa ja biologi Kirsi Nisulan suomeksi kääntämässä teoksessa Galileo tyrmässä ja muita myyttejä tieteestä ja uskonnosta (Kirjapaja 2015) 25 kansainvälisesti arvostettua tiedemiestä ja –naista purkaa tieteen ja uskonnon väliseen sotatilaan liittyviä virheellisiä käsityksiä populaaristi ja uusimpaan tutkimukseen perustuen. Englanninkielinen alkuteos Galileo Goes to Jail on julkaistu 2009 Harvardin yliopiston painon kustantamana. Kirjan toimittaja Ronald Numbers toimii lääketieteen ja luonnontieteen historian professorina Wisconsin-Madisonin yliopistossa, ja hän on myös kansainvälisen luonnontieteen historian ja filosofian seuran puheenjohtaja.

Kirjoituksissa käydään erityisesti historiallisesti ymmärretyn konfliktiteesin kimppuun. Konfliktiteesihän voidaan ymmärtää joko filosofisessa tai historiallisessa merkityksessä. Filosofisessa versiossa tiede ja uskonto nähdään asiallisesti ja metodisesti vastakkaisina tapoja jäsentää todellisuutta, kun taas historiallisessa versiossa katsotaan, että tieteen ja uskonnon välillä on aina vallinnut (ja tulee vallitsemaan) sotatila.

Kirjan otsikko viittaa luonnonfilosofi Galileo Galilein tapaukseen, jota käytetään jonkinlaisena historiallisen konfliktiteesin myyttisenä peruskertomuksena. Tässä ideologisessa luennassa ennakkoluulottomasta tiedemies-Galileosta tehdään sodankäynnin ensimmäinen (tai Giordano Brunon jälkeen toinen) marttyyri, joka joutuu luonnontieteellisten näkemystensä johdosta ahdasmielisten kirkonmiesten vangitsemaksi ja kiduttamaksi. Tällainen luenta on sananmukaisesti ”legendaa”, joka sisältää pienen määrän faktoja suurten ideologisten intohimojen höysteeksi ja jota on luettava säännöllisesti halutun uskomuksen – tässä tapauksessa sodankäyntimyytin – iskostamiseksi. Latinan ”legendo” tarkoittaa luettavaa.

Käsitys uskonnon ja tieteen sotatilasta syntyi varsin myöhään, vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja se perustuu erityisesti kahteen teokseen. Ensin nuori rehtori Andrew Dickson White julkaisi uudessa yliopistossaan pitämänsä luennot kirjaksi A History of the Warfare of Science with Theology in Christendom (1869). Luennossaan White esitti vauhdikkaiden kertomusten ja dramaattisen retoriikan avulla näkemyksen jonkinlaisesta tiedemiesten pyhästä sodasta, jota he ovat joutuneet käymään ennakkoluuloiseen uskonnolliseen ajatteluun perustuvaa vainoa ja vallankäyttöä vastaan:

”Tänä iltana esittelen teille pääpiirteissään tieteen vapauden puolesta käytävän uljaan, pyhän taistelun – taistelun, jota on käyty jo monien vuosisatojen ajan. Kova kamppailu se on ollutkin! Tämä sota on jatkunut pidempään ja sen taistelut ovat olleet kiivaampia, piiritystilanteet pitkäkestoisempia ja strategiat voimallisempia kuin yhdessäkään niistä verrattain pienimuotoisista kahakoista, joihin Aleksanteri, Caesar tai Napoleon osallistuivat.”

Whiten mukaan ilmoitukselle rakentuva (katolinen) kirkko poltti roviolla Giardano Brunon tämän luonnontieteellisten näkemysten takia ja nöyryytti ja kidutti Galileo Galileita, eikä White epäröinyt liittää itseään tähän marttyyrien joukkoon. Kirja on käännetty lukuisille kielille ja siihen saatetaan vedotaan yhä, kun halutaan osoittaa, kuinka ”Raamattu on suurin este edistyksen tiellä” (Elisabeth Cady Stanton).

Hieman myöhemmin John William Draper julkaisi teokseen History of the Conflict between Religion and Science (1874). Siinä Draper pitää konfliktiteesiään kiistattomana faktana, josta ei voinut olla mitään epäselvyyttä rintamalinjan kummallakaan puolella: ”Sekä roomalaiskatolisuuden että luonnontieteen kannattajat ajattelevat, että näitä kahta on täysin mahdotonta yhdistää: ne eivät voi elää rinnakkain.” Draper syytti tiedevihamielisyydestä erityisesti katolista kirkkoa, mutta oli hieman yllättäen valmis päästämään ortodoksisuuden ja protestanttisuuden pannasta. Jalomielisesti hän tarjosi katkeruudesta ja vihasta kärsivälle tuhlaajapojalle mahdollisuutta katumukseen ja parannukseen: ”Jotta katolisuus voisi tehdä sovinnon tieteen kanssa – – olisi ensin päästävä yli katkeruudesta ja vihasta.”

On yksi asia kysyä, miksi White ja Draper päätyivät näin vauhdikkaaseen historian tulkintaan. Molempien poleemisten tulkintojen takana on henkilökohtaisia syitä ja huonoja kokemuksia uskoviksi itseään kutsuvista. White oli perustamassa uutta yliopistoa, jonka samalla alueella jo toimivat yliopistot kokivat kilpailijaksi ja jota ne vastustivat eri syin. Kun uutta kilpailijaa vastustaneiden joukossa oli kirkon tukemia oppilaitoksia ja tiedemiehiä, White tulkitsi vastustuksen johtuvan tavalla tai toisella uskonnosta.

Tekikö White paikallisesta ja tiedepoliittisesta konfliktista (jossa hän oli osapuoli) universaalin ja tieteen ja uskonnon välisen ikuisen konfliktin? Siihen näyttää sopivan se tapa, jolla hän lukee itsensä Brunon ja Galileon tapaisten marttyyrien ja profeettojen joukkoon. Draper taas majoitti kotonaan sisartaan, joka kääntyi katolilaiseksi ja halusi varjella kyseenalaisin keinoin Draperin poikaa protestanttisilta vaikutuksilta. Pojan kuoltua 8-vuotiaana Draper karkotti sisarensa kotoaan.

Toinen asia on kysyä, pitävätkö Whiten ja Draperin näkemykset paikkaansa historiallisesti. Tähän ei voi vastata vain viittaamalla molempien henkilökohtaisiin ongelmiin, vaan vastaus edellyttää huolellista ja tieteellisesti uskottavaa historiallisten lähteiden analyysiä – muussa tapauksessa ollaan vaarassa ajautua ad hominem –virheargumenttiin.

Galileo tyrmässä –kirjan esipuheessa Ronald Numbers pitää Whiten ja Draperin näkemyksiä historiallisesti väärinä:

”Tieteenhistorioitsijat ovat ymmärtäneet jo vuosia, että Whiten ja Draperin tekstit ovat enemmän propagandaa kuin historiallisia totuuksia. Viesti ei kuitenkaan juuri ole levinnyt norsunluutornia pitemmälle. Jos ei-uskovat ylipäätään pohtivat näitä asioita, he pitävät varmana, että kirkko on aina vastustanut tieteen edistysaskelia (tämänhän todistavat hyökkäykset Galileoa, Darwinia ja Scopesia vastaan). Uskonnollinen yleisö tietää, että tiede on uskonnon pahin vihollinen (naturalismin ja raamatunvastaisuuden takia). Jotta voisimme korjata nämä vääristyneet käsitykset, meidän on aivan ensimmäisenä osoitettava vääriksi väljähtyneet myytit, joita yhä pidetään historiallisina totuuksina.”

Maailmankatsomuksellisessa keskustelussa on joskus se ikävä piirre, että henkilön argumentti torjutaan virheellisesti tai ainakin liian kevyesti vetoamalla sen esittäjän kuviteltuun tai todelliseen vakaumukseen. Niin sanottu ad hominem –virheargumentti on valitettavan yleinen.

Galileo 1 1500

Galileo -kirjassa ei ole kyse teistien tai kristittyjen apologeettisesta projektista. ”Toisin kuin myyttien mestareilla Whitella ja Draperillä, tämän teoksen kirjoittajilla ei ole salattuja tieteellisiä tai teologisia tavoitteita,” esipuheessa ilmoitetaan. Useat kirjoittajat ovat kansainvälisesti palkittuja ja edustavat kiistattomasti alansa eliittiä myytissä mainitussa asiassa. He edustavat maailmankatsomuksellisesti kattausta, joka sopivasti sekoittaa karkeimpia leimoja niin, että on parempi keskittyä tekijän argumenttiin kuin arvailla hänen katsomustaan tai motiivejaan. Kirjoittajista vähemmistö kuuluu kristillisiin kirkkoihin: mukana on yksi katolilainen, kaksi evankelikaalista ja viisi maltillista main stream –protestanttia. Mukana on yksi muslimi, yksi buddhalainen, yksi juutalainen ja kaksi, joita voitaisiin pitää ”luokittelemattomina”. Peräti 12 ilmoittaa olevansa agnostikkoja tai ateisteja. Ei-uskovat muodostavat siis suurimman ”ryhmän”, jos tallaista nimitystä saa käyttää, ja myös kirjan toimittaja Ronald Numbers ilmoittaa kuuluvansa tähän joukkoon. Luen tämän kirjan eduksi.

Galileo tyrmässä – kirjan luvuista pääosa keskittyy kumoamaan nimenomaan historialliseen konfliktiteesiin liittyviä myyttejä. Tällaisia ovat väitteet, joiden mukaan antiikin luonnontieteen rappio johtui kristinuskon leviämisestä (myytti 1), keskiajan kristillinen kirkko tukahdutti luonnontieteen kehityksen (myytti 2), keskiajan kristityt opettivat maan olevan litteä (myytti 3), keskiajan islamilainen kulttuuri suhtautui vihamielisesti luonnontieteeseen (myytti 4), keskiajan kirkko kielsi ihmisruumiiden dissektiot (myytti 5), Kopernikuksen opit syrjäyttivät ihmiset pois maailmankaikkeuden keskipisteestä (myytti 6), Giordano Bruno oli modernin luonnontieteen ensimmäinen marttyyri (myytti 7), Galileo vangittiin ja häntä kidutettiin siksi että hän kannatti Kopernikuksen oppeja (myytti 8), katolilaiset eivät osallistuneet tieteen vallankumoukseen (myytti 11), Isaac Newtonin mekanistinen maailmankuva teki Jumalasta tarpeettoman (myytti 13), kirkko tuomitsi raamatullisin perustein anestesian käytön synnytyksen (myytti 14) ja että moderni luonnontiede olisi aiheuttanut länsimaisen kulttuurin sekularisoitumisen (myytti 25).

Artikkeleissa annetaan toisenlaisia vastauksia, ja osa kääntää myytin täysin ylösalaisin. Luonnontieteen historiaan erikoistuneet Noah J. Efron ja David Lindberg katsovat artikkeleissaan, että katolinen kirkko oli yliopistoineen luonnontieteellistä tutkimusta kaikkein eniten tukenut instituutio – eivätkä tätä kumoa edes paikalliset kiistat ja konfliktit. Lähi-idän kulttuurin professori Syed Nomanul Haq osoittaa, että muslimien keskuudessa vallitsi 800-1200 –luvuilla rikas luonnontutkimus, jossa sekä välitettiin käännöksiä antiikin luonnonfilosofista kirjoituksista että tutkittiin empiirisesti luontoa.

Harvardin yliopistossa luonnontieteiden historiaa opettava Katharine Park esittää, että keskiajalla kirkko kyllä arvosteli joidenkin ristiretkeläisten tapaa keittää kaatuneet ja erotella heidän luunsa maallisten jäännösten kuljettamiseksi kotimaahan. Samoin arvosteltiin haudan ryöstöä, joihin jotkut opiskelijat turvautuivat saadakseen ruumiita leikeltäviksi. Mutta nämä ovat kokonaan eri asia kuin vastustaa lääketieteellistä dissektiota uskonnollisin syin.

Professori Dennis Danielssonin mukaan Kopernikuksen oppien ei ajateltu syrjäyttävän ihmisiä pois maailmankaikkeuden keskipisteestä, sillä keskiajan kosmologiseen ajatteluun kuului päinvastoin ajatus siitä, että maa sijaitsee jossakin alhaalla, lian ja mudan keskellä. Lääketieteen ja biologiaan historiaan erikoistunut Jole Shakelfordin mukaan Giordano Bruno ei oikein istu myöhempään käsitykseen luonnontieteen ensimmäisenä marttyyrina. Bruno poltettiin Roomassa Campo del Fiorilla, mitä voidaan pitää oman aikamme mittareilla kohtuuttomana kurinpitotoimena, mutta varsinaisena syynä eivät olleet hänen luonnontieteelliset hypoteesinsa, vaan teologiset käsityksensä, joissa kiellettiin kolminaisuusoppi, sovitusoppi, neitseestäsyntyminen ja muu semmoinen, josta kaikki kirkot olivat yksimielisiä. Dominikaanimunkkina ja pappissäätyyn kuuluvana hän oli vapaaehtoisesti sitoutunut kirkon oppiin ja samalla sekä sääntökuntansa että katolisen kirkon jurisdiktion alaisuuteen.

Myös Galileo Galilein tapaus osoittautuu nykyisiä mustavalkomyyttejä monimutkaisemmaksi. Galileon oikeudenkäyntipöytäkirjat tutkittuaan professori Maricio A. Finocchiaro katsoo, että lähteissä ei ole merkintää sen enempää vankeudesta kuin kidutuksestakaan. Lähteiden pohjalta on mahdollista, että koko vuosien prosessin aikana Galileo vietti kolme päivää vankeudessa kuulusteltavana. Siinäkin tapauksessa on ilmeistä, että häntä pidettiin tyrmän sijasta syyttäjän residenssissä.

Vaikka käsitykset kidutuksesta ja vuosien vankeudesta osoitetaan virheellisiksi, olisi ollut kiinnostavaa, jos Finocchiaro olisi laajentanut kysymyksenasettelua erittelemällä niitä syitä, joiden johdosta Galileo joutui hankaluuksiin. Mikä osuus oli kosmologisten hypoteesien teologisilla seurauksilla, minkä verran oli mukana tiedepolitiikkaa ja mikä osuus selittyy Galileon omalla kunnianhimolla ja häntä vastustaneiden tiedemiesten kateudella – molemmat tuttuja myös nykyajan tiedemaailman raadollisesta puolesta? Galileon tapaus on tuskin kunniaksi sen enempää katolisen kirkon kuin yliopistonkaan johtoportaalle. Toisaalta sitä ei myöskään voida pitää arkkityyppinä kummankaan toimintatavoista.

Osa artikkeleita pöllyyttää joidenkin uskovien hellimiä, mutta huonosti perusteltuja käsityksiä, joita he ovat käyttäneet apologeettisissa tarkoituksissa. Tällaisia ovat väitteet, joiden mukaan kristinusko olisi yksin synnyttänyt modernin luonnontieteen (myytti 9), evoluutioteoria perustuu kehäpäätelmään (myytti 15), evoluutioteoria sai Darwinin aluksi hylkäämään kristillisen vakaumuksensa, kunnes hän kuolinvuoteellaan tuli uudelleen uskoon (myytti 16), että Darwin ja Haeckel olivat osasyyllisiä natsibiologiaan (myytti 19) ja että ”Älykäs suunnittelu” tarjoaisi tieteellisen vaihtoehdon evoluutioteorialle (myytti 23).

Juutalaistaustainen tieteenhistorioitsija Noah J. Efron myöntää kristinuskolle, erityisesti katoliselle ja useille lännen protestanttisille kirkoille kunnian siitä, että niiden ”aatteelliset” vakaumukset ovat luoneet luonnontieteiden kehittymiselle myönteiset lähtökohdat. Perinteinen teismi näkee luomakunnan ennustettavana ja järkevänä, jossa vaikuttavat lainalaisuudet heijastavat Luojan viisautta ja ovat Jumalan luoman ihmisjärjen avulla löydettävissä. Monet kirkot ovat myös taloudellisesti tukeneet yliopistoja, sekä filosofista ja teologista että luonnontieteellistä tutkimusta. Aivan oikein Efron kuitenkin muistuttaa, että kristinusko ei yksin voi ottaa tätä kunniaa, vaan se kuuluu monille instituutioille, ilmiöille ja aatteille: 800-1200–lukujen islamilaiselle kulttuurille, lisääntyneelle kaupankäynnille, uusille teknologisille keksinnöille ja renessanssin ja valistuksen kaltaisille aatevirtauksille.

Michael Ruse argumentoi artikkelissaan, että evoluutioteoriaa ei siinä olevista mahdollisista puutteista huolimatta voi sivuuttaa viittaamalla kehäpäätelmän kaltaisiin loogisiin ongelmiin tai natsi-ideologian kaltaisiin myöhempiin väärintulkintoihin. Ateisti Ruse suhtautuu myönteisesti uskonnon ja tieteen väliseen keskusteluun, mutta keskittyy tutkimuksissaan erityisesti kreationismin torjuntaan. Olisi kuitenkin toivonut, että Ruse olisi eritellyt enemmän luonnontieteen ja luomisuskon välisiä malleja. Epäuskottava nuoren maan kreationismi on melko marginaalinen malli kristinuskonkin piirissä.

Kirjassa käsitellään myös muutamien tieteen historian suurmiesten näkemyksiä. Darwinin ja Einsteinin kaltaisten suurten luonnontieteilijöiden maailmankatsomukselliset vakaumukset olivat sen verran liukuvia, että sen enempää ateistit kuin kristitytkään tuskin tekevät näille tiedemiehille oikeutta ottaessaan heidät mukaan Jumalan olemusta tai olemassaoloa koskevaan keskusteluun. Molemmat olivat luonnontieteilijöitä, eivät uskonnonfilosofeja.

Suositun Darwin-elämäkerran kirjoittaneen professori James Mooren mukaan Darwin ajautui agnostikoksi, eikä ole mitään perusteita väittää, että kääntyi kuolinvuoteellaan uskovaksi. Toisaalta hänen uskonkriisiään selittää paremmin tyttären kuoleman aiheuttamat eksistenttiset ahdistukset luin lajien kehittymistä koskeva evoluutioteoria. Nobelisti Albert Einsteinia ei voi pitää perinteisenä teistinä, joka uskoo rukouksia kuulevaan ja maailman tapahtuvia johdattavaan Luojaan.

Toisaalta hän puhui myönteisesti ”uskonnosta” (religion), kielsi olevansa ateisti eikä suostunut pitämään itseään panteistinakaan – jälkimmäistä hän kyllä tulee lähelle sekä Spinoza-sympatioidensa että joidenkin lausumiensa takia. Olisi toivonut, että Matthew Stanley olisi Einstein-artikkelissaan pystynyt sijoittamaan kuuluisan fyysikon hieman tarkemmin johonkin maailmankatsomukseen. Minusta näyttää, että Einsteinin tapa käyttää termiä ”uskonto” on niin poikkeava, omintakeinen ja elitistinenkin, että hänen näkemyksiään on melko vaikeaa soveltaa Science & Religion -keskustelussa. Se myös osoittaa, että käsite ”uskonto” on ylipäänsä melko tyhjä yleiskäsite, jonka käyttö ei juurikaan lisää tietoamme maailmasta.

Kirjan toimittaja Ronald Numbers pyrkii argumentoimaan, että nuoren maan kreationismi ei ole vain amerikkalainen ilmiö. Epäilemättä kreationismin eri versioita tapaa kaikilla mantereilla. Vaikka Numbers esittää massiivisen määrän esimerkkejä siitä, kuinka kreationismia esiintyy länsimaissa, hänen huolensa tuntuu silti ylimitoitetulta.

Missä ovat esimerkiksi Pohjoismaissa uskottavien kreationismin puolestapuhujien joukot? En pidä tieteellisesti uskottavana sen enempää nuoren (YEC) kuin vanhankaan maan (OEC) kreationismia, mutta en myöskään salaliittoteorioita, joiden mukaan olisi jonkinlainen kreationismin liittoutuma, joka pyrkii soluttautumaan, valloittamaan ja myrkyttämään länsimaista koulutusjärjestelmää. Jos kreationistisia vastareaktioita halutaan ehkäistä, yksi hyvä keino on pyrkiä välttämään metafyysisten ja ideologisten näkemysten ujuttamista esimerkiksi koulun biologian opetukseen. Siihen ei kannattaisi sotkea sen enempää teismiä kuin naturalismiakaan. Tai sitten pitää esitellä kaikki teologiset vastaukset darwinismiin, kuten teistinen evoluutio, ID-mallit ja eri kreationismin versiot.

Kirjan viimeisessä artikkelissa Suomessakin vastikään vieraillut Science & Religion –keskustelun grand old man John Hedley Brooke käsittelee myyttiä, jonka mukaan luonnontieteiden vahvistuminen selittäisi länsimaisen kulttuurin sekularisaatiota. Brooken mukaan asia on paljon monimutkaisempi. Esimerkiksi eräässä laajassa sosiologisessa tutkimuksessa selvitettiin noin 150 epäuskoon ”kääntyneen” tai uskonsa menettäneen tiedemiehen kertomuksia. Lähes kaikki viittasivat erilaisiin eksistenttisiin kysymyksiin eikä tieteellä ollut näissä kertomuksissa juuri mitään roolia.

Aivan oikein Brooke päättelee, että historian aikana luonnontieteelliset tutkimukset ovat taipuneet sekä teistisiin että naturalistisiin tulkintoihin. Toisinaan samaa käsitystä on käytetty manipuloitu tukemaan sekä pyhiä että maallisia käsityksiä. Jo Thomas Huxley (1825-1895), Darwinin suuri tukija, näki pian Lajien synnyn jälkeen, että luonnontiede ei ole kristillistä eikä kristinuskon vastaista. Sen maailmankatsomukselliset johtopäätökset taipuvat eri suuntiin riippuen lähtöoletuksista, yksilöllisistä mieltymyksistä ja varsinkin poliittisesta ja ideologisesta kontekstista. Sitä paitsi sekularisaation kertomus on kehittynyt eri maissa eri suuntiin. Esimerkiksi Venäjällä sen kertomus on kokonaan toinen kuin Ranskassa tai entisen Itä-Saksan alueella.

Kansainvälisesti kirja on saanut melko suopean vastaanoton, vaikka toisaalta ei ole noussut myyntihitiksi. Kirjan pohjalta voisi sanoa Richard Dawkinsia mukaillen, että usko tieteen ja uskonnon väliseen sodankäyntimyyttiin on sokeaa uskoa vailla ilmeisiä todisteita tai jopa niitä vastaan.

Kuva: Zach Frailey@Flickr.comCC BY-NC-ND 2.0.

Ylös