Ristiriitaa, harmoniaa, itsenäisyyttä vai jotain muuta? Aku Visalan kirja kartoittaa erilaisia vaihtoehtoja tieteen ja uskonnon suhteesta. Kirja-arviossa selviää, mitä ne ovat.

Mustakantinen kirja ”Mitä tiede ei voi kertoa sinulle?” (Humanitas-kirjasarja, Perussanoma 2010) alkaa esipuheella, jossa Visala kertoo kirjan taustoista. Hän kertoo kiinnittäneensä Oxfordissa huomiotaan siihen, että paikalliset filosofit ja teologit käsittelivät tieteeseen ja uskontoon liittyviä kysymyksiä eri tavalla kuin hän oli pohjoismaissa tottunut. Teologian nähtiin esittävän väitteitä maailmasta, jolloin alan tutkimuskohteeksi muodostui maailma, eikä vain esimerkiksi uskonnollinen kieli.

Toisekseen hän kertoo havahtuneensa myös siihen, aihepiiriä on oikeasti myös tutkittu: on ihmisiä, jotka ovat syventyneet tieteen ja uskonnon rajapintaa ja suhteita käsitteleviin kysymyksiin vuosikaudet päätoimisesti. Aiheeseen on liittynyt monenlaisia tutkimuskysymyksiä, joita on tutkittu erilaisin tutkimusmenetelmin.

Kirjassa esiin nostetaan esiin jo pidempään näitä aihepiirejä tarkastelleista tutkijoista muun muassa historian näkökulmista aihepiiriä tutkineet Ronald Numbers, Peter Harrison ja John Hedley Brooke, luonnontieteellistä taustaa omaavista filosofisemmista tutkijoista Ian Barbour, Alister McGrath, John Polkinhorne ja Arthur Peacocke sekä teologista ja filosofisista taustoista tulevat Philip Clayton, John Haught ja Keith Ward.

Oman näkökulmansa Visala kertoo olevansa ensisijaisesti filosofisen, ja kirjan tarkoitukseksi hän kertoo aihepiiristä maailmalla käytävästä englanninkielisestä keskustelusta raportoimisen suomeksi ja erilaisten aihepiiriin liittyvien luonnontieteiden ja kristinuskon nimissä esitettyjen väitteiden ja niiden perustelujen läpi käymisen.  Tämä kirja ei ole siis ensisijaisesti historiallinen katsaus, vaan filosofinen tarkastelu.

Kirja onkin eräänlainen johdantoteos aiheeseen lisälukemistovinkkeineen. Historiaakin kuitenkin käsitellään varsin paljonkin. Visala on itse tiivistänyt kirjansa kannalta keskeisen kysymyksen näin: ”Mitä meidän pitäisi uskoa joidenkin tieteellisten teorioiden ja teologisten näkemysten luonteesta, keskinäisestä yhteensopivuudesta tai ristiriidoista?”. Mitä meidän pitäisi siis tämän kirjan mukaan ajatella?

Mitä Visala kertoo sinulle?

Kirjan alkupuolella Visala esittää yksinkertaistetut tiivistelmät siitä, miten kristillisessä teologiassa maailmanhistoria on nähty ja miten luonnontieteessä maailmanhistoria esitetään, ja toteaa että ensi näkemältä kuvauksissa on vaikea nähdä paljoakaan yhteistä. Kuitenkin loogisesti voidaan hänen mukaansa nähdä periaatteessa viisi vaihtoehtoa:

1. vain jommankumman kuvauksen hyväksyminen (ja toisen totaalinen torjuminen),
2. molempien kuvausten hyväksyminen katsoen, etteivät ne voi olla ristiriidassa, koska kertomukset puhuvat kokonaan eri asioista,
3. molempien kuvausten hyväksyminen toista tai molempia muokkaamalla tai harmonisoiden,
4. uuden kuvauksen luominen, johon molemmat kaksi kuvausta sulautuvat, ja
5. molempien kuvausten torjuminen.

Näistä vaihtoehdot (1), (2) ja (5) Visala torjuu, ja asettuu puolustamaan vaihtoehtojen (3) ja (4) yhdistelmää, jota hän nimittää ”päällekkäisyysmalliksi”. Vaihtoehdon (1) hän torjuu vedoten mm. siihen, että näkemyksessä sekoitetaan kristinuskon ja luonnontieteen luonteet. Visala katsoo, että juuri ajattelutapa (2) on ollut monen suomalaisen teologin vastaus moniin luonnontieteiden ja kristinuskon mahdollisia ristiriitoja koskeviin väitteisiin. Hän pitää tätä vastausta sekä filosofisesti että teologisesti kestämättömänä.

Kohdan (2) Visala torjuu viitaten mm. siihen, että vaikka uskonnollinen kielenkäyttö on monipuolista ja kristinusko on muutakin kuin vain joukko väitelauseita, kristityt Jumalasta puhuessaan yleisesti vaikuttavat esittävän myös väitteitä todellisuuden luonteesta. Todellisuuden luonnetta koskevia väitteitä esitetään myös luonnontieteiden kautta. Visala argumentoikin, että vaikka kristinusko ja luonnontiede ovat myös hyvin erilaisia ja puhuvat myös eri asioista ja eri tavoinkin, ne eivät silti esitä pelkästään toisiaan kohtaamattomia ja ristiriidattomia väitteitä.

Päällekkäisyysmallissa ajatellaan, että kristinusko ja luonnontieteen tulokset voivat olla osin ristiriidassa, osin harmoniassa ja osin myös itsenäisiä. Päällekkäisyysmalli tarkoittaa siis käytännössä sitä, että luonnontiedettä ja kristinuskoa ei nähdä ristiriidattomina, mutta ei myöskään sisällöllisesti täysin harmonisina tai kokonaan itsenäisinäkään. Päällekkäisyysmallin mukaan esimerkiksi kristilliset ja luonnontieteelliset käytännöt voivat olla joskus toisiaan tukevia ja joskus myös ristiriitaisia.

Kirjan läpi kulkee ajatus ”luonnon teologiasta” (termi on tietoisesti eri kuin ”luonnollinen teologia”). Luonnon teologia pyrkii olemaan päällekkäisyysmallin mukainen kuvaus siitä, millainen voisi olla sellainen kuvaus, johon kristinuskon mukaista kuvausta ja luonnontieteellisiä kuvauksia voisi koittaa mukauttaa ja sulauttaa. Peruslähtökohtana ”luonnon teologiassa” on, että Jumalaa koskeva tieto saadaan pääasiallisesti erityisen ilmoituksen, uskonnollisen kokemuksen ja tradition kautta, mutta luonnontiedettä pidetään myös yhtenä teologian tietolähteenä.

Visalan mukaan luonnon teologiassa luonnontieteitä pidetään tietolähteenä erityisesti sellaisten kysymysten kohdalla, joiden osalta katsotaan muodostuneen kypsiä, jo pidempään vakiintuneita teorioita, joiden nähdään joko jäljittelevän tai lähestyvän totuutta. Kirjassa käsitellään edellä mainittuun liittyen muun muassa fysiikan pienois- ja suurmittakaavoihin liittyviä teorioita, luomiseen, evoluutioon, luonnonlakeihin, sattumaan, niinsanottuun pahuuden ongelmaan, ihmiskäsitykseen, ihmisluontoon ja maailmankatsomusten konflikteihin liittyviä kysymyksiä.

Kun kirjan nimenä on kysymys ”Mitä tiede ei voi kertoa sinulle?”, lienee syytä myös sanoa jotain siitä, mikä on Aku Visalan vastaus kysymykseen. Kirjassa loppujen lopuksi käsitellään kirjan kokonaispituuteen nähden suhteellisen vähän tieteen rajoja. Visalan keskeinen teesi on, että niin sanottu ”tieteellinen materialismi” ei ole ainoa mahdollisuus ymmärtää tiedettä ja tieteen uskonnollisia seurauksia.

Hänen mukaansa empiirisen tieteen tulokset eivät kerro kaikkea sitä, mitä ”tieteellisen materialismin” johtopäätökset edellyttäisivät, vaan nämä johtopäätökset edellyttävät muutakin kuin mitä empiirinen tiede voi kertoa, vaikka tällaisia maailmankatsomuksellisia väitteitä jotkut joskus tieteen nimissä ja tieteeseen vedoten sanovat esittävänsä.

Vastaavasti Visala katsoo, että myöskään luonnon teologia ei ole mikään suora tieteen tulos tai ainoa mahdollinen tieteen tulosten tulkintavaihtoehto, vaan luonnon teologia pitää avoimesti lähtökohtanaan sitä, että se on yhdistelmä kristillistä teologiaa ja luonnontieteen tuloksia, eikä pyri olemaan muuta.

Vahvuuksista ja heikkouksista

Visalan kirja on suomeksi julkaistussa kirjallisuudessa lajissaan harvinainen. Se on kirjoitettu tavalla, joka mahdollistaa lukemisen myös aihepiiriin entuudestaan tutustumattomalle. Kirjan kantavana periaatteena on ollut, että sen ymmärtäminen tai siihen liittyvän argumentaation seuraaminen ei edellytä sitoutumista mihinkään tiettyyn maailmankatsomukseen (vrt. s. 24). Eniten kirjasta lienee pureksittavaa kuitenkin teologeille ja luonnontieteitä tunteville, joille kummillekin kirja voi tarjota ajattelemisen aihetta.

Kirjassa esitetään pääasiassa varsin onnistuneesti paljon perustietoja siitä, mitä luonnontieteet ovat, sekä miten luonnontieteellinen tietämys ja siihen liittyvä maailmankuva on muuttunut aikojen saatossa, ja miten se on milloinkin vaikuttanut teologiaan. Vastaavasti kuvataan myös teologian historiaa yhdessä luonnontieteiden kehityksen kanssa, ja sitä miten se on vaikuttanut luonnontieteisiin.

Tähänkin liittyen nostetaan esiin erilaisia esimerkkejä sekä historiasta että nykypäivästä. Esimerkiksi luonnontieteissä käytettävä ”luonnonlain” käsite ja alkuperäinen ajatus on Visalan mukaan teologista alkuperää, vaikka moni ei nykyään käsitteeseen yhdistäkään luonnon lakien säätäjää ja hallitsijaa.

Tämä kirja on luonteeltaan sellainen, että se enemmänkin esittelee sitä, millaisista aiheista ja millaisin perusteluin on käyty keskustelua kuin tarjoaa sellaisia vastauksia, jotka lukija sellaisenaan ainakaan kaikki sulattaisi.

Samalla kirja on eräänlainen pyyntö siitä, että aihepiirin keskusteluja pitäisi käydä sivistyneesti.  Visalan omin sanoin: ”näitä asioita koskevien kiistojen eri osapuolet koostuvat järkevistä ja älykkäistä ihmisistä, jotka eivät ansaitse julkista pilkkaa tai nöyryytystä.” (s. 24). Kirja on yksi esimerkki siitä, miten rauhallista keskustelua voi käydä toisia ihmisinä kunnioittavassa hengessä.

Kirja on pääasiassa laadukkaasti tehty. Eräiltä osin sitä olisi voinut vielä huolellisemmin viimeistellä. Sivun 252 ylälaidassa esimerkiksi pahuuden ongelmasta kolme muotoa: (1) looginen pahan ongelma, (2) evidentiaalinen pahan ongelma (joka esitellään näin: ”pahan olemassaolo tekee Jumalan olemassaolosta epätodennäköisen”) ja (3) eksistentiaalinen pahan ongelma. Sen jälkeen todetaan: ”Olemme tässä yhteydessä kiinnostuneet nimenomaan evidentiaalisen pahan ongelmasta”. Luvussa ei kuitenkaan käsitellä evidentiaalista pahan ongelmaa sen jälkeen lainkaan, vaan toteamusta seuraa loogisen pahan ongelman tarkastelu.

Myös mekanistisen maailmankuvan kuvaus olisi nähdäkseni kaivannut vielä viimeistelytyötä (s. 123-125). Vaikka kirjassa esitetäänkin, että Galilei ei olisi nähnyt luonnon olioiden olevan ”mitään muuta kuin liikkuvien atomien joukkoja”, Galilein aikoinaan edustama ”atomismi” (vrt, s. 125) oli ilmeisesti luonteeltaan enemmänkin matemaattista (ajatuksen ollessa se, että mikä tahansa voidaan matemaattisesti jakaa ikuisesti pienempiin osiin) kuin maailmankuvallinen periaate, jossa atomien kautta olisi koitettu selittää maailmankaikkeuden tai sen olioiden käyttäytymistä.

Lähdeluettelossakin olisi ollut vielä hieman viimeisteltävää, sillä ainakin viittaus Pihlströmiin (s. 112) puuttuu kirjallisuusluettelosta.

Aku Visalan kirjan keskeinen vahvuus (tai heikkous, näkökulmasta riippuen) on siinä oleva tapa käsitellä ja analysoida asioita monia vaihtoehtoja esitellen. Kirja oikeastaan etenee monin paikoin joko historiankuvausten kautta sitten niin, että Visala ensin esittelee kunkin asian kohdalla erilaisia vaihtoehtoja ja näiden yhdistelmiä, sekä jäsentää sitten näiden sisältöjä lukijalle. Hän kuvaa usein samalla sitä, missä näkee vahvuuksia ja missä heikkouksia. Tämä tuo kirjaan käsikirjamaista ja perusteellista luonnetta, mikä palvelee akateemistaustaista lukijakuntaa, mutta käsittelytapa voi olla monen maallikkolukijan näkökulmasta myös puuduttava.

Kuvia tässä kirjassa ei ole edes kannessa, mutta joitain vertailutaulukoita ja eräs kaaviokin kirjan lehdiltä löytyy. Havainnollistavia visualisointeja olisi voinut hyödyntää enemmänkin. Aiheita 382-sivuisessa kirjassa riittää enemmän kuin mitä tässä valikoidusti toin esiin. Kirjan hankintaa voi helpottaa se, että kirja on julkaistu jo vuonna 2010. Siksi se on tässä vaiheessa jo myynnissä alennushintaan.

Päivitys 4.12. 2020: Visalan kirja on nyt saatavilla ilmaiseksi sähköisessä muodossa Helsingin yliopiston sivuilta.