Thomas Nagelin uusimman kirjan otsikko ei turhaan arkaile: Mind and Cosmos: Why the Materialist Neo-Darwinian Conception of Nature Is Almost Certainly False. Kirjan provosoivuutta ei lievennä se, että Nagel on jyrkkä ateisti ja maineikas filosofian professori.

Ketään ei pitäisi myöskään yllättää, että Yhdysvalloissa teos on saanut perinteisten materialistien taholta melkoista ryöpytystä, ja The Guardian nimesikin sen vuoden 2012 parjatuimmaksi tiedekirjaksi.

Monet Nagelin ateistikollegat pitävät kirjaa huonona tieteenä ja suhtautuvat siihen lähes pyhäinhäväistyksenä, kun taas kreationistit odottavat saavansa Nagelista yllättävän liittolaisen taistelussaan evoluutioteoriaa vastaan. Otsikon pohjalta muuta ei voisi odottaakaan. Myös kirjan sisältö vastaa otsikkoa, mutta eri tavalla kuin moni lukija odottaisi.

Riidanhaluisesta otsikostaan huolimatta kirjan tarkoituksena ei ole käsitellä yksityiskohtaisesti evoluutiobiologiaa tai fysikaalisten tieteiden tarjoamaa ymmärrystä maailmankaikkeudesta. Silti kirja käsittelee kysymyksiä, jotka liittyvät luonnontieteiden maailmankuvallisiin vaikutuksiin. Millä lihaksilla Nagel sitten aikoo syrjäyttää vallitsevan naturalistisen konsensuksen?

Nagel on filosofi, eikä hänen kirjansa siksi käsittele tiedettä, vaan filosofiaa. Itse en ole ammattifilosofi, ja maallikon näkökulmasta kirja onkin ilahduttavan pieni, vain 130 sivua. Lukijan ei kuitenkaan pidä kuvitella että pieni koko tarkoittaisi kepeää lukukokemusta. Mind and Cosmos onkin tiivis paketti mieli–ruumis-ongelman metafyysisistä seurauksista.

Onko mieli kosminen poikkeus?

Monelle ateismi tarkoittaa samaa kuin materialismi, ja evoluutioteoria nähdään ateismin elinehtona. Kuinkas muutenkaan? Juuri noita muita vaihtoehtoja kirjan onkin tarkoitus etsiä. Nagel pitää vallitsevaa materialistista maailmankatsomusta puutteellisena, vaikka hänellä ei olekaan tarjota tilalle valmista vaihtoehtoa. Hän ainoastaan hahmottelee korvaavan näkemyksen ääriviivoja. Hän myös korostaa, että ongelman tunnustaminen on edellytys ratkaisun etsimiselle.

Nagel on ateisti, joka on kertonut suhtautuvansa jopa vastenmielisesti ajatukseen Jumalasta, mutta hän ei anna kreationismin pelon häiritä kritisoidessaan muiden ateistien näkemyksiä. Hänen pyrkimyksenään on osoittaa, että nykyiset ajattelutapamme rajoittavat sitä mitä meidän on edes mahdollista tietää. Siksi hän pyrkii laajentamaan hyväksyttävän ajattelun rajoja. Nagelin mielestään aika on kypsä voimakkaammille ateistisille filosofioille.

Mitä Nagel sitten tarkalleen ottaen kritisoi? Nagelin kritiikin kohteena on eräs suosituksi tullut filosofinen maailmankuva, reduktiivinen materialismi. Sen mukaan todellisuus on viime kädessä sitä, mitä fysiikka ja fysikaaliset tieteet kertovat sen olevan. Eri tieteenalat kuvaavat eri todellisuuden tasoja, mutta lopulta ihmistieteet ovat vain psykologiaa, psykologia on vain biologiaa, biologia on vain kemiaa ja kemia on vain fysiikkaa. Tieteen lopullisena tavoitteena olisi yhdistää nämä tieteet, niin että kaikki tieto olisi kuvattavissa yhden fysiikan yhtenäisteorian avulla.

Reduktionismin mukaan kaikki todellisuuden piirteet on näin palautettavissa johonkin, ja reduktionistisen materialismin mukaan kaikki, mieli mukaan luettuna, on palautettavissa juuri fysiikan kuvaamiin hiukkasiin ja kenttiin, sekä näiden matemaattisesti kuvattaviin ajattomiin säännönmukaisuuksiin. Nagelin mukaan reduktionistinen materialismi on kuitenkin vain yksi mahdollinen tulkinta tieteen tuloksista monien joukossa, eikä sen hylkäämisellä olisi juuri lainkaan vaikutusta varsinaiseen tieteelliseen tutkimukseen. Sitä vain pidetään usein ainoana vakavasti otettavana vaihtoehtona.

Nagelin lähtökohta on, että mielen liittäminen osaksi fysikaalisten tieteiden yhtenäisteoriaa ei voi periaatteessakaan onnistua. Mieliä ei siis pystytä palauttamaan biologiaan, kemiaan ja fysiikkaan. Tällöin reduktiivinen materialismi ei voi toimia, ja tilalle tarvitaan selitysvoimaisempi maailmankuva.

Psykofyysisen reduktionismin epäonnistumiseen perustuva argumentti on puhtaasti filosofinen, mutta Nagelin mukaan biologista reduktionismia vastaan voidaan esittää myös empiirisiä todisteita. Nagel on pitkään pitänyt materialistista evoluutioteoriaa epäuskottavana, ja mitä enemmän hän on aiheesta oppinut, sitä epäuskottavammalta selitys näyttää.

Hän toteaa olevansa maallikko joka vain lukee paljon populaaria tiedekirjallisuutta, ja myöntää että ammattikirjallisuudessa asiat voivat hyvinkin näyttää toiselta. Hän ei vain ole vielä nähnyt uskottavaa argumenttia, joka tekisi elämän synnystä tai evoluutiohistoriasta jotain muuta kuin häviävän epätodennäköisiä yhteensattumia.

Nagelin kriittinen suhtautuminen päämäärätöntä evoluutioteoriaa kohtaan on saanut paljon vaikutteita älykkään suunnittelun puolustajien argumenteista, vaikka hän ei pidäkään heidän tarjoamastaan suunnitteluselityksestä. Erityisesti Michael Behen ja Stephen Meyerin argumentit ohjaamattoman elämän synnyn tai evoluutiohistorian uskottavuutta vastaan ovat itsessään hyvin kiinnostavia, huolimatta heidän uskonnollisista motiiveistaan. Nagel herättikin kohua jo 2009 suosittelemalla vuoden kirjaksi Stephen Meyerin teosta Signature in the Cell.

Nagel ei kuitenkaan kritisoi eliölajien polveutumista yhteisestä kantamuodosta. Hän hyväksyy kyllä evoluutiohistorian tapahtuneena tosiasiana, mutta hylkää esitetyn mekanismin riittämättömänä.

Päämäärättömän evoluutiohistorian suurimmat ongelmat liittyvät kuitenkin mieleen. Jos mieli on muutakin kuin fysiikkaa, fysikaaliseen tieteeseen nojautuva evoluutiobiologia ei voi selittää sen alkuperää. Evoluutiohistorian perusteella mieli on kuitenkin evoluution tuotos, joten itse evoluution on oltava ainakin jossakin määrin enemmän kuin vain fysikaalinen prosessi. Nagelin mukaan samojen mekanismien on selitettävät sekä organismien että mielten olemassaolo.

Kirjan pääväite onkin, ettei mieli–ruumis-ongelma ole vain paikallinen ongelma, joka koskisi pelkästään eläinten aivojen, käyttäytymisen ja mielen suhdetta, vaan ongelman ratkaisu mullistaa käsityksemme koko maailmankaikkeuden olemuksesta ja historiasta. Reduktionismin vaihtoehdoksi kelpaavat vain sellaiset näkemykset, joiden mukaan mieli, tarkoitus ja arvot ovat perustavia luonnonjärjestyksen osia. Mitkä sitten ovat vaihtoehtomme tässä tilanteessa?

Yksi antireduktionismin muoto kääntää materialistisen selityksen päälaelleen: mieli ei selity luonnonlakien avulla vaan luonnonlait selittyvät mielen avulla. Teismi, eli jumalausko, on eräs tällaisen antireduktionismin muoto. Teismi tarjoaa metafyysisen pohjan selitystä vaativille asioille, mutta ei itsessään tarjoa yksityiskohtaista kuvausta luonnonjärjestyksestä, vaan se täytyy täydentää jollakin tarkemmalla antireduktionismin muodolla. Nagel ei kuitenkaan pidä teismiä uskottavana, vaan etsii teismin ja reduktionismin väliin sijoittuvaa vaihtoehtoa.

Nagel myöntää, että hänen projektinsa kuulostaisi yhdistävän joukon yhteensovittamattomia ehtoja. Antireduktionismin lisäksi hän esittääkin vielä kaksi ehtoa: ensinnäkin, jotkut asiat ovat niin merkittäviä, että ne täytyy selittää jollain muulla kuin sattumalla, jos haluamme kuvitella todella ymmärtävämme maailmaa. Toiseksi, olisi ihanteellista löytää yhtenäinen luonnonjärjestys, joka yhdistää koko todellisuuden kokoelmaksi perimmäisiä tekijöitä ja periaatteita.

Kirjan neljästä pääluvusta ensimmäisessä, Antireduktionismi ja luonnonjärjestys, Nagel tarkastelee sitä, mitä reduktionismin hylkäämisestä käytännössä seuraa. Tarvitaan luonnonjärjestystä kuvaava kokonaisnäkemys, joka tekisi oikeutta mielen ja aineen suhteelle. Ensinnäkin luonto tuottaa mielen, ja toisaalta mieli kykenee ymmärtämään luontoa. Nagelin mukaan emme voi myöskään hylätä toivoa kokonaisnäkemyksen löytämisestä. Luvussa esitellään ja perustellaan selitysvoimaisen kokonaisnäkemyksen vaatimuksia, ja tarkastellaan samalla eri selitysvaihtoehtojen suhdetta esitettyihin vaatimuksiin.

Kolme jälkimmäistä päälukua etsivät ratkaisuja reduktiivisen materialismin ongelmiin. Nagel nostaa esiin näistä ongelmista selkeimmän luvussa Tietoisuus, ja luokittelee ratkaisuehdokkaita tämän valossa. Kaksi viimeistä päälukua, Järki ja Arvo, syventävät ongelmia, ja arvioivat sen pohjalta tarjottuja vaihtoehtoja.

Tietoisuus, järki ja arvot

Nagel käy lyhyesti läpi modernin mieli-ruumis -ongelman historian 1600-luvulta alkaen. Galileo ja Descartes määrittelivät fysiikan tehtäväksi tarjota matemaattisia kuvauksia aika-avaruudesta, jättäen kaikki kokemukset, kuten värit, äänet ja hajut, vain havaitsijan mieleen.

Me kuitenkin koostumme samoista fysikaalisista perusosista kuin kaikki mielen ulkopuolella olevat kappaleet. Aivotoiminnalla on kiistatta vahva kytkös mielentiloihin. Miten sitten hiukkaset, kentät ja niitä ohjaavat lait, eli kaiken luonnon fysikaalinen perusta, on yhteydessä subjektiivisiin kokemuksiin?

Descartes piti itse sekä psyykkistä että fyysistä ilmiöitä yhtä lailla todellisina. 1900-luvun puoliväliin asti mielen ja aivojen kytköstä pyrittiin filosofiassa ratkaisemaan pääasiassa mielen suunnasta: aine on vain ideoita Jumalan mielessä; tai aineellinen maailma on vain meidän mielemme rakennelma aistikokemuksista. Viime vuosikymmeninä mieli on yritetty yhä hienostuneemmilla tavoilla selittää fysiikan sivutuotteena.

Nagelin mukaan nämä yritykset ovat lopulta epäonnistuneet samasta syystä: ne jättävät kuvauksen ulkopuolelle sen, mikä on välttämätöntä mielen olemassaololle – sen minkä Galileo ja Descartes tietoisesti jättivät fysiikan ulkopuolelle – nimittäin subjektiiviset kokemukset.

Nagel ei tuhlaa sivuja reduktionismin kumoamiseen, sen sijaan hän lähtee liikkeelle oletuksesta että reduktionismi on jo kumottu, tutkien tämän oletuksen seurauksia. Suosittelen aiheesta kiinnostunutta lukijaa tutustumaan Leo Näreahon kirjoitukseen Areiopagilla.

Jotta tietoisuus voidaan todella selittää, selityksellä täytyy olla kaksi pääosaa: ajaton kuvaus siitä, kuinka jotkut fyysiset järjestelmät voivat olla myös mentaalisia, sekä historiallinen kuvaus siitä, miten tällaiset järjestelmät ilmaantuivat.

Yksi tapa ratkaista ensimmäinen ongelma olisi erilainen reduktivismi: subjektiiviset kokemukset voitaisiin sittenkin selittää yksinkertaisten perustekijöiden avulla. Koska Nagel kuitenkin hylkää materialismin, näiden tekijöiden täytyy olla enemmän kuin fysikaalisia. Toinen tapa ratkaista ongelma on ajatus emergenssistä: tietoiset kokemukset, kuten kivut, liittyvät tiettyihin aivojen toimintoihin mutta eivät selity pelkästään noiden toimintojen fysikaalisilla ominaisuuksilla. Sopivat fysikaaliset rakenteet synnyttävät korkeamman tason ilmiöitä, jotka ovat enemmän kuin fysiikkaa.

Ensimmäisen näkemyksen mukaan tietoisuus ei siis ole aivojen tuote, vaan aivojen fysikaalisissa perusosissa oleva ulottuvuus samalla tavalla kuin massa tai tilavuus. Aivot ovat esimerkki siitä kuinka kaikilla maailmankaikkeutemme fysikaalisilla perusosilla on tietoinen ulottuvuus. Jälkimmäinen vaihtoehto on yhteensopiva sen kanssa, että mielet koostuvat fysikaalisista perusosista. Sen ongelma kuitenkin on se, että subjektiivisten kokemusten ja niiden fysikaalisen perustan välinen yhteys jää selittämättömäksi mysteeriksi.

Tuloksena on joka tapauksessa näkemys, joka poikkeaa varsin paljon reduktiivisesta materialismista. Tietyt fyysiset, hermostolliset tilat ovat samanaikaisesti myös psyykkisiä tiloja: hermoston tieteellinen kuvaus on vain osatotuus, joka jättää niiden tietoisen ulottuvuuden näkymättömäksi. Tämä psyykkinen ulottuvuus näyttäytyy vain henkilölle itselleen esimerkiksi kivun muodossa.

Ajattomaan ongelmaan fysikaalisen todellisuuden ja mielen suhteesta on siis kaksi perusratkaisua: reduktiivinen ja emergenssiin perustuva ratkaisu. Nagel kallistuu järjen ja moraalin yhteydessä kannattamaan näistä kahdesta jälkimmäistä.

Historialliseen ongelmaan ratkaisuja on sen sijaan kolme: kausaalinen, teleologinen ja intentionaalinen. Kausaalinen selitys pysyy nykyisin vallalla olevien tieteellisten selitysten puitteissa. Teleologinen ratkaisu puolestaan vetoaa tavoitteeseen ja päämäärään, kun taas intentionaalisuus tarkoittaa suunnittelijan aikomusta.

Tässä teleologiaa ei tule sekoittaa suunnittelijan päämäärään, vaikka teistit usein siihen uskovatkin. Nagelin luonnollinen päämäärähakuisuus ei oleta Jumalan olemassaoloa. Sen sijaan luonnollinen päämäärähakuisuus tarkoittaa sitä, että tarkastelemme luonnon prosesseja ikään kuin tietty tulevaisuus vetäisi niitä puoleensa. Tällainen näkemys on tietenkin ristiriidassa perinteisen materialismin ja reduktionismin kanssa, jonka mukaan päämääriä ei ole olemassa.

Järki muodostaa uuden ongelman perinteiselle naturalismille, sillä vaikka järki kulkee käsi kädessä subjektiivisen tietoisuuden kanssa, se ylittää subjektiivisuuden käsittämällä myös objektiivisia totuuksia. Me tunnistamme eron subjektiivisen vaikutelman ja todellisuuden välillä, ja tämä kyky ajatella totuutta tarvitsee myös selityksen.

Totuutta tavoittavan järjen olemassaoloa on paha mennä kyseenalaistamaan. Olisi ainakin jossain määrin ristiriitaista epäillä tieteellisen naturalismin pohjalta luonnontieteen kykyä välittää totuudenmukaista tietoa. Evoluutiopsykologian teorioiden tulisi johdonmukaisuuden säilyttämiseksi selittää, miten arkisia tilanteita varten kehittyneet älylliset kykymme voivat päästä selville perimmäisestä luonnonjärjestyksestä, vaikka valintapainetta ei tätä varten ollut.

Tietotekniikan näkökulmasta on helppo ymmärtää, että monimutkainen järjestelmä ei luultavasti toimi luotettavasti sellaisissa tehtävissä, joihin sitä ei ole tuotettu eikä testattu. Jos meillä kuitenkin on hyvin toimiva järjestelmä, meidän on syytä olettaa sen syntyneen tavalla, joka on tähdännyt tällaiseen toimintaan.

Järjen ja totuutta tavoittelevien uskomusten olemassaolo tuo jälleen tarpeen laajentaa käsitystämme luonnonjärjestyksestä. Miksi evoluutio on edes tuottanut tietoisesti ajattelevia olentoja, vaikka henkiinjäämiseen riittäisi pelkkä refleksinomainen käyttäytyminen?

Toisin kuin tietoisuus, järki jättää vähemmän tilaa vaihtoehtoisille selityksille. Käytännössä tarvitaan emergenssiä ja teleologiaa. Reduktionismi ei näytä laisinkaan järkevältä vaihtoehdolta: on toivottoman vaikea kuvitella, kuinka tietoinen, järkevä subjekti voisi syntyä järjettömistä perusosista. Historiallisessa kysymyksessä jäljelle jää näkemys, jonka mukaan maailmankaikkeuden perusosiin on rakennettu sisään tarkoitus ja päämäärä (teleologia), joka tekee järjen mahdolliseksi.

Jotta olisi käsitettävissä, että teleologinen luonnonlaki johtaisi kohti erinomaisuutta, Nagel vetoaa asioiden arvoon. Se mikä on arvokasta, on siis myös luonteva päämäärä. Tämä on luontevaa persoonien kohdalla, mutta tässä se yleistetään myös persoonattomaan luonnonjärjestykseen. Nagel ei ole itsekään kovin varma ohjaamattoman teleologisen luonnonlain mahdollisuudesta, mutta pitää sitä joka tapauksessa relevanttina vaihtoehtona.

Teleologiasta päästään siis luontevasti viimeiseen pääteemaan, eli arvoihinn. Nagel pitää arvojen todellisuutta siinä määrin kiistämättömänä, ettei kovasta yrityksestään huolimatta kykene kuvittelemaan muuta:

”Kaikesta huolimatta olen edelleen vakuuttunut että kipu on todella pahaa, ei pelkästään jotakin mitä inhoamme, ja että nautinto on todella hyvää, eikä pelkästään jotakin mistä pidämme.” (s. 110)

Arvot edellyttävät tietoisuutta ja järkevää harkintaa, mutta ne menevät vielä tämänkin yli. Arvot motivoivat meidän käytännöllisiä päätöksiämme. Niillä on siis kausaalista vaikutusvoimaa. Ehkäpä useimmille lukijoille yllättävin Nagelin näkemyksistä onkin hänen uskonsa vapaaseen tahtoon.

Nagelin huomattavin metafyysinen johtopäätös arvorealismista on juuri sen kausaalinen vaikutusvoima: kosmos on herännyt tietoiseksi ja alkanut tehdä päätöksiä tulevaisuudestaan – vaikka tietoisuus, tieto ja päätökset ovatkin jakautuneet lukemattomille ihmisille, jotka toimivat paitsi yksilöinä, myös yhteisöinä.

Teismiä ilman Jumalaa?

Nagelin kirjalla on yksi tarkkaan määritelty tehtävä jonka se toteuttaa mallikkaasti. Kirja osoittaa, että mielenfilosofisella antireduktionismilla on radikaalit seuraukset koko maailmankaikkeuden olemukselle, riippumatta siitä, mikä jäljelle jäävistä vaihtoehdoista lopulta valitaan. Nagel jäsentää kysymystä selkeästi ja tiiviisti, esittäen samalla radikaaleja näkemyksiä.

Vaikka Nagel suhtautuukin teismiin nurjasti, teos avartaa näköaloja myös niille jotka antavat Jumalalle enemmän painoarvoa. Nagelin radikaalit ehdotukset kuulostavat lähinnä siltä kuin teistisestä maailmankuvasta olisi abstrahoitu Jumala pois. Edward Feser toteaa arviossaan, että Nagelin johtopäätökset ovat suurelta osin juuri sitä, mitä aristoteeliset filosofit ovat aina sanoneetkin.

Jumalan olemassaolon käsittely materialismin vaihtoehtona jää siis kirjassa ohueksi, ja Nagel kuittaakin teismin mahdollisuuden lähinnä toteamalla, ettei se ole hänelle vaihtoehto. Nagel etsii juuri ateistista vaihtoehtoa. Varsinaisia ateistisia perusteluja ovat oikeastaan vain ihmeiden muodostamat säröt luonnonjärjestyksen eheydessä, sekä ohimennen mainittu kärsimyksen ongelma.

Provosoivan ensivaikutelman jäljiltä osa lukijoista odottanee tieteellisempää evoluutioteorian analyysiä. Toisaalta Nagelin filosofinen argumentti osoittaa hyvin, miksi evoluution tulisi joka tapauksessa tehdä mielen ilmaantumisesta odotettavaa. Nagel myös tunnustaa asemansa maallikkona, ja viittaa empiirisiin argumentteihin vain antaakseen lisäpotkua johtopäätöksille.

Mind and Cosmos on merkittävä puheenvuoro maailmankuvallisten kokonaisnäkemysten ja tieteen suhdetta koskevaan keskusteluun. Kirja on tulossa lähitulevaisuudessa myös suomeksi Basam Booksilta. Nagel tuokin virkistävää vastapainoa suomalaisessa keskustelussa varsinkin tiedemiesten kirjoittamiin filosofisiin kannanottoihin.