Kolumni / Tuomas Kangasniemi / 18.2.2014

Litteän Maan myytti: Keskiajan kirkko tiesi Maan palloksi viimeistään 700 vuotta ennen Kolumbusta

Yleisen käsityksen mukaan keskiajan Eurooppa uskoi Maan olevan muodoltaan litteä. Harhaluuloa piti yllä katolinen kirkko, joka kielsi ankarasti vaihtoehtoisten teorioiden tutkimisen ja pyrki torpedoimaan Kolumbuksen löytöretket. Niinpä Kolumbuksen miehistökin oli nousta kapinaan, kun viikot Atlantilla kuluivat, eikä maata näkynyt. Kohtahan alukset syöksyisivät alas maailman reunalta!

Nämä tarinat tuntee meistä jokainen. Jotkut ovat saattaneet lukea ne totena jopa koulukirjoistaan.

Vastoin monien luuloa kertomukset keskiajan litteästä Maasta ovat puhtaita myyttejä: väärinkäsityksiä ja fantasiaa. Todellisuudessa eurooppalaiset oppineet eivät kadottaneet eivätkä sensuroineet antiikin filosofien tietoa Maan pallomaisesta muodosta.

Katolinen kirkkokin levitti aktiivisesti tietoa pallomaisesta Maasta varhaiskeskiajalta viimeistään 700- tai 800-luvulta alkaen eli yli puoli vuosituhatta ennen löytöretkiä. Ainoastaan myöhäisantiikissa noin vuosina 300–600 litteän Maan käsitys sai kristittyjen parissa minkäänlaista kannatusta.

Edes Kolumbuksen riita arvostelijoidensa kanssa ei koskenut Maan muotoa vaan sen kokoa. Kolumbus luuli Maata huomattavasti pienemmäksi kuin se todellisuudessa on, minkä vuoksi hän arvioi läntisen meritien Intiaan löytyvän nopeasti.

Seuraavassa esitän tärkeimmät vaiheet tämän aiheen eli Litteän Maan myytin historiasta. Miten antiikin tieto Maan muodosta säilyi myöhäisantiikissa ja kristillisessä Euroopassa? Miten nykyaikainen myytti syntyi 1800-luvulla uskontovastaisen ”valistuksen” inspiroimana?

Lähteet listaan linkkeinä ja artikkelin lopussa, mutta skeptisempiä lukijoita neuvon jo tässä vaiheessa tutustumaan esimerkiksi paleontologi-tieteenhistorioitsija Stephen J. Gouldin teokseen Hirmulisko heinäsuovassa (luku 3). Niille lukijoille, jotka pitävät englanninkielisestä Wikipediasta, voin suositella sen artikkelia Flat Earth.

Selvennyksenä mainittakoon: Tämä artikkeli ei tarkoita, että keskiajalla olisi tiedetty tähtitieteestä nykymittapuulla kovin paljon. Esimerkiksi se on totta, että Auringon luultiin kiertävän Maata. Maan muoto on kuitenkin huomattavasti yksinkertaisempi tieteellinen kysymys kuin planeettamme sijainti ja liike avaruudessa, eivätkä keskiajan kirkko ja oppineet harhautuneet uskomaan pötypuheita litteästä Maasta.

Pallomainen Maa antiikin filosofiassa ja varhaisilla kristityillä

Litteä Maa?

Kuva 1300-luvun vaikutusvaltaisesta astronomisesta teoksesta De Sphaera Mundi vuodelta 1550.

Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset filosofit tiesivät yleisesti viimeistään Aristoteleen (384–322 eKr) jälkeen, että Maa on pallon muotoinen. Teoksessaan Taivaasta (II.14) Aristoteles perusteli tätä filosofisten argumenttien lisäksi kolmella konkreettisella havainnolla.

Ensiksikin kaukaiset kohteet katoavat horisontin taa. Toiseksi, päiväntasaajaa kohti kuljettaessa taivaalle nousee uusia tähtikuvioita, jotka eivät näy korkeille leveysasteille. Nämä faktat paljastivat Maan pinnan kaareutuvan, mutta pallon muotoa ne eivät yksiselitteisesti osoittaneet. Saattoihan Maa olla esimerkiksi kuperan kilven kaltainen.

Parhaan todisteen tarjosikin kuunpimennys. Näkyypä Kuu missä tahansa kohden taivasta, Maan varjo piirtää sen poikki kappaleen ympyrän kaarta – ei esimerkiksi suoraa viivaa tai ellipsiä. Vain pallomainen muoto selittää tämän havainnon.

Aristoteleen jälkeen pallomaisen Maan teoriaa jalostivat muiden muassa Eratosthenes (276–196 eKr), joka arvioi Maan halkaisijan miltei oikein, sekä maantietelijä-tähtitieteilijä Ptolemaios (90–168).

Varhaisimmat kristityt kirjoittajat 100- ja 200-luvuilla vaikuttavat etupäässä hyväksyneen ei-kristittyjen filosofien perustelut. Pallomaisen Maan näkökantaa puolustivat Justinos Marttyyri (n. 110–165), Athenagoras (133–190), Klemens Aleksandrialainen (n. 150–215) ja Origenes (185–254).

Justinos lainasi myönteisessä mielessä Pythagorasta (n. 570-495 eKr), joka uskoi Jumalan luoneen pallomaisen Maan (Jumalan kaikkivaltiudesta, luku 2). Samalla tavoin Athenagoras ylisti Maan pallomaisen muodon kauneutta Jumalan luomistyönä (Apologia, luku 16). Klemensin mukaan Jumala loi kaoottisesta massasta ”tämän pallon, jolla vallitsee järjestys” (Opettaja, kirja 3, etsi sanoilla ordered sphere).

Raamatuntulkinnan epäselvyys 300- ja 400-luvun kirkossa

Myöhäisantiikissa erityisesti 300- ja 400-luvuilla kristillisen kirkon sisällä heräsi väliaikainen hajaannus siitä, tuliko pallomaisen Maan teoriaa uskoa vai ei. Näinä vuosisatoina litteää Maata kannattaneista kirkkoisistä kaikkein tunnetuin lienee Lactantius (n. 240–320). Hän hyökkäsi pakanafilosofian valheellisuutta kohtaan ja pilkkasi säteittäisen painovoiman teoriaa järjenvastaisena (Jumalalliset instituutit, luku 24).

Myös Johannes Krysostomos (347–407) ja Athanasios (297–373) vaikuttavat puoltaneen kosmologiaa, joka poikkesi kreikkalaisen filosofian valtavirrasta. Molempien mukaan Maa kelluu veden päällä, minkä tueksi Johannes viittasi Psalmeihin (24:2 ja 136:6, teoksessa Saarnat 9.7–9). Kumpikaan ei kuitenkaan asettanut “uskoa” ja “filosofiaa” vastakohdiksi, eikä kummankaan tiedetä aktiivisesti vastustaneen pallomaisen Maan oppia Lactantiuksen tavoin.

Jeffrey B. Russellin (1991) mukaan litteän Maan kannattajiin lukeutuivat myös Severianos Gabalalainen (n. 400), joka siteerasi Saarnaajaa ja Jesajaa, sekä Diodoros Tarsolainen (kuollut n. 390). Diodoroksen näkemys tosin tunnetaan vain myöhemmästä kritiikistä. Birgitta Elweskiöld (väitöskirja: pdf) lisää joukkoon Mopsuestian piispa Theodorioksen (350–428).

Tämän ajan kristityistä pallomaista Maata kannattivat ainakin Ambrosius (340–397, ks. Kojonen 2011), Boethius (480–524, Filosofian lohdutus 5.144), Johannes Filoponos (490–570) sekä erittäin todennäköisesti myös Augustinus (354–430). Augustinus ei ilmaissut kantaansa aivan eksplisiittisesti (Jumalan kaupunki 16.9), mutta litteän Maan puolesta tehtyjä kirjaimellisia VT:n tulkintoja hän kritisoi tiukasti (Genesiksen kirjaimellisesta tulkinnasta 1.19, pdf).

”Yleensä myös ei-kristityt tietävät jotain maasta, taivaista ja maailman alkuaineista… ja niin edelleen, ja pitävät tätä tietoaan järjen ja kokemuksen varmistamana. On häpeällistä ja vaarallista, kun epäuskoiset saavat kuulla kristityn, ilmeisesti pyhiä kirjoituksia selittäen, puhuvan hölynpölyä näihin asioihin liittyen.”

Vaikka Augustinus näyttää kannattaneen pallonmuotoista Maata, hän ei hyväksynyt ajatusta eteläisellä pallonpuoliskolla elävistä ihmisistä eli niin sanotuista antipodeista (Jumalan kaupunki 16.9). Tämä omituisen kuuloinen päätelmä johtui kreikkalaiseen filosofiaan pesiytyneestä harhaluulosta, jonka mukaan tropiikissa on niin kuuma, ettei kukaan selviä hengissä matkasta päiväntasaajan yli. Niinpä antipodien olemassaolo olisi tarkoittanut, että Jumala olisi luonut kaksi erillistä ihmisrotua – mikä kieltämättä voi kuulostaa kerettiläiseltä.

Toisaalta Basileios Suuren (330–379) mukaan oli teologisesti aivan sama, minkä muotoinen Maa on (Hexaemeron 9.1).

Epäselvyyden ytimessä vaikuttaa siten olleen kaksi kysymystä. Kuinka luotettavia ei-kristillisen filosofian todistukset pallomaisesta Maasta olivat, ja tuliko tietyt Vanhan Testamentin katkelmat erityisesti Psalmien ja Jesajan kirjoissa tulkita kirjaimellisena Jumalan ilmoituksena Maan litteydestä?

Pallomaisen Maan lopullinen voitto 700-luvulla

Soraäänistä huolimatta pallomaisen Maan kanta jäi keskustelussa lopullisesti voitolle 500- ja 700-lukujen välillä. Viimeinen yleisesti tunnettu yksiselitteinen litteän Maan puolustaja oli egyptiläinen kauppias, merimies ja munkki Kosmas Indikopleustes, joka kirjoitti vuonna 547 – miltei vuosituhat ennen Kolumbusta!

Vakaumuksensa tueksi Kosmas laati kokonaisen kirjan Kristillinen Topografia. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut keskiajan ajatteluun millään tavoin. Russellin mukaan kreikankielisillä alueilla Kosmaksen teos tuomittiin, ja latinankielisessä Länsi-Euroopassa sen ensimmäinen käännös ilmestyi 1706!

Lisäksi J. L. E. Dreyer (1852–1926) mainitsi varhaiskeskiaikaisiksi pannukakku-Maan kannattajiksi ns. Ravennan kosmografian ja Aethicuksen. Molemmat sijoittuvat arviolta 600-luvun jälkipuoliskolle (Munitz 1957 toim., s. 126).

600- ja 700-luvuilta tiedetään kaksi mahdollisesti epäselvää tapausta, Isidorus Sevillalainen (560–636) ja paavi Sakarias (679–752, kirjoitti 748). Heistä molemmat tulkitaan joskus pallomaisen Maan kannattajaksi ja joskus ei.

Itse katsoisin, että kummankaan kohdalla näyttöä litteästä Maasta ei löydy. Isidorus kirjoitti usein monitulkintaisesti, mutta hän mainitsee kahdesti, että taivaan pallo sijaitsee joka kohdastaan yhtä kaukana Maasta (Etymologiat 3.32 ja 14.1). Tämä toistaa Aristoteleen pallosymmetristä kosmologiaa ja sopii yhteen vain pallomaisen Maan kanssa.

Sakariaan kirjeessä kyse oli antipodeista. Lisäksi hänen kiistakumppaninsa, Salzburgin piispa Virgilius (n. 700–784), varmasti tiesi Maan pallomaiseksi, sillä tämän mukaan antipodeja todella oli. (Russell 1991, Wikipedia ja Kojonen 2011)

Pallomaisen Maan teorian varsinainen läpimurto kristillisessä kirkossa tapahtui 700- ja 800-lukujen aikana. Vuonna 725 englantilainen munkki Beda (672–735) julkaisi teoksen nimeltä Ajanlaskennasta (De Temporum Ratione), jossa hän perusteli rautalangasta vääntäen Maan olevan pallo. Kuten tarkkaavainen lukija huomaa oheisesta katkelmasta (luku 32), Beda kuitenkin toisti antiikin filosofien virheelliseen oletuksen Maapallosta maailmankaikkeuden keskuksena.

“Syy päivien erisuureen pituuteen on Maan pyöreys, ja tästä syystä sitä kutsutaan Maapalloksi Pyhien Kirjoitusten sivuilla ja tavallisessa kirjallisuudessa. Aivan totta, Maa on pallo, joka sijaitsee koko universumin keskuksessa. Se ei ole vain ympyrän muotoinen kilven tai kärrynpyörän tavoin, vaan muistuttaa enemmän palloa, joka on yhtä pyöreä joka suuntaan.”

800-luvun Ranskassa niin sanotun karolingisen renesanssin aikana Bedan teoksesta tuli erittäin suosittu: sitä kopioitiin ja kierrätettiin yleisesti luostareissa. Historioitsija Joanna Storyn mukaan nykypäivään asti on säilynyt yli 240 käsikirjoituksen kopiota, joista reilut 80 on peräisin 700- ja 800-luvuilta.

Niinpä katolinen kirkko on hyväksynyt pallomaisen Maan opin ja suoranaisesti edistänyt sen leviämistä viimeistään 800-luvulta alkaen.

Itsestäänselvä tosiasia myöhäiskeskiajalla

Varhaiskeskiajan läpimurron jälkeen monet kristityt oppineet kirjoittivat pallomaisesta Maasta, esimerkkeinä irlantilainen Dicuil (800-luvun alku), Johannes Scotus Eriugena (800–877), paavi Sylvester II (946–1003), Adam Bremeniläinen (k. n. 1085) ja Wilhelm Conchesilainen (1080–1154) (Munitz 1957 toim, s. 128-9, Russell 1991, Kojonen 2011).

Myöhäiskeskiajalla noin 1200-luvulta alkaen pallomaisen Maan teoriasta oli muodostunut itsestäänselvyys, jota ei aina tarvinnut edes perustella. Tämä ilmenee hyvin teologi Tuomas Akvinolaisen (1225–74) pääteoksesta Summa Theologica (1.1.1). Tuomas heittää väitteen Maan pallonmuotoisuudesta kiistattomana faktana, joka voidaan perustella “tähtitieteen ja fysiikan keinoin”.

Pallomaista Maata opetettiin myös yliopistoissa. Erityisen tunnettu oppikirja on Johannes de Sacroboscon (1265–1321) teos Maapallosta (De Sphaera Mundi), joka julkaistiin ensi kerran Pariisin yliopistossa 1230. Seuraavalla vuosisadalla Nicole Oresme (n. 1320–83) esitti hypoteesin jopa siitä, että Maa saattaa pyöriä akselinsa ympäri!

Muista tämän ajan nimistä mainittakoon filosofi Roger Bacon (1214–94), joka käsitteli teoksessaan Opus Majus esimerkiksi leveysasteita ja maantieteellisiä koordinaatteja (kolmen kaariminuutin tarkkuudella oikein!), sekä runoilija Dante Alighieri (1265–1321). Dante tiesi muun muassa aikavyöhykkeiden olemassaolon (Kiirastuli 27.1–6; suomeksi, englanniksi).

Kaikkiaan keskiajalta tunnetaan kymmenittäin pallomaisen Maan puolesta kirjoittaneita kristittyjä oppineita. Itse olen laskenut 38 nimeä Stuttgartin yliopiston kirjallisuuden professori Reinhard Krügerin kokoamalta listalta. (Dokumentti on valitettavasti kadonnut Internetistä 2011 jälkeen, enkä voi tältä osin vakuuttaa skeptisimpiä lukijoitani. Asiakirjan taannoisen olemassaolon sentään vahvistanee jäljelle jääneiden lähdeviitteiden suuri määrä: ks. Google.)

Myytti syntyy 1800-luvulla

Nykyinen myytti keskiajan litteästä Maasta syntyi verrattain myöhään. Historian emeritusprofessori Jeffrey B. Russellin (1991) mukaan sen enempää protestanttiset uskonpuhdistajat kuin 1700-luvun valistusfilosofit eivät käyttäneet sitä hyökkäyksissään katolista kirkkoa tai yleisesti kristittyjä kohtaan. He tiesivät, ettei keskiajalla uskottu litteään Maahan. Akateemisiin julkaisuihin ja yleisön laajaan tietoon myytti levisikin vasta 1800-luvulla.

Yksittäisiä syytöksiä tosin heitettiin ilmaan melko varhain. Russell kertoo kirjassaan tapaukset vuosilta 1708 ja 1794; lisäksi Wikipedia tuntee kaksi kaunokirjallista pilkkalaulua vuosilta 1657 ja 1723. Mainitsipa Yhdysvaltain tuleva presidentti Thomas Jeffersonkin Litteän Maan myytin ohimennen 1784 (Notes on the State of Virginia, Query 17.285).

Nämä syytökset eivät kuitenkaan ottaneet tuulta alleen. Vielä 1800-luvun puolivälissä useimmat uskontokriitikot vaikenivat Litteän Maan myytistä.

Myytin vakavasti otettava historia alkoi Russellin mukaan kahdessa vaiheessa. Ensimmäisessä aallossa vuoden 1830 aikoihin sen esittivät yhdysvaltalainen Washington Irving 1828, ranskalainen Antoine-Jean Letronne 1834 sekä englantilainen William Whewell 1837 (Russell 1991).

Irvingin laatima elämänkertateos A History of the Life and Voyages of Christopher Columbus oli kuitenkin osittain silkkaa fiktiota. Letronne ja Whewell valikoivat Lactantiuksen ja Kosmaksen edustaviksi esimerkeiksi keskiajan ajattelusta, vaikka todellisuudessa pallomaisen Maan teoria selvisi kirkkaasti voittajaksi myöhäisantiikin väittelystä.

1800-luvun loppupuolen toisessa aallossa Litteän Maan myytti iski lopullisesti läpi John W. Draperin (1874) ja Andrew D. Whiten (1896) teosten jälkeen. 1870-luvulla myytti oli amerikkalaisissa koulukirjoissa vielä harvinainen, mutta 1880-luvulla se löytyi niistä yleisesti (Russell 1991).

Mutta miksi länsimainen lukijakunta uskoi virheellisen tiedon niin herkästi ja tosiasioita tarkistamatta, huolimatta tieteen ja valistuksen ihanteesta, joka kehottaa kriittisyyteen?

Russell sanoo tämän johtuneen uskontovastaisesta ideologiasta. Litteän Maan myytti tarjosi liian herkullisen esimerkin siitä, miten järjellinen tiede lopulta voittaa pimeän, dogmaattisen ja järjettömän uskonnon.

Russellin tulkinta on kärkevä, ja hänen oma motiivinsa puolustaa kristillistä uskoa saattaa vaikuttaa häneen. Silti Russell ei kannata näkemystään yksin. Täysin samaa mieltä on muun muassa agnostikko Stephen Jay Gould, jonka mukaan keskeisin syy oli “myytti uskonnon ja tieteen välisestä sodasta” (Gould 2001).

Draper ja White itsekään eivät piilotelleet omaa uskontovastaista asennettaan. Tämä näkyy jo teosten otsikoista: History of the Conflict between Religion and Science (Draper 1874) sekä A History of the Warfare of Science with Theology in Christendom (White 1896).

Entä muut asiantuntijat? Russellin, Gouldin, Dreyerin ja Krugerin ohella litteän Maan myyttiä vastaan ovat kirjoittaneet muun muassa tieteenhistorian professori David C. Lindberg, maantieteen historioitsija David Woodward, kirjallisuuden professori Rudolf Simek, historioitsija Christine Garwood, kuuluisa fyysikko-tieteenfilosofi Pierre Duhem ja keskiajan historian professori Anna-Dorothee von der Brinken (ks. jutun loppu, Kojonen 2011 ja Russell 1991).

Suomen kielellä julkaistuista artikkeleista löytyy lista tämän tekstin lopusta.

Vilpittömiä väärinkäsityksiä

Uskontovihamielisten ideologioiden ohella kolme vilpitöntä väärinymmärrystä lienee tasoittanut tietä Litteän Maan myytille: antipodit, Galilein oikeudenkäynti ja keskiaikaisten karttojen väärä tulkinta. Antipodeista selitin jo oleellisen, ja keskiaikaisista kartoista on kirjoittanut ansiokkaasti Rope Kojonen. Niinpä keskityn lopuksi Galileihin.

Galilein oikeudenkäynnit vuosina 1616 ja 1633 ovat tietenkin todellista historiaa, mutta niiden aihe ei koskenut Maan muotoa, vaan ainoastaan sen liikettä ja sijaintia avaruudessa.

Molemmat näistä kysymyksistä kuuluvat nykyisin itsestäänselvään yleistietoon, joten ne saattavat mennä sekaisin. Kirkollahan nyt oli täysin epätieteellinen ja dogmaattinen maailmankuva joka tapauksessa, eikö vain? Täsmälleen tämä sekaannus näyttää sattuneen myös aiemmin mainitulle Thomas Jeffersonille jo 1700-luvun lopussa.

1600-luvun alkupuolella tilanne näytti kuitenkin aivan toiselta. Maa oli tiedetty palloksi kristityssä Euroopassa jo varhaisella keskiajalla, mutta Maan liike oli tieteessä uusinta uutta.

Näiden käsitteiden erillisyyttä havainnollistaa harvinaisen hyvin italialaisen jesuiittapastori ja tähtitieteilijä Giovanni Battista Ricciolin kirjoitus vuodelta 1651. Hän puolusti maakeskeistä järjestelmää ja Maan liikkumattomuutta argumentilla, joka oletti Maan olevan pallo.

Tarkemmin sanottuna Riccioli spekuloi ilmiöllä, jota myöhemmin alettiin nimittää Coriolis-voimaksi. Jos kanuunalla ammuttaisiin ”pituuspiiriä myöten napaa kohti”, ja Maa pyörisi akselinsa ympäri, kuulien lentoradat eivät olisi suoria. Ne kiertyisivät, koska ”lähellä napoja sijaitsevilla leveysasteilla maanpinta liikkuu hitaammin kuin päiväntasaajalla”. Kuten nykyisin tiedämme, Riccioli ennakoi Coriolis-voiman sinänsä oikein, mutta hänen varsinainen päätelmänsä epäonnistui, koska Coriolis-voima on käytännössä liian heikko havaittavaksi.

Mutta litteällä Maalla ei ole päiväntasaajaa, leveyspiirejä eikä myöskään ”napoja” monikossa.

Paperilähteet

Gould, Stephen J. Hirmulisko heinäsuovassa. Like 2001. Luku 3.

Russell, Jeffrey B. Inventing the Flat Earth: Columbus and Modern Historians. Praeger Publishers 1991.

Esimerkkejä muusta kirjallisuudesta

Garwood, Christine. Flat Earth: The History of an Infamous Idea. Thomas Dunne Books 2007.

Simek, Rudolf. Heaven and Earth in the Middle Ages: The Physical world before Columbus. Boydell Press 1997.

Litteän Maan myytistä aiemmin suomeksi

Kangasniemi, Tuomas. ”Maa tiedettiin palloksi 800 vuotta ennen Kolumbusta”. Tekniikka & Talous 15.11.2009 [kirjoittajan oma artikkeli]

Kojonen, Rope. ”Litteän maan myytti – tapauskertomus uskonnon ja luonnontieteen historiasta”. Tieteessä tapahtuu 3/2011.

Markkanen, Tapio. ”Kartta – kuva maailmasta”. Teoksessa Markkanen et al: Avartuva maailma, Suomalaisen kirjallisuuden seura 2013. Sivu 16.

Masonen, Pekka. ”Litteän Maan saaga”. Aamulehti 23.6.2005, s. 2.

Puukka, Päivi. ”Maapalloa ei koskaan luultukaan pannukakuksi”. Yle Uutiset 25.4.2013. [prof. Tapio Markkasen haastattelu, toim. huom.]

Kuva: NASA on the commons@Flickr.com. PD.

Ylös