Artikkeli / Lari Launonen / 22.2.2022

Some turmelee ihmisyyden – voiko hyve-etiikka pelastaa sen?

Elinympäristömme muuttuu radikaalisti ja nopeasti taskuun mahtuvien tietokoneiden, digitaalisten valvontajärjestelmien, sota- ja hoivarobottien, geenimanipulaation ja 3D-tulostuksen kaltaisten innovaatioiden seurauksena. Älyteknologisissa ympäristöissä kukoistaminen edellyttää teknomoraalisia hyveitä, väittää teknologianfilosofi Shannon Vallor. Vallorin vinkit ovat relevantteja etenkin korona-aikana, jolloin työ ja ihmissuhteet rakentuvat entistä enemmän teknologian varaan.

Käsikirveistä mikrosiruimplantteihin. Ihmiselämä on sosiaalisesti ja moraalisesti aina ollut sidoksissa teknologisiin keksintöihin.

Oman aikamme teknologia on mullistanut sosiaalisen ja moraalisen toimintamme kontekstin. Ihmiskunnan historiassa useimpien yksilöiden moraaliset valinnat ovat vaikuttaneet vain heidän lähipiiriinsä. Meidän valintamme, kuten kulutustottumuksemme, ovat sen sijaan linkittyneet koko maapallon kohtaloon. Sosiaalisen median kautta yksittäiset mielipidevaikuttajat voivat myös esimerkiksi vaikuttaa koronapandemian hoitamiseen vastustamalla tai puolustamalla rokotteita.

Emme voi myöskään tietää kaikkien teknologisten kehitysaskelien kumuloituvia ja kauaskantoisia seurauksia. Teknologian riskeistä varoittavia, profeetallisia ääniä on ehkä hieman yllättäen noussut juuri teknologian kehittäjien parista. Esimerkiksi Bill Gates ja Elon Musk ovat vedonneet päättäjiin: teknologisen kehityksen eettisesti merkittäviä vaikutuksia tulisi valvoa ja arvioida huolellisesti. ”Viiden suuren” IT-jätin (Alphabet/Google, Amazon, Apple, Meta/Facebook ja Microsoft) entiset työntekijät ovat kertoneet eettisistä puutteista yhtiöiden toiminnassa esimerkiksi dokumentissa Valvontakapitalismin vaarat (The Social Dilemma, 2020).

Teknologianfilosofi Shannon Vallorin mukaan monet normatiivisen etiikan teoriat ovat kädettömiä uuden tilanteen edessä. Utilitaristisen seurausetiikan mukaan jokin teko on moraalisesti oikein riippuen siitä, kuinka paljon hyvää tai pahaa se tuottaa. Kantilainen velvollisuusetiikka taas perustuu kategoriseen imperatiiviin: tekosi on oikein, jos voisit hyväksyä sen, että kaikki muutkin ihmiset toimisivat samoin suhteellisen samankaltaisessa tilanteessa.

Yksinkertaisiin nyrkkisääntöihin perustuvat eettiset teoriat ovat liian joustamattomia tilanteessa, jossa kehityksen kauaskantoiset seuraukset ovat osittain hämärän peitossa. Seurausetiikka tai velvollisuusetiikka eivät anna toimivia vastauksia älyteknologian herättämiin kysymyksiin, kuten ”onko twiittaaminen oikein?” tai ”ovatko ihmisenkaltaiset robotit hyvä asia?”. Parempia kysymyksiä Vallorin mielestä ovat esimerkiksi ”kuinka sosiaalisten robottien kanssa toimiminen saattaa auttaa, vahingoittaa, tai muuttaa meitä?” tai ”miten twiittaaminen vaikuttaa kykyihimme nauttia ja hyötyä tiedonvälityksestä ja keskustelusta toisten kanssa?”.

Kirjassaan Technology and the Virtues (Oxford University Press, 2016) Vallor esittää, miten hyve-etiikka tarjoaa tien eteenpäin. Hyve-etiikan joustavuudesta hän antaa seuravan esimerkin. Toisessa maailmansodassa Luftwaffen hävittäjälentäjä Franz Stigler päätti säästää amerikkalaisen lentäjän ja tämän miehistön hengen saattamalla vahingoitetun koneen turvallisesti pois Saksan ilmatilasta. Yhtäältä toiminta osoittaa ihailtavaa armeliaisuutta. Toisaalta Strigleriä voitaisiin myös syyttää lojaaliuden ja velvollisuuden puutteesta, joita sotilailta odotetaan. Vaikka jälkikäteen tekoa voidaan pitää hyveellisenä, on vaikea muotoilla yleistä moraalista toimintaperiaatetta sen taustalle.

Hyve-etiikka ei annakaan meille yhtä eettistä ratkaisua niinkään kuin eettisen strategian. Sen avulla voidaan arvioida, miten eri teknologiat todennäköisesti kontribuoivat ihmiskunnan kukoistukseen tai heikentävät sitä. Ihmiskunnan tulee kollektiivisesti kehittää teknomoraalisia hyveitä. Teknomoraaliset hyveet ovat filosofinen versio näkövammaisten käyttämästä valkoisesta kepistä. Ne auttavat suuntaaman askelemme, vaikka emme näkisi eteen.

Moraalisen luonteen perinteiset viljelymenetelmät

Vallor käyttää runsaasti sivutilaa globaalin teknomoraalisen hyveteoriansa perusteisiin. Länsimaisen hyve-etiikan juuret ovat Aristoteleen Nikomakheoksen etiikassa. Koska Vallor tavoittelee kulttuurirajat ylittävää teoriaa, hän pyrkii löytämään yhtymäkohtia länsimaisen hyve-etiikan tradition sekä buddhalaisen ja kungfutselaisen traditioiden välillä.

Elon Musk on varoittanut useasti teknologisen kehityksen riskeistä

Hyve-etiikan mukaan moraaliset hyveet ovat suhteellisen pysyviä luonteenpiirteitä. Näitä ovat esimerkiksi rohkeus, rehellisyys, itsehillintä ja kärsivällisyys. Ne johtavat ihmistä oikeaan ja erinomaiseen toimintaan. Hyveitä ei kuitenkaan yleensä saada syntymälahjana. Niitä tulee viljellä, kultivoida. Vaikka eri hyvetraditiot ymmärtävät esimerkiksi hyvän elämän eri tavoilla, niillä on yhteinen ymmärrys moraalisen luonteen kultivoinnin metodeista. Vallor listaa seuraavat metodit:

  1. Moraalinen habituaatio
  2. Relationaalinen ymmärrys
  3. Reflektiivinen itsetutkiskelu
  4. Intentionaalinen itseohjautuvuus moraalisessa kehityksessä
  5. Moraalisen huomion kiinnittäminen (kyky tunnistaa moraalisesti relevantit piirteet eri tilanteissa)
  6. Viisas arviointi (kehittynyt kyky muodostaa päätös oikeasta toimintamallista eri tilanteissa niin että lopputulos on toivotunlainen ja kukoistusta tukeva)
  7. Moraalisen huolen laajentaminen (moraalisen mielenkiinnon ulottaminen oikeille olennoille, oikealla ajalla, oikeassa suhteessa ja oikealla tavalla)

Tarkastellaanpa näistä muutamia. Moraalisen habituaation myötä moraalisesti ylevästä käyttäytymisestä tulee ikään kuin toinen luonto. Habituaatio edellyttää hyveellisiä roolimalleja, moraalisesti oikeiden tekojen toistoa sekä niiden juurtumista tavoiksi ja tottumuksiksi. Habituaation myötä ihminen alkaa hiljalleen kokea hyveen harjoittamisen helpompana ja tyydyttävämpänä.

Intentionaalinen itseohjautuvuus puolestaan kertoo moraalisesta halusta kehittää itseään moraalisesti paremmaksi yksilöksi. Itsetutkiskelun tarkoitus on kiinnittää huomiota erityisiin heikkouksiin ja vikoihin, joille olen altis.

Relationaalinen ymmärrys on kiinnostava myös nykyisen koronapandemian näkökulmasta. Sillä tarkoitetaan syvällistä käsitystä ihmissuhteiden verkostosta. Ihminen on sidottu moraaliseen yhteisöön ystävyyden, sukulaisuuden ja poliittisten siteiden kautta. Moraaliseen kultivaatioon kuuluu syventyvä ymmärrys näistä suhteista ja niissä vaikuttavista velvollisuuksista, tunnesiteistä ja niin edelleen.

Viimeaikaisissa koronarokote- ja koronapassikeskusteluissa on usein asetettu vastakkain yksilön oikeudet ja yhteiset velvollisuudet. Voidaan väittää, sekä omien valintojemme kuin myös viranomaisten linjausten eettinen arviointi edellyttää relationaalista ymmärrystä yhteisestä hyvästä.

Teknomoraaliset hyveet

Edellä mainitut moraalisen kultivaation metodit luovat kasvualustan itse teknomoraalisille hyveille. Kyse on oikeastaan perinteisten hyveiden soveltamisesta teknologisissa ympäristöissä. Vallorin lista sisältää seuraavat hyveet.

  1. Rehellisyys/totuudenmukaisuus
  2. Itsekontrolli
  3. Nöyryys
  4. Oikeudenmukaisuus
  5. Rohkeus
  6. Empatia
  7. Hoiva
  8. Sivistyneisyys
  9. Joustavuus
  10. Perspektiivi
  11. Suurisieluisuus
  12. Teknomoraalinen viisaus (joka yhdistää eri teknomoraaliset hyveet)

Rehellisyydessä tai totuudenmukaisuudessa on teknomoraalisena hyveenä kyse esimerkillisestä totuuden arvostamisesta sekä tämän arvostuksen oikeasta ilmaisemisesta vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Kyseinen hyve on ensiarvoisen tärkeä ajassa, jolloin valeuutiset ja disinformaatio lisääntyvät sekä luottamus eri yhteiskunnan instituutioihin hupenee. Korona-aikana totuudenmukaisuudella voidaan nähdä erityinen merkitys.

Itsehillintä on kyky rajoittaa teknologian hyödyntämistä niihin sisältöihin, jotka edistävät kukoistamista. Internet esimerkiksi tarjoaa kasapäin esimerkiksi erilaisia viihteellisiä sisältöjä, kuten pelejä ja videoita, joihin ajan upottaminen tuntikaupalla viikoittain tuskin tekee kenenkään elämästä parempaa. Monet turvautuvatkin ruutuaikaa ja sovellusten käyttöä mittaaviin tai rajoittaviin sovelluksiin kuten Freedom tai SelfControl. Vallorin havaintojen mukaan niitä hyödyntävät myös eri alojen asiantuntijat – myös Vallor itse – vaikka heitä usein pidetään kurinalaisina ja työteliäinä ihmisinä.

Rohkeudessa on kyse uhrauksien tekemisestä, riskien ottamisesta hyvän tähden – hyvän, joka ei ole triviaalia vaan moraalisesti merkittävää. Esimerkkinä rohkeudesta voisi olla Kanadan Ontariossa apulaisprofessorina aiemmin työskennelleen Jason Lepojärven ja hänen kahden kollegansa julkinen vetoomus paikallisen yliopiston dekaanin puolesta. David Lesbarrères sai potkut työstään käytettyään sovittelevaan sävyyn kirjoitetussa twiitissä aihetunnistetta #AllLivesMatters, jolla ei tiennyt olevan joidenkin silmissä rasistisia konnotaatioita.

Useimmat hyve-eettiset teoriat tunnistavat käytännöllisen viisauden (fronesis) merkityksen.  Viisaus ohjaa hyveiden toimintaa tilanteesta riippuen. Rehellinen/totuudenmukainen henkilö ei esimerkiksi levittele salaisuuksia avoimesti. Hän ymmärtää kuinka paljon tietyssä tilanteessa on tarpeellista kertoa, kenelle ja millä tavalla. Hyveellinen ihminen noudattaa joustavaa moraalista tyyliä.

Somekeskustelu tarvitsee empatiaa, sivistyneisyyttä ja suurisieluisuutta

Hyveiden puute riivaa erityisesti sosiaalista mediaa. Esimerkiksi suurisieluinen henkilö kykenee toimimaan hyväntahtoisesti silloinkin, kun loukkaantumiseen voisi olla aihetta. Hän voi vaikkapa jättää huomioimatta häneen kohdistetun loukkaavan kommentin Facebookissa. Hän ei masennu, jos hänen päivityksensä ei saa tykkäyksiä.

Empatian teknomoraalisena hyveenä Vallor määrittelee avoimuudeksi toisten ihmisten tunteille. Moraalinen herkkyys johtaa välittämistä ilmaiseviin tekoihin. Kuten muitakin hyveitä, empatiaa tulee ilmaista sopivalla ajalla, oikealla tavalla, sopivissa määrin ja tiettyjä olentoja kohtaan. Liikaa tai liian vähän empaattista huolta tekee meistä emotionaalisesti ja moraalisesti rampoja.

Älyteknologian vaikutus empatiaan onkin monimutkainen teema. Yhtäältä on tutkimuksia, joiden mukaan diginatiivien empatiatasot ovat edeltäviä sukupolvia matalampia ja he ovat taipuvaisempia narsismiin. Toisten mielestä ongelmana on empatiaähky. Somevirrassa pulpahtelee toisinaan kuvia ja kertomuksia vaikeiden sairauksien, ihmisoikeusrikkomusten ja luonnonkatastrofien uhreista, eikä myötätuntomme yksinkertaisesti riitä kaikkeen.

Vallor ei käsittele paljoakaan empatian negatiivisia vaikutuksia, joista esimerkiksi kognitiotieteilijä Paul Bloom on puhunut. Yksi empatian ongelma on moraaliset heimot. Oman tai puolustamamme ryhmän kärsimykset voivat tehdä meidät sokeiksi vastapuolen kärsimyksille ja oikeuksille. Tämä näkyy esimerkiksi somereaktioissa Israelin ja palestiinalaisalueiden välisistä yhteenotoista tai esimerkiksi kannanotoissa rokotepassin puolesta tai sitä vastaan.

Sivistyneisyys on hyve, jonka puute näkyy erityisesti yksittäisen henkilön maalittamiseen keskittyvissä somekampanjoissa. Vallor käsittelee viestintäjohtaja Justine Saccon tapausta. Ennen lentoaan Johannesburgiin Sacco twiittasi: ”Menossa Afrikkaan. Toivottavasti en saa AIDSia. Ai niin, olen valkoinen!” Twiitti oli kömpelö yritys kritisoida elitististä kuplaa, jossa hänen itsensä kaltaisensa valkoiset ihmiset elävät epidemioiden yläpuolella.

Vaikka Saccolla oli vain 170 seuraajaa, yhdentoista tunnin lennon jälkeen hän oli Twitterin kohutuin henkilö. Tuhannet hykertelivät hastageilla kuten #HasJustineLandedYet. Yksi intoilija jopa meni lentokentälle vastaan tekemään pilaa naisesta, joka ei siinä vaiheessa vielä tiennyt olevansa julkkis.

Sosiaalisen elämän ei kuulu olla kitkatonta

Älylaitteiden applikaatiot sekä sosiaalisen median alustat pyrkivät kitkattomuuteen (frictionless) eli sujuvuuteen ja helppokäyttöisyyteen. Ongelmia tulee siitä, jos odotuksemme kitkattomuudesta siirtyvät teknologisten sovellusten maailmasta fyysisiin kohtaamisiin. Sosiaaliseen elämään liittyy kitkaa: tylsyyttä, outoutta ja epämukavaa läheisyyttä. Vallorin mukaan nämä tilanteet voivat kuitenkin auttaa kehittämään hyveitä, kuten rehellisyyttä, kärsivällisyyttä ja empatiaa.

Vallor ottaa esimerkiksi Facebookin Home-sovelluksen mainoksen vuodelta 2013. Mainoksessa sukulaiset istuvat yhdessä päivällispöydässä. Perheen tytär välttelee tädin kyllästyttävää jaarittelua avaamalla puhelimensa ja katselemalla kaveriensa tarinoita. Ne sinkoavat hänet pois tylsästä tilanteesta.

Sosiaalinen media ei tietenkään ole syy siihen, että teinit kyllästyvät yhteisillä perheaterioilla, toteaa Vallor. Kyseessä on ajaton ilmiö. Sen sijaan tulee kysyä, haittaako sosiaalinen media kyllästymistaipumuksesta uloskasvamista ja kommunikatiivisten hyveiden kehitystä. Mitä sitten Facebook-mainoksen tytön olisi Vallorin mielestä pitänyt tehdä?

”Hän olisi voinut kerätä rohkeutta ja vaihtaa aihetta. Hän olisi voinut harrastaa sympaattista silmienpyörittelyä muiden panttivankeina olevien perheen jäsenten kanssa pöydän yli. Hän olisi voinut aloittaa hiljaisen sivukeskustelun. Hän olisi voinut vain sietää ja odottaa tarinan loppumista.” (s. 162)

Vallorin mukaan on tärkeää huomata, että eri toimintavaihtoehdoista viisaasti valitseminen tarvitsee taidokasta moraalisten tottumusten (habits) hyödyntämistä. Viisas valitseminen edellyttää tilanteenlukutaitoa, ymmärrystä perhesuhteiden dynamiikasta, tädin tunteista ja niin edelleen. 

Vallor viittaa myös tutkimuksiin, joiden mukaan sosiaalisesti taitavat nuoret kukoistavat sosiaalisessa mediassa. Näillä henkilöillä on empatian, välittämisen, itsehillinnän, sosiaalisen rohkeuden ja itsetunnon taitoja. Toisaalta samanaikaisesti some vahvistaa sosiaalisesti kömpelöiden nuorten kokemaa ahdistusta ja yksinäisyyttä. Vallor arvioi, että sosiaalisesti taitavat nuoret ovat kehittäneet kompetenssiaan perinteisimmissä, sosiaalista kitkaa sisältävissä konteksteissa.

Miksi kitkaa sitten ei saisi vältellä? Mietitäänpä, jos kaikki toimisivat kuten Facebook-mainoksen tyttö. Mitä jos virittäisimme itsemme toiselle taajuudelle kaikissa sosiaalisissa tilanteissa, joissa meitä ei kiinnosta juuri sillä hetkellä olla? Vallorin mukaan ”kitkaton maailma, jossa jokainen sosiaalinen side ja velvollisuus riippuisi toisten jatkuvasta kyvystä stimuloida ja miellyttää, näännyttäisi meidät kaikki” (s. 164).

Ashley Madison ja muut näennäismoraaliset vuodot

Tekno-optimistien mukaan kukoistava yhteiskunta syntyy, kun kansalaisille annetaan oikeat vaikuttamisen välineet. Sosiaalinen media onkin antanut äänitorven kansalaisille myös monissa poliittisesti ahtaissa maissa. Mielipiteiden kirjosta ei ole puutetta, mutta voittaako totuus ja hyvyys?

Vallor lainaa teknologiakriitikko Evgeny Morozovia, jonka mukaan optimismi on perusteetonta kahdesta syystä. Ensinnäkin teknologiat eivät ole neutraaleita työkaluja, vaan ihmisten arvokontekstien jatkeita. Uudet media-alustat eivät ratkaise ongelmia, jos ne ovat samojen poliittisten olosuhteiden muokkaamia kuin ongelmat itse. Tästä kertonee esimerkiksi poliittisen polarisaation vahvistuminen eri maissa. Toiseksi, ihmiset eivät muodosta mitään tietoverkkojen kaltaista rationaalisten toimijoiden verkostoa, jonka laskentateho vie meidät vääjäämättömästi kohti totuutta.

Evgeny Morozov tutkii teknologian sosiaalisia ja poliittisia vaikutuksia

Kuten viimeistään George Floydin tapauksen myötä kaikki suomalaisetkin huomasivat, Yhdysvalloissa some on auttanut tuomaan poliisiväkivallan päivänvaloon. Vallorin kirja on julkaistu ennen Floydin tapausta, mutta hän kommentoi toista tapausta vuodelta 2014. Anonyymi hakkeri väitti Twitterissä paljastavansa poliisin nimen, jota syytettiin Michael Brownin, aseettoman mustan teinin, tappamisesta. Hakkeri oli kuitenkin väärässä tappajan suhteen. Väärä nimi ehti luonnollisesti levitä, ennen kuin väite osoitettiin virheelliseksi.

Ongelmia myös muissa, moraalisia päämääriä ainakin näennäisesti ajavissa paljastustapauksissa. Kun Ashley Madison -salasuhdesivustoa käyttävien ihmisten proofilit vuodettiin koko maailman tietoon vuonna 2015, hakkerit tulivat samalla asettaneeksi autoritatiivisissa valtioissa eläviä homoja ja lesboja hengenvaaraan, antoivat ulkomaalaisille tiedustelupalveluille välineen kiristää armeijan ja valtion leivissä olevia henkilöitä, puhumattakaan lukemattomista perheiden hajoamisista ja itsemurhista. ”Tältä näyttää läpinäkyvä yhteiskunta ilman nöyryyttä, oikeudenmukaisuutta, välittämistä, empatiaa, moraalista perspektiiviä ja viisautta”, kirjoittaa Vallor.

Toisenlaisena ongelmana Vallor nostaa esiin itsesensuurin yleisyyden. Monet ihmiset näyttävät pysyvän hiljaa mielipiteistään somessa etenkin silloin, kun he uskovat niiden olevan valtavirran vastaisia. Harva ihminen haluaa varta vasten vihaisia kommentteja seinälleen. Mutta kun ihmiset väistävät sosiaalisia rangaistuksia, joita vääristä mielipiteistä herkästi jaellaan, on tuloksena esimerkiksi virheellinen kokonaiskuva ihmisten mielipiteistä.

Quantified Self ja omaan napaan tuijottamisen taide

Itsensä mittaaminen erilaisilla kehossa pidettävillä laitteilla on suosiossa. Paino, verenpaine, lihasmassa, unirytmit, mieliala, fyysinen aktiivisuus, energiatasot, luovuus, sosiaalinen ja kognitiivinen suorittaminen ovat kaikki mitattavissa. Quantified Self -liikkeen suosion takana on muun muassa tilastotieteilijä Konstantin Augemberg ja hänen Measuredme.com -bloginsa.

Vallor vertaa ilmiötä hyvefilosofiseen ”tarkastellun elämän” (examined life) traditioon. Hän huomauttaa, että moraalinen kasvu on luonteeltaan huonosti mitattavissa kvantitatiivisesti.

”Jokainen harjoitus vaatii paljon aikaa ja henkistä energiaa. Voimmeko kuvitella Quatified Self -uskovaisen tunnollisesti listaavan ja analysoivan tusinoittain päivittäisiä datapisteitä käytöksestään ja mentaalisista tiloistaan ja samalla harjoittavan päivittäin narratiivista itsensä tutkiskelua kuten Marcus Aurelius tai Emerson?” (s. 202)

Quantified Self -liike voi myös rohkaista jonkinlaiseen hyperhuomiointiin ja pakkomielteeseen omien elämäntapojen suhteen. Voidaankin kysyä, kuinka moni haluaisi autiolle saarelle ainoaksi kaverikseen itsensä mittaamisen ammattilaisen? Onko oletettavaa, että tällainen henkilö on kiinnostunut muista ihmisistä ja yhteisestä hyvästä läheskään yhtä paljon kuin omasta hyvinvoinnistaan?

Myös sosiaalinen media voi vahvistaa narsistisia taipumuksiamme. Toisaalta se myös lyttää maahan ne, joilla on jo valmiiksi huono itsetunto. Oma elämä kalpenee helposti ystävien lomakuvien, parisuhdepäivitysten ja työpaikkauutisten rinnalla. Vaikka somessa voi olla vaikea säilyttää realistista kuvaa omasta elämästä, toisaalta esimerkiksi ”huonojen äitien” blogit ovat inspiroivia ja lohdullisia muistutuksia elämän realiteeteista ja antavat realistisen peilin myös omalle perhe-elämälle.

Hoivarobotit vapauttavat kärsimyksen kohtaamisesta

Sotarobottien ohella Vallor käsittelee myös hoivarobotteja (carebots). Hoivarobotteja tuotetaan esimerkiksi avustamaan vanhuksia ja vammaisia kylvettämisessä, pukemisessa, lääkitsemisessä ja kääntämisessä. Ne voivat myös monitoroida terveydentilaa ja käytöstä. Japanilainen sairaanhoitajarobotti Robear voi nostaa potilaan sängystä pyörätuoliin. Lisäksi robotit voivat toimia kumppaneina. Esimerkiksi pieni pörröinen, mukavia jutteleva Paro-hylje on jo kirjan kirjoittamisen aikaan ollut käytössä sadoissa vanhainkodeissa ja muissa laitoksissa ympäri maailmaa. 

Hoivaaminen on yleensä erittäin raskasta ja vaativaa, olipa kyseessä oma äiti tai isä, kroonisesti sairas puoliso tai vammainen lapsi. Hoivatyöstä ei makseta hyvin. Taakka painaa nimenomaan naisia. Stressi, uupumus ja toivottomuus vahingoittavat helposti myös hoivaajan hyvinvointia ja mielenterveyttä. Deprivaatio on vahingollista myös moraaliselle luonteelle, kuten jo Aristoteles tiesi. Siksi hoivaamista ei tule glorifioida väärällä tavalla. On tärkeää tavoitella hoivaamisen helpottamista, eikä teknologisen avun merkitystä tule vähätellä.

Eetikot ovat toisaalta varoittaneet vanhusten esineellistämistä ja hoidettavien vapauden ja arvokkuuden vähättelystä laittamalla heidät hoivarobottien hoidettaviksi. Eetikot ovat yksimielisiä, että vanhukset tarvitsevat ihmiskontaktia. Vallor huomauttaa, että hoivan jättäminen entistä enemmän roboteille vaikuttaa myös muihin ihmisiin. Myös terveet aikuiset tarvitsevat kontaktia vanhusten, lasten, sairaiden ja vammaisten kanssa.

Hoivaaminen on ihmisyydelle luovuttamattoman arvokasta. Hoivaaminen opettaa meille ensinnäkin vastavuoroisuuden merkityksestä. Kun ruokin omilla käsilläni heikkoa äitiäni, muistan hänen ruokkineen minua ollessani lapsi. Me opimme myös luottamaan toisiin:

”Huomatessani, etten ole moraalipyhimys, vaan usein itsekäs ja pohjimmiltani vajavainen olento, mutta silti olen luotettava hoivanantaja toisille, voin helpommin itsekin uskoa ja luottaa, että samanlaiset vajavaiset ihmiset voivat ja aikovat huolehtia minusta kun aikani koittaa.” (s. 223)

Hoivaaminen vahvistaa myös empatiaa. Se opettaa tunnistamaan muiden tarpeet ja reagoimaan niihin. Lapset oppivat empatiaa huolehtimalla nuoremmasta sisaruksesta, syöttämällä lemmikkiään, tuomalla nenäliinoja flunssaiselle vanhemmalle tai kuuntelemalla ystävän ongelmia.

Vallor on huolissaan siitä, että tulevaisuudessa kätevien hoivarobottien helppo saatavuus voisi olla aivan liian houkutteleva vaihtoehto niille, jotka eivät ole vielä totutelleet kärsimyksen kohtaamiseen ja välittämiseen. Hoivarobottien tehtävä tuleekin olla vapauttaa meidät hoivaamaan sen sijaan, että ne vapauttaisivat meidät hoivaamisesta. ”Hoivaamaan vapauttaminen” voi kenties tarkoittaa vaikkapa sitä, että hoivarobotti mahdollistaa vanhusten hoitamisen kotona pidempään. Kenties riuskan ja sulavasti liikkuvan robotin avulla heiveröinen mummeli uskaltaisi huolehtia kotona sairaasta ukostaan, joka ei selviä edes vessaan yksin.

Vallorin mukaan negatiivinen tulevaisuudenkuva hoivarobottien kehityksessä ja toimeenpanossa ei ole mitenkään ennalta määrättyä:

”Globaalit markkinat ottavat tämän tulevaisuuden vastaan vain, jos me ihmisperheenä omaksumme vaarallisen idean, että hoiva – taitava ja rakkaudellinen palvelus toisten tarpeisiin – ei enää ole välttämätön ihmisyyteen kuuluva vastuu. Jos tämä idea kuitenkin hyväksytään, ei ihmisperhettä enää ole olemassa muuta kuin ohuessa, geneettisessä mielessä. Kun inhimillisen välittämisen siteet eivät vain heikkene vaan katkaistaan, kun eettinen ideaali itsestämme hoivaavina olentoina unohdetaan, etiikka itse kuolee juurineen. Me emme kuitenkaan ole siellä vielä…” (s. 229)

Lopuksi

Kristityn on helppo yhtyä moniin Vallorin teeseihin. Onhan hyve-etiikalla sekä Tuomas Akvinolaisen että monien kristittyjen nykyeetikkojen myötä keskeinen rooli kristillisessä moraalifilosofiassa. Myös ihmisarvon alleviivaaminen ja yhteisen hyvän asettaminen narsististen taipumustemme vahvistamisen edelle kuulostaa hyvältä. Mutta onko kristillisellä teologialla mitään uniikkia tarjottavaa eettiseen keskusteluun teknologiasta? 

Kristillisen maailmankuvan pohjalta hyveellisen elämän tavoittelua on ainakin helpompi perustella. Kuten Vallor toteaa, esimerkiksi puhtaasti darwinistisen luontokäsityksen näkökulmasta on vaikea ajatella ihmisluonnolla olevan mitään valmiiksi määriteltyjä päämääriä (telos). Sen sijaan kristillinen ihmiskäsitys alleviivaa moraalisen kasvun merkitystä. Syntioppi puolestaan osoittaa, ettei ihminen ole syntyessään valmis. Myös opit pyhityksestä ja ihmisestä Jumalan kuvana (imago Dei) voivat rohkaista ihmisen parhaiden puolien kehittämiseen.

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi.

Kirjallisuus

Vallor, Shannon (2016): Technology and the Virtues

Artikkelikuva: Dmitry RatushnyUnsplash

Kuva 1: Wikimedia Commons.CC BY-SA 4.0

Kuva 2: Wikimedia Commons. CC BY 2.0

 

Ylös