Vieraskynä / Antti Räsänen / 29.9.2021

Kirkot kansallissosialismin aikana

Kirkkojen suhde valtiovaltaan kansallissosialismin aikana (1933–45) on monimutkainen kokonaisuus, jonka käsittely jatkuu vieläkin. Tässä tekstissä ruoditaan Saksan protestanttisten kirkkojen kirkkotaistelua, tarkastellaan kansallissosialismista viehättyneiden kristittyjen tarinaa sekä perehdytään katolisen kirkon ja natsi-Saksan suhteisiin. Olivatko kirkot sitten täysin toimettomia vai tekivätkö kristilliset yhteisöt hyviä tekoja sorrettujen puolustamiseksi?

Adolf Hitler kannattajineen onnistui junailemaan itsensä valtaan 1933 ja lakkauttamaan Weimarin tasavallan demokratian. Jälkipolvia on mietityttänyt, miksi tieteellisesti kehittynyt ja kulttuurillisesti sivistynyt valtio toimeenpani holokaustin. Tälle on etsitty syitä Saksan historiasta, kuten saksalaisesta kansanluonteesta, myöhäisestä kansallisvaltiokehityksestä tai Saksassa vallinneesta juutalaisvastaisuudesta.

Juutalaisvastaisuutta oli toki muuallakin kuin Saksassa, ja itse asiassa monet juutalaiset pakenivat 1800-luvun lopulla Saksaan parempien elinolojen toivossa. Suurimpana syynä lienee kuitenkin ollut 1900-luvun alkupuolen epävarmuus. Esimerkiksi traumaattinen sotakokemus ensimmäisestä maailmansodasta, nöyryyttäväksi koettu Versaillesin rauhansopimus, Weimarin tasavallan (1919–33) epävakaus ja epäsuosio, talouskriisit sekä 1920-luvun kulttuurin murros olivat merkittäviä syitä, miksi moni päätyi äänestämään natsipuoluetta.

Sotaa edeltänyt voimakas, moderni ja teollinen Saksa oli muuttunut maaksi, jota ulkopuoliset suurvallat kykenivät määräilemään ja joka kulki kriisistä toiseen. Monet saksalaiset toivottivat Hitlerin tervetulleeksi, kun tämä alkoi luomaan voimakasta Saksaa. Saksassa myös pelättiin kommunismia ja sen leviämistä. Yleisessä tiedossa oli esimerkiksi Josef Stalinin vainot ja 1920-luvun nälänhätä Neuvostoliitossa.

Sen sijaan Saksassa ei pelätty maan muuttuvan diktatuuriksi. Vahvan johtajan kaipuu olikin esimerkiksi Michael Burleighin mukaan Saksalle tyypillinen piirre. Saksassa oli pitkä perinne kansakuntaa johtaneilla voimakkailla johtajilla, ja Weimarin tasavallan aikaan useat historioitsijat välittivät kuvaa menneiden aikojen taitavista johtajista, jotka olivat erilaisia kuin oman aikansa epäpätevät poliitikot. 

Populaarikulttuurissa 1920-luvun Berliiniä kuvataan usein kiehtovana ja värikkäänä paikkana. Kuitenkin 1920-luvun Saksa merkitsi monelle protestantille vakavaa identiteettikriisiä. Monet näkivät keisarillisen Saksan (1871–1918) kristillisenä valtiona, eivätkä kaikki protestantit sopeutuneet moniarvoiseen ja demokraattiseen Weimarin tasavaltaan. Protestanttien dominoimassa keisarillisessa Saksassa nationalismin ja kristinuskon liitto oli kiinteä, ja 1800-luvun lopulla monet protestanttiset teologit näkivät Saksan kansalla olleen erityisen tehtävän maailmassa.

Adolf Hitler käyttikin protestanttien tappiomielialaa hyödykseen valtapyrkimyksissään. Moni protestantti odottikin, että Hitler poistaisi Weimarin tasavallan ”poliittisen ja kulttuurillisen rappion”, ja palauttaisi ”keisarillisen Saksan järjestyksen”. Hitler asemoi itsensä kristilliseen perinteeseen, kun kuvasi itseään saksalaisen perinteen vaalijana ja järjestyksen puolustajana poliittisia vastustajia vastaan kuohuvalla 1930-luvulla. Hitlerin päästyä valtaan hän esimerkiksi käytti radiopuheessaan 1.2.1933 pseudouskonnollista termistöä vedotessaan Saksan kansaan. Hän myös vakuutteli samana vuonna kristityille, että kirkot saisivat pitää oikeutensa. 

Hitler omaksui myönteisen kannan suhteessa kirkkoihin, sillä hän ymmärsi tarvitsevansa liittolaisia kristikunnasta. Natsipuolueen ensimmäiset merkittävät jäsenet olivat omaksuneet uuspakanallisen vakaumuksen ja tehneet irtioton kristinuskoon. Katolilaistaustainen Hitler kuitenkin näki, että puolueen tuli irtautua pakanallisesta perinteestä. Hänen mukaansa puolueella ei ollut menestysmahdollisuuksia, jos se suhtautui nuivasti kirkkoihin ja edusti uuspakanallisia kansanuskoa.

Natsit ilmaisivatkin puolueohjelman kohdassa 24 kantansa kristinuskoon. Kannan mukaan puolue kannattaa positiivista kristillisyyttä, joka ei ole sidoksissa mihinkään tunnustukseen. Kohdassa myös ilmaistaan, kuinka puolue kannattaa uskonnonvapautta, kunhan uskonto ei ole konfliktissa saksalaisen rodun tapojen tai moraalin kanssa sekä kuinka puolue taistelee juutalaista materialismia vastaan.

Toisen sanoen natsit haaveilivat sellaisesta kristinuskon suuntauksesta, joka poistaisi katolilaisten ja protestanttien erot ja mukautuisi natsi-ideologiaan. Uskonto haluttiin laittaa palvelemaan natsien omia fantasioita.  

Kirkkotaistelu 

Kansallissosialistien nousu vallankahvaan vaikutti välittömästi myös kirkkojen asemaan. Saksan protestanttien valtauoman muodosti 28 itsenäistä maakirkkoa. Suurin osa protestanteista oli luterilaisia, mutta huomattava osa oli myös reformoituja tai he kuuluivat yhdistyneisiin seurakuntiin.

Vuonna 1923 oli perustettu kirkkojen yhteenliittymä Saksan kirkkojen liitto, jonka tilalle luotiin vuoden 1933 aikana Saksan evankelinen kirkko (Deutche Evangelische Kirche [DEK]).  Tärkeä huomautus lienee, että nykyisin Saksan evankelisella kirkolla tarkoitetaan vuonna 1945 perustettua kirkkoliitto EKD:tä (Evangelische Kirche in Deutschland).

DEK perustettiin, koska Adolf Hitler halusi luoda yhtenäisen protestanttisen kirkon hajanaisen kirkkoliittouman pohjalle. Ajatus ja ehkä myös unelma yhtenäisestä saksalaisesta protestanttisesta kirkosta oli elänyt monen kansallismielisen protestantin mielissä 1800-luvun jälkeen. Natsien silmissä yksi protestanttinen kirkko oli keino saada ote kansakunnasta. 

Termillä kirkkotaistelu tarkoitetaan vuosien 1933–1945 aikana käytyä valtataistelua Saksan evankelisesta kirkosta. Pääosapuolet olivat Tunnustuskirkko (Bekennende Kirche) sekä Saksan evankelinen kirkko, jossa natsimieliset saksalaiskristityt (Deutsche Christen) olivat saaneet vallan. Amerikkalaisen kirkkohistorioitsijan Robert P. Ericksenin mukaan välittömästi toisen maailmansodan jälkeen Tunnustuskirkolla oli hyvä maine natsien vastustajana. Myös nykyisin monilla sen toimijoilla on sankarillinen maine ja moni Tunnustuskirkon jäsen vastustikin natsien toimia.

Kuitenkin Tunnustuskirkon maine antisemitismin vastustajana on heikentynyt, sillä myös Tunnustuskirkon piirissä toimi Hitlerin kannattajia. Kirkkotaistelusta ei kirjoiteta enää niin mustavalkoisesti kuin aikaisemmin, vaan aihetta tarkastellaan tutkimuksissa aikaisempaa monimuotoisemmin. Nykyisin tutkimuksissa käytetäänkin kirkkotaistelun sijaan ilmaisua ”kirkko kansallissosialismin aikana” tai ilmiöstä saatetaan puhua ”niin sanottuna kirkkotaisteluna”. Kirkkotaistelun luonne myös nähdään ennemmin kirkon sisäisenä valtataisteluna kuin natsivallan vastustamisena. 

Saksalaiskristittyjen vastustajat kokoontuivat erilaisiin synodeihin päättämään asioista vuoden 1934 aikana, ja näiden synodien myötä perustettiin Tunnustuskirkko. Synodeita oli edeltänyt vuonna 1933 syntynyt ”pappien hätäliitto” (Pfarrernotbund), jossa protestanttiset papit vastustivat kirkoissa toteutettavia arjalaistamistoimia. Martin Niemöllerin johtama liittouma saikin taakseen noin kolmasosan protestanttisesta papistosta. Tunnustuskirkko ei kerännyt niin suurta kannatusta, sillä Tunnustustuskirkon merkittävintä julkilausumaa, Barmenin julistusta, kannatti enää noin 20 prosenttia papistosta.

Tunnustuskirkon vaikutusvaltaa heikensi paitsi totalitaarinen valtiovalta ja kirkkoon pesiytyneet natsien hännystelijät, niin myös kirkon sisäinen eripura ja perustavanlaatuiset teologiset erot. Varsinkin moni luterilainen koki Barmenin julistuksen vaikeaksi hyväksyä, sillä sen katsottiin olleen liian reformoitu, liian ilmoitusteologinen ja liikaa reformoidun Karl Barthin käsialaa. 

Saksalaiskristityt olivat perustelleet agendaansa esimerkiksi luomisjärjestyksen teologialla (Schöpfunsglaube), jolloin Barmenin julistuksessa haluttiin tehdä selvä pesäero suosituksi tulleeseen oppiin luomisjärjestyksistä. Monet luterilaiset kokivat vaikeaksi irrottautua luomisjärjestyksen teologiasta. Barmenin julistukselle on annettu myöhemmin iso merkitys. Se onkin inspiroinut monia sorrettuun asemaan joutuneita kristittyjä ja se on myös liitetty osaksi monien Saksan maakirkkojen oppiperustaa.  

Tunnustuskirkolle luotiin oma hallintorakenteensa, ja se käsitteli asioitaan monissa synodeissa. Vuoden 1934 Berliinin Dahlemissa pidetyssä synodissa Tunnustuskirkko määritteli itsensä DEK:n ylimmäksi vallankäyttäjäksi, ja se myös sanoutui jyrkästi irti kaikenlaisesta yhteistyöstä saksalaiskristittyjen kanssa. Lopulliset päätökset hyväksyi pieneksi käynyt vaikuttajajoukko, kun tiukan aikaraamin takia yli puolet päättäjistä oli matkustanut kotiinsa ennen ratkaisevaa äänestystä.

Dahlemin ehdotonta kantaa edustaneita Tunnustuskirkon jäseniä kutsuttiinkin Dahlemin radikaaleiksi. Myöhemmin iso osa luterilaisista jätti Tunnustuskirkon, koska nämä eivät olleet tyytyväisiä Tunnustuskirkon toimintaan. Erimielisyyttä aiheuttivat paitsi teologiset erot, niin myös suhtautuminen valtakirkkoon ja saksalaiskristittyihin. 

Natsivallan aikaan oli Tunnustuskirkon ohella myös muita kirkollisia tahoja, jotka eivät mukautuneet natsi-ideologiaan. Kolme protestanttista maakirkkoa kieltäytyi itsepintaisesti liittymästä DEK:n, ja näitä kirkkoja pidettiin koskemattomina (intakt). Bayernin, Württenbergin ja Hannoverin maakirkkojen piispat toimivat myös Tunnustuskirkossa, mutta nämä jättivät Tunnustuskirkon 1936. He myös halusivat pitää yhteistyön avoinna valtakunnan kirkkoon. On myös muistettava, että suurin osa papistosta pysyi neutraaleina kirkkotaistelun ajan, vaikkakin neutraalius merkitsi monesti saksalaiskristittyjen myötäilyä.

Tunnustuskirkon toimet ja koskemattomat maakirkot aiheuttivat sen, että natsit eivät saaneet haluamaansa yhdenmukaistamispolitiikkaa lävitse kirkoissa. Vuosina 1933–35 kirkkojen vastarinta aiheuttikin valtiovallalle runsaasti päänvaivaa, sillä osa seurakunnista saattoi olla toimia Tunnustuskirkon alaisuudessa ja olla kuulumatta saksalaiskristittyjen vaikutuspiiriin. Moni kristitty näki, kuinka natsien politiikka oli pakanallista.

Valtion ote kirkoista kuitenkin kiristyi vuoden 1937 jälkeen, jolloin Tunnustuskirkon toiminta vaikeutui merkittävästi ja sitä alettiin vainota aikaisempaa voimakkaammin. Tunnustuskirkon edustajia vangittiin ja myös Tunnustuskirkon pastoreita määrättiin saarnakieltoon. Esimerkiksi Tunnustuskirkon johtohahmoihin kuulunut Martin Niemöller vangittiin 1937 “yhtämittaisen saarnatuoliagitaation takia”.

Niemöller oli vuodet 1938–1945 vangittuna keskitysleirissä statuksella Hitlerin henkilökohtainen vanki. Niemöllerille oli tärkeää puolustaa kirkon itsenäisyyttä ja riippumattomuutta ilman että valtio sekaantuisi kirkon asioihin. Hän perusteli kantaansa, että ihmisen tuli olla kuuliainen Jumalan sanalle. 

Toisen maailmansodan (1939–1945) aikana kirkot joutuivat tukalaan asemaan, vaikka Hitler ilmaisi sodan alettua, että kirkot tuli jättää rauhaan. Kirkkoihin kohdistettiin laajoja sortotoimia, ja tunnustuksellisia kouluja suljettiin tai kristillistä lehdistöä vainottiin. Saksan alueella kirkkoja ei kuitenkaan hävitetty kokonaan, vaikka se oli joidenkin natsivaikuttajien toiveissa. Liian ankara suhtautuminen kirkkoihin olisi johtanut laajaan tyytymättömyyteen kansan parissa.

Kirkkojen asema oli erityisen huono Saksan valloittamilla alueilla, kun esimerkiksi Itä-Euroopassa kirkollisista asioista päättivät natsien aluejohtajat (Gauleiter). Nämä näkivät kristinuskon ja kansallisosialismin sopivan huonosti yhteen, jolloin heidän tavoitteensa oli hävittää kirkot kokonaan. Kirkkojen toimintaa vaikeutti myös se, että iso osa kirkon papistosta joutui osallistumaan sotaponnisteluihin. Sodan aikana Tunnustuskirkon suurin haaste olikin Sanan julistaminen, sillä papeista oli pulaa.  

Sekä Tunnustuskirkko että katolisen kirkon piispat vastustivat natsien rasistista ideologiaa, mutta nämä eivät tehneet yhteistä julkilausumaa juutalaisten vainojen puolustamiseksi. Antisemitismi oli juurtunut osaksi saksalaista yhteiskuntaa, eivätkä kirkot päässeet täysin irti perinteisestä juutalaisvastaisuudesta. Esimerkiksi pappien hätäliitto oli keskittynyt puolustamaan vain niitä juutalaisia, jotka kuuluivat kirkkoon.

Toisaalta Tunnustuskirkko ja katoliset piispat eivät lähteneet mukaan natsien luomaan uudenlaiseen antisemitistiseen agitaatioon. Täysin toimettomiksi kirkot eivät kuitenkaan jääneet juutalaisvainojen suhteen, sillä katoliset piispat ja Tunnustuskirkon synodi tuomitsivat vuonna 1943 juutalaisten murhaamisen vedoten viidenteen käskyyn.  

Jälkimaineeltaan Tunnustuskirkon kuuluisimmat edustajat lienevät Martin Niemöller ja Dietrich Bonhoeffer. Niemöller oli omana aikanaan huomattavasti tunnetumpi kuin Bonhoeffer, olihan hän vanhempi ja myös kunnostautunut ensimmäisen maailmansodan aikana sukellusvenekapteenina. Hän oli myös omana aikanaan kansainvälisesti tunnettu julkimo, jonka puolesta rukoiltiin myös Saksan ulkopuolella. Niemöller vapautettiin Italiassa keväällä 1945. Länsimainen lehdistö oli vastassa, kun Niemöller vapautettiin. Vapaan maailman median edustajille oli yllätys, ettei Niemöller ollut luopunut vankan nationalistisesta maailmankuvasta sodan aikana.

Bonhoeffer oli vain alle 30-vuotias kirkkotaistelun alettua, ja hän muun muassa johti Tunnustuskirkon teologista seminaaria Finkenwaldissa. Bonhoeffer näki harvinaisen selkeästi natsi-Saksan kristinuskon vastaiset tavoitteet. Bonhoeffer oli myös harvoja teologeja, jotka näkivät juutalaisten vainon teologisena ongelmana. Toisin kuin Niemöller, Bonhoeffer ei selviytynyt hengissä sodasta, vaan hänet teloitettiin Flossenbürgin keskitysleirissä noin kuukausi ennen sodan päättymistä. 

Saksalaiskristittyjen tarina 

Protestanttisissa kirkoissa hallitsevaan asemaan pääsi saksalaiskristityt -liike, joka kokosi suurimmillaan noin 600 000 kannattajaa. Liike myötäili natsi-ideologiaa ja sen juuret ovat natsien puolueohjelmassa ja tämän pykälä 24:ssä. Saksalaiskristityt ottivat mieleisiään elementtejä aikaisemmin kristinuskon piirissä esiintyneistä opetuksista, kuten kulttuuriprotestantismista tai kristillisestä sosialismista.

He myös hylkäsivät kokonaan Vanhan testamentin ja näkivät Jeesuksen arjalaisena. Natsien opetuksessa Jeesus jopa nähtiin alkuperäisenä antisemiittinä. Käsitys Jeesuksesta arjalaisena ja antisemiittinä perusteltiin esimerkiksi siten, että Jeesuksen ajateltiin kuuluneen Galilean seudulla asuneisiin arjalaisiin.

Edellä mainitut ajatukset eivät olleet natsien keksimiä, sillä pohdintaa Jeesuksen arjalaisesta syntyperästä oli käyty jo ennen natsien valtaannousua. Monet tutkijat pohtivat 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa Galilean alueen väestön syntyperää ajanlaskun alun aikana. Osa tutkijoista alkoikin esittää teorioita, että Galileassa olisi todellisuudessa asunut arjalaisperäistä väestöä ja Jeesus olisi kuulunut tähän väestöryhmään. Rotu nousi korostettuun asemaan saksalaiskristittyjen julistuksessa, jolloin nämä näkivät kirkon perustuvan verenperintöön.

Rodun merkitys saksalaiskristittyjen opille oli verrattavissa Raamatun merkitykseen perinteiselle kristinuskolle. Saksalaiskristittyjen retoriikassa korostuivat sanat Volk, Volkstum ja völkisch. Nämä saksankielen sanat viittaavat kulttuuriin, kansaan ja myös verenperintöön.  

Saksalaiskristityt ei ollut teologisesti yhtenäinen liike. Kaksi suurinta suuntausta saksalaiskristittyjen sisällä olivat kansallissosialismiin mukautunut enemmistösuuntaus ja kansallis-konservatiivinen suuntaus. Viimeksi mainittu sanoutui irti kaikkein radikaaleimmasta kristillisen sanoman rasistisesta muokkaamisesta ja arvosti perinteistä luomisjärjestyksen teologiaa.

Enemmistösuuntaus ajoi kuitenkin radikaalia agendaa, joka halusi kitkeä kirkosta pois kaiken juutalaisuuteen viittaavan. Liikkeensä ulkopuolella saksalaiskristityt olivat kuin puun ja kuoren välissä. Iso osa natsipuolueesta suhtautui halveksuen kristinuskoon ja kirkkoihin, jolloin natsipuolueen sisällä saksalaiskristittyjen tuli todistella lojaalisuuttaan kansallissosialismille. Toisaalta kirkon piirissä saksalaiskristityt joutuivat jatkuvasti myös todistelemaan omaan agendaansa. 

Natsimieliset kristityt yrittivät ratkoa kuumeisesti kysymystä, kuinka poistaa kristinuskosta juutalainen perintö. Tätä varten he laativat perusteluita, kuinka olla kristitty ja samaan aikaan hyvä natsi. Vuonna 1939 he myös perustivat juhlavin menoin Wartburgin linnassa ”juutalaisvastaisuuden instituutin” (Institut zur Erforschung und Beseitigung des jüdischen Einflusses auf das deutsche kirchliche Leben). Instituutin pääasiallisena tarkoituksena oli tuottaa julkaisuja, joissa käsitellään juutalaisuuden vaikutuksen poistamista kirkollisesta elämästä.

Thüringenin Eisenachissa sijainnut instituutti ei jäänyt pelkästään kansalliseksi virastoksi, vaan se toimi myös kansainvälisesti. Yksi tunnetuimmista kansainvälisistä toimijoista oli Lundin yliopiston eksegetiikan professori Hugo Odeberg, joka oli perehtynyt juutalaisiin teksteihin. Instituutin julkaisuihin kuului esimerkiksi ”Uusi Saksalainen Raamattu”, josta oli poistettu Vanha testamentti ja juutalaisuuteen viittaava aineisto Uudesta testamentista. Teosta jaettiin saksalaisille sotilaille ja sitä myytiin ympäri Saksaa.

Instituutti toimi sodan loppumetreille asti, vaikka sodan loppuvaiheessa iso osa instituutin johtoa oli komennettu avuksi sotaponnisteluihin. Instituutista ei myöskään puhuttu suureen ääneen sodan jälkeen, vaan instituutin merkitys mielipiteenmuokkaajana ymmärrettiin vasta Saksojen yhdistymisen (1990) jälkeen. 

Saksassa Martin Lutheria käytettiin ahkerasti argumentaation tukena 1930-luvulla. Saksalaiskristityt näkivät Lutherin radikaalina germaanisena sankarina, joka edusti saksalaiskristittyjen teologiaa. Sen sijaan Tunnustuskirkon edustajat näkivät Lutherin perinteisenä kansallismielisenä protestanttina. Muutenkin saksalaiskristityt perustelivat näkemyksiään vedoten reformaation perinteeseen, jolloin natsien valtaannousu nähtiin reformaation jatkumona.

Saksalaiskristittyjen sanastoon kuuluivat ”toinen reformaatio” tai ”reformaation täydentäminen”. Yksi tunnetuimmista saksalaiskristittyjen ”toiseen reformaatioon” liittyneistä manifestaatiosta oli heidän joukkokokoontuminen Berliinin urheilupalatsilla vuoden 1933 syksyllä. Tämä voimannäytteeksi tarkoitettu tilaisuus muuttui kuitenkin täydeksi skandaaliksi. Yli 20 000 osallistujaa oli tullut kuulemaan Reinhold Krausen esitelmää toisesta reformaatiosta. Hän hyökkäsi perinteistä kristillistä oppia vastaan, ja hän vaati esimerkiksi Paavalin muotoilemaa sovitusoppia poistettavaksi.

Esitelmä aiheutti sen, että moni maltillinen jätti saksalaiskristityt -liikkeen, arjalaislakien toimeenpanoa koko DEK:ssa ei voinut laittaa tuossa vaiheessa täytäntöön ja jopa valtakunnanpiispa Ludwig Müller joutui ottamaan etäisyyttä ”radikaalisiipeen”. Vaikka Krausen puheet herättivät suurta paheksuntaa vuonna 1933 ja hän joutui eroamaan vastuutehtävästään saksalaiskristittyjen liikkeessä, hänen ajatuksistaan tuli valtavirtaa saksalaiskristittyjen piirissä 1930-luvun lopussa.

Karu esimerkki myös ”reformaation perinnön” hyödyntämisestä omiin tarkoituksiin on Erich Kochin tarina. 1940-luvulla Ukrainassa valtakunnankomissaarina toiminut Koch jäi tunnetuksi julmuudestaan siviiliväestöä kohtaan. Hän oli vastuussa paikallisen yhteiskunnan tuhosta ja tuhansien ihmisten murhaamisesta. Koch perusteli toimintaansa Lutherin kesken jääneellä reformaatiolla ja preussilais-protestanttisella asenteella. 

Akateeminen oppineisuus ei suojannut saksalaiskristittyjen sanomalta. Saksalaiskristityt saivat vahvan otteen akateemisesta teologiasta vuoden 1933 jälkeen. Suuri osa teologian professoreista pysyi kuitenkin neutraaleina, ja osa myös kannatti Tunnustuskirkon teologiaa. Jotkut teologit, kuten Erlangenissa vaikuttanut tunnettu Luther-tutkija Paul Althaus, on ollut toisen maailmansodan jälkeen suuren mielenkiinnon kohteena.

Englanninkielisessä tutkimuskirjallisuudessa hänet on leimattu natsien liittolaiseksi ja häntä on pidetty täysin tuomittuna. Sen sijaan saksankielinen tutkimuskirjallisuus näkee hänet myönteisemmässä valossa, vaikkakin saksankielisessä maailmassa häntä kyllä myös kritisoidaan. Althaus ei kuulunut saksalaiskristittyihin, mutta hän myötäili monin osin saksalaiskristittyjen kantoja.

Yliopistomaailmassa osa neutraaleistakin saattoi ruveta kannattamaan saksalaiskristittyjä, varsin odottamattomista syistä. Esimerkiksi Jenan yliopiston Uuden testamentin professori Heinrich Weinel oli liberaali, mutta kääntyi kannattamaan saksalaiskristittyjä. Hän näki teologiset konservatiivit uhkaksi moniarvoiselle kirkolle.

Monien liberaaliprotestanttien huolenaihe myös oli, että oliko kirkko taas sellaisessa käännekohdassa, jolloin se saattaisi hylätä yhden kansanosan. Kirkko oli hylännyt aikanaan koulutetut ja työläiset yhteiskunnan muuttuessa. Weinel ajatteli, että kansallissosialistisen völkisch-ideologian nousun myötä oli taas tällainen käännekohta, jolloin kirkko saattaisi hylätä yhden ryhmän.

Kysymys juutalaisista oli ilmeisesti hänelle yhdentekevä, vaikka hän varoitteli 1920-luvulla saksalaiskristittyjen antisemitistisistä kannoista. Weinelille oli ensi sijaista puolustaa moniarvoista kansankirkkoa, ja hän näki saksalaiskristittyjen ohjelmassa suurimman toivon. Myös käsitykset saksalaisten sotasyyllisyydestä ja paikalliset kirkkopoliittiset kysymykset vaikuttivat Weinelin asenteisiin. 

Juutalaisten vainoaminen pysyi isona teemana saksalaiskristittyjen parissa myös sodan loppuvaiheessa, vaikka sodan lopputulos oli jo tiedossa. Vuonna 1944 saksalaiskristittyjen lehdessä oli julistus, jonka mukaan saksalaiskristityt saattoivat olla ylpeitä siitä, kuinka he olivat yrittäneet ”ratkaista juutalaiskysymystä” tuhoamalla juutalaiset. Muutenkin saksalaiskristittyjen tekemät juutalaisia sortaneet teot noudattelivat kolmannen valtakunnan juutalaisvastaisia toimia. 

Roomalais-katolinen kirkko ja natsit 

Roomalaiskatolisen kirkon ja Saksan kansallissosialistisen puolueen yhteiselo oli vaikeampaa kuin protestanttien ja natsien. Natsijohto ilmaisi usein katolisen kirkon vastustajanaan, ja katolinen kirkko vieroksui natsien kiihkonationalismia ja rasistisia opinkappaleita.  Natsijohdossa ei ollut montakaan sellaista katolilaista, joka olisi osallistunut aktiivisesti kirkon elämään. Katolilaistaustaisia kylläkin oli, ja monet näistä tunsivat viehtymystä protestantismiin.

Katolisella kirkolla oli myös kokemusta vaikeasta yhteiselosta valtion kanssa, sillä katolilaisten asemaa rajoitettiin merkittävästi keisarillisen Saksan Kulturkampfin aikana 1870-luvulla.  Natsien valtaan nousun jälkeen katolinen kirkko kielsi jäseniltään natsipuolueenjäsenyyden, mutta perui kieltonsa saman vuoden aikana poliittisten olosuhteiden muututtua. Katolinen kirkko ei joutunut taistelemaan oikean opin puolesta, kuten evankelinen kirkko. Katolinen kirkko joutui sen sijaan taistelemaan ennemminkin valtiollisia sortotoimia vastaan.  

Vuoden 1933 heinäkuussa Hitler teki Vatikaanin kanssa konkordiaattisopimuksen, jossa katolinen kirkko hyväksyi natsien vallan Saksassa. Sopimuksessa katolisen kirkon toimintaa rajoitettiin, esimerkiksi poliittisesti, mutta Hitler lupasi turvata kirkon uskonnollisen toiminnan sekä katolisten koulujen ja seminaarien olemassaolon.

Vatikaani oli tehnyt samantyyppisen konkordiaattisopimuksen Benito Mussolinin johtaman fasistisen Italian kanssa. Katolisen kirkon motiivina sopimuksen solmimiseen lienee ollut, että tämä turvasi kirkon toiminnan. Moni epäilyttäväksi leimattu ryhmä oli joutunut Saksassa vainotuksi jo huhtikuussa 1933 ja katolilaisissa heräsi pelko, että koskisiko tämä heitäkin.

Kuitenkin konkordiaattisopimusta rikottiin pian räikeästi. Katolisen kirkon näkyvin natsien vastainen toimi oli paavi Pius XI:n vuoden 1937 kiertokirje ”Syvästi huolestuneena”, jota luettiin Saksan kirkoissa palmusunnuntaina 14.3.1937. Paavi hyökkäsi kirjeessä natsien ideologiaa vastaan ja oli turhautunut konkordiaattisopimuksen huonoon toteutukseen. 

Natsit olivat arvatenkin tyrmistyneitä kirjeestä, ja vastasivat monilla katolilaisten sortotoimilla, kuten sulkemalla katolilaisia kouluja tai tekaisemalla syytteitä katolisille vaikuttajille siveysrikoksista. Vuonna 1939 valittu paavi Pius XII, jota luonnehdittiin hiljaisemmaksi ja diplomaattisemmaksi kuin edeltäjänsä, oli hiljaa holokaustista. Katolisen kirkon suhtautuminen holokaustiin on kiistanalainen aihe. Jälkeenpäin on myös spekuloitu, että olisiko Vatikaani vastustanut äänekkäämmin natsien hirmutöitä, mikäli Pius XI olisi pysynyt vallassa. 

Roomalaiskatolisten joukossa oli myös äänekkäitä natsien vastustajia. 1940-luvulla monet kirkon vaikuttajat havahtuivat siihen, kuinka natsi-ideologia oli kristinuskon vastainen. Katolisen puolen yksi tunnetuimmista valtiovallan arvostelijoista oli Münsterin piispa, Clemens August Graf von Galen. Münsterin leijonana tunnettu vahvatahtoinen piispa julistettiin autuaaksi 2005. Von Galen ja protestanttinen Württenbergin piispa Theophil Wurm vastustivat 1941 natsien toteuttamaa “eutanasiaohjelmaa”.

Ohjelmassa ei ollut kyse perinteisestä eutanasiasta, vaan ohjelman varjolla natsit halusivat tuhota yhteiskunnan “epäpuhtaita yksilöitä”. Piispojen toimilla oli aitoa vaikutusta, sillä he toivat kansan tietoisuuteen natsien toteuttaman tuhoamispolitiikan.  Natsit olivat kiinnostuneita julkisesta mielipiteestä, ja kun “eutanasiaohjelma” herätti niin paljon vastustusta, niin natsit lopettivat ohjelman täytäntöönpanon aikuisten keskuudessa Saksassa. Von Galenin saarnoissa kritisoitiin kovasti natsien toteuttamaa sortopolitiikkaa katolilaisia kohtaan. Jälkeenpäin hän on saanut paljon kritiikkiä siitä, ettei hän puolustanut juutalaisia.  

Epilogi 

Voiko natsien valtaan nousun kirkossa nähdä sitten suoran kehityskulun tuloksena? Tuskin, sillä Saksan historiassa olisi voinut käydä toisinkin. Jälkeenpäin historian tapahtumat näyttävät usein suoraviivaisilta kehityskuluilta, vaikka potentiaalisia kehityslinjoja olisi vaikka kuinka paljon. Mielenkiintoinen havainto on mielestäni, että moni protestantti äänesti natseja 1930-luvulla, koska ei ollut sopeutunut Weimarin tasavallan moniarvoiseen valtioon. Myös kommunismin pelko teki kansallissosialismista äärimmäisen houkuttelevan vaihtoehdon.

Protestanteille oli vaikeaa irtautua valtion ja kirkon liitosta, kun protestanttisessa perinteessä maallinen ruhtinas oli ollut historian saatossa kirkon ylin vallankäyttäjä, summus episcopus. Nykyisin kristillisten yhteisöjen tulee olla tarkkoina, kun yhteiskunta muuttuu. Erilaiset demagogit voivat tarjota helppoja ratkaisuja monimutkaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, vaikka vanhaan ei olisi paluuta. 1930-luvulla moni kristitty sokaistui Hitlerin sanomasta, kun uskoi, että tämä palauttaisi ”keisarillisen Saksan loiston päivät”. 

Antisemitismi on kaikista ennakkokäsityksistä huolimatta yllättävän piinaava teema. Monet natseja vastustaneet kristityt olivat myös antisemiittejä. Esimerkiksi sankarillisesti toiminut ja monin tavoin natseja vastustanut Martin Niemöller tituleerasi itsensä vuonna 1938 antisemiitiksi. Jostain syystä antisemitismi oli kehittynyt osaksi saksalaista yhteiskuntaa vuosisatojen kuluessa. Ja vaikka monet kristityt vastustivat natsien sortotoimia, niin suhteellisen harva vastusti juutalaisiin kohdistunutta sortoa, varsinkaan 1930-luvulla.

Moni kristitty puolusti ennemmin oman kansan etuja tai oikeanlaista kristinuskon tulkintaa kuin puolusti juutalaisia. Antisemitismi oli kuin sisäänrakennettu ajatusmalli, jonka olemassaoloa vain harva osasi kyseenalaistaa. Toisaalta monissa muissakin maissa vähemmistöjen kansalaisoikeudet eivät olleet tuolloin itsestäänselvyys ja länsimaissa koloniaalinen ajattelu oli voimissaan. 

Jälkeenpäin kirkkojen taakaksi on jäänyt, että kristityt olivat liian hiljaa yhteiskunnassa tapahtuneista epäoikeudenmukaisuuksista. Useat kirkkojen vastuuhenkilöt omaksuivatkin varovaisen kannan valtion arvosteluun. Natsi-Saksan kirkkoja käsiteltäessä on huomattava, kuinka kristinuskon piirissä toimi myös sankarillisia tahoja, mistä on monia esimerkkejä. On väärin sanoa, että kirkot olivat täysin hiljaa natsien hirmutöistä. Lukuisat kristityt joutuivat maksamaan henkensä, kun he vastustivat valtion sortokoneistoa.

Myös katolisen kiertokirjeen ”Syvästi huolestuneena” lukeminen vuonna 1937 oli äärimmäisen rohkea teko. Monet Tunnustuskirkon edustajat laittoivat natseille kapuloita rattaisiin, kun natsit eivät onnistuneet saamaan evankelista kirkkoa otteeseensa. Kirkot myös pysyivät instituutioina, jossa natsit eivät saaneet toteutettua yhtenäistämispolitiikkaa sekä kirkoissa pystyi ilmaisemaan valtiovallan vastaisia mielipiteitä (ainakin jossain määrin). Kristittyjen toimia arvioitaessa on myös muistettava, että natsi-Saksa oli totalitaarinen valtio, jossa poikkeavan mielipiteen esittäminen vaati suurta rohkeutta.

Kirjallisuutta:

Aune, Michael B (2006). Discarding the Barthian Spectacles. Part III: Rewriting the History of Protestant Theology in the 1920s. Dialog : a journal of theology 45 (4), 389–405. 

Bergen, Doris L. (1996). Twisted cross: the German Christian movement in the Third Reich. Chapel Hill, NC: University of North Carolina Press

Bradstock, Andrew (2004). The Reformation. The Blackwell Companion to Political Theology. Toimittaneet William T. Cavanaught & Peter Scott. Oxford: Blackwell, 62–75.

Burleigh, Michael (2006). Sacred Causes. London: HarperPress.

Buss, Hansjörg (2013). Der Deutsche Luthertag 1933 und die Deutschen Christen. Kirchliche Zeitgeschichte 26 (2), 272–288. 

Ericksen, Robert P. (2012). Complicity in the Holocaust: Churches and Universities in Nazi Germany. New York: Cambridge University Press. 

Green, Lowell C. (2007). Lutherans Against Hitler: The Untold Story. St. Louis, MO: Concordia Pub. House.

Hauschildt, Wolf-Dieter (2004). Konfliktgemeinschaft Kirche : Aufsätze zur Geschichte der Evangelischen Kirche in Deutschland. Göttingen: Vandenhoeck & Ruprecht.

Heschel, Susannah (2008). The Aryan Jesus : Christian theologians and the Bible in Nazi Germany. Princeton: Princeton University Press.

Heymel, Michael (2017). Martin Niemöller: Vom Marineofficer Zum Friedenskämpfer. Darmstadt: WGM.

Jung, Martin H. (2002). Der Protestantismus in Deutschland von 1870 bis 1945. Leipzig: Evangelische Verlagsanstalt.

Karttunen, Tomi (2020). Ilmoitus, kirkko ja etiikka: Dietrich Bonhoefferin teologia. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura.

Kuller, Christiane & Mittmann, Thomas. (2014) „Kirchenkampf“ und „Societas perfecta“. Die christlichen Kirchen und ihre NS-Vergangenheit. (luettu 16.4.2021).

Murtorinne, Eino (2011). Kolmas valtakunta ja sen kirkko tutkimuskohteena. Vartija 5-6/2011. 

Schmidt, Jürgen (1971). Martin Niemöller im Kirchenkampf. Hamburg: Leibniz Verlag.

Scholder, Klaus (1986). Die Kirchen und das Dritte Reich. 1, Vorgeschichte und Zeit der Illusionen 1918–1934.  Frankfurt/M: Ullstein.

Scholder, Klaus (1988). Die Kirchen und das Dritte Reich. 2, Das Jahr der Ernüchterung 1934 Barmen und Rom. Frankfurt/M: Ullstein.

Spencer, Heath A. (2016). From Liberal Theology to Völkisch Christianity? Heinrich Weinel, the Volkskirchenbund, and the Church Struggle in Thuringia. Holocaust and genocide studies 30 (2), 328–350.

Steigmann-Gall, Richard (2003). The Holy Reich Nazi Conceptions of Christianity, 1919–1945. New York: Cambridge University Press.

Strohm, Christoph (2017). Die Kirchen im Dritten Reich. München: Verlag C.H.Beck oHG.

Tafilowski, Ryan (2017a). Exploring the Legacy of Paul Althaus. Lutheran Quarterly 31 (1), 64–84. 

Tafilowski, Ryan (2017b). A Reappraisal of the Orders of Creation. Lutheran Quarterly 31 (3), 288–309. 

Ziemann, Benjamin (2019). Ein Leben in Opposition. Munich: DVA.

Kuva: Mike Kotsch @ Unsplash.com

Ylös