”Massojen typeryyttä ei voi aliarvioida.” ”Joukossa tyhmyys tiivistyy.” ”Hehän nyt uskovat kaiken mitä heille sanotaan.” Yleisen käsityksen mukaan ihmiset ovat luonnostaan herkkäuskoisia. Kognitiotieteilijä Hugo Mercier väittää vastaan ja sanoo, että ihmiset ovat päinvastoin liian varovaisia uskomuksissaan. Dosentti Olli-Pekka Vainio arvioi Mercierin uutta kirjaa.

Jokin vuosi sitten kirjoitin tällä sivustolla Hugo Mercierin ja Dan Sperberin oivallisesta teoksesta The Enigma of Reason. Nyt Mercier on kirjoittanut oman itsenäisen jatko-osansa Not Born Yesterday (Princeton 2020), jossa hän haluaa haastaa käsityksen ihmisten luontaisesta hyväuskoisuudesta.

Mercierin ja Sperberin tulokulma järjenkäyttöön on sosiaalinen ja relationaalinen: yksittäinen ihminen on huono päättelijä, mutta yhteistoiminta muiden kanssa ottaa aivoista tehot irti. Toimiaksemme optimaalisesti tarvitsemme toisiamme. Mutta onko sosiaalisuuden varjopuolena harhaanjohdetuksi tuleminen?

Mietelauseiden ja anekdoottinen tasolla ihmiset ovat lauma hyödyllisiä idiootteja, jotka uskovat kaiken mitä heille sanotaan. Tätä kuvaa on tukenut iso liuta psykologisia tutkimuksia, joiden pohjalta on päätelty, että jonkinasteinen hyväuskoisuus (gullibility) todellakin on ihmiselle tyypillinen piirre.

Mercier väittää, että tarkkaan ottaen tämä yksinkertaistettu kuva ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Esimerkiksi natsien omien selontekojen mukaan heidän massiivinen propagandakoneistonsa ei tuottanut mainittavia tuloksia eikä Joseph Goebbels ollut mikään mahtava nukkemestari, jona hänet usein kuvataan. Natsien kannatus oli huipussaan silloin, kun sota eteni hyvin Saksan kannalta, mutta mikään propagandakeino ei kyennyt pysäyttämään huonoista uutisista aiheutunutta suosion nopeaa ja pysyvää laskua.

Kommunistit yrittivät ahkerasti aivopestä Korean sodan aikana amerikkalaisia sotavankeja, mutta tulokset jäivät olemattomiksi. Noin 4400:sta sotavangista vain parikymmentä päätti loikata Kiinaan kotimaahansa palaamisen sijasta. Näissäkin tapauksessa kyse oli pikemminkin halusta välttää sotaoikeus, jos sotilaat olivat tehneet liikaa kompromisseja vankeusaikanaan kuin siitä he olisivat tulleet vakuuttuneiksi kommunismin ihanuudesta.

Missään maassa ei käytetä enempää rahaa vaaleihin kuin USA:ssa (v. 2019 6.4 miljardia dollaria). Kuitenkin vaalimainoksilla on lähes olematon vaikutus ihmisten vaalikäyttäytymiseen. Vuoden 2016 vaalien yhteydessä julkisuuteen noussut Cambridge Analytica-yhtiö, joka väitti kykenevänsä vaikuttamaan äänestäjiin someprofiloinnin ja kohdistetun mainonnan kautta on sekin osoittautunut toimiltaan tehottomaksi. Myöskään valeuutiset ja salaliittosivustot eivät muuta ihmisten ajattelua, vaan niitä jakavat ja lueskelevat ne, jotka jo valmiiksi kannattavat niiden implikoimaa suurempaa tarinaa.

Esimerkiksi kun Barack Obaman väitettiin olevan muslimi, tämän viestin uskoivat oikeastaan vain pieni osa niistä, jotka suhtautuivat jo valmiiksi kriittisesti Obamaan. Lisäksi moni jakaa valeuutisia siksi, että ne ovat usein aika hauskoja ja viihdyttäviä ilman, että niihin uskottaisiin.

Vain noin promille twitterin käyttäjistä on vastuussa 80% valeuutisiksi luokiteltavasta materiaalista. USA:n väestöstä noin 8% on vaarassa jäädä oman sosiaalisen (joko äärivasemmistolaisen tai äärioikeistolaisen) kuplansa vangiksi. Suurimmalla osalla sosiaalisen median käyttäjistä kyseisten medioiden kautta välittää laajempi kuva todellisuudesta, koska he puoliväkisin joutuvat katsomaan mitä heidän ei-niin-läheiset tuttavansa ja sukulaisensa siellä jakavat.

Mercierin keskeinen teesi onkin, että populistit eivät kykene liikuttelemaan massoja mielensä mukaan, vaan onnistunut populisti on henkilö, joka kykenee haistamaan vallalla tai nosteessa olevat tuntemukset ja pukemaan ne sanoiksi. Populistit voivat olla monella tapaa ärsyttäviä, mutta he eivät ole niin vaarallisia kuin heidät usein kuvataan. Populisti on vain henkilö, joka sattuu oikeaan aikaan oikealle paikalle ja kykenee hyötymään olemassaolevista trendeistä. Populismia ei voi myöskään torjua kritisoimalla populisteja, vaan puuttumalla niihin olosuhteisiin, jotka luovat populisteille suotuisan maaperän. Populistit eivät luo olosuhteita, vaan olosuhteet luovat populistin.

Tarkkaavaisia hölmöläisiä?

Mercierin mukaan suuri osa järkeilystä ja perusteiden arvioinnista tapahtuu sen jälkeen, kun muut pitkälti ulkoiset tekijät ovat jo tehneet ihmisestä jonkin ajatussuunnan kannattajan. Ihmiset luontaisesti omaksuvat uskomuksia ympäristöstään tietyn mekanismin avulla. Mercier kutsuu avoimiksi tarkkaavaisuusmekanismeiksi (open vigilance mechanisms) niitä prosesseja, jotka seisovat vartiossa tiedollisen järjestelmämme oviaukolla. Mekanismia kutsutaan avoimeksi, koska meillä on tarve lisätä oikeiden uskomuksien määrää ja tarkkaavaiseksi, koska tiedämme, että on vaarallista omaksua virheellisiä uskomuksia.

Vaikka hyvin yleisellä tasolla onkin totta, että ihmisen toimivat konformistisesti eli omaksuvat vaivatta ympäröiviä uskomuksia, Mercierin mukaan kyseessä on varsin monimutkainen prosessi, joka tosin suurelta osin ja suurimman osan ajasta toimii alitajuisesti. Silloinkin kun omaksumme ympäristössämme esiintyviä uskomuksia, kognitiiviset rattaamme jauhavat tiuhaan tahtiin. Lisäksi me emme juuri koskaan omaksu kaikkea mitä meille sanotaan. Jos mietimme edes hetkisen mitä tämä tarkoittaisi käytännössä, on selvää, että väite ei yksinkertaisessa muodossaan voi mitenkään pitää paikkaansa. Evolutiivisessa kilpailussa liian herkkäuskoinen ihmistyyppi, olisi tullut valituksi pois geenipoolista moneen kertaan.

Mercier ajattelee meidän tekevän intuitiivista uskottavuustarkistusta (plausibility checking) käytännössä kaikille kohtaamillemme väitteille. Kuitenkin meille täytyy selviytymisen vuoksi olla mahdollista myös muuttaa uskomuksiamme suhteessa todistusaineistoon, ja tämän vuoksi tarkkaavaisuusmekanismimme ovat Mercierin mukaan avoimia.

Keskeinen tekijä mitä me arvioimme luonnostamme, on väitteen yleinen uskottavuus ja sitä tukeva todistusaineisto. Eräässä tutkimuksessa testattiin amerikkalaisten konservatiivien reaktioita väitteisiin, jotka joko haastoivat tai tukivat heidän näkemyksiään. Kolmestakymmenestä väitteestä vain yhdessä tapauksessa (Irakissa ei ole/on joukkotuhoaseita) koehenkilöt eivät korjanneet kantaansa heille esitetyn uskottavan todistusaineiston suuntaan. Ihmiset ovat siis luonnostaan varsin herkkiä sellaiselle todistusaineistolle, jota he pystyvät arvioimaan ja he myös kykenevät tarkistamaan kantojaan sen mukaan. Erityisen hyvin tämä toimii silloin, jos ihmiset voivat keskustella joukolla eri näkemyksistä ja vaihtaa ajatuksiaan kaikessa rauhassa.

Toinen olennainen tekijä tarkkaavaisuusmekanismeissa on kykymme arvioida toimijoiden kyvykkyyttä eli kompetenssia. Jos henkilö, jota tarkkailemme, on toimissaan kompetentti (tai hän ainakin esittää menestyksekkäästi kompetenttia), me pidämme häntä luottamuksen arvoisena ja vastaavasti luotamme siihen, mitä hän meille sanoo. Tämä päättely etenee mielissämme useimmiten alitajuisesti ja tiedostamatta.

Hölmöjä pelkureita?

Mercier onnistuu perustellusti kumoamaan myytin ihmisen hyväuskoisuudesta, mutta jäljellä jää liuta varjopaikkoja, joita hän myös pyrkii valaisemaan. Näistä ensimmäinen liittyy pakkoon ja uhkaan, ja toinen hienovaraisempiin keinoihin, joilla tarkkaavaisuusmekanismeja voidaan huijata. Tarkastellaan ensin uskomuksiin pakottamista.

Psykologit ovat tehneet useita kokeita, joissa koehenkilöitä on suostuteltu tekemään valintoja, jotka he tietävät vääriksi. Näistä tunnetuimpina ovat Stanley Milgramin tottelevaisuuskokeet. Lopputulema näistä ja muista vastaavista kokeista ei kuitenkaan ole, että ihmiset omaksuisivat vääriä uskomuksia. Kokeiden jälkeen ihmiset avoimesti kertovat, että he kyllä tiesivät tekevänsä väärin valinnan, mutta tämä johtui sosiaalista paineesta. Me pelkäämme jäädä yksin, jos meidät havaitaan erilaiseksi ja erotetaan ryhmästä. Jälkeenpäin usein kuultu lause onkin ”kaikki kyllä tiesivät, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa mitään.”

Pahimmillaan tämänkaltainen vaientamiskulttuuri voi ottaa valtaansa kokonaisia kansakuntia. Tämänkaltaisesta pelon ilmapiiristä kertoo venäläisen kuvataiteilija Elena Gorokhovan kuuluisa lause: ”he valehtelevat meille, ja me tiedämme heidän valehtelevan, he tietävät, että me tiedämme heidän valehtelevan, mutta he valehtelevat silti ja me teeskentelemme, että uskomme heitä.”

Kuten Gorokhovan lausahduksestakin voi päätellä, uhan tai edes väkivallan keinoin on oikeastaan lähes mahdotonta muuttaa ihmisten todellisia uskomuksia mutta ulkoista käyttäytymiseen sillä voidaan vaikuttaa varsin tehokkaasti. Ihmiset voidaan saada tottelemaan, mutta he tekevät sen vastentahtoisesti ja tietoisena siitä, että heitä on kohdeltu väärin. Tällöin vastareaktion uhka kasvaa ja ei olekaan aivan ennenkuulumatonta, että totalitaristeille käy nopeasti huonosti siinä vaiheessa, kun fasadit sortuvat.

Tästä syystä vanhan koulukunnan sosialismin virheistä viisastunut Kiina ei enää yritä syöttää propagandaa kansalaisille, joista suurin osa (n. 70%) jo valmiiksi hyväksyy kommunistisen puolueen toimet. Syynä puolueen suureen suosioon ei ole propaganda, vaan konkreettiset toimet joilla kiina on kyennyt parantamaan laaja-alaisesti kansalaistensa oloja ja nostamaan suuret kansanjoukot pois köyhyydestä.

Vaikka alkukantaisia pakottamisen keinoja käytetäänkin uiguureihin, joita suljetaan keskitysleireille, kansan enemmistölle tarjotaan enimmäkseen kepin sijasta porkkanaa. Puolue käyttää aktiivisesti friction and flooding -taktiikkaa. Ihmisiltä joko rajataan pääsy relevanttiin tietoon esimerkiksi manipuloimalla hakukoneiden algoritmeja tai rajoittamalla lehdistön ja muun median vapautta. Sama efekti saadaan aikaan hautaamalla haitallisia tietoja. Uutiskanavat tukahdutetaan yhdentekevällä tiedolla ja julkkisjuoruilla, jotka vievät huomiota pois kiusallisista asioista. Avoimesta propagandasta pidättäytymiseen liittyy myös kieltäytyminen julkisista väittelyistä toisinajattelijoiden ja hallituksen kriitikoiden kanssa. Hallitusta arvostelevat saattavat silti edelleen ”kadota”, mikä lähettää tehokkaan viestin muille, joilla on virheellisiä käsityksiä hallituksen kyvykkyydestä.

Myös länsimaiset instituutiot ja mediat käyttävät samankaltaisia keinoja, vaikkakin pienemmässä ja vähemmän systemaattisessa mittakaavassa. Suomessa uutisoitiin jokin aika sitten, kuinka Valtion tarkastusvirastossa yritettiin haudata tutkimustuloksia, joilla olisi ollut poliittisesti haitallisia vaikutuksia. Kun USA pommitti Syyriaa helmikuussa 2021, USA:n valtamedioiden pääuutisena oli monta päivää republikaanisenaattori Ted Cruzin Meksikon matka. Liuta vasemmistointellektuaaleja ja kulttuurivaikuttajia julkaisi vuosi sitten avoimen kirjeen, jossa he ilmaisivat huolensa keskustelukulttuurin muutoksesta, joka tähtää keskustelun sijasta vaientamiseen ja ihmisten julkiseen häpäisemiseen.

Tämänkaltaista vaikuttamista vastaan ihminen on aseettomampi. Uskomuksemme muodostuvat alitajuisessa mutta silti kriittisessä prosessina suhteessa siihen, miten maailma meille näyttäytyy. Se joka hallitsee tarinaa, jota maailmasta kerrotaan, pystyy ikään kuin laittamaan filtterin meidän ja maailman väliin, jolloin emme enää olekaan yhteydessä maailmaan, vaikka niin luulemmekin. Samaan aikaan meidät voidaan oikeilla keinoilla tehokkaasti hiljentää, jos väärän mielipiteen ilmaisun hinta kasvaa liian suureksi. Tällöin uskomuksemme eivät välttämättä muutu, vaikka ulkoinen käytöksemme muuttuukin.

Kuinka tulla huijatuksi?

Väkivaltaan tai sen uhkaan perustuvaa vaikuttamista hienovaraisempi on tarkkaavaisuusmekanismiemme hienovarainen ohittaminen. Mekanismimme arvioi jatkuvasti toimijoiden luotettavuutta ja suurimman osan aikaa se toimii riittävän hyvin. Meitä ei siis höpläytetä jatkuvasti. Mutta silloin kun meitä höpläytetään, tämä tapahtuu hyödyntämällä mekanismin keskeisiä elementtejä väärentämällä signaaleja, joiden perusteella arvioimme ihmisten luotettavuutta.

Jos meille kerrotaan mahdollisesta uhkasta, usein on luontevampaa ottaa se liian vakavasti kuin suhtautua siihen olankohautuksella. Liika varovaisuus tulee tyypillisesti halvemmaksi kuin liika leväperäisyys. Tunnemme myös kiitollisuutta toimijoita kohtaan, jotka kertovat meille uhkista ja varoitamme toisia uhkista silloinkin, kun meille ei ole siitä mitään hyötyä. Jos näen poliisit tutkan kanssa mutkan takana piilossa, väläytän valoja vastaantulijoille varoittaakseni heitä. Uhkista varoittaminen yhdistyy luontaisesti kompetenssiin: hän on kyennyt tunnistamaan uhkan, siispä hän on kompetentti, siispä häneen voi luottaa.

Populisteille onkin tyypillistä keskittyä erilaisiin uhkiin. Esimerkiksi amerikkalaisen salaliittoteoreetikko Alex Jonesin ja suomalaisen MV-lehden nettisivujen sisältö painottuu voimakkaasti uhkakuviin, joista osa voi olla todellisia ja osa kuviteltuja (onnistuakseen valhe tarvitsee osakseen aina jonkin verran totuutta). Myös poliittisten puolueiden viestinnässä korostuu usein uhkakuvien esittely.

Luotettavuussignaalia voi vääristää vetoamalla tekijöihin, jotka liitetään kompetenssiin. Länsimaissa erityisen tehokkaita ovat esimerkiksi vetoaminen matematiikkaan, koviin tieteisiin ja korkeaa symbolista arvoa nauttiviin instituutioihin. Useissa tutkimuksissa on todettu kuinka ihmiset luottavat lukemiinsa artikkeleihin paremmin, jos niihin on liitetty esimerkiksi matemaattisia kaavoja ja kuvia aivoskannauksista. Yalen yliopiston nimissä tuotettu tutkimus näyttää luotettavammalta kuin jonkin tuntemattoman yliopiston nimiin laitettu sama tutkimus.

Analyyttiset ja kriittiset ajattelutaidot eivät sellaisenaan vielä kerro ihmisestä paljoakaan. Erään tutkimuksen mukaan länsimaissa analyyttinen ajattelutaito korreloi positiivisesti ateismin kanssa, mutta Japanissa se korreloi positiivisesti paranormaalien uskomusten kanssa. Lisäksi intellektuaalit ovat usein olleet ensimmäisten joukossa omaksumassa pöhköimpiä ideoita ja viimeisiä, jotka niistä päästävät irti. Mercier mainitsee kuinka kommunistien aggressiivinen aivopesu ei tuottanut ainuttakaan Mantsurian kandidaattia mutta samaan aikaan suuri joukko länsimaisia intellektuaaleja kuitenkin piti Karl Marxin ajattelua korkeimpana viisautena. Sofistikoituneisuus ei sellaisenaan suojele ihmistä omaksumasta tai levittämästä älyttömyyksiä.

Jotkut henkilöt kykenevät saamaan aikaan guruefektin, joka myös väärentää luottamussignaalin. Joillekin guruille on tyypillistä käyttää kieltä, joka on täysin käsittämätöntä. Esimerkkinä Mercier käyttää New Age -guru Deepak Chopran twiittejä, joissa ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Silti hänenkaltaisensa viestijät saavat toisinaan hyvinkin paljon seuraajia. Mistä tämä johtuu?

Jos kuka tahansa alkaa laukomaan oraakkelimaisia lauseita, hänelle tuskin voi luvata suurtakaan menestystä. Mutta jos hän kykenee rakentamaan jonkinlaisen aidon luottamuksen päälle, hölynpölyn tuottaminen voi olla hyödyllinen strategia. Filosofi John Searle kertoi ranskalaisen kollegansa Michel Foucaultin todenneen kerran hänelle, että ”Ranskassa kymmenen prosenttia puheestasi on oltava käsittämätöntä, muuten sinua ei pidetä syvällisenä ajattelijana.” Jokainen joka on lukenut vähääkään ranskalaisia postmodernisteja tietää, että todellinen luku on huomattavasti korkeampi. Mutta miksi hölynpöly vetoaa ihmisiin?

Postmodernit siltojenpolttajat

Mercier katsoo löytäneensä evolutiivisen selityksen intellektuaaliselle hölynpölylle. Ilmiö on toki ollut tunnettu jo pitkään. Friedrich Nietzsche kritisoi obskurantteja filosofeja (jollaiseksi hänet itsekin voidaan kai laskea) toteamalla: ”Ne, jotka tietävät olevansa syvällisiä, pyrkivät selkeyteen. Ne, jotka haluavat kansan silmissä näyttää syvällisiltä, pyrkivät hämäryyteen. Sillä kansa pitää syvänä kaikkea, minkä pohjaa se ei näe: kansa on arka ja haluton astumaan veteen” (Iloinen tiede, 173)

Mercier selittää postmodernistifilosofien ja heiltä vaikutteita saaneiden ajattelijoiden toimintaa ryhmäytymisen näkökulmasta. Kun postmodernistit lausuvat ääneen älyttömiltä kuuluvia ajatuksia, tätä ei pidä tulkita tavanomaisena väitelauseena, vaan kyseessä on niin sanottu sillanpolttamisstrategia. Meille on varsin helppoa päätellä, mitä meidän tulee sanoa, jotta tietty ryhmä hyväksyisi meidät. Tästä voimme päätellä käänteisesti mitä meidän tulee sanoa, jotta tämä ryhmä hylkää meidät ja kilpaileva ryhmä hyväksyy meidät jäsenekseen. Polttamalla sillat näkyvästi osakkeemme toisen ryhmän silmissä nousee ja näin tulemme sitoutetuksi siihen.

Esimerkkinä Mercier käyttää psykologi Jacques Lacania, jonka tekstit ja puheet muuttuivat ajan myötä aina vain sekavammiksi samalla, kun hänen suosionsa kasvoi. Oman fanilaumansa ulkopuolella Lacania ei juurikaan arvostettu, mutta tämä tuskin häntä suuresti harmitti. Hänhän oli saanut kerättyä ympärilleen akolyyttien lauman, joka kilvan yritti saada tulkittua tämän oraakkelimaisia lausumia.

Tietoisen hölynpölyn puhumisen tarkoituksena voi siis olla erottautuminen yhdestä ryhmästä ja samaistuminen toiseen. Jotta ryhmän jäseneksi ottaminen olisi mahdollista, täytyy väitteiden olla julkisia ja riittävän radikaaleja. Mercier vertaa tätä väitteisiin siitä, että Pohjois-Korean diktaattori Kim Il-Sungilla oli teleportaatiokyky. Tämän väitteen tarkoitus ei ole vakuuttaa sen lausujaa eikä myöskään suurta johtajaa itseään siitä, että hänellä oikeasti on teleportaatiokyky. Kyseessä on uskontunnustus, jolla halutaan ilmaista uskollisuutta suurelle johtajalle ja erottautua muista hänen kannattajistaan kaikkein uskollisimpana. Suuret johtajat itse kyllä näkevät tämän suitsutuksen lävitse ja tunnistavat sen todellisen luonteen. Maon kerrotaan ohjastaneen kollegaansa Ho Tsi Minhiä: ”Mitä enemmän he sinua ylistävät, sitä vähemmän voit luottaa heihin.”

Kahden tason uskomuksia

Mercier jaottelee kognitiotieteilijöille tyypilliseen tapaan uskomuksia tasoihin riippuen siitä, kuinka intuitiivisiä tai reflektiivisiä ne ovat. Karkeasti ottaen oletuksena on, että intuitiiviset uskomukset syntyvät suhteessa empiiriseen todellisuuteen ja niillä on likeinen linkki totuuteen: jos meillä on vääriä uskomuksia maailmasta, meille olisi käynyt vuosituhansia saatossa monta kertaa huonosti. Arkiajattelu siis ns. ”jäljittää totuutta” eli muodostaa suurella todennäköisyydellä tosia uskomuksia maailmasta.

Reflektiivinen ajattelu puolestaan on aikaavievää ja siihen ihmiset kykenevät vaihtelevasti, jotkut paremmin, jotkut heikommin. Tässä kohtaa Mercierin teoria alkaa kohdata rajansa. Yhtäältä hän haluaa pitää kiinni tieteellisestä järkeilystä, joka usein voi olla hyvin arkijärjen vastaista. Esimerkiksi kvanttiteorian ymmärtämiseen tarvitaan merkittävä määrä opintoja ja alan terävimmässä kärjessä tapahtuvaa keskustelua kykenee seuraamaan vain kourallinen ihmisiä. Muitten näkökulmasta koko keskustelu voi vaikuttaa yhtä esoteeriselta kuin Deepak Chopran twiitit. Toisaalta hän haluaa kritisoida jälkikäteen tapahtuvaa irrationaalisten uskomuksien oikeuttamista, joka tapahtuu samankaltaisen reflektion keinoin kuin millä analysoimme vaikkapa kvanttifysiikan teorioita.

Kvanttifysiikka, metaetiikka tai soveltava etiikka, poliittinen filosofia ja teologia ovat esimerkkejä inhimillisen elämänpiirin intellektuaalisista harrasteista, jotka irtautuvat ainakin osittain empirian konkreettisesta maailmasta. Niiden piirissä pyritään tavoittelemaan filosofisia totuuksia, jotka eivät välttämättä ole joka suhteessa luonnontieteellisten ja arkijärjen totuuksien kaltaisia. Mercier yrittää saada rajattua hölynpölyn jotenkin rationaalisen tiedonhankinnan keinojen ulkopuolelle, mutta tämä ei onnistu vetoamalla kognitiivisiin mekanismeihin sinänsä. Irrationaalisuus voidaan tällä arkisen tason ylittävällä tasolla lopulta havaita vain arvioimalla näkemyksien puolesta ja niitä vastaan esitettyjä argumentteja. Tietenkin jos mitään argumentteja ei edes esitetä, ne esitetään tietoisen helppoheikkimäisesti tai niistä keskustelua vältetään aktiivisesti, tämä on tietenkin signaali sen puolesta, että kyse voi olla höpläytyksestä.

Pelkureita ja pyrkyreitä

Onko meillä siis aihetta optimismiin pessimismin sijasta? Tietyiltä osin Mercierin teoria vaikuttaa uskottavalta. Ongelmamme ei ole siinä, että ihmiset olisivat herkkäuskoisia, vaan siinä että he pitäytyvät uskomuksiinsa liian tiukasti. Kun ulkoiset tekijät ovat paaluttaneet henkilön vakaumukset paikalleen, tarvitaan ulkoisten tekijöiden muuttumista, jotta vakaumukset todella vaihtuvat. Teoksen sävy on positiivinen ja rohkaiseva, mutta lopulta se paikantaa saman ongelman vain eri paikkaan. Käytännön vaikutus Mercierin väitteillä on esimerkiksi siihen, kuinka suhtaudumme vaikkapa perusteettomien salaliittoteorioiden tai rokoteskeptisyyden levittämiseen. Uskomuksia ei voi muuttaa pakolla eikä usein edes hyvillä argumenteillakaan, ellei meillä ole ensin hyviä perusteita uskoa väitteen esittäjän luotettavuuteen ja kompetenssiin.

Lopputulemana näyttää olevan, että me emme todellakaan ole hyväuskoisia hölmöjä. Silloin kun sorrumme hölmöyksiin, olemme pikemminkin pelkureita tai pyrkyreitä. Tällöin usein vaikutteena on jokin muu tekijä kuin väitteen uskottavuus sinänsä. Me laskemme saavamme jotain hyötyä liittymällä nimenomaan tähän porukkaan emmekä johonkin toiseen. Ajattelumme on – hyvässä ja pahassa – aina yhteisöllistä.

Jos pidit lukemastasi, tykkää Areiopagista Facebookissa, seuraa Twitterissä ja tilaa kirjoitukset sähköpostiisi.

Kuva: Nareeta Martin @ Unsplash