Artikkeli / Aku Visala / 8.3.2022

Depressio filosofian ja teologian tutkimuskohteena

Vaikka depressio on kansansairaus, jonka keskeisenä vaikutuksena on uskon ja toivon kuolema, jäämme sitä tarkastellessamme helposti jumiin lääketieteen tai terapian näkökulmaan. On tietenkin tärkeää etsiä tapoja hoitaa ja parantaa depressiota, mutta pelkkä lääketieteellinen näkökulma on aivan liian kapea. 

Luulisi teologeja kiinnostavan sairauden, joka on oikeastaan toivon patologia. Samoin filosofit, joita kiinnostavat kysymykset kärsimyksestä ja oikeasta elämänasenteesta, ovat usein ohittaneet tämän ilmiön, vaikka monella akateemisella ihmisellä on siitä paljonkin kokemusta. 

Esittelen joitakin teologisia ja filosofisia näkökulmia depressioon. Laajamittaisia yhteiskunnallisia ja henkilökohtaisia ongelmia aiheuttavana mielenterveyden häiriönä depressio on psykologian, psykiatrian, yhteiskunta- ja hoitotieteiden tutkimuskohde. Depressio on myös seurakuntien ja muiden uskonnollisten yhteisöjen kohtaama käytännön haaste, minkä seurauksena sitä voidaan tutkia osana käytännöllistä teologiaa, erityisesti sielunhoitoa ja pastoraaliteologiaa. Tällöin fokus on kuitenkin lähellä psykologian ja psykiatrian näkökulmia. Depressio tulee tunnistaa, sen seuraukset hallita ja oikeanlaista apua on osattava tarjota tai sen äärelle ohjata.  

Nämä tavat lähestyä depressiota eivät kuitenkaan ole kirjoitukseni aiheena. Niistä on sitä paitsi kirjoitettu jo hyllymetreittäin hyvää kirjallisuutta. Sen sijaan minua kiinnostavat hieman toisenlaiset kysymykset: millaista depressiivinen kärsimys oikein on, miten se vaikuttaa toimijuuteen, kuinka se voitaisiin käsitteellistää teologian näkökulmasta, onko sillä tarkoitus? 

Toivon patologia

Aluksi on hyvä sanoa jotain depression psykologisesta luonteesta. Lähestyn ilmiötä jatkossa osana ihmisen tiedonkäsittelyä, joka usein synnyttää syvää mentaalista kärsimystä ja jolla on merkittäviä, negatiivisia käyttäytymisvaikutuksia. Depressio on sairaus, joka muuttaa varsin syvällä tavalla sen, miten ihminen ymmärtää itsensä ja suhteensa muihin. Se tuottaa tavan olla olemassa, joka poikkeaa tavallisesta. Niin vahvasti depressio värjää synkillä sävyillä ihmisen kokemuksen nykyhetkestä ja tulevaisuudesta, että voitaisiin puhua toivon, tai oikeastaan koko eksistenssin – olemisen – patologiasta. Ei ole liioittelua kutsua sen aiheuttamaa kokemusta äärimmäiseksi epätoivoksi. 

Miten sitten tällainen epätoivo voi oikein syntyä? Psykologi Aaron Beckin vaikutusvaltainen teoria toimikoot tässä lähtökohtana. Beckin mukaan depressio on tiedonkäsittelyn häiriö, joka koostuu kolmesta perusosasta. Ensinnäkin depressio tuottaa hyvin negatiivisen minäkuvan. Usein depression tunnistaakin henkilön hyvin negatiivisesta suhteesta omaan itseen, toisinaan lähes pohjattomasta itsevihasta ja –syytöksistä. Toisekseen depressio muokkaa ihmisen tapaa nähdä maailma. Depressiosta kärsivälle ympäröivä maailma on täynnä mahdollisia uhkia. Se esittää lähinnä mahdottomia vaatimuksia ja odotuksia, joten on parempi välttää sitä. Kolmanneksi depressio vääristää ihmisen kuvan siitä, mitä elämässä on jatkossa odotettavissa. Tulevaisuus tuo mukanaan vai uusia ongelmia ja epäonnistumisia. 

Depressiivinen ihminen näkee oman arvonsa, merkityksensä ja paikkansa maailmassa epätoivon valossa. Elämämme kannalta perustavia ovat uskomuksemme omasta arvostamme ja suhteestamme maailmaan. Depressiosta kärsivä muodostaa usein epätoden, negatiivisen kuvan omista kyvyistään ja mahdollisuuksistaan, mikä puolestaan johtaa vaikeuteen aloittaa ja ylläpitää toimintaa. Negatiivinen minäkuva tuottaa murskaavia syyllisyyden, häpeän, merkityksettömyyden ja kyvyttömyyden kokemuksia.

Huomasin oman depressioni kautta mielenkiintoisen yhteyden minäkuvan ja maailmasuhteen välillä. Käsitykseni siitä millainen maailma on riippuu hyvin pitkälti siitä, miten näen itseni – ja toisinpäin. Jotta voin elää elämääni ja toimia maailmassa, on minun nähtävä suhteeni itseeni ja maailmaan rakentavassa valossa. Voimme toisinaan onnistua, maailma ei kokonaan nujerra minua, muut ihmiset ainakin toisinaan toivottavat minut tervetulleeksi. Jos taas koen, etten kykene mihinkään, että toiset ihmiset suhtautuvat minuun vihamielisesti ja että maailma lupaa minulle vain kärsimystä, en oikeastaan halua enkä kykene tekemään mitään. 

Filosofi voisi nyt kysyä kumpi asenne itseä ja maailmaa kohtaan on totuudenmukaisempi: toivo vai toivottomuus? Voihan hyvinkin olla niin, että minun ei tulisi odottaa maailmalta mitään hyvää, eikä uskoa omiin mahdollisuuksiini, koska niitä ei ole. Ehkä depressio ei olekaan ”häiriö”, jossa todellisuus näyttäytyy virheellisellä tavalla, vaan ”normaali” eksistenssi antaa vääristyneen kuvan todellisuudesta. Kirjassaan Depressive realism (2017) psykologi ja filosofi Colin Feltham tarkastelee tätä yllättävää väitettä. Hän kutsuu depressiiviseksi realismiksi näkemystä, jonka mukaan lievästi depressiivinen ihminen näkee todellisuuden aivan oikealla tavalla. Asiat eivät käänny tulevaisuudessa hyvin, henkilön omat vaikutusmahdollisuudet ovat minimaaliset. 

Kysymys todellisuuden perimmäisestä luonteesta on depression filosofian ja teologian ytimessä. Se, millainen todellisuus perimmältään on, tulisi olla eksistenssimme mittari. Teologien mielestä kristillinen usko antaa ainakin toivon mahdollisuuden, sillä sen mukaan lopulta kaikki käy hyvin. Depressio saattaa olla ymmärrettävä vastaus luodun todellisuuden rikkonaisuudelle ja pahuudelle. Luodun todellisuuden tuolla puolen on kuitenkin jotakin hyvää ja kaunista, jonka valossa depressiivisen ihmisen kuva maailmasta on vääristynyt, perustavalla tavalla epätosi. 

Pessimistit ja nihilistit, kuten Feltham, taas voivat ajatella, että näkemämme ja kokemamme todellisuus on viimeinen sana. Todellisuudessamme ei ole mieltä, päämäärää eikä suunnitelmaa. Se ei anna lupauksia oikeudenmukaisuudesta ja tasapuolisuudesta. Maailma on toivoton, kärsimyksen täyttämä paikka, jossa minun mahdollisuuteni ovat olemattomat. Tällöin depressiivinen ihmisen asenne on todenmukaisempi kuin pilvilinnoihin uskovan uskonnollisen tai maallisen idealistin. Näin keskustelu depression filosofiasta ja teologiasta nousee kokemuksen tasolta metafyysiselle tasolle. Sitä ei voida tehdä riippumatta perimmäisestä maailmankuvastamme. 

Kokemus mahdollisuuksien kuolemasta

Fenomenologisen filosofian piirissä ollaan oltu kiinnostuneita masennuksen kokemuksesta. Kuinka toivottomuuden kokemus oikein toimii? Psykiatrian filosofi Matthew Ratcliffe on analysoinut Jean-Paul Sartren avustuksella tarkkanäköisesti depression kokemusta. 

Ratcliffen mukaan arkinen kokemuksemme maailmasta on latautunut erilaisilla mahdollisuuksilla. Kuvitellaan nyt, että edessäni on teekuppi. En pelkästään näe kuppia edessäni ikään kuin jotakin kuvaa. Sen sijaan tunnistan kupin kupiksi, koska se näyttäytyy minulle erilaisten käyttömahdollisuuksien valossa. Kuppiin voi tarttua, siitä voi juoda, se herättää miellyttäviä mielikuvia lämpimästä Darjeelingista. Näin havaintoon rakentuu sisään kupin merkitys minulle itselleni. Havaintoa ja merkitystä ei voi erottaa toisistaan. 

Depressiivinen kokemus kuitenkin eroaa suuresti tällaisesta arkikokemuksesta. Siinä merkitys ja havainto alkavatkin eriytyä toisistaan. Kun näen edessäni teekupin, se ei näyttäydykään minulle enää merkityksellisenä. Se ei paljasta minulle mahdollisuuksiaan. Edessäni on vain ja ainoastaan teekuppi kaikessa tylsyydessään ja raakuudessaan. Siihen ei tee mieli tarttua, se ei liikuta minua, sen mahdollisuudet eivät avaudu minulle. Näin se on minulle pohjimmiltaan merkityksetön. 

Melkein kaikki elämän ilmiöt näyttäytyvät depressiiviselle ihmiselle juuri näin. Suihku on vain suutin, josta tulee vettä. Se ei lupaa mielihyvää eikä lämpöä. Se ei vedä puoleensa yhtään sen enempää kuin teekään. Depressiivisen ihmisen kokemus maailmasta sisältää vain joukon kappaleita (suihku, sänky, kuppi, jne.), ei oikeastaan mitään arvoja eikä mahdollisuuksia.  

Depressiiviselle ihmiselle vain hyvin harva asia näyttäytyy tavoittelemisen tai haluamisen arvoisena. Tulevaisuutta ei ole, eikä oikeastaan muita mahdollisuuksiakaan. Depressiivinen ihminen kokee vain ja ainoastaan muuttumattoman nykyhetken sen raa’assa aktuaalisuudessaan. Se vain on, eikä se voi olla mitään muuta. Tämä selittää osaltaan sitä, miksi depressiivisen ihmisen on vaikea tehdä mitään. 

Tavallisesti asiat näyttäytyvät meille haluttavina ja tavoiteltavina, koska ne voivat olla toisin. Kupissa voi olla teetä, kylmyyden voi muuttaa suihkussa lämmöksi. Depressiivinen ihminen ei kuitenkaan näe näitä mahdollisuuksia. Ilman mahdollisuuksia ja tulevaisuutta, maailmassa ei ole mitään tavoiteltavaa, joten hän ei vaivaudu tekemään mitään. 

En tiedä onko Ratcliffe itse kokenut depressiota mutta hänen analyysinsa depression kokemuksesta mahdollisuuksien kuolemana resonoi oman kokemukseni kanssa. Juuri mikään havainnon kohteena oleva asia ei kutsu luokseen. Ennen perunalastu herätti sentään himoa, nyt se on vain perunalastu. Kännykkään tarttui mielellään, koska sen kautta saattoi saada yhteyden toisiin. Nyt se on vain möhkäle pöydällä. 

Jotkut eksistentialistit ovat puhuneet siitä, kuinka maailmassa ei ole arvoja eikä järkeä – se on absurdi. Depressiivinen ihminen ei pelkästään leiki tällaisella filosofisella ajatuksella, vaan sen sijaan hän kokee joka hetki maailman merkityksettömyyden joka hetki. 

Depressio ja vastuu

Kysymys depressiosta ja vastuusta on filosofisesti kiinnostava. Törmäsin siihen aivan yllättäen tutkimani tahdonvapauden filosofian ja teologian yhteydessä ja aloin pohtia asiaa. 

Kaikki ovat sitä mieltä, että depressio sairautena vaurioittaa vakavasti yksilön kykyä toimia. Depressio on myös tahdon, ei pelkästään toivon patologia. Sen oireisiin kuuluvat tahdottomuus, haluttomuus ja tunne-elämän latistuminen. Depression vaikutusten tutkiminen tuottaakin kiinnostavia näkökulmia siihen, millaisessa suhteessa tahto ja toivo ovat keskenään.

On tärkeää välttää kahta ääripäätä. Yhtäältä henkilöä, joka kärsii depressiosta, ei tulisi pitää täysimääräisesti vastuussa teoistaan. Emme siis voi pitää depressiosta kärsivää ihmistä moraalisesti vastuussa teoistaan samalla tavalla kuin muita. Toisaalta taas meidän ei tulisi pitää depressiivistä henkilöä myöskään kokonaan vastuuttomana, koska tällöin myönnämme, ettei henkilöllä ole minkäänlaista kontrollia omaan tilaansa. Tämä jättäisi hänet avuttomaksi uhriksi. Kuinka hän voisi sitten parantua siitä? Jonkinlainen välimalli on siis löydettävä. 

Raa’asti yksinkertaistaen voitaisiin sanoa, että moraalisesti vastuulliseen vapaaseen toimintaan tarvitaan kahdenlaisia psykologisia kykyjä. Ensinnäkin tarvitaan kyky havaita toiminnan, erityisesti moraalisen toiminnan, perusteita. Tarvitaan tutka, joka etsii esimerkiksi omia haluja, toisten ihmisten intressejä ja moraalisia normeja. Nämä perusteherkkyyden mahdollistavat kyvyt ovat moninaiset aina affekteista, kuten empatiasta ja solidaarisuuden kokemuksesta aina abstraktiin päättelyyn. 

Toisekseen moraalinen toimijuus edellyttää kykyjä implementoida, eli laittaa toimeen, moraalisten perusteiden ohjaamaa toimintaa. Tätä voitaisiin kutsua itsehallinnaksi tai itsekontrolliksi. 

Useimmiten filosofit katsovat, että depressio rampauttaa nimenomaan kykyämme nähdä toiminnan perusteita ja niiden motivoivaa voimaa. Koska depressio vääristää kokemusta omasta itsestä ja sen suhteesta todellisuuteen merkittävällä tavalla, depressiivinen ihminen näkee omat mahdollisuutensa epätodessa valossa. Hänen mielensä siis tuottaa helposti virheellisiä uskomuksia ja hän tekee virheellisiä moraalisia arvioita. Lisäksi depressio voi aiheuttaa vaikeuksia tunnistaa toisten ihmisten huolenaiheet ja arvostukset. Näin depressiivisen ihmisen toiminnan perusteet havaitseva tutka toimii epäluotettavalla tavalla. 

Tämän lisäksi depressio rampauttaa toimijuutta katkaisemalla yhteyden ihmisen huolenaiheiden tai arvostusten ja niiden tuottamien motivaatioiden välillä. Tavallisesti voimme nimittäin päätellä ja arvioida ihmisen arvostuksia sen perusteella kuinka hän toimii. Jos esimerkiksi arvostan hyvää suhdetta ystävääni, antaa tämä arvostus minulle motivaation toimia tavalla, joka on ystävälleni ja suhteellemme hyväksi. Kun kaverini pitää minua hyvänä ystävänä, hän perustaa tämän arvion käyttäytymiseeni häntä kohtaan. 

Depressio vetää maton alta tällaiselta päättelyltä, koska depressiivisen ihmisen käyttäytyminen ei virtaa hänen todellisista arvostuksistaan. Vaikka depressiivinen ihminen arvostaisikin hyvää suhdetta ystäväänsä, tämä arvostus ei vaikuta hänessä toimintaa motivoivalla tavalla. Vailla kokemusta omien arvostusten ja päämäärien motivoivasta voimasta, henkilöllä saattaa olla suuria vaikeuksia itsehallinnassa. 

Pahimmillaan depressio voi motivaation lisäksi syödä myös henkilön arvostukset ja päämäärät sinänsä: jos en koe motivaatiota pitää yllä hyvää suhdetta ystävääni, on minun tästä helppo päätellä, etten todellisuudessa arvostakaan ystävääni. 

On siis selvää, ettei depressiivistä ihmistä tulisi pitää täysmittaisessa vastuussa teoistaan. Olisi hyödyllistä, että depressiivinen ihminen myös itsekin huomaisi tämän seikan. Depressiolle on hyvin tyypillistä, että se synnyttää raskasta häpeää ja syyllisyyden tunnetta. Oman tilan surkeus ja kaikki elämän epäonnistumiset näyttäytyvät henkilön omana syynä. Nämä arviot tilanteesta eivät kuitenkaan pidä paikkaansa. 

Yhtä lailla hyödyllistä on kuitenkin todeta, ettei depressio tuhoa ihmisen kykyä moraaliseen toimintaan. Jotta edes jonkinlaisia toiminnan motivaatioita säilyisi, tulisi depressiivistäkin ihmistä pitää moraalisena toimijana. Vaikka hänen kykynsä ovat rampautuneet, niitä voidaan kehittää ja ne voivat palata ennalleen. 

Depression teologiaa

Brittiläinen filosofi Anastasia Scrutton on tehnyt erittäin mielenkiintoista työtä depression teologian äärellä. Hän luokittelee teologiset lähestymistavat kolmeen ryhmään. 

Näistä ensimmäinen näkee depression syntinä tai synnin seurauksena. Ei ole poikkeuksellista teologian historiassa nähdä depressio yksilön moraalisena ja hengellisenä epäonnistumisena. Depressio on tällöin eräänlainen moraalinen ja hengellinen pahe, kuten vaikkapa epätoivo, hengen velttous ja epäusko. Tällöin depressio otetaan lähinnä moraalisen ja hengellisen paheksunnan kohteeksi. 

Tämän asenteen ongelmat ovat ilmeiset. Vaikka yksilön oma käytös voi joiltakin osin lisätä depressioon joutumista, se on harvoin tulosta henkilön paheista tai moraalittomuudesta. Paheksunnan kohteena oleminen lisäksi vain pahentaa depressiivisen ihmisen tilaa: hänhän jo paheksuu itseään ankarammin kuin ulkopuoliset. 

Depressio voidaan nähdä myös synnin seurauksena, vaikkei tämä olisikaan yksilön omaa syytä. Ihmiset vaipuvat depressioon, koska he elävät syntisessä ja rikkonaisessa todellisuudessa. Tällöin teologi etsii tapoja, joiden avulla depressio voitaisiin valjastaa hengellisen ja moraalisen kehityksen välineeksi. Joissakin uskonnollisissa piireissä depressio voidaan jopa ymmärtää demonien tai pahojen henkien aiheuttamaksi. 

Eräs tapa tehdä depression teologiaa on laittaa sivuun puhe synnistä kokonaan ja nähdä ilmiö jumalasuhteen valossa. Depressio tuottaa valtavaa sisäistä kärsimystä, joka kumpuaa yksinäisyydestä ja epätoivosta. Tämä kokemus kertoo kuitenkin Jumalan – ja erityisesti Kristuksen – läheisyydestä. Depression tuska yhdistää yksilön Kristuksen kanssa, joka myös koki epätoivoa, yksinäisyyttä ja epäuskoa. 

Kolmas näkökulma keskittyy kysymykseen depression transformatiivisesta luonteesta. Vaikka depression synnyttämä kärsimys onkin pahaa ja sinänsä tarkoituksetonta, se voi tuoda tullessaan uudistumisen mahdollisuuden. 

Kärsimys osallisuutena

Paavi Johannes Paavali II piti vuonna 2003 hyvin kiinnostavan puheen depressiosta katolisten lääkärien ja terapeuttien konferenssissa. Vaikka puhe on lyhyt, on se hyvin rikas depression teologian lähde. Myöhempi depression teologia on sille paljosta velkaa. 

Paavi korostaa heti alkuun depression oireiden laaja-alaisuutta. Kysymys ei ole vain yksilön, vaan koko yhteisön ongelmasta. Henkilökohtaisen kärsimyksen lisäksi depressio rikkoo ihmissuhteita ja aiheuttaa muitakin yhteiskunnallisia ongelmia. Kysymyksessä ei siis ole vain yksityisen ihmisen neurologinen tai kognitiivinen häiriö, vaan koko yhteisömme patologia. 

Kulttuuriamme vaivaa ahneus, individualismi ja riisto. Tavoittelemme täydellisyyttä ja asetamme yksilölle valtavasti paineita. Depression levinneisyys paljastaa kulttuurimme alennustilan: ihmisen aineelliset tarpeet on usein täytetty mutta henkiset tarpeet jäävät lapsipuolen asemaan. 

Paavi korostaa yhteiskunnallisen näkökulman lisäksi sitä, kuinka kirkon tulee kohdata depressio ei pelkästään lääketieteellisenä ongelmana, vaan nimenomaan hengellisenä ja eksistentiaalisena ongelmana. Näin depression hoito ei ole vain lääketiedettä, vaan ihmisen koko moraalisen ja hengellisen elämän uudistumista ja rakentamista uudelleen. Tämä edellyttää hyvän elämän malleja – niin hengellisiä kuin moraalisiakin. 

Roomalaiskatolinen, yhteisöllinen ajattelu ei ole ainoa, joka on kiinnittänyt huomiota depression yhteisölliseen luonteeseen. Toimittaja Johann Harin teos Mielen yhteydet (2019) esittää vastaavia väitteitä. Harin mukaan kulttuurimme on synnyttä depressiota katkomalla ihmisten yhteydet. Ihmisten identiteettikriisit sotkevat heidän suhteensa omaan itseensä. Luontosuhde on katkennut aikaa sitten. Kilpailu tappaa rakastavat suhteet toisiin ja tekee selvää vapaa-ajasta sekä rennosta suhtautumisesta työhön. Vastalääkkeeksi Hari etsii yhteyksien palauttamista, rakentamista uudelleen.

Jotain vastaavaa myös paavi etsii. Hänen mukaansa depression levinneisyys kertoo siitä, kuinka kirkko ja yhteiskunta ovat epäonnistuneet. Ne eivät ole kyenneet enää tarjoamaan yksilöille hyvän elämän malleja. Paavi puhuu erityisesti nuorista, jotka kipeästi kaipaavat moraalista, hengellistä ja psykologista suuntaa elämälleen. Kun ihmisiltä puuttuvat arvot ja esikuvat, he tulevat alttiiksi yhteyksien katkeamiselle ja sitä kautta depressiolle. Paavin mukaan hyvän elämän mallien tarjoaminen olisi juuri seurakuntien, koulujen ja perheiden vastuulla. 

Johannes Paavali II:n teologiaa tuntevat eivät ylläty, kun kuulevat paavin puhuvan kärsimyksen mystisestä ulottuvuudesta. Paavi löytää lohtua siitä, kuinka myös Kristus jakoi ihmisen depression kokemalla täydellisen yksinäisyyden ja epätoivon osana kärsimystietänsä. Depression syövereissä oleva ihminen on siis aina Kristusta lähellä. Mitä kauemmas ihminen kokee Jumalasta joutuvansa, sitä lähempänä Kristus todellisuudessa on. 

Paavi korostaa myös depression mahdollisesti transformatiivista luonnetta: syvät epätoivon kokemukset voivat avata uusia tapoja kohdata Jumala ja toisten ihmisten kärsimys. Depressio voi olla myös uusi portti syvempään itsetuntemukseen ja realistiseen elämänasenteeseen. 

Paavin hengelliset lääkkeet depressiota vastaan nousevat myös roomalaiskatolisesta teologiasta. Hänen mukaansa Jumala on konkreettisesti läsnä sanassa ja sakramenteissa sekä myös uskovien yhteisössä. Depressiivinen ihminen tulisi tuoda näiden piiriin, vaikkei hän Jumalan läheisyyttä pysty kokemaankaan. Myös yksinkertaiset rukouksen käytännöt tulisi ottaa avuksi: esimerkiksi psalmien mietiskely ja ruusukkorukous. 

Vaikkei Johannes Paavali II puhukaan depressiosta synnin kieltä käyttäen, se ei kokonaan puutu roomalaiskatolisesta ajattelusta. Katolilainen psykiatri Aaron Kheriaty kirjassaan A Catholic Guide to Depression (2012) tunnistaa depressiossa myös joitakin paheita. Depressioon usein liittyy sielullinen epäjärjestys: ihminen ei tunne sopivia emootiota sopivaan aikaan, eikä osaa arvostaa oikeita asioita. Depression taustalla on siis ihmisen syntisyys. Depressiota vastaan taistelu on siis taistelua kaikissa asuvaa epäjärjestystä ja syntiä vastaan. Onnistuessaan ihminen oppii tuntemaan itsensä ja Jumalan.   

Muokkaako kärsimys sielua?

Kuten edellä on käynyt ilmi, moni teologi haluaa nähdä depression merkityksellisenä kokemuksena sen aiheuttamasta kärsimyksestä huolimatta. Näin depression analyysi liittyy myös laajempaan keskusteluun kärsimyksen merkityksestä ja sen mahdollisesta ymmärtämisestä. 

Uskonnonfilosofian piirissä kärsimyksestä on keskusteltu paljon pahan ongelman ja siihen esitettyjen vastausten yhteydessä. Brittiläinen filosofi John Hick tutkii kuuluisassa teoksessaan Evil and the God of Love (2010) kuinka kärsimyksen kautta voitaisiin mahdollisesti saada aikaan sellaista ihmisen kehittymistä ja moraalista jalostumista, mikä ei ole muin keinoin mahdollista. Hick esittää hyvin tunnetun sielunmuokkausteodikean. Tämän mukaan Jumala sallii kärsimyksen maailmassa, koska tietty määrä kärsimystä on välttämätöntä, jotta ihmiset oppisivat omat rajansa, jalostuisivat hyveissä ja tulisivat paremmin kykeneviksi ottamaan toiset ihmiset huomioon. 

Sielunmuokkausteodikean ongelmat ovat ilmeisiä. Se soveltuu vain joihinkin ihmisten kokemiin kärsimyksiin, ei kaikkiin. On toki myönnettävä, etteivät sielunmuokkausteodikean kannattajat edes väitä sen selittävän kaikkea kärsimystä. On siis paljon kärsimystä, joka ei muokkaa ihmisen sielua, vaan tuhoaa sen. 

Kriitikoilla on kuitenkin mielessään myös syvempi huoli. Jos kärsimystä tarkastellaan ihmisen kasvun näkökulmasta, sille annetaan ikään kuin hyvä tarkoitus. Kärsimys tähtää johonkin, se on jotakin varten. Pahimmillaan tämä voi johtaa jonkin yksittäisen kärsimyksen oikeuttamiseen tai hyväksymiseen välttämättömänä. Jos kärsimyksellä on tarkoitus ja se on hyödyllistä, onko se moraalisesti ongelmallista kärsimystä ollenkaan? Jos kerran Jumala antaa minun sairastua, eikö sairauden parantaminen tarkoita Jumalan tahdon tekemistä tyhjäksi? 

Lisäksi kriitikko voi kysyä fenomenologisen kysymyksen. Meillä on kokemuksen tasolla tapana erottaa toisistaan moraalisesti ongelmallinen kärsimys ja tarkoituksenmukainen, vapaaehtoinen tuska tai kipu. Ihminen, joka etsii rajojaan vaikkapa juoksemalla maratonia tai nostamalla penkistä rautaa, kokee paljonkin tuskaa ja kipua harjoitellessaan. Samoin myös pitkäaikainen henkinen työ tuo mukanaan omanlaisensa kivun. Nämä eivät kuitenkaan muodosta ongelmaa, koska henkilöt ovat valinneet ne vapaaehtoisesti juuri niiden tuomien hyötyjen tähden. Kipu tai tuska, jolla on tarkoitus, voidaan valita.  

Se kärsimys, jota erilaiset pahan ongelmat koskevat, ei kuitenkaan ole kipua sinänsä. Ongelmana on kärsimys, jonka itse koemme tarkoituksettomana ja merkityksettömänä. Monet kärsimykset tuntuvat turhilta: ne eivät jalosta, eivätkä johda mihinkään hyvään. Jos sitten pyrimme antamaan selityksen tai oikeutuksen tälle kärsimykselle, teemmekö väkivaltaa tälle kokemukselle kärsimyksen turhuudesta?  

Tarkkanäköisessä teodikeoiden kritiikissään filosofi Marilyn McCord Adams korostaa, kuinka traagisimmat ja karmeimmat kärsimykset eivät mitenkään jalosta sielua, vaan tuhoavat sitä pysyvästi. Sen sijaan, että kärsimys olisi positiivinen, ihmistä parempaan muuttava voima, se on pikemminkin vihollinen, joka tuhoaa kokemuksen elämän merkityksellisyydestä.   

Hick yrittää vastata ateistin esittämään pahan ongelmaan: miksi Jumala sallii kärsimyksen? Adamsin mielestä tämä on kärsimyksen edessä väärä kysymys. Esimerkiksi depression tuottamalla valtavalla mentaalisella kärsimyksellä ei ole oikeutusta: sen salliminen toiselle ei ole perusteltua.

Teologian näkökulmasta oikea kysymys Adamsin mielestä on se, miten kärsimys voidaan voittaa. Adams väittää, että sekulaarit maailmankatsomukset ovat ongelmissa tällaisen kysymyksen edessä. Ilman transsendenttia toivoa ihmistä tuhoava kärsimys saa aina viimeisen sanan. Kärsimys voittaa, eikä toivoa sen aiheuttamien vahinkojen korvaamisesta ole. Kristillinen maailmankatsomus taas vastaa tähän ongelmaan Adamsin mielestä paremmin. Sen mukaan Jumala voittaa kärsimyksen sekä parantaa sen aiheuttamat vahingot. Lopulta maailmassa ei enää ole kärsimystä jäljellä ja sen aiheuttamat tuhot korvataan. 

Siunattu gulag!

Kaksi venäläistä kirjailijaa kävi läpi helvetin Stalinin pakkotyöleireillä 1940- ja 50 luvuilla. Varlam Salamovin kirjassa Kolyman kertomuksia (1991) kuvataan Siperian leirien apokalyptistä koruttomuutta. Salamovin mukaan ihminen ei kykene näkemään tällaisessa kärsimyksessä minkäänlaista merkitystä. Se on vain ja ainoastaan tuhoavaa. Gulag kyllä transformoi ihmisen mutta ainoastaan negatiiviseen, tuhoavaan suuntaan. 

Vankileirien saaristossaan Alexander Solzenitsyn kritisoi Salamovia. Solzenitsyn ei väitä, että gulagin kauheudet olisivat oikeutettuja. Hän kuitenkin näkee vankileirien pohjattomassa kärsimyksessä myös merkityksen ja muutoksen mahdollisuuden. Gulag voi tuhota ihmisen mutta se voi myös synnyttää hänessä aidon moraalisen tietoisuuden. 

Gulagin äärimmäinen kärsimys ja jatkuva taistelu olemassaolosta riisuu ihmisistä kaikki kulttuurin ja moraalin sovinnaisuudet. Ahneus, julmuus, itsekkyys eivät ole enää selviämisen este, vaan sen edellytys. Moraali heittää kuperkeikkaa. Tällaisessa ympäristössä ihminen voi menettää ihmisyytensä kokonaan. Hän voi kuitenkin myös löytää sen. 

Solzenitsynin mukaan tämä löytäminen tarkoittaa sitä, että yksilö itsepintaisesti kieltäytyy moraalisesta kompromissista. Hän hyväksyy sen, että on olemassa kuolemaakin pahempi kohtalo: nimittäin ihmisyytensä menettäminen. Moraalinen näkökulma elämään syntyy siitä, ettei henkilö suostu tekemään mitä tahansa selvitäkseen hengissä. Moraalin vaatimus voi edellyttää oman hengen uhraamista. Kun tämä ymmärretään, syntyy moraalinen ja hengellinen kääntymys, transformaatio. 

Lopulta Solzenitsyn huudahtaa: ”siunattu gulag!”

Kuten edellä kävi ilmi, depression kokemuksen ytimessä on kokemus merkityksettömyydestä ja tarkoituksettomuudesta. On loukkaus kokijaa kohtaan, jos jokin ulkopuolinen väittää tuon kokemuksen olevan jotenkin salaa sen kokijaa jalostavaa ja merkityksellistä. Tällöin kieltäydytään kohtaamasta depressiivistä kokemusta. On myös selvää, ettei depression kärsimystä voida oikeuttaa sen hyödyillä tai jonkinlaisella kultareunuksella. Se pikemminkin tuhoaa, kuin jalostaa. Tuhossa saattaa kuitenkin olla myös transformaation siemen.  

Amerikkalainen kirjailija Andrew Solomon tutkii kirjassaan Keskipäivän demoni (2002) depression eri ulottuvuuksia oman henkilökohtaisen tarinansa kautta. Kirja käsittelee depression historiaa, hoitoja ja kokemusta. Tekeepä Solomon myös eräänlaista depression etnografiaakin matkustellessaan esimerkiksi Grönlantiin ja Afrikkaan erilaisten hoitojen perässä. 

Kirjassaan Solomon esittää vaikuttavan kielikuvan depressiosta eräänlaisena sienenä, joka mädättää puun, johon se on tarttunut. Se osa puusta, jonka sieni on syönyt, ei enää koskaan palaa ennalleen. Kun sieni poistetaan, joudutaan poistamaan myös sienen mädättämä puu. Tilalle voi kasvaa jotain uutta, mutta vanha ei enää koskaan palaa. 

Puun mätänemisessä sienen käsittelyssä ei myöskään ole mitään hyvää tarkoitusta. Se ei jalosta puuta paremmaksi, vaan pikemminkin tuhoaa osia siitä. On tietysti mahdollista, että puu voi sienen poistumisen jälkeen kasvattaa jotakin uutta mädätetyn aineksen tilalle. Tämäkään ei kuitenkaan ole automaattista.  

En pysty antamaan vastausta kysymykseen depression transformatiivisista mahdollisuuksista. Luulen, että vastaus riippuu viime kädessä metafysiikastamme. Onko todellisuus arvoton ja välinpitämätön vai hyvä ja kaunis? Solomon, Salamov ja Feltham olisivat sitä mieltä, ettei depressio valmista meitä mihinkään, taikka nosta meitä kohti jotakin suurempaa päämäärää. Jos jotain opimme, on tuo oppi sattumaa. Adams, Scrutton ja Solzenitsyn olisivat puolestaan eri mieltä: vaikka kärsimys ei muutu hyväksi eikä sillä ole sellaisenaan tarkoitusta, sisältää siitä toipuminen aina hengellisen ja moraalisen uudistumisen mahdollisuuden. 

Onko usko kärsimyksen transformoivaan voimaan tulosta kristillisestä todellisuuskäsityksestä? Tällöin kristillisen uskon horjumisesta seuraisi myös se, että hylätään ajatus kärsimyksen transformoivasta luonteesta. Vai onko niin, että usko todellisuuden perimmäiseen hyvyyteen ja kauneuteen voi herätä silloin, kun henkilö kohtaa äärimmäisen kärsimyksen kautta hyvyyden ja kauneuden absoluuttisina, omaa itseään suurempina arvoina? Tällöin usko ei riipu metafyysisistä näkemyksistäni, vaan siitä, kuinka kohtaan kärsimyksen. Taivun itse jälkimmäiselle kannalle. Se on depressiosta kärsivälle, epäuskoiselle ihmiselle toiveikkaampi näköala. 

Jos pidit lukemastasi, tykkää Areiopagista Facebookissa, seuraa Twitterissä ja tilaa kirjoitukset sähköpostiisi.

Kirjallisuutta

Feltham, Colin: Depressive Realism (2017)

Hari, Johann: Mielen yhteydet (2019)

Hick, John: Evil and the God of Love (2010)

McCord Adams: Horrendous Evils and the Goodness of God (1999)

Kheriaty, Aaron: The Catholic Guide to Depression (2012)

Ratcliffe, Matthew: Experiences of Depression (2015) 

Salamov, Varlam: Kolyman kertomuksia (1991)

Scrutton, Anastasia: Christianity and Depression (2020)

Artikkelikuva: Kate ChikinaUnsplash

Ylös