Antiikin ajoista modernin aikakauden alkuun asti hallitsevana Jumalan ja ajan välisen suhteen kuvauksena on ollut Jumalan ajattomuus, joka yhdistetään klassiseen teismiin. Ajaton Jumala ei koe aikaa hetki kerrallaan, kuten luodut olennot, vaan kaikki ajan hetket ovat Hänelle samalla kertaa todellisia. Modernissa teologiassa osa tutkijoista on kuitenkin luopunut klassisesta teismistä, ja näkemystä Jumalan ajattomuudesta on kritisoitu ristiriitaisena. Miten asia on?

Kiinnostus ajan käsitettä kohtaan on lisääntynyt kahden keskeisen fysiikan teorian, suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan, kehittämisen myötä 1900-luvun alkupuolella. Koska ajan käsitteen määrittely perustuu fysiikkaan, Jumalan ja ajan välisen suhteen tutkimuskenttä on luonnostaan poikkitieteellinen, ja se toimii siksi luonnollisena kosketuspintana luonnontieteiden ja teologian välillä.

Tutkimuskohteena Jumalan ja ajan välinen suhde on myös teologisesti kiinnostava, koska sillä on yllättävän paljon vaikutusta keskeisten teologisten käsitteiden määrittelyyn. Tällaisia käsitteitä ovat esimerkiksi luominen, Jumalan toiminta maailmassa, ajan ja ikuisuuden olemus sekä Jumalan ennaltatietämyksen vaikutus ihmisen tahdonvapauteen.

Tässä kaksiosaisen artikkelin ensimmäisessä osassa tarkastelen, mitä keskiaikaisessa teologiassa sekä nykytutkimuksessa todetaan Jumalan ajattomuudesta sekä siihen yleensä yhdistettävästä klassisesta teismistä. Toisessa osassa tarkastelen vastapositiota: Jumalan ajallisuutta ja persoonallista teismiä.

Klassisen teismi olettaa Jumalalla olevan neljä ominaisuutta, joita ei löydy muista teismin eli jumalauskon muodoista. Klassisen teismin mukaan Jumala on ajaton, muuttumaton, yksinkertainen ja liikuttamaton. Näiden tunnusomaisten ominaisuuksien lisäksi Jumala on myös kaikkivaltias, kaikkitietävä, kaikkialla läsnä oleva, täysin hyvä ja välttämättä olemassa oleva, kuten myös persoonallisessa teismissä oletetaan.

Tarkastelen nykykeskustelua kriittisesti. Ensimmäisessä osassa pyrin vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: Ovatko klassisen teismin ristiriitaisuudet niin ylitsepääsemättömiä, että klassinen teismi voidaan perustellusti julistaa kuolleeksi? Mitä uusia mahdollisia näkökulmia aiheen syvempi luonnontieteellinen tarkastelu avaa?

Esittelen myös lopuksi omia väitöskirjatutkimukseni myötä syntyneitä näkemyksiä siitä, millä tavoin tutkimusta voitaisiin kehittää. Väitän,  että klassinen teismi ei ole mahdoton mutta ei myöskään hyvin perusteltu kuvaus Jumalan ominaisuuksista. Mielestäni kvanttifysiikan ja suhteellisuusteorian yhteistarkastelu näyttäisi avaavan nykykeskustelussa huomiotta jääneitä mahdollisuuksia Jumalan ja ajan välisen suhteen määrittelylle.

Ajaton Jumala ei koe ajan hetkien peräkkäisyyttä

Klassisen teismin hämmästyttävänä väitteenä on, että Jumala on ajaton: Jumalan olemisella ei ole alkua, loppua, peräkkäisyyttä, ajallista sijaintia tai ajallista ulottuvuutta. Peräkkäisyys tai ajallisuudessa oleminen johtaisi siihen, että Jumala ei olisikaan muuttumaton.

Analogisesti ajattomuudesta käytetään käsitettä ajaton nykyhetki. Yksi tapa hahmottaa ajaton nykyhetki on, että siinä ei ole ennen tai jälkeen -relaatioita. On olemassa vain nykyhetki, jossa ajan hetket eivät siirry tulevaisuudesta nykyhetken kautta menneisyydeksi. Siten se eroaa ajallisesta nykyhetkestä, jossa ajan hetket siirtyvät jatkuvasti tulevaisuudesta menneisyydeksi.

Ajattomuuden määrittely on vaikeaa, koska sitä määriteltäessä on puhuttava ajattomista käsitteistä ajallisilla termeillä. Siten on mahdollista, että koska ajattoman nykyhetken käsite sisältää ajallisen termin ”nykyhetki”, sen soveltaminen Jumalan ajattomuuden kuvailuun johtaa vain sekaannukseen. Ajattomien asioiden ilmaisemisen vaikeuden voidaan ajatella vain alleviivaavan perustavaa eroa Jumalan ja ihmisen olemassaolon välillä.

Jumalan muuttumattomuudella on platonistinen perusta

Ajattomuuteen kuuluu myös Jumalan muuttumattomuus. Ydinajatuksena on, että Jumalassa on oltava olemisen koko täyteys eikä Häneen voi lisätä mitään tai ottaa mitään pois. Jumalassa ei voi olla yhtään “aktualisoitumatonta potentiaalisuutta”, muuten Jumalassa olisi mahdollisuus muutokseen ja siten peräkkäisyyteen – eli ajallisuuteen. Muuttumattomuuden taustalla on kaksi keskiaikaisessa teologiassa hallinnutta antiikista peräisin olevaa ajatusta.

Ensimmäinen on alun perin platonistiseen oppiin kuuluva, Aristoteleen (384–322 eKr.) esittämä näkemys, jonka mukaan muuttumattomuus rinnastetaan välttämättömään olemassaoloon, kun taas muutoksen alaisena oleminen rinnastetaan kontingenttiin eli ei-välttämättömään olemassaoloon. Toinen on Platonin (427–347 eKr.) esittämä näkemys, jonka mukaan ei ole olemassa arvoneutraaleja muutoksia, vaan kaikki muutos tapahtuu parempaan tai huonompaan.

Jumalan muuttumattomuudesta seuraa, että jopa relationaaliset muutokset eli esimerkiksi muutokset suhteessa luomakuntaan ovat kiellettyjä. Jos relationaaliset muutokset olisivat sallittuja, Jumalan olemisessa olisi peräkkäisyyttä ja siten muutosta.

Muuttumattomuudesta johtuen Jumala ei myöskään voi tuntea mitään negatiivisia tunteita. Klassinen teismi sallii Jumalalle vain autuuden tunteet, koska muutoin Jumala olisi lukittuna ikuisesti tuntemaansa negatiiviseen tunteeseen.

Modernissa teologiassa klassisen teismin näkemykset on välillä kyseenalaistettu jo pelkästään sen vuoksi, että niissä hyödynnetään kreikkalaisesta filosofiasta peräisin olevia käsitteitä. Klassisen teismin puolustajat kuitenkin katsovat näkemyksensä vain kuvaavan tarkemmin sitä, millainen “Minä olen” nimekseen ilmoittaneen Jumalan on oltava voidakseen olla Luoja, joka ei ole itse riippuvainen mistään. Heidän mukaansa Jumalan muuttumattomuus ja ajattomuus seuraa välttämättä siitä, että Jumalan on oltava kaiken olemassa olevan perusta, joka on eri tasolla kuin luomakuntansa. Tällaisen perustan voidaan ajatella olevan ihmisnäkökulmasta paitsi täysin käsittämätön, myöskin muuttumaton.

Jumalan ajattomuuden ja presentismin ylittämätön ristiriita

Klassisella teismillä vaikuttaa olevan välttämättä seurauksia myös aikaa koskevaan näkemykseen. Ajan luonnetta koskevista näkemyksistä presentismin  mukaan on olemassa vain nykyhetki (present moment). Historia on jo mennyt ja tulevaisuus ei ole vielä tullut; ainoastaan nykyhetkeen kuuluvat asiat ovat olemassa.

Klassisen teismin opin neljästä tärkeimmästä kehittäjästä kolme oli presentismin kannattajia: kirkkoisä Augustinus (354–430), antiikin viimeiseksi filosofiksi kutsuttu Boethius (480–524/5) sekä teologi Tuomas Akvinolainen (1225–1274).

Vaikka he ajattelevat vain nykyhetken olevan todellinen, he myös kannattavat Boethiuksen esittämää klassista määritelmää, jonka mukaan ”Mikään, joka on tulevaisuutta, ei ole poissaolevaa Jumalalle, ja mikään, joka on menneisyyttä, ei ole virrannut Häneltä pois”. Määritelmä kuvastaa kahta asiaa. Ensinnäkin Jumalalle koko Hänen elämänsä on läsnä ajattomassa nykyhetkessä. Toiseksi kaikki ajallisen universumin ajan hetket ovat Jumalalle yhtä todellisia.

^{Kuva: Keskiajalla Jumalan ja ajan suhdetta kuvattiin usein analogialla, jossa ympyrän keskipiste kuvaa Jumalan ajatonta nykyhetkeä ja ympyrän kehä kuvaa aikaa. Analogia kuvastaa ajatusta, että Jumalan ajattomasta nykyhetkestä käsin tarkasteltuna kaikki universumimme ajan hetket ovat samanarvoisesti olemassa.}

Yrityksessä sovittaa presentismiä yhteen Jumalan ajattomuuden kanssa piilee keskiaikaisen klassisen teismin mahdollinen ristiriita. Näkemys vaikuttaa nimittäin olettavan, että fysikaalisen maailman kaikki ajan hetket ovat todellisia Jumalan ajattomuudesta käsin tarkasteltuna, mutta ajallisesta näkökulmasta vain nykyhetki on todellinen.

Määritelmä vaikuttaa ristiriitaiselta, koska jokin ajan hetki ei voi yhdestä näkökulmasta olla olemassa ja toisesta näkökulmasta olla olematta olemassa. Jo keskiajalla fransiskaaniteologi Duns Scotus (1266–1308), joka oli myös ensimmäisiä Jumalan ajallisuuden kannattajia, kritisoikin klassista teismiä sen pohjalta.

Ongelmaan on nykykeskustelussa esitetty kaksi vaihtoehtoista ratkaisua. Ensimmäinen on klassisen teismin mukaisesta Jumalan ajattomuudesta luopuminen. Tämä tarkoittaa käytännössä, että Jumala on ajallinen eli kokee nykyhetken samassa tahdissa luotujen olentojen kanssa. Ratkaisua tarkastellaan artikkelin toisessa osassa.

Toinen ratkaisuvaihtoehto on sellaisen ajan teorian esittäminen, jonka mukaan luomakunta on muuttumaton, ja kaikki ajan hetket ovat samanarvoisesti olemassa myös ajallisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Tulevaisuus on siis valmiiksi kirjoitettu myös luotujen olentojen näkökulmasta, eikä pelkästään Jumalalle. Tällaista ajan teoriaa kutsutaan eternalismiksi.

Eternalismi ratkaisuna ristiriitaan

Nykytutkimuksessa vallitsevana näkemyksenä on, että Jumalan ajattomuus voidaan yhdistää ongelmattomasti ajan teorioista vain eternalismiin (eternalism). Eternalismi on ajan teoria, jonka mukaan universumimme kaikki ajan hetket ovat olemassa universumin syntyhetkestä sen viimeiseen hetkeen asti. Kolmiulotteiset ajan hetket seuraavat toisiaan yhdistyen neliulotteiseksi aika-avaruudeksi. Nimitys kuvastaa ajan muuttumatonta luonnetta: aika-avaruus on olemassa ikuisesti (eternally).

^{Kuva: Neliulotteista kappaletta voidaan hahmotella yhdistämällä kaksi kolmiulotteista kappaletta kulmistaan yhteen. Kolmiulotteisten ajan hetkien yhdistyessä jatkumoksi muodostuu neliulotteinen aika-avaruus.}

Yhtenä perusteluna eternalismille on edellä mainittu presentismin ja klassisen teismin yhdistelmään kohdistuva kritiikki: klassisen teismin mukaan Jumalan ajattomasta perspektiivistä tarkasteltuna kaikki ajan hetket ovat olemassa, joten näin on oltava myös ajallisesta perspektiivistä tarkasteltuna.

Toisin kuin presentismi, jonka mukaan vain nykyhetki on olemassa, eternalismi perustuu oletukseen kaikkien ajan hetkien samanarvoisesta olemassaolosta. Siten se ratkaisee edellä mainitun ristiriidan, joka syntyi oletuksesta, että kaikki ajan hetket sekä ovat että eivät ole olemassa.

Eternalismi mahdollistaa muuttumattoman Jumalan suhteen universumiimme

Toisena perusteluna eternalismille on, että se ratkaisee myös Jumalan muuttumattomuuden ja muuttuvan maailman välisen ristiriidan. Raamatun ja kristinuskon opin mukaan Jumala on läsnä aktiivisesti luomakunnassaan vastaten rukouksiin ja ihmeitä tehden. Kristinuskon Jumala ei ole mikään etäinen ja muuttumaton olento vaan aktiivinen persoona, joka osallistuu luomakuntansa tapahtumiin.

Ajallisesta näkökulmasta käsin tarkasteltuna Jumalan teoissa näyttäisi olevan peräkkäisyyttä, joka on ristiriidassa Jumalan muuttumattomuuden kanssa. Onko muuttumattoman Jumalan toiminta maailmassa mahdottomuus? Klassisen teismin kannattajien mukaan ei ole.

Eternalismin mukaan universumimme on Jumalalle ikuisesti ja muuttumattomasti läsnä ajattomuudessa, joten Jumalan toiminta universumissa ei edellytä muutosta Hänessä. Siten myös Jumalan tekemät ajalliseen maailman kohdistuvat teot ovat iankaikkisesti olemassa muuttumattomina ajattomuudessa. Jumalan teoissa ilmenevä peräkkäisyys on vain ajallisen perspektiivin luoma harha.

Lisäksi eternalismi ratkaisee relationaalisen muutoksen ongelman. Klassisen teismin mukaan edes Jumalan ja universumimme välinen suhde ei saa muuttua, jotta Jumalan muuttumattomuus voisi säilyä. Jotta Jumalan ja ajallisen maailman välillä voisi olla relaatio, myös luomakunnan on oltava muuttumaton. Ongelma ratkeaa, koska eternalismin mukaan universumimme on ikuisesti olemassa täysin muuttumattomana, joten Jumalan relaatio universumiin säilyy muuttumattomana.

Luonnontieteestä tukea eternalismille?

Lisätukea eternalismille voidaan löytää luonnontieteestä: fyysikko Albert Einsteinin (1879–1955) vuonna 1905 kehittämästä erityisestä suhteellisuusteoriasta (special theory of relativity). Teorian mukaan fysikaaliset objektit eivät liiku pelkästään avaruudessa vaan myös ajassa. Mitä suurempi osa niiden liikkeestä kohdistuu avaruuden halki liikkumiseen, sitä pienempi osuus kohdistuu ajan halki liikkumiseen. Siten nopeasti liikkuville objekteille aika kuluu hitaammin. Arkielämässä tätä hidastumista on vaikeaa havaita, koska ajan kuluminen hidastuu merkittävässä määrin vasta valon nopeutta lähestyttäessä.

Erityisen suhteellisuusteorian mukaan samanaikaisuuden käsite on riippuvainen havaitsijan liikenopeudesta ja liikkeen suunnasta. Ilmiötä voi havainnollistaa ajattelemalla kahta toisistaan hyvin kaukana sijaitsevaa havaitsijaa. Jos havaitsija A on liikkeessä kohti havaitsijaa B, sellaiset tapahtumat, jotka tapahtuvat havaitsijan B näkökulmasta kaukana tulevaisuudessa ovatkin havaitsijan A näkökulmasta nykyhetkeä tai menneisyyttä.

Jos havaitsijat ovat hyvin kaukana toisistaan, pienikin ero heidän liikenopeudessaan ja -suunnassaan voi johtaa suureen eroon siinä, mitkä tapahtumat kuuluvat heidän näkökulmastaan nykyhetkeen. Siten havaitsijan A liikkuessa kohti hyvin kaukana olevaa havaitsijaa B esimerkiksi 10 kilometrin tuntinopeudella kuuluu A:n nykyhetkeen sellaisia tapahtumia, jotka B:n näkökulmasta ovat satojen vuosien päässä tulevaisuudessa.

Olisi ristiriitaista ajatella, että jokin tulevaisuuden tapahtuma on olemassa yhden tarkastelijan näkökulmasta, mutta se ei ole olemassa toisen tarkastelijan näkökulmasta. Siksi fysiikassa ja fysiikan filosofiassa on erityisen suhteellisuusteorian hallitsevana tulkintamallina näkemys, että kaikkien tulevaisuuden hetkien on oltava ennalta olemassa. Siispä menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus ovat samanarvoisesti olemassa. Tämä on tietysti kiistanalainen päätelmä, mutta se näyttää olevan fysiikassa ja sen filosofiassa yleisesti hyväksytty.

Fysiikassa tämän samanaikaisuuden tarkastelijasidonnaisuuden perustulkinta on, että elämme neliulotteisessa aika-avaruudessa, jossa aika on neljäs ulottuvuus ja rinnastettavissa kolmeen tilaulottuvuuteen eli pituuteen, leveyteen ja syvyyteen. Tällaista neliulotteista aika-avaruutta kutsutaan teorian kehittäjän matemaatikko Hermann Minkowskin (1864–1909) mukaisesti Minkowskin avaruudeksi. Ajan filosofiassa aika-avaruuden neliulotteisuudesta käytetään useimmiten nimitystä eternalismi.

Johtaako eternalismi tahdonvapauden puuttumiseen?

Keskiaikaisista neljästä klassisen teismin pääkehittäjistä ainut selkeä eternalismin kannattaja oli Anselm Canterburylainen (1033–1109). Anselm ajattelee Jumalan ajattomuuden olevan korkeampi dimensio, jossa ajallinen maailmamme sijaitsee ikuisena ja muuttumattomana.

Anselmin mukaan tosin ajallisesta näkökulmasta tarkasteltuna ajan virtaaminen on todellista. Universumi on muuttumaton vain Jumalan ajattomasta näkökulmasta. Anselm ei kuitenkaan selitä, miten aika-avaruus voi olla ajattomasta näkökulmasta muuttumaton, mutta ajallisesta näkökulmasta muuttuva.

Jumalan ajattomuuden vastustajat kyseenalaistavat yleensä Anselmin esittämän ratkaisun toteamalla, että jos aika-avaruus on eternalistinen, on ajan virtaamisen oltava illuusiota. Siten myös tahdonvapauden on oltava illuusiota: Jos tulevaisuus on samalla tavoin olemassa kuin menneisyys, ei nykyhetkestä käsin ole mahdollista muuttaa tulevaisuutta. Usein toistetun näkemyksen mukaan tahdonvapauden puuttuminen on ristiriidassa kristinuskon opin kanssa, koska se tekee moraalisesta vastuusta mahdottoman. (Tosin monet teologit ovat historiallisesti puolustaneet myös rajatumman tahdonvapauden ja moraalisen vastuun yhteensopivuutta.)

 

^{Kuva: Arkikäsityksemme mukaan tulevaisuuden vaihtoehtoiset tapahtumankulut ovat olemassa (ylempi kuvio). Jos kuitenkin tulevaisuus on ennalta olemassa, vain yksi mahdollinen tapahtumankulku voi toteutua, jolloin vaihtoehtoiset tapahtumankulut ovat vain illuusiota (alempi kuvio).}

Jumalan ajattomuuden kannattajat puolestaan ovat yleensä sillä kannalla, että eternalismista ei välttämättä seuraa tulevaisuuden ennaltamääräytyminen. Sen sijaan he katsovat ”ennalta” olemassa olevan tulevaisuuden olevan seurausta ajan virtaamisen prosessista, joka sisältää vapaan tahdon mukaiset teot. Siten he toteavatkin tulevaisuuden olevan ikään kuin ”jälkikäteen” olemassa, ajallisten tapahtumien seurauksena.

Ratkaisuna ajan kaksidimensionaalisuus?

Tutkimuskirjallisuudesta on löydettävissä yrityksiä neliulotteisen aika-avaruuden ja tahdonvapauden yhdistämiseksi. Parhaat ratkaisuyritykset perustuvat Anselmin alun perin esittämään ajatukseen, että ajalla on kaksi dimensiota. Ensimmäinen on ajan sisäinen dimensio, josta käsin tarkasteltuna tulevaisuuden potentiaaliset vaihtoehtoiset tapahtumankulut ovat aidosti olemassa. Toinen on ajan ulkopuolinen dimensio eli Jumalan perspektiivi, josta käsin tarkasteltuna koko aika-avaruus on olemassa alusta loppuun saakka toteutuneena.

Ideaa ajan kaksidimensionaalisuudesta on tutkinut esimerkiksi saksalainen teologi Karl Heim (1874–1958), joka oli Einsteinin läheinen ystävä. Heim sai ajatuksille tukea nimenomaan Einsteinin erityiseen suhteellisuusteoriaan pohjautuvasta oletuksesta aika-avaruuden olemassaolosta, jonka Heim tulkitsi Jumalan perspektiiviksi aikaan. Heimin tutkimusta käsittelee suomalaisen teologi Atso Eerikäisen väitöskirja Time and Polarity: the Dimensional Thinking of Karl Heim.

Nykyteologeista esimerkiksi Paul Helm on esittänyt ehdotelman ajan kaksidimensionaalisesta teoriasta. Helmin mukaan kaikki luodun maailman aika on olemassa Jumalalle ikuisesti ajattomuudessa. Helm ehdottaa, että jos ajan sisältä käsin tarkasteltuna ajalla olisikin haarautuva rakenne, voisi vapaa tahto olla yhdistettävissä aika-avaruuden ikuiseen olemassaoloon. Tällöin aika-avaruus olisi ajallisuudesta käsin tarkasteltuna haarautuva, jolloin tulevaisuuden vaihtoehdot olisivat aidosti olemassa. Helm ei kuitenkaan analysoi tarkemmin, millä tavoin haarautuvan aika-avaruuden malli tulisi määritellä.

Heim ja Helm jättävät kuitenkin ratkaisuehdotuksissaan kvanttifysiikan huomiotta. Väitöstutkimuksessani muotoilen ajan kaksidimensionaalisuuteen ja haarautuvan ajan malliin perustuvan ratkaisun soveltaen kvanttifysiikkaa ja erityistä suhteellisuusteoriaa.

Sovellan muotoilussani fyysikko David Bohmin (1917–1992) kehittämää implikaatti järjestys -teoriaa (implicate order theory). Bohm oli Einsteinin läheinen ystävä, joka pyrki teoriallaan yhdistämään erityisen suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan. Bohm ajattelee kvanttifysiikan osoittavan, että kaikki tulevaisuuden potentiaaliset tapahtumankulut ovat aidosti olemassa implikaatissa järjestyksessä, josta yksi niistä aktualisoituu nykyhetkessä.

Soveltaen Bohmin määritelmää kvanttifysiikan potentiaalisuuden käsitteestä teen oletuksen, että ajan ”sisäpuolelta” tarkasteltuna tulevaisuus on potentiaalisessa tilassa. Potentiaalisessa tilassa olevat tapahtumat ovat olemassa, mutta kaikkien mahdollisten potentiaalisten tapahtumien joukosta ei ole vielä valikoitunut se tapahtuma, joka tulee aktuaaliseksi eli toteutuneeksi.

Ajallisesta näkökulmasta tarkasteltuna tulevaisuuden potentiaaliset tapahtumankulut ovat siis aidosti avoimia. Jumalan näkökulmasta aika-avaruus puolestaan näyttäytyy alusta loppuun asti aktualisoituneena, aivan kuten erityisen suhteellisuusteoriassa pohjalta voidaan oletettaa. Näin on ehkä mahdollista sovittaa yhteen ajallisten olentojen tahdonvapaus ja tulevaisuuden ennalta olemassa oleminen.

^{Kuva: Presentismissä on olemassa vain nykyhetki. Eternalismissa kaikki hetket ovat samanarvoisesti olemassa, ja jonkin hetken havaitseminen nykyhetkeksi on vain subjektiivinen illuusio. Haarautuvan ajan mallissa tulevaisuus on potentiaalisessa tilassa ja tulee nykyhetkessä aktuaaliseksi.}

Huomionarvoista on, että haarautuvan aika-avaruuden teoriaan ei ole pakko yhdistää klassisen teismin mukaista oletusta Jumalan muuttumattomuudesta. Ilman klassista teismiäkin voidaan siis tehdä oletus, että kaikki fysikaalisen universumin ajan hetket ovat Jumalalle läsnä samalla kertaa. Jostain syystä tämä vaihtoehto on lähes täysin jätetty huomiotta nykytutkimuksessa, joka on polarisoitunut kaksintaisteluksi klassisen teismin ja Jumalan ajallisuuden (jota seuraavassa artikkelissa tarkastelemani persoollinen teismi edustaa) välille. Kaksintaisteluasetelmassa aika-avaruuden käsite yhdistetään yksioikoisesti klassiseen teismiin, jota sitten Jumalan ajallisuuden puolustajat pyrkivät kyseenalaistamaan.

Johtopäätökset

Klassisen teismin sisältämää ajatusta Jumalan ajattomuudesta on ollut vaikea sovittaa yhteen presentismin kanssa, jonka mukaan vain nykyhetki on todellinen. Toisaalta eternalismissa, jossa kaikki aika on samaan aikaan olemassa, on myös ongelmia, vaikka se vaikuttaakin vastaavan erityisen suhteellisuusteorian käsitystä ajan rakenteesta.

Vaikka klassinen teismi ei kaatuisi mihinkään ylitsepääsemättömään ristiriitaan, ovat monet kuitenkin kriittisiä sen perustana olevia filosofisia oletuksia kohtaan. Tarvitseeko välttämätön todella samaistaa muuttumattomaan? Tarkoittaisiko kyky kokea erillisiä ajan hetkiä välttämättä muutosta Jumalan varsinaisessa olemuksessa?

Artikkelin seuraavassa osassa esittelen tarkemmin klassisesta teismistä poikkeavia näkemyksiä ja pohdin, miten ne vaikuttavat näkemykseemme Jumalan ja ajan suhteesta. Esitän siinä myös oman näkemykseni, joka kyseenalaistaa Jumalan muuttumattomuuden ja ajattomuuden klassisen teismin kuvaamassa mielessä, mutta samalla kuitenkin säilyttää ajatuksen, että koko aika-avaruusjatkumo on samanaikaisesti olemassaoleva Jumalalle.

Kirjallisuus:

Eerikäinen, Atso (2000): Time and Polarity: The Dimensional Thinking of Karl Heim. Väitöskirja.

Greene, Brian (1999): The Elegant Universe: Superstrings, Hidden Dimensions, and the Quest for the Ultimate Theory. New York: Brockman Inc.

Greene, Brian (2004): The Fabric of Cosmos: Space, Time and the Texture of Reality. New York: Random House Inc.

Helm, Paul (2010): Eternal God: A Study of God Without Time. Oxford Scholarship Online. E-kirja.

Leftow, Brian (1991): Time and Eternity. New York, Ithica: Cornell University Press.

Mullins, Ryan (2016): The End of the Timeless God. Oxford: Clarendon. Oxford Scholarship Online, E-kirja.

Padgett, Alan (1992): God, Eternity and the Nature of Time. St. Martin’s Press, New York.

Rogers, Catherine (1997): The Anselmian Approach to God and Creation (Studies in the History and Philosophy). Edwin Mellen Press.

Rogers, Catherine (2016): The End of the Timeless God by R.T. Mullins. Faith and Philosophy. 33:4. 495-500.

Tallant, Jonathan (2005) Temporal Minimalism: The Metaphysics of Time and Temporality.           Väitöskirja. Durham E-theses.

Artikkelikuva: Grahamedenney @ Flickr