Kirja-arvio, Vieraskynä / Sami Pihlström / 8.1.2019

”Ei tule vaivatta vapaus” – Huomioita Aku Visalan Vapaan tahdon filosofiasta

Jos meillä ei olisi vapaata tahtoa, emme voisi olla vastuussa teoistamme emmekä siten toimia moraalisesti sen enempää oikein kuin väärinkään. Toisaalta vapaa tahto ei aivan ongelmattomasti sovi luonnontieteelliseen maailmankuvaan.

Keskustelu vapaan tahdon ja determinismin suhteesta on ollut varsin vilkasta viime vuosikymmeninä, ja Aku Visala tarjoaa uudessa kirjassaan erinomaisen johdatuksen tähän niin filosofian kuin teologiankin kannalta olennaiseen aihepiiriin.

Vapaan tahdon pohtiminen tuo aina mieleeni anekdootin opiskeluajoilta. Eräät determinismin totuudesta vakuuttuneet opiskelijatoverini Helsingin yliopiston filosofian laitoksella olivat joskus 1990-luvun alussa lähdössä pelaamaan biljardia. Ajattelin, että biljardi toki sopii hyvin determinismiin, jonka mukaan maailma muistuttaa biljardipallojen törmäilyä toisiinsa järkähtämättömien luonnonlakien mukaisesti, mutta kysyin silti, mitä mieltä on ryhtyä pelaamaan biljardia tai mitään muutakaan, jos lopputulos on etukäteen määräytynyt (oletettavasti jo alkuräjähdyksessä) eikä kumpikaan pelaaja voi siihen vaikuttaa. Vastaus oli ilmeinen: ”On vain pakko pelata – minkäpä sille voi?”

Uskonnonfilosofian dosentti, akatemiatutkija Aku Visala on julkaissut perusteellisen ja asiantuntevan suomenkielisen kokonaisesityksen vapaan tahdon ja determinismin välienselvittelystä nykyisessä analyyttisessä filosofiassa. Kirja on monin tavoin tervetullut: se selvittää huolellisesti erilaisia vapaaseen tahtoon liittyviä filosofisia ja tieteellisiä ongelmia, erottaa hienovaraisesti determinismin, indeterminismin, libertarismin, kompatibilismin ja inkompatibilismin versioita ja erittelee niiden puolesta ja niitä vastaan esitettyjä argumentteja, pohtii tieteen ja filosofian suhdetta tämän erityisen ongelma-alueen kannalta sekä arvioi vapaan tahdon problematiikan merkitystä elämässämme ylipäänsä.

Visala on käynyt läpi kunnioitettavan määrän vapaata tahtoa käsittelevää filosofista ja tieteellistä nykykirjallisuutta ja esittää keskustelusta harkitun kriittisen arvionsa. Hän ei asetu dogmaattisesti millekään tietylle kannalle vaan esittelee eri suuntiin vieviä argumentteja sekä niiden ongelmia ja taustaoletuksia. Hän onnistuu näin merkittävästi laajentamaan filosofiaan perehtyneenkin lukijan käsitystä siitä, millaisessa tiheikössä vapaa tahto vs. determinismi -kiistassa tällä hetkellä kuljetaan.

Kirja on selkeästi jäsennelty yhdeksään päälukuun. Johdannon (luku 1) jälkeen luvussa 2 kysytään, mitä merkitystä vapaalla tahdolla on erityisesti inhimillisen autonomian ja vastuun kannalta. Luvussa 3 paneudutaan tarkemmin vapaan tahdon ja moraalisen vastuun suhteeseen. Luvussa 4 esitellään determinismiä sekä yhteensopivuusongelmaa eli kysymystä siitä, sopivatko determinismi ja tahdon vapaus jossakin mielessä yhteen.

Seuraavissa luvuissa käsitellään perusteellisesti tässä debatissa esitettyjä pääkantoja (monissa eri variaatioissaan) ja niiden tueksi tai niitä vastaan tarjottuja argumentteja: vapaan tahdon hyväksyvää ja determinismin kieltävää libertarismia (luku 5), yhteensopivuutta korostavaa kompatibilismia ja sen torjuvaa inkompatibilismia (luku 6) sekä vapautta epäilevää tai sen kiistävää skeptisismiä (luku 7). Luvuissa 8 ja 9 kuvaa täydennetään filosofian lisäksi empiirisestä tutkimuksesta, muun muassa neurotieteestä, ammennetuin argumentein.

Ehkä olisi ollut hyvä päättää kirja erilliseen lyhyeen loppulukuun, joka olisi kiteyttänyt nimenomaan tekijän oman käsityksen asiasta. Lukijaystävällisessä teoksessa on tiukan skolaarisen viittausapparaatin sijasta luvuittain etenevä ”Lisälukemista”-jakso sekä perusnäkemysten havainnollinen kaavio (309) ja asiantuntevasti laadittu sanasto.

Vapaudellakin on historiansa

Visalan kanssa on helppoa olla samaa mieltä vapaaseen tahtoon liittyvien filosofisten kysymysten polttavuudesta. Harva filosofinen teema on – varmaankin myös monien ei-filosofien mielestä – niin ilmeisellä tavalla relevantti elämämme ja itseymmärryksemme kannalta kuin vapaa tahto. En ole myöskään eri mieltä pyrkimyksestä puolustaa vapaata tahtoa tai ainakin sen mahdollisuutta nykyisessä tieteellisessä maailmankuvassa. Visala on uskoakseni oikeassa siinä, ettei nykytieteestä tule tehdä suoraviivaisia vapaan tahdon kannalta skeptisiä johtopäätöksiä. Hän on myös tärkeän asian äärellä muistuttaessaan, että vapaata tahtoa koskevilla filosofisilla käsityksillämme voi olla merkittävääkin vaikutusta siihen, miten elämäämme elämme.

Koska arvioijan on aina löydettävä arvioinnin kohteesta jotakin parannettavaa, tahdon kuitenkin esittää kirjasta muutaman pienen varauksen. Ensinnäkin lukija huomaa helposti, kuinka vahvasti teos painottuu viime vuosikymmenien ja aivan viime vuosienkin akateemiseen keskusteluun. Historiallisia edeltäjiä toki mainitaan, mutta itse argumentaatiota leimaa eräänlainen historiattomuus. Vapaan tahdon filosofian suurimpiakaan klassikkoja, kuten Immanuel Kantia, William Jamesia tai Jean-Paul Sartrea, ei käsitellä juuri tällaisia mainintoja enempää (sen sijaan ”klassikoiksi” kutsutaan jopa 1990-luvulla ilmestyneitä kontribuutioita).

Näkökulman historiattomuus paljastuu paikoin hieman tahattoman tuntuisesti. Esimerkiksi vapaan tahdon omaavaa ”itseohjautuvaa moraalista toimijaa” luonnehditaan sanomalla, että tällainen henkilö toimii ”omasta halustaan ja velvollisuudentunnosta eikä pelkästä halusta välttää rangaistusta tai saada toisilta suosiota” (38). Viattoman lauseen pinnan alla piilee kokonainen vuori filosofian historiaa, erityisesti Humen ja Kantin näkemyserot moraalin perusluonteesta: Kantin mielestä (mutkikkaan asian yksinkertaistaen) omista haluistaan toimiva nimenomaan ei ole vapaa, vaan ainoastaan järjen itselleen autonomisesti asettaman moraalilain perusteella toimiminen on varsinaisessa mielessä vapaata.

Nyt Kant esiintyy kirjassa vain ensimmäisen persoonan subjektiivisen näkökulman ja luonnontieteiden objektiivisen näkökulman välisen erottelun kontekstissa (235-236), mutta tässä yhteydessä Kantia tuntematon lukija voi saada harhaanjohtavan käsityksen siitä, että Kantin mukaan vapaudessa olisi kyse vain jonkinlaisesta subjektiivisesta vapauden tuntemuksesta.

Toki vapaus on Kantille niin sanottu käytännöllisen järjen postulaatti eikä esimerkiksi puhtaiden ymmärryskäsitteiden eli kategorioiden kaltainen kokemuksen mahdollisuuden välttämätön (konstitutiivinen, transsendentaalinen) ehto, ja tässä mielessä se jää tavallaan vähemmän objektiiviseksi kuin esimerkiksi kausaliteetin kategoria, mutta postulaattinakin se on jotakin muuta kuin vain arkikokemuksen subjektiivinen vaikutelma; siihen on sitouduttava, jotta moraalinen toiminta olisi mahdollista, ja moraalin mahdollisuuden skeptinen epäily olisi eräänlainen non-starter, josta ei kantilaisesta näkökulmasta ole kovin mielekästä keskustella.

Toiseksi voidaan pohtia, syventääkö Visala sittenkään ratkaisevalla tavalla ymmärrystämme tahdonvapauden filosofisesta relevanssista, vaikka hän sitä varmasti erittäin paljon laventaakin. Kirja käsittelee olennaisesti ongelmaa, joka syntyy vapauden sovittamisesta luonnontieteelliseen maailmankuvaan. Monelle juuri tämä toki on suuri ongelma, ja esimerkiksi William Jamesin nuoruuden syvä masennus 1870-luvun alussa aiheutui tiettävästi nimenomaan huolesta, jonka mukaan deterministinen luonnontiede osoittaisi moraalisen vastuun illusoriseksi.

Toisaalta erityisesti eksistentialismin traditiossa pulmana ei ehkä niinkään ole se, kuinka vapaus voidaan pelastaa tieteelliseltä determinismiltä, vaan pikemminkin se, että olemme (Sartren sanoin) ”tuomittuja vapauteen”. Emme pääse pakoon vapauttamme emmekä siten vastuutamme elämästämme (”ihmiskunnan edessä”, Sartre-siteerausta jatkaen). Moni eksistentialistinen ”sankari” (tai antisankari) varmaankin toivoisi, ettei olisi vapaa (tai ainakaan niin radikaalilla tavalla vapaa kuin on), ja olisi helpottunut, jos determinismin tieteelliseen ilosanomaan voitaisiinkin vain tyytyä. Kovin harvalta, ehkä Albert Camus’n Sivullisen Mersault’ta lukuun ottamatta, oman vapauden sivuuttaminen kuitenkaan onnistuu. Esimerkiksi Fedor Dostojevskin vimmaisten henkilöhahmojen ongelmana ei ole se, ovatko he ”todella” vapaita, vaan se, että he ovat vapaita ja siten vastuussa kaikesta ja kaikille – eivätkä mahda sille mitään.

Tämän eksistenssifilosofisen vapauden tematisoinnin tradition – Dostojevskin ja Kierkegaardin kaltaisista protoeksistentialisteista Sartren, Camus’n ja Levinasin kaltaisiin 1900-luvun jälkipuolen ajattelijoihin – käsillä oleva kirja jättää sivuun, sinänsä toki rajausperustein aivan ymmärrettävästi.

Spesifimpi, erityisesti suomalaisen filosofian historiaan liittyvä pieni puute on nähdäkseni Georg Henrik von Wrightin tuotannon laiminlyönti lyhyttä mainintaa (281) lukuun ottamatta. Etenkin von Wrightin puolustamaan praktiseen syllogismiin inhimillisen toiminnan selittämisessä olisi ollut luontevaa viitata tarkasteltaessa halujen ja päämäärien sekä näiden toteuttamisen ehtoja koskevien uskomusten suhdetta tai selittämisen ja ymmärtämisen suhdetta (esim. 40, 128-132).

Selittämisen ja ymmärtämisen vastakkainasettelu jää tässä ohueksi, jos ei oteta huomioon von Wrightin kehittämää näkemystä, jonka mukaan praktinen syllogismi on nimenomaan päämäärähakuisen inhimillisen toiminnan – tekojen – selittämisen malli, joka poikkeaa luonnontieteille ominaisesta luonnonlakeihin vetoavasta kausaalisesta selittämisestä.

Voiko vapauden valita vapaasti?

Visala viittaa kiinnostavasti empiirisiin tutkimustuloksiin, jotka näyttäisivät tukevan sitä, että usko tahdonvapauteen vahvistaa toisten huomioon ottamista sekä siten moraalista ja sosiaalista käyttäytymistä (44-45). Tältä pohjalta tahdonvapautta voisi siis olla perusteltua puolustaa riippumatta siitä, onko meillä ”todella” vapaata tahtoa vai ei.

Tästä ajaudutaankin jo totuutta ja todellisuutta koskeviin perustaviin kysymyksiin. Edellä mainittu James katsoi perustelluksi puolustaa pragmaattisesti vapauden todellisuutta – ja sovelsi näin tavallaan pragmaattista totuus- ja todellisuuskäsitystään tahdonvapauden ongelmaan.

Tämä toisaalta jo edellyttää sitoutumista vapauteen: meidän on voitava vapaasti harkita, millä perusteilla vapauteen on aihetta uskoa. James kirjoittikin vuonna 1870 henkisestä romahduksestaan toipuessaan, että hänen ”ensimmäinen vapaan tahdon teko[nsa] on uskoa vapaaseen tahtoon”: ”My first act of free will shall be to believe in free will.”

Emme näytä pääsevän eroon vapaudesta silloinkaan, kun joudumme vapaasti ja vastuullisesti harkitsemaan, onko meidän aihetta uskoa vapauteen vai determinismiin (ja millä perusteella).

Tähän taitaa Visalakin lopulta päätyä. Viimeisen luvun ”ohjaavaa minuutta” käsittelevien tarkastelujensa pohjalta hän toteaa kannattavansa tahdonvapautta ja pohtii vihdoin hiukan yllättäen, onko lopulta mitään väliä ”sillä, mitä neurotieteilijät, fyysikot ja metafyysikot sanovat determinismin totuudesta” (275). Juuri tuosta kysymyksestä on tosin ennen tätä loppulausetta jauhettu liki kolmesataa sivua. Varmastikaan Visala ei halua vihjata, että hänen kirjoittamansa olisi mahdollisesti irrelevanttia siksi, ettemme kuitenkaan pääse eroon uskostamme vapauteen, sanoivatpa sitä vastaan argumentoivat mitä tahansa.

Loppulauseen valossa voidaan kuitenkin kysyä, kenelle kirja on oikeastaan kirjoitettu ja kuka (millainen ”ohjaava minuus”) sen itse asiassa on kirjoittanut. On (aina jo) oletettava vapaa minä, jotta vapaudesta päästään edes mielekkäästi keskustelemaan. Eikä tämä koske vain kirjoittajaa, vaan myös lukijaa, joka on vastuussa lukemastaan kuten kirjoittaja kirjoittamastaan. Toivon mahdollisimman monen lukijan vapaasti poimivan tämän kirjan luettavakseen.

Kuva: davide ragusa@Unsplash.com

Ylös