Vieraskynä / Ritva Palmén / 13.5.2020

Orjattaresi keskiajalla – Jaakobin perhe ja Margaret Atwoodin The Handmaid’s Tale

Moni muistaa Mooseksen ensimmäisessä kirjassa olevan tarinan Jaakobin laajennetusta perheestä, erityisesti kohdan missä Jaakob rakastuu Raakeliin, mutta joutuu ensin naimaan hänen siskonsa Lean.

Lea on hedelmällinen nainen, joka saa paljon lapsia. Raakel sen sijaan kärsii hedelmättömyydestä. Hän ehdottaa ongelmaan ratkaisuksi sijaissynnyttäjää, orjatartaan Bilhaa, aivan kuten saamme seuraavasta Genesiksen katkelmasta lukea (1. Moos. 30: 1–3):

Kun Raakel näki, ettei hän saanut lapsia, hän alkoi kadehtia sisartaan ja sanoi Jaakobille: »Auta minua saamaan lapsia, tai muuten minä kuolen!» Jaakob suuttui Raakelille ja sanoi: »Olenko minä muka Jumala? Minäkö olen estänyt sinua saamasta lapsia?» Raakel sanoi: »Tuossa on orjattareni Bilha. Tee hänen kanssaan lapsia, jotka tulevat minun omikseni. Näin minustakin voi tulla äiti.» Raakel antoi orjattarensa Bilhan Jaakobille vaimoksi, ja Jaakob yhtyi häneen. Bilha tuli raskaaksi ja synnytti Jaakobille pojan. Silloin Raakel sanoi: »Hän on kuullut rukoukseni ja antanut minulle pojan.» Sen vuoksi Raakel antoi pojalle nimeksi Dan. Sitten Raakelin orjatar Bilha tuli uudelleen raskaaksi ja synnytti Jaakobille toisen pojan. Raakel sanoi: »Minä olen käynyt sisareni kanssa ankaran kamppailun, ja nyt olen voittanut.» Ja hän antoi pojalle nimeksi Naftali.

Tässä kirjoituksessa pohdin Jaakobin perhettä koskevan kertomuksen erilaisia tulkintoja modernissa romaanissa ja keskiaikaisessa hengellisessä harjoituksessa. Tavoitteena ei ole näiden ajallisesti ja paikallisesti kaukana toisistaan olevien tekstien täysimittainen vertailu. Ennemminkin haluan osoittaa, miten kirjoittajat tuottavat eri aikakausina yhä uusia tulkintoja Raamatun tekstistä, jonka avulla he voivat esittää tehokkaasi keskeisiä teesejään ihmisestä, yhteiskunnasta tai todellisuuden luonteesta. Sama perustarina toimii fundamentalistisen yhteiskuntajärjestyksen perusteluna ja tuon järjestyksen kritiikkinä, ihmisen sielun perusrakenteiden mallina ja luonnollisen teologian motivoijana.

Margaret Atwoodin tunnettu romaani “The Handmaid’s tale” (Orjattaresi), alkaa viittauksella edellä mainittuun Genesiksen tekstiin. Orjattaresi on kirjoitettu vuonna 1985, mutta se on saanut paljon uutta julkisuutta ja sen ääreen on palattu HBO:n televisiosarjan parissa vuodesta 2017 lähtien. Atwood on itse toiminut sarjan avustavana tuottajana ja hänellä on siinä jopa cameo-rooli. Monet kommentaattorit ovat analyyseissään linkittäneet sarjan tapahtumat Yhdysvaltojen poliittiseen nykytilanteeseen ja pohtineet mahdollisia vastineita sarjan (ja kirjan) sekä Donald Trumpin presidenttikauden välillä.

Raamatun kertomus Jaakobin perheestä on inspiroinut Atwoodia luomaan fiktiivisen lähitulevaisuuteen sijoittuvan maailman, joka perustuu Raakelin ja Bilhan tarinaan. Romaanissa on oikeastaan kaksi tulkinnallista tasoa, uutta järjestystä edustavien ”Jaakobin poikien” fundamentalistinen tulkinta Jaakobin perheestä ja Atwoodin oma metatason tulkinta orjattaren tarinasta. Romaanissa Jaakobin pojat ovat perustaneet totalitaristisen ja teokraattisen valtion, Gileadin. Gilead tulkitsee Raamattua tarkoitushakuisesti ja vääristellen, rajoittaa jyrkästi naisten oikeuksia ja rakentaa vanhatestamentillista ja hierarkkista yhteiskuntaa, jossa sukupuolten välinen kanssakäyminen on tarkoin säädeltyä.

Jaakobin pojat ovat onnistuneet vallankumouksessa, sillä yhteiskuntarauhaa on perustavalla tavalla järkyttänyt ihmisten lisääntymisterveyden ja hedelmällisyyden nopea heikkeneminen. Alhaisesta syntyvyydestä on seurannut väestön ikäjakauman vääristymä ja tarve kontrolloida lisääntymiseen vaikuttavia tekijöitä. Gileadin päätavoitteena onkin edistää syntyvyyttä ja määritellä ne perheet, jotka ovat sopivia toimimaan lasten vanhempina.

Gileadissa naiset on luokiteltu eri ryhmiin sen mukaan, ovatko he tiukkojen seksuaalimoraalisten standardien mukaisesti puhtaita, kenen kanssa he ovat naimisissa ja mikä on heidän oletettu lisääntymiskyvykkyytensä. Hierarkian huipulla ovat komentajien eli hallitsevan luokan vaimot. Alemmissa luokissa olevat naiset ovat joko palvelijoita (martat ja säästövaimot), naisten kouluttajia (tädit) tai orjattaria. Orjattaret ovat lisääntymiskykyisiä naisia, joita pidetään moraalisesti kelvottomina henkilöinä (esim. eronneet, lesbot tai abortin tehneet).

Orjattaria koulutetaan tuleviin tehtäviinsä Raakel ja Lea –koulutuskeskuksissa, jonka jälkeen heidät siirretään määrättyyn perheeseen isännän raiskattavaksi. Päämääränä on saada orjatar synnyttämään terve lapsi, jonka perhe voi adoptoida omakseen. Koko yhteiskuntarakenne perustellaan vetoamalla Genesiksen tarinaan Jaakobin perheestä, erityisesti muistuttamalla Raakelin ja Bilhan eri tehtävistä. Alkuperäisen tarinan perheasetelma toistuu yllättävänkin samanlaisena Gileadin laajennetussa tulkinnassa, jossa yhden perheen lisääntymisratkaisut laajennetaan koskemaan koko yhteiskuntaa. Toisin kuin Raamatun tekstissä tai Gileadin tulkinnassa naisten eri rooleista, Orjattaresi ei kuitenkaan keskity hallitsevan luokan kertomuksiin, vaan keskittyy kuvaamaan orjattarien elämää.

Atwoodin tarina on yksityiskohtainen ja hieno kuvaus ihmisistä ja heidän kohtaloistaan dystooppisessa patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Se päättyy hämmentävästi kohtaukseen, jossa ryhmä tutkijoita analysoi Gileadista jälkeen jäänyttä aineistoa ja pohtii tutkijoiden ja tutkittavan aineiston välistä historiallista kuilua sekä sitä, voivatko tutkijat tuomita moraalisesti menneiden aikojen kulttuureita. Osallistujat ovat ilmeisen innoissaan orjattaren tarinan lumovoimasta ja pyrkivät ymmärtämään sitä parhaansa mukaan. Väkivaltainen asetelma jatkuu, kun miestutkijat konstruoivat tapahtumien kulkua ja pohtivat naisten rooleja sekä orjattaren toimijuutta (tai sen puutetta) Gileadissa. Atwood tuntuukin tässä loppunäytöksessä kysyvän, mikä on tutkijoiden ja tarinan käyttäjien oma vastuu kertomusten tulkinnoissa. Kuka määrittelee oikeat tulkinnat, mitkä ovat keskeisiä kertomuksia ja mihin tarkoituksiin näitä kertomuksia halutaan käyttää?

Atwoodin ajatuksia herättävä versio raamatullisesta orjattaren tarinasta ei ole tietenkään ensimmäinen, joka on laadittu Jaakobin perhesaaga mielessä. Atwood on itse maininnut, miten hänen kirjassaan on hyödynnetty osia Geoffrey Chaucer’n keskiaikaisesta klassikosta The Canterbury Tales (1387-1400) (Canterburyn tarinat), joka puolestaan nojautuu William Langlandin keskienglantilaiseen teokseen Piers Plowman (c.1360-c.1387).  Langlandin runoelmassa näkyy voimakkaasti Rikhard Pyhäviktorilaisen (1173) teoksen, Benjamin Minorin vaikutus. Seuraavaksi siirrymme katsomaan, miten Rikhard käsittelee naisia ja hedelmättömyyteen liittyviä teemoja 1100-luvulla.

Rikhard Pyhäviktorilainen ja personifikaatiot Benjamin Minorissa

Rikhard Pyhäviktorilainen oli skotlantilainen teologi, joka kirjoitti 1100-luvulla pariisilaisessa Pyhän Viktorin luostarissa useita hengellisiin harjoituksiin liittyviä teoksia. Monissa näistä teoksista Rikhard hyödyntää erilaisia Raamatun tekstistä nousevia allegorioita, joissa pyritään selittämään Raamatun hengellisen tulkinnan avulla jotakin keskeistä opillista kysymystä tai esimerkiksi sielun rakennetta. Eräs tunnetuimmista hänen kirjoituksistaan on Benjamin Minor, nuorille noviiseille suunniteltu opaskirja, jonka tarkoitus on opastaa henkilöä itsetuntemukseen, kontemplaatioon ja mystiseen unioon Jumalan kanssa. Tästä tulee myös teoksen alkuperäinen nimi, De preparatione animi ad contemplationem, eli sielun valmistautumisesta kontemplaatioon.

Rikhardin teos on kirjoitettu ennen varsinaisen korkeaskolastiikan alkua, jolloin teologit käyttivät mielellään Raamatun tekstin eri tulkintoja filosofisen teologiansa tukirakenteena. Rikhardin teoksesta tekee vaikuttavan sen käyttämä metodi eli personifikaatioihin perustuva allegoria. Sen mukaan sielun osia ja sen eri kykyjä voidaan esittää mieleenpainuvasti käyttämällä personifikaatioita. Jaakobin perhe ja sen polyamoriset suhteet tarjoavat erinomaisen taustakertomuksen, jossa erityisesti naishahmot kuvaavat sielun eri osia. Keskiajalla luostarissa kirjoittaneen miehen kuvaukset naisten hedelmättömyydestä, synnytyksistä ja lasten kasvatuksesta ovat kiinnostavaa luettavaa. Kun noviisi seuraa Jaakobin edesottamuksia ja tutustuu hänen vaimoihinsa sekä heidän orjattariinsa, hän voi tutkia oman sielunsa peruslainalaisuuksia ja dynamiikkaa. Ihmisen sielu on Rikhardin mukaan kuin kasvava perhe, jossa jokaisella henkilöllä on oma erityinen tehtävänsä.

Vaikka Margaret Atwoodin ja Rikhard Pyhäviktorilaisen versiot Jaakobin perheestä, hänen vaimoistaan ja lapsistaan on kirjoitettu satojen vuosien päässä toisistaan ja tyystin eri konteksteissa, niissä on sama perusidea. Molemmissa kertomuksissa patriarkaatti sanelee yhteisöllisen toiminnan perusrakenteet, mutta kertomukset ovat naisten tarinoita, joissa naisten väliset yhteistyösuhteet ja myös väkivalta ovat keskeisiä elementtejä. Niissä molemmissa myös esitetään lisääntyminen inhimillisenä perustarpeena, sekä kuvataan hedelmättömyyden aiheuttamaa ahdinkoa, jolla perustellaan vallankäyttöä ja erilaisia kontrollipyrkimyksiä.

Kun Atwoodin teos on silmiä avaava yhteiskunnallis-poliittinen pamfletti, Benjamin Minorin tavoitteena on opettaa noviisille täydellistä itsetuntemusta. Rikhard viittaa kreikkalaisen tradition klassiseen ajatukseen ”tunne itsesi” (gnôthi seauton), ja muistuttaa, miten sielun täytyy harjoittaa itsetutkiskelua noustakseen Jumalan tuntemiseen. Ihminen löytää pysyviä jälkiä luojastaan omasta sielustaan, sillä Genesiksen ensimmäisessä luvussa on kirjoitettu: ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme (Gen. 1: 26).”

Rikhardin teologinen antropologia perustuu ajatukselle, jonka mukaan Jumalan kuva (imago) viittaa ihmisen rationaalisuuteen, kun taas Jumalan kaltaisuus (similitudo) viittaa sielun affektiivisuuteen.  Ihmisen sielussa on järjen ja tunteen kaksoisvoima (gemina vis). Järki (ratio) sisältää kaiken tiedonmuodostukseen liittyvän sielun toiminnan ja tunne (affectus) ihmisen tunne-elämän ja tahdon toiminnan.

Benjamin Minorissa sielun kaksoisvoimaa, järkeä ja tunnetta, edustavat sisarukset Raakel ja Lea. Jaakobin, eli sielun on mentävä naimisiin ja saatava lapsia näiden molempien naisten kanssa. Kuten Genesiksen kertomuksessa, myös Benjamin Minorissa sielun on ensin työskenneltävä Lean, eli affektiivisen sielunosan kanssa. Tämä tunnetyö on raskasta, mutta hedelmällistä. Lea saa runsaasti lapsia, joiden syntymää ja kehitystä seurataan tarkkaan. Tekstin ohjeistusta seuraten noviisi ’synnyttää’ mielessään ensimmäiset neljä järjestynyttä ja hallittua tunnetta, joita kutsutaan myös hyveiksi. He ovat Ruben (rangaistuksen pelko, timor), Simeon (suru katumuksessa, dolor), Leevi (toivo anteeksiantamuksesta, spes) ja Juuda (oikeuden rakastaminen, amor). Myöhemmin Lean orjatar Silpa synnyttää veljekset nimeltään Gad (kohtuullisuus, pidättäytyminen, abstinentia) ja Asser (kärsivällisyys, patientia).

Nämä pojat Lea adoptoi omakseen. Lean viimeiset pojat ovat Isaskar (sisäinen ilo, gaudium) ja Sebulon (viha paheita kohtaan, ira). Jaakob ja Lea saavat myös yhden tyttären, kauniin ja ihana Dinan, joka edustaa sielussa syntyvää oikeanlaista häpeän tunnetta (pudor). Lasten (tunteiden) huomattava määrä näkyy siinä, miten suurin osa Benjamin Minoria käsittelee juurikin ihmisen tunne-elämää. Rikhard korostaa sielun affektiivisen osan merkitystä monissa teoksissaan ja hänen tunneteoriansa edustaa kristillistä hyveajattelua, johon yhdistyy elementtejä antiikin filosofian tunneteorioista.

Affektiivisen sielunosan lisäksi Benjamin Minorissa käsitellään myös rationaalisen sielunosan toimintaa. Jaakobin suuresti rakastama Raakel edustaa järkeä. Rikhard kirjoittaa:

”Olen rakastanut ja etsinyt häntä nuoruudestani saakka, olen halunnut hänet morsiamekseni ja minusta on tehty hänen kauneutensa rakastaja. … Mikään ei ole kiihkeämmin rakastettu ja ihanampaa omistaa kuin viisaus. Siksi kaikki haluavat olla viisaita, mutta vain harvat pystyvät siihen”.

Jaakobin palava rakkaus Raakelia kohtaan kertoo tästä viisauden kaipuusta, sillä sielu haluaa järjen omakseen ja on valmis väsymättä tekemään työtä saavuttaakseen päämääränsä.  Raakel-ratio tarkoittaa kauneutta, oikeaa oppia ja viisautta. Raakel meditoi, kontemploi, tekee erotteluja ja ymmärtää. Inhimillinen järki voi muuttua Raakelin edustamaksi järjeksi, jos korkein ja todellinen viisaus valaisee sitä.

Rikhardin käyttämän järjen käsitteen taustalla vaikuttaa augustinolainen illuminaatioteoria, jonka mukaan jumalallinen valo valaisee inhimillisen järjen, niin että se kykenee lähestymään totuutta.  Järkensä avulla ihminen voi tutkia näkyviä ja näkymättömiä luotuja kohteita ja niiden erilaisia ominaisuuksia, ja ennen kaikkea oman sielunsa näkymättömiä ominaisuuksia.  Järki onkin itsessään jo lähes kuin sielu. Tämä kyky arvioi ja harkitsee sekä osana tiedonhankintaa että moraalisissa kysymyksissä.

Kuten Atwoodin romaanissa, myös Benjamin Minorissa kunnialliset naimisissa olevat naiset eivät ryntäile kaduilla katselemassa maailman touhotuksia, vaan ovat sisällä omissa kodeissansa. Raakelin kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että inhimillinen järki ei voi käyttää ulkoisia aistihavaintoja pyrkiessään saavuttamaan tietoa. Hänen on siis turvauduttava orjattareensa Bilhaan eli mielikuvitukseen (imaginatio), joka pystyy liikkumaan myös ulkomaailmassa ja tuomaan sieltä tarvittavaa materiaalia eli aistihavaintoja järjen käytettäväksi.

Rikhardin ajattelussa on selkeästi näkyvissä uusplatonistinen luonnollinen teologia. Kuten monet muut kristillistä uusplatonismia korostavat teologit, hän viittaa Roomalaiskirjeen muotoiluun, jonka mukaan Jumalan näkymättömät ominaisuudet ja hänen ikuinen voimansa ovat maailman luomisesta saakka olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan (Rom. 1: 20). Aistittavat kohteet (sensibilia) ovat perustavia inhimillisen tiedonmuodostukselle, sillä sielu voi käyttää luotuja objekteja peileinä (speculum), joiden avulla se voi kohota näkymättömien kohteiden tarkasteluun.

Materia tarjoaa auttavan käden (manuductio materialis) joka johdattaa ihmisen tutkimaan maailmassa vallitsevia rationaalisia prinsiippejä ja luonnon lainalaisuuksia. Ulkoiset aistit vastaanottavat aistimuksia ja siirtävät ne suoraan eteenpäin kohti mielen kykyjä eli ensin mielikuvitukselle (imaginatio). Mielikuvitus toimii aistien avulla kerätyn, materiaalisen aistimusmassan parissa, aistien ja järjen välissä. Mielikuvituksen toiminta-alue on laaja. Sillä on läheinen kontakti viiteen aistiin, mutta järjen palvelijana sen ominaisuuksissa on lähes rationaalisia piirteitä. Näissä muotoiluissa on ilmeistä Boethiuksen (k. 524) filosofisen teologian vaikutus.

Mielikuvitus on järjelle hyödyllinen, jopa välttämätön apulainen, mutta myös häiriötekijä. Mielikuvitukselta puuttuu harkintakyky, se kuljettaa aivan kaikkea materiaalia järjen käyttöön. Näin ollen mielikuvitus on toisinaan kuin loputtomasti lörpöttelevä juoruämmä, jolta järki ei saa hetken rauhaa. Mielikuvituksen välttämättömyys ihmisen rationaaliselle toiminnalle on selvää, mutta kontemplaatioon valmistuvan ihmisen on ymmärrettävä varautua sen aktiivisuuden mukanaan tuomiin lieveilmiöihin. Aivan kuten Atwoodin orjattaria, myös mielikuvitusta täytyy kontrolloida tarkasti.

Lapsettomuus ja synnytykset Benjamin Minorissa.

Mooseksen kirjasta saakka Raakel muistetaan Jaakobin lempivaimona, joka kärsii lapsettomuudesta. Lapsettomuuskuvaukset Benjamin Minorissa ovat kiintoisia siinä mielessä, Raakel-järjen toimintaa kuvataan hyvinkin tunnepitoisena. Järki kärsii, itkee ja on tuskissaan. Järki on kateellinen, koska Lea-affektiolla on paljon lapsia. Se haluaa tietää, mutta ei pysy synnyttämän ymmärrystä. Epätoivon vallassa Raakel turvautuu orjattareensa Bilhaan, jonka hän antaa Jaakobille maattavaksi. Bilha tulee raskaaksi ja synnyttää kaksi poikaa. Raakel adoptoi nämä pojat omikseen ja saa näin lapsia itselleenkin. Lapset ovat nimeltään Dan ja Naftali, eli Jaakobin perhe lisääntyy kahdella pojalla. Rikhardin kertomuksessa Bilhan synnyttämät, mutta Raakelin adoptoimat lapset edustavat rationaalista mielikuvitusta. Rationaalisen mielikuvituksen avulla ihminen voi kontrolloida järjen käyttämiä mielikuvia. Näitä kuvia voi ihminen oman tahtonsa mukaan yhdistellä, erottaa, pienentää ja suurentaa. Rikhard antaa esimerkin: ”Olemme nähneet kultaa ja olemme nähneet talon, mutta emme ole koskaan nähneet kultaista taloa. Kuitenkin me voimme kuvitella mielessämme kultaisen talon, jos niin tahdomme”. Eläin ei pysty tällaiseen.

Orjattaren myöhemmät vaiheet eivät Rikhardia kiinnosta, keskeistä on kuvata tiedon hankinnan etenemistä ja sitä, miten ihminen tukeutuu mielikuvituksensa toimintaan. Ihminen pyrkii käyttämään järkeään ja lähestymään todellisuuden rationaalisia prinsiippejä, mutta joutuu siis ennen tätä tyytymään mielikuvitukseen ja sen tutkimiin näkyviin kohteisiin. Rikhard sanoo selkeästi, että mielikuvituksen käyttäminen on ensimmäinen askel kaikille niille, jotka pyrkivät näkymättömien kohteiden tietämiseen.

Rikhardin muissa teoksissa esiintyy ajatus siitä, miten mielikuvitus ja järki yhdessä pystyvät tutkimaan luonnon säännönmukaisuuksia, ja havaitsemaan ilmiöiden välisiä syitä ja vaikutuksia esimerkiksi fysiikassa. Kuten hänen oppi-isänsä Hugo esittää, mielikuvituksen ja järjen yhteistyötä tarvitaan myös aritmetiikassa, musiikissa, geometriassa ja astronomiassa eli matemaattisissa tieteissä.

Benjamin Minorissa on kuitenkin keskeistä moraaliteologia ja sielun tila. Rationaalisen mielikuvituksen tärkein ja selvästi osoitettu tehtävä Benjamin Minorissa on tulevaisuuteen liittyvien mielikuvien konstruointi.  Ihminen kykenee Rikhardin mukaan kuvittelemaan mielessään erilaisia helvetin ja taivaan mielikuvia eli kuvia sielua mahdollisesti kohtaavista rangaistuksista tai palkinnoista. Ensimmäinen adoptoitu poika Dan auttaa sielua kuvittelemaan äärimmäistä pahaa, kun taas toinen adoptoitu poika Naftali kuvittelee täydellistä hyvää. Rikhardin mukaan hyvä ja paha ovat maailmassa aina toisiinsa sekoittuneina (permixta simul et bona et mala), jonka seurauksena maailmassa ei ole missään kummankaan korkeinta muotoa.

Mielikuvituksensa avulla ihminen voi yhdistelemällä ja erottelemalla eri objektien ominaisuuksia tuottaa korkeimman hyvän ja pahan mielikuvat. Ulkoisten aistien avulla saavutetuista kokemuksista hän voi otaksua minkälainen suurin hyvä tai paha on.  Mielikuvitusta käytetään siis induktion apuna, jolloin ihminen kykenee etenemään yksittäistapauksista yleistyksiin eli esimerkiksi konstruoimaan monista hyvistä kohteista mielikuvan täydellisen hyvästä.

Benjamin Minorin loppupuolella tulee ilmi, miten lukija on saanut tutustua moniin eri inhimillisiin tunteisiin ja niiden perusdynamiikkaan. Tavoitteena on, että hän olisi kultivoinut näitä kyseisiä tunteita itse omassa sielussaan ja työstänyt niistä hyveitä. Hänen järkensä on saanut tarvittavaa tukea mielikuvitukselta ja toimii nyt yhteistyössä tämän alemman sielunkyvyn kanssa, kontrolloiden sen toimintaa. Kaksi adoptoitua lasta ovat saaneet Raakel-järjen tuskallisen tilanteen hellittämään. Muistamme kuitenkin Raamatun kertomuksesta, että Raakel saa lopulta kaksi omaakin poikaa. Mikä rooli heillä on Rikhardin erikoisessa perhetarinassa?

Ensimmäinen Raakel-järjen synnyttämä oma lapsi on Joosef. Hän edustaa sielun harkintakykyä (discretio) ja täydellistä itsetuntemusta, joka syntyy vasta kaikkien järjestyneiden tunteiden jälkeen. Sielu on nyt myös valmis meditoimaan eli ymmärtämään myös näkymättömiä prinsiippejä, erityisesti omaa sieluaan. Näin muodostuvan itsetuntemuksen lopullinen päämäärä on Jumalan kuvan ja kaltaisuuden heijastelu ihmisen sielussa. Joosef on ihana lapsi, mutta Raakelin synnyttämisen eli tietämisen halu ei vieläkään ole tyydyttynyt. Raakel saa vielä yhden pojan, Benjaminin. Rikhard kuvaa riipaisevasti Raakelin synnytystuskia ja sitä, miten hän kuolee poikansa syntyessä. Rikhard jopa kirjoittaa, miten Benjamin tappaa äitinsä. Tämä tarkoittaa sitä, miten inhimillinen järki pimenee ponnisteltuaan voimiensa äärirajoille.

Rikhardin mallissa Benjamin personifioi kontemplaatiossa tapahtuvaa ekstaasia (excessus mentis). Sielun saavuttaessa kontemplaation inhimilliset aistit, muisti ja järki lakkaavat toimimasta. Benjamin Minor päättyy järkyttävästi, mutta itse asiassa kontemplaatioon siirtyminen on vasta alku. Benjamin Minorin ”jatko-osassa” Benjamin Majorissa Rikhard analysoi kontemplaation eri tasoja seikkaperäisesti. Hengellisissä harjoituksissa edistyneet henkilöt voivat jatkaa mielikuvituksen, järjen ja ymmärryksensä reflektointia tämän liitonarkun rakennetta tutkivan teoksen parissa.

Järjen kykyjen huomattava arvostus yhdessä sen rajojen tunnustamisen kanssa on tyypillistä Rikhardin teksteissä. Järjelle ensin annettu merkittävä rooli ja sen ’kuolema’ ekstaasissa tasapainoilee katafaattisen ja apofaattisen teologian teemoilla. Ihminen voi tietää näkyvästä todellisuudesta, omasta sielustaan ja Jumalasta lukuisia eri asioita. Kuten Pyhän Viktorin luostarissa ajateltiin, jokaisella kristityllä on suorastaan velvollisuus opiskella kaikkea, sillä ilman tietoa järki pysyy hedelmättömänä. Sielu etenee aktiivisesti tiedon portaita ylöspäin kohti olevaisen alkusyytä, jonka viimeisillä askelmilla järki kuitenkin kuolee ja sielu nousee itsensä ylittävään ekstaattiseen tilaan.

Kuten usein Raamatusta nousevat keskiaikaiset allegoriset tulkinnat, Rikhardinkin versio seuraa tarkasti alkuperäisen auktoritatiivisen tekstin yksityiskohtia ja etsii niihin paralleeleja omassa teoriassaan sielun toiminnasta. Tulkinta on paljon ”hengellisempi” kuin Atwoodin romaanissa. 1100-luvun kontekstissa Genesiksen alkuperäisversiossa esitetty perhemalli olisi ollut mahdoton, eikä tällaista monen vaimon ja heidän orjattariensa yhteisöä olisi pidetty hyväksyttynä. Rikhardin tavoitteena ei ole ottaa kantaa reaalimaailmassa toteutuviin perhemalleihin, vaan kuvata sielun monimutkaista dynamiikkaa ja yksilöpsykologiaa. Tämän hän tekee innovatiivisesti ja erityisesti hänen huomionsa mielikuvituksen ja järjen rooleista kehittävät teologista antropologiaa eteenpäin. Vaikka itse ydinkertomus ei edusta lukijan välitöntä kokemusmaailmaa, lähisukulaisten vuorovaikutus ja intiimit suhteet tarjoavat hyviä noviisienkin käsittämiä metaforia, joiden avulla voidaan selittää vaikeasti ymmärrettävää aistimaailman ja järjen välistä suhdetta tai tunneteorioita.

Atwoodin tuotannossa on selkeä mielenkiinto pyhien tekstien tulkintaan ja niiden käyttöön. Myös Orjattaresi pursuaa viittauksia Raamattuun ja sen lisäksi siinä pohditaan raamatuntulkintojen erilaisia seurauksia. Gilead on fundamentalistisen teokratian karikatyyri, jossa hallitsevan luokan jäsenet valitsevat tarkoitushakuisesti raamattusitaatteja sekä vääristelevät niitä, tavoitteenaan perustella vallitsevat naisia orjuuttavat olosuhteet. Kuten komentaja muistuttaa: ”Oppikoon nainen hiljaisuudessa, kaikin puolin alistuvaisena. … Mutta minä en salli, että nainen opettaa, enkä että hän vallitsee miestänsä, vaan eläköön hän hiljaisuudessa. Sillä Aadam luotiin ensin, sitten Eeva. Eikä Aadamia petetty, vaan nainen petettiin ja joutui rikkomukseen”.

Atwoodilla itsellään on kuitenkin oma lukutapansa. Vaikka hän on monen edeltäjänsä tavoin nähnyt Jaakobin perhetarinan kiehtovana ja uuden tulkinnan arvoisena, lopputulos rikkoo Raamatun tarinan perusrakenteen siirtämällä toimijuuden hierarkian alimmalle portaalle ja antaa äänen patriarkaalisten kertomusten vaiennetuille henkilöille. Sama peruskertomus voidaan siis valjastaa joko eriarvoisen yhteiskuntarakenteen perusteluksi tai uudelleen kirjoittaa se kamppailuksi tuota samaa rakennetta vastaan.

Atwoodin romaanissa ponnistelija ja aktiivinen toimija ei ole komentaja tai laillinen vaimo vaan alistettu orjatar, jonka kamppailua kammottavan komentajan ja hänen rouvansa taloudessa lukija seuraa kauhistuneena. Tarinan edetessä orjatar tulee raskaaksi, saa keskenmenon, pettää komentajan ja pakenee perheestä. Viimeisessä kohtauksessa orjatar kuvaa, miten hän poistuessaan komentajan talosta nousee sisäiseen pimeyteen; tai sitten valoon. Komentaja ja hänen vaimonsa jäävät ilman lapsia ja orjattaren seuraavista vaiheista emme kuule enää mitään. Orjatar poistuu omasta tarinastaan.

Lähteet:

Rikhard Pyhäviktorilainen, Les douze patriarches ou Benjamin Minor. Texte critique et traduction par Jean Châtillon et Monique Duchet-Suchaux. Introduction, notes et index par Jean Longère. SC 419. Paris. 1997.

Margaret Atwood, The Handmaid’s Tale. McClelland and Stewart. 1985 (Orjattaresi, suom. Matti Kannosto, Tammi. 2017.)

Kuva: Miki Jourdan@Flickr.com. CC BY-NC-ND 2.0. Rajattu.

Ylös