Evoluutioteorian kritiikissä teoria samaistetaan usein uskontoon. Tuoreessa kirjassa väitteen darwinismista uskontona esittää kuitenkin kreationismin kriitikko, biologianfilosofi Michael Ruse.

Ruse väittää, että evolutionismi on toiminut syntyajoistaan asti sekulaarina uskontona – sen lisäksi, että se on myös tiedettä.

Ruse: Evolutionismin filosofi

Michael Ruse (synt. 1940) kuuluu maailman tunnetuimpiin tieteenfilosofeihin, ja hän on kirjoittanut kymmeniä biologian filosofiaa käsitteleviä kirjoja. Näissä Ruse on käsitellyt muun muassa evoluutioteorian kehittymistä tieteenä (The Darwinian Revolution: Science Red in Tooth and Claw, 1979), evoluutioteorian tieteellisiä perusteita (Darwinism and its Discontents, 2006), evoluutioteorian ja suunnittelukäsitysten suhdetta (Darwin and Design: Does Nature Have a Purpose, 2003), sekä evoluutioteorian ja kristinuskon yhteensopivuutta (Can a Darwinian Be a Christian, 2001). Ruse on vakaumukseltaan ateismiin taipuva agnostikko.

Tieteellisen työnsä lisäksi Ruse on saanut mainetta varsinkin kreationismin kriitikkona. Ruse oli muun muassa todistajana USA:n korkeimman oikeuden eteen tuodussa Edwards v Aguilard – oikeudenkäynnissä (1987), joka käsitteli kreationismin kouluopetusta. Oikeus päätti Rusen todistukseen nojautuen, ettei niinsanottu ”tieteellinen kreationismi” täytä tieteen kriteerejä, eikä sitä siksi voida opettaa kouluissa.

Nyt käsiteltävässä kirjassaan Darwinism as Religion: What Literature Tells Us About Evolution (Oxford University Press, 2017) Ruse pyrkii kuitenkin argumentoimaan, että vaikka darwinilainen evoluutioteoria on tiedettä, on tämän tieteen rinnalla ollut jatkuvasti olemassa myös darwinilainen uskonto tai vähintäänkin darwinistinen ”sekulaari uskonnollinen näkökulma”.

Tämä darwinistinen uskonto on Rusen mukaan jatkuvasti taistellut perinteisiä uskonnollisia maailmankuvia, erityisesti kristinuskoa vastaan. Miksi siis ”darwinistinen uskonto”, eikä esimerkiksi darwinistinen ideologia tai darwinistinen maailmankuva?

Ruse oikeuttaa termin ”uskonto” käyttöä viittaamalla uskonnon moniulotteiseen määritelmään, jossa mikään yksittäinen ominaisuus (kuten usko yliluonnolliseen) ei ole välttämätöntä uskonnolle. Sen sijaan uskonnot ovat kokoelma monia erilaisia ominaisuuksia ja pyrkimyksiä, ja riittävän monen tällaisen ominaisuuden omaaminen voi tehdä näkemyksestä uskonnollisen.

Darwinismi on Rusen mukaan pyrkinyt vastaamaan niin moniin uskonnollisiin kysymyksiin, että sitä voidaan tästä syystä kutsua uskonnoksi, vaikka esimerkiksi pyhät kirjoitukset, usko yliluonnolliseen ja uskonnolliset rituaalit puuttuvatkin. (Erilaisista näkemyksistä Areiopagilla: Onko naturalismi uskonto?)

Darwinistinen vallankumous

Kirja alkaa Darwinia edeltävän viktoriaanisen ajan ja evoluutioteorian esittelyllä. Ruse maalaa kuvan, jossa viktoriaanisessa Britanniassa jo vaikutti kristinuskoa kyseenalaistaneita ajatusvirtauksia. Alettiin ajatella, että historiaa ohjaa Jumalan sallimuksen lisäksi myös ihmisen itsensä ajama Kehitys. Vaikka myös kristityt saattoivat uskoa Kehitykseen, toimi usko maalliseen edistykseen käytännössä myös kirkon merkitystä kyseenalaistavana voimana. Uusi historiallis-kriittinen raamatuntutkimus, valistuksen ajan uskontokritiikki ja varhainen, Rusen mukaan ”pseudotieteellinen” evolutionismi kaivoivat myös maata kristinuskon alta.

Evoluutioteoriaa esitellessään Ruse korostaa Darwinin keskeistä merkitystä. Juuri Darwin onnistui Rusen mukaan perustelemaan evoluution yleiset linjat niin hyvin, että se nosti evolutionismin pseudotieteestä nopeasti yleisesti hyväksyttäväksi ajatukseksi.

Viimeaikaisessa keskustelussa useat merkittävät tieteenhistorioitsijat ovat kyseenalaistaneet ajatuksen ”darwinilaisesta vallankumouksesta”. Esimerkiksi Peter Bowler on argumentoinut, että Darwinin ajatukset luonnonvalinnasta kehityksen mekanismina eivät saaneet aluksi yleistä hyväksyntää edes Darwinin vankimpien tukijoiden joukossa, vaan evoluution mekanismista oli myös monia muunlaisia ajatuksia.

Ruse kuitenkin argumentoi, että varsinkin populaaritieteen tasolla ja yleisessä kaunokirjallisuudessa viitattiin juuri Darwinin evoluutioteoriaan. Vaikka esimerkiksi ”Darwinin bulldoggi” Thomas Henry Huxley katsoi tieteellisessä työssään luonnonvalinnan olevan vain yksi evoluution mekanismeista, evolutionismia popularisoidessaan hän kuitenkin puhui innokkaasti luonnonvalinnasta (Tästä ks. myös Areiopagin aiempi juttu aiheesta).

Darwinistinen uskonto

Johdantolukujen jälkeen Ruse siirtyy käsittelemään darwinismia uskontona. Darwinismin maailmankuvallisista seurauksista on radikaalisti toisistaan poikkeavia tulkintoja. Voiko siis olla oikeutettua puhua yhdestä darwinistisesta uskonnosta?

Rusen mukaan on, sillä darwinistiset uskonnolliset näkemykset eivät käytännössä poikkea toisistaan sen enempää kuin vaikkapa erilaiset kristilliset tunnustuskunnat. Käsiteltävän darwinistisen uskonnon ydin pysyy kuitenkin samana:

”se ottaa Darwinilaisen teorian vakavasti ja (kuten toivon osoittavani) katsoo sillä olevan merkittäviä seurauksia Jumalaa koskeville uskomuksillemme, jopa liittyen hänen olemassaoloonsa, mutta myös liittyen muihin kristillisen näkemyksen osiin.” (s. 87)

Rusen mukaan darwinistinen evolutionistinen ajattelu muodostui ”uskomusjärjestelmäksi, joka vastusti ja korvasi kristillisen uskonnon: uudeksi paradigmaksi.” Darwin itse oli vielä Lajien synnyn kirjoittamisaikaan deisti, ja katsoi teorian olevan yhteensopiva Jumala-uskon kanssa. Rusen mukaan Darwin itsekin olisi silti ollut samaa mieltä Rusen kuvaaman ”darwinistisen uskonnon” ytimen kanssa, ja näin sen ymmärsivät myös monet teorian eturivin puolustajat. (s.83)

Darwin haudattiin Westminster Abbeyyn, ja hänen teoriaansa puolusti myös moni kirkonmies. Kuten historioitsija John Hedley Brooke huomauttaa omassa arviossaan, aikalaisten näkemyksistä tehtyjen tutkimusten mukaan Darwinin ajan brittiläiset sekularistit kuvasivat uskon menetyksensä tapahtuneen muista syistä kuin tieteen vuoksi. Kuinka tämä sopii yhteen Rusen kuvauksen kanssa?

Ruse ei edellytä, että evoluutioteoriaa olisi mahdoton sovittaa yhteen kristinuskon kanssa, tai että evoluutio olisi ollut sekularismin selitys. Rusehan on kirjoittanut yhteensovittamisen puolesta aiemmassa teoksessaan Can a Darwinian Be a Christian (2001). Ruse kuitenkin väittää, että käytännössä darwinismi oli monelle kristinuskolle vastakkainen uskomusjärjestelmä, ja monet kokivat darwinistisen uskonnon syrjäyttävän kristinuskon monissa yksittäisissä kysymyksissä. Toiset puolestaan löysivät tapoja vastustaa näitä tulkintoja.

Käsillä olevassa teoksessa Ruse käy darwinistisen uskonnon ja kristinuskon välistä kamppailua läpi tarkastelemalla erityisesti kirjallisuudessa esiintyviä näkemyksiä Jumalasta, ihmisen alkuperästä, seksistä, moraalista, roduista, syntiinlankeemuksesta ja lunastuksesta, sekä tulevaisuudesta.

Rusen mukaan darwinismi työnsi syrjään näkemyksen Jumalasta, joka tekee ihmeitä. Se antoi vaihtoehtoisen käsityksen ihmisen luomisesta. Se teki kärsimyksestä seurauksen luomakunnan sokeista laeista, ja vei kärsimykseltä merkityksen. Se antoi uuden viitekehyksen, jossa moraali ymmärrettiin lajin etua palvelevaksi sopeumaksi. Jotkut pitivät kristillistä näkemystä seksistä “steriilinä ja alistavana” (s. 187), ja katsoivat darwinismin mahdollistavan uuden näkemyksen seksistä vapauttavana ja elämälle myönteisenä. Joillekin evoluutio tarjosi mahdollisuuden uskoa parempaan huomiseen ja kehitykseen, toisten mielestä evoluutio puolestaan johti elämän objektiivisen merkityksen häviämiseen.

Rusen analyysia

Rusen tapa käsitellä kutakin aihetta on vivahteikas, ja hän pyrkii välttämään liian yksinkertaistetun kuvan maalaamista. Ruse lainaa runsaasti alkuperäislähteitä ja antaa näin lukijalle itselleenkin mahdollisuuden tarkastella todistusaineistoa. Viitteissä hän käy lisää keskustelua tutkimuskirjallisuuden kanssa.

Olisin silti kaivannut enemmän Rusen analyysia esitetyistä argumenteista. Myönnettäköön, että monet ovat vetäneet evoluutioteoriasta suuria ja pieniä maailmankatsomuksellisia ja moraalisia johtopäätöksiä. Tämä ei kuitenkaan vielä automaattisesti merkitse sitä, että nämä johtopäätökset olisivat oikeutettuja, varsinkin kun otetaan huomioon, että johtopäätökset ovat usein toistensa kanssa ristiriidassa. Olisi ollut kiinnostavaa lukea syvällisemmät arviot näistä johtopäätöksistä. Ruse kyllä kyseenalaistaa jotkin tulkinnoista, ja toteaa, että evoluutiobiologiaa voidaan harjoittaa tieteenä ilman sitoutumista darwinistiseen uskontoon.

Silti vaikuttaa siltä, että Ruse on itsekin jossain määrin samaa mieltä ”darwinistisen uskonnon” perusteesistä: Darwinin jälkeen kristinuskon tilanne on merkittävästi erilainen kuin aiemmin.

Ruse kirjoittaa esimerkiksi, että:

”Darwinin jälkeisessä maailmassa ei ole vain niin, että luonto ei enää laula [Jumalasta]. Sen lisäksi on myös vaikea kuulla taivaiden sointua. […] Loppuratkaisu ei selvästikään ole onnellinen. Vai onko tämä loppu lainkaan? Joillekin johtopäätökseksi jää, ettei ole olemassa mitään [merkitystä]. Toisille on olemassa edelleen toivoa, tuli se sitten ulkoa tai sisältäpäin. Kenties voimme löytää merkitystä maailmasta, tai löytää sitä sydämistämme. […] Me kaikki emme kuitenkaan voi jakaa tätä optimismia. Darwinilaisessa maailmassa sen perusta on liian epäselvä.” (s. 282.)

Ruse liittyy selvästi niihin, joiden mukaan evoluutioteorian tulisi olla keskeisessä asemassa ihmisyyden ymmärtämisessä. Siitä voidaan johdonmukaisesti vetää myös joitakin kristilliselle uskolle vaikeita johtopäätöksiä, mutta nämä johtopäätökset eivät kuitenkaan ole loogisesti välttämättömiä. Rusen mukaan Darwinismi heikentää kristillisten väitteiden uskottavuutta ja vaikuttaa niiden muotoon, vaikkei todistakaan niitä vääräksi.

Vastaväitteiden käsittely

Olisin toivonut Rusen analysoivan darwinistista uskontoa (ja sen tieteeseen linkittämistä) vastaan esitettyjä vastaväitteitä enemmän. Ruse käy läpi kristinuskoa vastaan esitettyä kritiikkiä valistusajasta lähtien, käyden läpi esimerkiksi David Humen, David Friedrich Straussin ja Voltairen esittämää kritiikkiä. Näihin kritiikkeihin kirjoitettiin kuitenkin myös paljon vastauksia, joita Ruse ei juurikaan käsittele. Kirjallisuuden käsittelyn kautta Ruse kyllä tekee selväksi, etteivät kaikki pitäneet vaikkapa kärsimyksen ongelmaa kristinuskon kannalta tuhoisana.

Joitakin pieniä epätarkkuuksiakin löysin. William Paleyn teosta ”Natural Theology” käsitellessään Ruse toteaa Paleyn jättävän vastaväitteet ”iloisesti huomiotta” (s.16), vaikka Paley käsitteli muun muassa suunnittelupäätelmän logiikkaa, pahan ongelmaa ja evolutionaarisia selitysmahdollisuuksia. Ruse katsoo Darwinin kumonneet Paleyn suunnitteluargumentin, ja näin osoittaneen, miksi ”luonto ei enää laula Luojastaan”. Näkemys luomakunnan Luojastaan antamasta todistuksesta ei kuitenkaan koskaan perustunut vain tähän teleologisen argumentin versioon.

Rusen läpi käymästä kirjallisuudesta löytyy runsaasti hahmoja, joiden mielestä evoluutioteoria ei uhkaa Jumala-uskoa tai merkityksen löytämistä maailmasta. Uudemmalle ajalle tultaessa Ruse viittaa C. S. Lewisin näkemykseen, ja toteaa Lewisin antavan tieteelle vähäisesti arvoa sekä ajattelevan, että ”tieteellinen ajattelu johtaa materialismiin ja ihmisen arvon väheksymiseen”. (s. 258).

Lewis olisi kuitenkin sanonut, ettei tähän johda tiede, vaan ideologinen tieteen tulkinta, tiedeusko eli skientismi. Lewis esitti erottelun evoluutioteorian ja evolutionistisen ideologian välillä, ja katsoi voivansa kritisoida Rusen kuvaamaa ”darwinistista uskontoa” hylkäämättä evoluutioteoriaa. Lewis sanoisi siis, ettei ongelmana kristinuskon kanssa ole niinkään evoluutioteoria sinänsä, vaan tiedeuskoinen ja ateistinen filosofia, jonka kautta evoluutioteoriaa tulkitaan. Tässä Rusen tekstin perusteella voisi ajatella, että Rusen mukaan tiedeuskon kyseenalaistaminen on sama asia kuin tieteen kyseenalaistaminen, vaikka näin ei ole.

Rusen aiemmasta tuotannosta toki löytyy enemmän hänen analyysiaan teistisestä evolutionismista. Käsillä olevan teoksen kenties kiinnostavin teistisen evolutionismin analyysi löytyy kohdasta, jossa Ruse analysoi Yhdysvaltalaisen kirjailijan Marilynne Robinsonin tuotantoa. Robinson, joka tunnetaan myös Barack Obaman suosikkikirjailijana, puolustaa näkemystä, jonka mukaan evoluutio voi pitää paikkansa, mutta se ei ole kovin keskeistä näkemyksillemme Jumalasta, ihmisyydestä, moraalista ja merkityksestä.

Vastauksena Robinsonille Ruse suostuu myöntämään, ettei darwinistinen uskonto ole voittanut muita uskontoja. Ruse kuitenkin väittää, että maailma on joka tapauksessa Darwinin jälkeen erilainen myös Robinsonin kaltaisille uskoville, koska Luonto ei (Rusen mukaan) enää todista yhtä selvästi Luojastaan.

Vaikka jotkut lukijat voisivat toivoa muuta, Rusen tavoitteena ei kuitenkaan ole tässä kirjassa ratkaista hänen kuvaamaansa taistelua evolutionismin merkityksestä, tai analysoida yksittäisiä “darwinistisen uskonnon” muotoja ja sen yksittäisiä kritiikkejä perusteellisesti.

Sen sijaan Ruse haluaa osoittaa, että käytännössä evoluutio on toiminut tieteen lisäksi myös sekulaarina, ainakin osin uskontoon verrattavissa olevana näkemyksenä, ja että tämän evolutionistisen näkemyksen kulttuurista vaikutusta voidaan tutkia kiinnostavalla tavalla analysoimalla kirjallisuutta. Nämä perusteesinsä Ruse onnistuu osoittamaan helposti todeksi. Ruse haluaa kirjallaan laajentaa edelleen keskustelua evolutionismin kulttuurisesta merkityksestä, ja innostaa lisätutkimukseen aiheesta. Tässä tehtävässään kirja epäilemättä tulee toimimaan, sillä se on kiinnostavasti kirjoitettu, ja Rusen oma into hehkuu joka sivulta.

Pidätkö lukemastasi? Jos, niin harkitse Areiopagin julkaisemisen tukemista.

Kuva: Chris Liverani@Unsplash