Sci-fi kirjallisuudesta tutut älykkäät robotit ja tekoälyt saattavat olla meidänkin tulevaisuuttamme. Ne ovat jo joiltakin osin nykyisyyttämme. Ehkä tekoäly ratkaisee ilmastonmuutoksen ja antaa meille ikuisen elämän. Tai ehkä päädymme robottien orjiksi? Miten teologinen ihmiskäsitys suhtautuu älykkään teknologian kehitykseen? Näitä kysyy Aku Visala viime viikolla alkaneen artikkelinsa toisessa osassa.

Älyn tulevaisuus

Tekoälytutkimus ja teologinen ihmiskäsitys ovat orientoituneet kohti tulevaisuutta. Keskustelu älyn tulevaisuudesta pyörii singulariteetin ympärillä. Singulariteetti on hetki, jolloin teknologian kehitys ottaa eksponentiaalisen kasvun takia niin suuren kehitysaskeleen, ettei kehitystä nykytiedon valossa enää kyetä ennustamaan.

Yksi syy, miksi ennustaminen voisi muuttua vaikeaksi, on ihmisälyn ylittävän keinoälyn, jonkinlaisen superälyn ilmaantuminen. Tällainen superäly voi kehittää uudenlaista teknologiaa, jonka kykyjä ja mahdollisuuksia emme voi edes kuvitella. Tämä ennustamattomuus ei ole estänyt tutkijoita väittelemästä kiivaasti siitä, mitä tekoälyn kehitys tuo tullessaan.

Singulariteettiuskovaiset ajattelevat, että superäly on periaatteessa mahdollinen, ehkä jopa vääjäämätön seuraus teknologisesta kehityksestä. Optimistit, kuten keksijä Ray Kurzweil, näkevät singulariteetinjälkeisen tulevaisuuden ruusuisena. Superälykkyyden avulla voimme ratkaista ihmiskuntaa vaivaavat, jättimäiset ongelmat. Sodat loppuvat, ilmastokriisi saadaan ratkaistua ja pääsemme eroon ihmisluonnon varjopuolista. Parhaimmassa tapauksessa kehitymme biologisen olemassaolomme tuolle puolen: voimme ladata mielemme tietokoneille ja elää ikuisesti.

Kurzweil ajattelee, että tämä ei ole ainoastaan mahdollista, vaan moraalisesti välttämätöntä. Ihmiskunnan yhteisen hyvän tähden meidän on kaikin voimin pyrittävä voittamaan biologiseen ihmisyyteen sisältyvä kuolema, sairaus ja tuska. Vaikka kaikki transhumanistit eivät jaakaan Kurzweilin radikaalia visiota, he kuitenkin periaatteessa suhtautuvat myötämielisesti ihmisen biologiseen ja kyberneettiseen kehittämiseen: ehkä lääkkeiden, geeniteknologian ja nanoteknologian avulla voisimme parantaa ihmisen ikää, suorituskykyä ja vastustuskykyä.  

Vaikka teknologinen kehitys kohti superälyä olisikin vääjäämätöntä, eivät seuraukset välttämättä ole hyviä ja suotavia. Uutiskynnyksen ovat ylittäneet esimerkiksi fyysikko Stephen Hawkingin ja yrittäjä Elon Muskin varoitusten sanat. Superälykkyys voi ollakin ihmiskunnan suurin uhka: tällainen älykkyys saattaa vahingossa tuhota ihmiselämän edellytykset. Vielä karmeampi olisi tulevaisuus, jossa superälykkyys tahallaan joko tuhoaa ihmisen tai orjuuttaa hänet jonkin päämääränsä saavuttamiseksi.

Ihminen Jumalan luomistyön kumppanina

Teologian piirissä tällaisista uhista ja ongelmista on keskusteltu vielä jokseenkin vähän. Teologisesta ihmiskäsityksestä voidaan löytää ainakin joitakin perusteita singulariteettioptimismin puolesta.

Eräs tapa ymmärtää Jumalan kuvana oleminen edellyttää sitä, että ihmiset kykenevät toimimaan Jumalan kumppaneina luomistyössä. Tässä mielessä ihmisellä on velvollisuus huolehtia luomakunnan hyvästä ja oman itsensä selviämisestä. Jos ihminen on luonnostaan työkalujen käyttäjä ja itsensä kehittäjä, kuten monet teologit ajattelevat, ei ole mitään periaatteellista estettä sille, etteikö ihmiskunta voisi kehittää teknologisia välineitä luomakunnan ja oman itsensä parantamiseksi.

Jos esimerkiksi voitaisiin kehittää bioteknologia, joka mahdollistaisi empatian ja lähimmäisenrakkauden lisääntymisen, ei tässä näyttäisi olevan periaatteessa teologista ongelmaa. Sama pätee myös tekoälyyn: jos tekoäly voisi auttaa ihmisiä ratkaisemaan ongelmansa ja kehittymään moraalisesti, sitä voitaisiin pitää moraalisesti hyväksyttävänä.

Näistä perusteista huolimatta teologit ovat perinteisesti suhtautuneet pessimistisesti teknologiseen edistykseen. Tämä pätee myös tekoälyyn. Ensinnäkin he ovat huomauttaneet transhumanistien tulevaisuudenvisioiden olevan kristillisen eskatologian korvikkeita. Tällöin teknologinen tulevaisuuskuva lupaa sekulaarin ja teknologisen paratiisin, joka teologiassa syntyy vain ja ainoastaan Jumalan toiminnan vaikutuksesta. Tekoälystä tulee sekulaarissa eskatologiassa se pelastaja ja lunastaja, jonka rooli teologiassa on varattu Jumalalle.

Toinen syy, miksi teologit ovat suhtautuneet skeptisesti tekoälyyn, on se tosiseikka, ettei tekoälytutkimus ole juuri edistynyt niiden ihmisyyden osa-alueiden mallintamisessa, jotka ovat teologiselle ihmiskäsitykselle kaikkein tärkeimpiä. Esimerkiksi teologi Ted Petersin mukaan tekoälyn kyvyttömyys mallintaa moraalisia tunteita, sosiaalista interaktiota ja myötätuntoa rajoittavat sen teologista ja uskonnollista hyötyä.

Jeesuksen persoonaa ja luonnetta kuvatessa ensimmäisenä tuskin tulee mieleen superälykkyys. Vaikka monet teologit ovatkin pitäneet Jeesusta jumalallisen luontonsa perusteella kaikkitietävänä, henkilönä häntä luonnehtii rakastava ja myötätuntoinen asenne ihmisiä kohtaan sekä kuuliaisuus Jumalaa kohtaan.      

Teologinen ihmiskäsitys liittää ihmisen osaksi laajempaa luomakuntaa. Vaikka ihmistä onkin pidetty erityisenä kaikkien lajien keskuudessa, teologit ovat kuitenkin pääsääntöisesti korostaneet ihmisen yhteyttä muuhun biologiseen luontoon. Näiltä osin transhumanistien optimistiset visiot tekoälystä ja ihmisistä tietokoneissa näyttäytyvät steriileiltä ja intellektualistisilta.

Erityisesti roomalaiskatoliset teologit ovat korostaneet biologisen luonnon ja ihmisen biologian merkitystä ja arvoa. Esimerkiksi vuonna 2004 julkaistussa, virallisessa asiakirjassa Communion and Stewardship: Human Persons Created in the Image of God esitetään, ettei ihmisen biologinen olemassaolo ole pelkästään väline, vaan päämäärä sinänsä. Tästä näkökulmasta ihmisen biologian hylkääminen tai laajamittainen parantelu ei ole moraalisesti sallittua. Asiakirja korostaa myös ihmisen roolia muun luomakunnan paimenena ja huolenpitäjänä: ihminen on saanut Jumalalta tehtäväksi pitää luonnosta ja muista eläimistä huolta. Näin ollen hän ei voi jättää sitä taakseen ja muuttaa itse asumaan bittiavaruuteen.

Blade Runnerin synkkä tulevaisuus: välineellistyminen

Communion and Stewardship -asiakirjassa omaksutaan joiltakin osin kriittinen asenne teknologiaan. Teknologia voi auttaa ihmistä ja olla hyödyksi, mutta sillä on myös kääntöpuolensa: se voi huomaamatta muokata ihmisen päämääriä ja muuttaa ihmisen välineeksi. Teknologian on palveltava ihmistä ja hänen päämääriään, ei toisin päin. Teologisessa keskustelussa tämä päämäärien vääristyminen ei tietenkään ole suoranaisesti teknologian vika, vaan johtuu ihmisen synnynnäisestä itsekkyydestä, eli synnistä.

Tuoreessa elokuvassa Blade Runner 2049 (2017) käsitellään juuri välineellistymisen tematiikkaa. Elokuvassa eletään ympäristötuhon jälkeistä aikaa, jossa ihmistä muistuttavat keino-oliot aina biologisista replikanteista erilaisiin hologrammeihin asti ovat yleisiä. Replikanteista on tullut eräänlainen orja- ja työväenluokka, jolla ei ole ihmisen statusta. Erityisen kiinnostavaa elokuvassa on se, että sen ihmishahmot ovat erittäin tunnekylmiä ja välinpitämättömiä. He suhtautuvat toisiin ihmisiin ja replikantteihin lähinnä joko työkaluina, joiden avulla saadaan jotakin hyötyä, tai seksiobjekteina. Koska ihmiset ovat tottuneet kohtelemaan monessa mielessä kaltaisiaan olentoja esineinä, he alkavat kohdella myös toisiaan esineinä, vain välineellisesti arvokkaina.

Meidän ei kuitenkaan tarvitse etsiä esimerkkejä vain fiktion alueelta. Ajattele esimerkiksi jo yhä nopeammin kehittyviä, ihmisten (pääsääntöisesti miesten) seksuaalisten tarpeiden tyydyttämiseen suunniteltuja nukkeja ja robotteja. Vaikka näiden kyvyt vielä tänä päivänä ovat alkeellisia, on tulevaisuudessa odotettavissa kehittyneempiä versiota.

Tämä herättää monia kysymyksiä nimenomaan seksin välineellistymisestä. Teologisen ihmiskäsityksen mukaan seksuaalisuus on osa laajempaa, moraalisten arvojen, velvollisuuksien ja aikomusten verkostoa. Seksuaalinen halu kuuluu rakkauden ja sitoutumisen yhteyteen: vain syvä yhteys toiseen persoonaan voi tyydyttää sen. Seksirobotti ei kykene tällaista halua tyydyttämään, koska minkäänlaista persoonienvälistä yhteyttä ja sen luomia velvollisuuksia ei pääse syntymään. Seksirobotti on vain itsetyydytyksen apuväline, ei persoona. Tämä puolestaan edesauttaa kehitystä, jossa seksuaalisuus yleensäkin nähdään irrallaan rakkaudesta, velvollisuuksista ja sitoumuksista.

Toisena esimerkkinä toimikoot erilaiset empatiaa ja huolenpitoa simuloivat robotit. Esimerkiksi Paro-nimisiä, hylkeenpoikasia muistuttavia robotteja käytetään nykyisin vanhusten ”konekumppaneina”. Tarkoituksenani ei ole sanoa, että Paron kaltaiset keino-oliot olisivat hyödyttömiä. Tutkimuksissa niiden on osoitettu edesauttavan hyvinvointia. Ongelma on kuitenkin se, miksi haluamme yleensä tällaisia olioita luoda.    

Teknologiset vastaukset moraalisiin ongelmiin voivat vääristää päämäärämme. Sen sijaan, että tarjoaisimme vanhuksillemme empatiaa, huolenpitoa ja välittämistä, käytämme yhteiskuntamme resurssit johonkin muuhun ja tarjoamme vain empatian ja välittämisen simulaatiota. Tällöin saatamme siirtyä ajattelemaan, ettei välittäminen ja empatia olekaan mitään muuta kuin asiaankuuluvien tunteiden tunnistamista ja jonkin välittävältä kuulostavan huokauksen tai sananparren tokaisemista.

Huoli on siis lopulta se, että tekoälyn ja keinoelämän rajoitukset muuttavat ihmiskäsitystämme ja arvojamme. Riistämme itseltämme ja toisiltamme moraalisen kasvun ja sitoutumisen mahdollisuuden, kun ulkoistamme huolenpidon ja seksin koneille. Teologinen ihmiskäsitys voisi parhaimmillaan toimia tällaisen kehityksen vastavoimana korostamalla ihmisen sosiaalisen ja moraalisen ulottuvuuden tärkeyttä ja sitä, kuinka nämä kietoutuvat meidän biokulttuuriseen elämänmuotoomme.

Kirjallisuutta

Burdett, M. 2015. Eschatology and the Technological Future. New York: Routledge.

Haikonen, P. 2017. Tietoisuus, tekoäly ja robotit. Helsinki: Art House.

Herzfeld, N. 2002. In Our Image: Artificial Intelligence and the Human Spirit. Minneapolis: Fortress Press.

Peters, T. 2010. “Can We Enhance the Imago Dei?”, teoksessa Murphy, N. & Knight, C. Human Identity at the Intersection of Science, Technology and Religion. Farnham: Ashgate. 215-238

Visala, A. 2015. ”Theological Anthropology and the Cognitive Sciences”, teoksessa Taliaferro C. & Farris R. (toim.), Ashgate Research Companion to Theological Anthropology. New York: Routledge.

Kuva 1: Joe Green @ Unsplash.

Kuva 2: Michael Prewett @ Unsplash.