Mielen ja kehon välinen suhde on askarruttanut filosofeja jo Sokrateen ja Platonin ajoista lähtien. Mikä rooli mielellä ja tietoisuudella on maailmassa, joka näyttää koostuvan viime kädessä aineesta? Kysymys koskettaa meitä kaikkia, koska ilman tietoista kokemusta millään ei oikeastaan ole mitään väliä kenellekään. Kaikki koettu merkitys edellyttää, että asioilla on merkitystä jollekin tietoiselle kokijalle tai havaitsijalle. Esimerkiksi tarpeeton kärsimys on vakava ongelma, koska maailmassa on tietoisia kokijoita, jotka kokevat kärsimystä, siis kärsivät. Ilman tietoisuutta ei siis olisi kärsimystä, muttei sen koommin myöskään onnea tai rakkautta. 

Kosmologit kertovat meille tarinaa, jossa kaikki sai alkunsa alkuräjähdyksestä, josta aineellinen maailmankaikkeus lähti laajenemaan, muodostaen miljardien vuosien saatossa tähtiä, planeettoja ja galakseja. Jos elämme maailmankaikkeudessa, joka koostuu viime kädessä aineellisista osista, kuten atomeista tai kvarkeista, niin missä kohtaa tietoisuus astui näyttämölle ja miksi?

Onko tietoisuus illuusio?

Modernissa mielenfilosofiassa puhutaan tietoisuuden ‘vaikeasta’ ongelmasta: miten aivoista (tai aivojen ja kehon muodostamasta kokonaisuudesta) voi nousta ensimmäinen persoonan subjektiivinen kokemusmaailma? Tai filosofi Thomas Nagelia mukaillen, miksi ylipäänsä on jonkinlaista olla elollinen organismi? Miksi ja miten elollisella organismilla ylipäänsä on jokin “fiilis”? Tietoisuuden käsite tässä merkityksessä viittaa periaatteessa kaikkiin mahdollisiin tietoisiin kokemuksiin, esimerkiksi kahvin makuun suussa, ruusujen tuoksuun sieraimissa, tai vaikkapa kutituksen tunteeseen jalkapohjassa (filosofeilla on tapana puhua ‘fenomenaalisesta’ tietoisuudesta tai ‘kvalioista’).

Ongelma jakaa tutkijoita eri leireihin. Jotkut filosofit (esim. Daniel Dennett, Paul & Patricia Churchland, Keith Frankish) ovat esittäneet, ettei mitään tietoisuuden vaikeaa ongelmaa todellisuudessa ole. Tietoinen kokemus on illuusio. Kun oikein analysoimme kokemustamme, tajuamme että kyseessä on käsitteellinen sekaannus tai esitieteellinen intuitio. Tällaista näkemystä kutsutaan mielenfilosofiassa eliminatiiviseksi fysikalismiksi, tai illusionismiksi.

Tietoisen kokemuksen olemassaolon kieltäminen on kuitenkin melko marginaalinen näkemys. Useimmat ovat yhtä mieltä siitä, että kyseessä on ilmiselvästi todellinen ilmiö, joka kaipaa selitystä. Esimerkiksi filosofi Galen Strawson on kutsunut tietoisuuden kieltämistä “hölmöimmäksi väitteeksi, joka on kuunaan esitetty,” sillä tiedämme jokainen oman nykyhetken kokemuksemme perusteella kokevamme jotakin. Itse katson tällä hetkellä valkoista näyttöruutua, jolle ilmestyy mustia kirjaimia sitä mukaan, kun sormeni naputtavat näppäimistöä. Tunnen muun muassa kuinka sormeni osuvat näppäimiin, ja miltä takamukseni ja alaselkäni tuntuu Ikean “Markus” -nojatuolia vasten. Taustalla kuuluu  tietokoneen hiljainen hurina. 

Lisäksi, vaikka tietoisuus olisikin jossakin mielessä illuusio, voidaan kuitenkin esittää lähes identtinen ongelma: miten aivotiloista voi nousta tietoisuuden illuusio? Pelkkä tietoisuuden nimittäminen illuusioksi ei tarjoa tähän ratkaisua. Esimerkiksi neurotieteilijä Anil Seth väittää, että tietoinen kokemus nimenomaan on aivojen luoma kontrolloitu hallusinaatio, eli eräänlainen illuusio siinä mielessä, että ympäröivä todellisuus näyttäytyy meille aina aivojemme, aistiemme ja tiedonkäsittelykoneistomme värittämänä. 

Emergentti fysikalismi vs. dualismi

Valtavirtanäkemystä edustaa emergentti fysikalismi, jonka mukaan tietoinen kokemus kyllä perustuu aivotoimintoihin tiettyjen aineellisten ehtojen täyttyessä. Kyky kokea tietoisia tiloja on siis kehittyneiden aivojen ominaisuus. Se edellyttää aivoilta erilaisia monimutkaisia toimintoja mutta se on kuitenkin enemmän kuin aineellisten toimintojen summa. 

Emergenttiin fysikalismiin liittyy kuitenkin vakava ongelma: kuinka täysin kokemusta vailla olevat aivotoiminnot voivat joidenkin ehtojen täyttyessä ylläpitää tietoisia kokemuksia? Vaikuttaisi siltä, että aivojen toiminnot vain yhtäkkiä synnyttäisivät tietoisuuden. Esimerkiksi vedestä puhuttaessa voidaan uskottavasti väittää, että lasillinen vettä on yksinkertaisesti H2O-molekyylien summa. Vesi käyttäytyy niin kuin kemian ja viime kädessä fysiikan lainalaisuudet ennustavat joukon H2O-molekyylejä käyttäytyvän. 

Tietoisuuden tapauksessa tilanne on kuitenkin toinen. Mitkään tunnetut fysiikan lait eivät anna viitteitä siitä, miten aivotoiminnot muuttuisivat kokemuksia ylläpitäviksi toiminnoiksi. Strawson väittää, että tällainen tietoisuuden ‘esiin pulpahtaminen’ täysin tiedottomista toiminnoista olisi jonkinlaista taikuutta. Emme kuitenkaan tavallisesti usko taikuuteen, joten meillä on hyvä syy epäillä tietoisuuden putkahtamista esiin aivoista. 

Dualistit tarjoavat ongelmaan ratkaisun. Se mukailee valtaosan ihmisistä arkinäkemystä asiasta. Ihmisillä todella on tietoisia kokemuksia mutta ne eivät kuulukaan aivoille, vaan henkilölle itselleen. Minä en ole aivot, vaan jonkinlainen aivoistani ja kehostani erillinen, tietoinen olio. Perinteisesti tätä oliota on kutsuttu sieluksi, joka ehkä edellyttää aivojen ja kehon toimintaa mutta ei kuitenkaan ole täysin yhtä niiden kanssa. Tietoisen kokemuksen ongelma tulee kyllä näin “ratkaistuksi” mutta edessä on uusi, monien mielestä ylitsepääsemätön ongelma. 

Miten on mahdollista, että aivoista ja kehosta erillinen minä sitten kuitenkin on vuorovaikutuksessa aivojen ja kehon kanssa? Neurotieteemme ei laisinkaan viittaa siihen suuntaan, että aivoihin vaikuttaisi jokin havaitsematon “minä”. Idea aivojen ja aineettoman minuuden vuorovaikutuksesta onkin useimpien mielestä epäuskottava – ainakin tieteellisenä teoriana (dualisti voi toki väittää, ettei aineettoman ja aineellisen vuorovaikutusta edes periaatteessa voisi havaita pelkkää ainetta tutkivilla menetelmillä). 

David Hume vuonna 1766 Allan Ramsayn maalauksessa

Ongelma on merkittävä, koska arkikäsityksemme mukaan juuri tietoiset kokemuksemme selittävät käyttäytymistämme. Tämä edellyttää, että tietoiset kokemukset aiheuttavat käyttäytymistä. Mutta jos tietoiset kokemuksemme ovat aivoista ja kehosta erillisiä, jää mysteeriksi se, miten ne voivat edes vaikuttaa käyttäytymiseemme. Dualisti esittää usein vasta-argumentiksi, että riittävän perustavalla tasolla alkaa kaikki kausaatio näyttää mysteeriseltä (esim. David Hume ajatteli, ettei tapahtumien välistä kausaatiota voida koskaan empiirisesti havaita). Aineettoman sielun ja aineellisen kehon välisen vuorovaikutuksen selittämättömyys jää silti dualismin heikkoudeksi.     

Emergentistä fysikalismista dualismiin siirtyminen näyttää johtavan ojasta allikkoon.

Mutta jos hyväksymme tietoisen kokemuksen olemassaolon ja torjumme kokemuksen aineettomuuden, mitä mahdollisuuksia on enää jäljellä? 

Panpsykismin paluu 

Vaikka itse idea on jo vanha, jotkut nykyfilosofit ovat tarjonneet ratkaisuksi panpsykismiksi (kr. “kaikkimielisyys”) kutsuttua näkemystä. Panpsykisti huomauttaa, että dualismi ja fysikalismi ovat yhtä mieltä siitä, että tietoisuus ja aine voidaan periaatteessa erottaa toisistaan. On siis olemassa aineellisia asioita ja tietoisia asioita. Juuri tätä oletusta panpsykisti kritisoi. Hän väittääkin, että kaikki oleva kyllä koostuu aineesta mutta aine on viimekädessä tietoista itsessään. Tietoisuutta ja ainetta ei toisin sanoen voida erottaa toisistaan metafyysisesti, vaikka ensimmäisen persoonan kokemusmaailman ja kolmannen persoonan ‘objektiivisten’ kuvausten välille voidaankin tehdä käsitteellinen erottelu. 

Esimerkiksi Thomas Nagel ehdotti 10 vuotta sitten kirjassaan Mind and Cosmos: Why the Materialist Neo-Darwinian Conception of Nature is Almost Certainly False (2012) panpsykismiä yhtenä mahdollisena vaihtoehtona standardifysikalismille, keräten siten valtavan määrän kritiikkiä. Sittemmin monet muut ovat kuitenkin seuranneet hänen jalanjälkiään (esim. Philip Goff, William Saeger, Hedda Hassel Mørch, Yujin Nagasawa). 

Panpsykismi voi omaksua erilaisia muotoja. Konstitutiivisen panpsykismin mukaan kaikki aineelliset yksiköt ovat jollakin tasolla tietoisia. Tällöin pienin kokija olisi mahdollisesti alkeishiukkanen tai säie (tai mikä sitten fyysikkojen mukaan onkin aineen perusosa). Kysymystä siitä, miten aineesta tulee tietoista ei lopulta nouse, koska kaikki aine on pohjimmiltaan tietoista. 

Kriitikot ovat huomauttaneet, että panpsykisti joutuu kuitenkin kohtaamaan vastaavan ongelman, jota kutsutaan kombinaatio-ongelmaksi. Kuinka lukemattomat mikro-tietoisuudet (kvarkit, elektronit, atomit) muodostavat yhtenäisen suuremman tietoisuuden (kokonainen elävä organismi, kuten ihminen). Eikö tämä ole yhtä suuri mysteeri kuin se, miten alunperin tiedostamattomasta aineesta kehittyy tietoinen kokemus? 

Kosmopsykismi sen sijaan välttää kombinaatio-ongelman muuttamalla perspektiiviä. Perustavin tietoisuuden kokija ei ole mikään alkeishiukkanen, vaan maailmankaikkeus kokonaisuudessaan. Kosmopsykismi siis kääntää kombinaatio-ongelman päälaelleen: kuinka yksi universaali tietoisuus jakautuu pienempiin tietoisuuden saarekkeisiin (esim. yksittäisen ihmisorganismin kokemusmaailma). Kombinaatio-ongelmasta tuleekin dekombinaation ongelma. 

Kosmopsykisti pitää aivoja ikään kuin radion kaltaisena vastaanottimena, joka muuntaa universaalin tietoisuuden “ihmistaajuudelle” niin pitkäksi aikaa, kuin organismissa henki pihisee. Näkemys lähestyy idealismia, jonka mukaan koko todellisuuden perusluonne on viime kädessä mielellinen, eikä aineellinen. Niin filosofisesti kuin uskonnollisestikin motivoituneet idealistit ovat perinteisesti ajatelleet, että todellisuus on viimekädessä mieltä tai tietoisuutta. Nykykeskustelussa esimerkiksi tietojenkäsittelytieteilijä ja filosofi Bernando Kastrup puolustaa idealismia.

Kosmopsykismissä perustavin tietoisuuden kokija on koko maailmankaikkeus

Yleisesti ottaen panpsykismi kuitenkin eroaa idealismista siten, että tietoisuuden ajatellaan olevan aineen tai energian sisäinen ominaisuus, siinä missä fysikaalisesti ennustettavat ja mitattavat ominaisuudet ovat aineen ulkoisia ominaisuuksia. Tietoinen kokemus on se, miltä atomin oleminen näyttää sisältäpäin katsottuna. Esimerkiksi fyysikko Arthur Eddington (1882 – 1944) on esittänyt, että fysiikka voi kyllä tarjota malleja siitä miten aine käyttäytyy, mutta ei viime kädessä kykene kertomaan, mitä aine oikeastaan itsessään on. Tiede ei siis sellaisenaan vastaa kysymykseen aineen perimmäisestä luonteesta. Näin panpsykisti voi pitää ainetta tietoisena (tai jopa “elävänä”) ilman, että hänen tulisi lähteä torjumaan nykyfysiikkaa.

Jotkut ovat kritisoineet panpsykismiä sen “hörhöydestä,” spekulatiivisuudesta, ja tieteellisestä epäuskottavuudesta. Mutta miksi oletus tyystin tiedottomasta aineesta perimmäisenä todellisuutena (fysikalismi) olisi sen tieteellisempi, rationaalisempi, tai vähemmän spekulatiivisempi, kuin oletus, jonka mukaan tietoisuus on perustavalla tavalla osa todellisuutta (panpsykismi) – etenkin jos hyväksymme tietoisen kokemuksen olemassaolon. Vaikka panpsykisti kohtaakin kombinaatio-ongelman, on hänellä sentään teoreettinen mahdollisuus antaa jokin luonnollinen selitys tietoisuudelle. Fysikalistin tilanne on vieläkin toivottomampi, sillä hänen täytyy olettaa aivojen kykenevän ‘taikatemppuun,’ eli tietoisuuden synnyttämiseen tyystin tiedottomasta aineesta (esim. Galen Strawson puhuu ‘radikaalin emergenssin’ ongelmasta). Näistä kahdesta vaihtoehdosta on panpsykismi siinä mielessä uskottavampi, että se antaa kuvan yhtenäisestä todellisuudesta, jossa ei ole sijaa taikatempuille. Fysikalistin vaihtoehdot ovat yksinkertaisesti vieläkin huonompia, eli joko (1) taikatemppuun uskominen (radikaali emergenssi), tai (2) ongelman kieltäminen kokonaan (eliminatiivinen fysikalismi)

Entistäkin kiehtovamman näkemyksen panpsykismistä tekee se, että sen puolustajista löytyy sekä uskonnollisesti että “puhtaan filosofisesti” motivoituneita ateistisia ajattelijoita. Esimerkiksi Thomas Nagel ja Galen Strawson ovat kummatkin myöntäneet olevansa ateisteja. Kummatkin ajattelevat, että todellisuus voi hyvinkin olla perusluonteeltaan tietoinen (tai “mielellinen”), vaikkei sillä olisikaan luojaa. Teistien leiristä panpsykismiä puolestaan puolustavat ainakin Yuji Nagasawa ja Joanna Leidenhag. Leidenhag väittää, että on loogista ajatella Jumalan luoman todellisuuden sisältävän maksimaalisen määrän merkitystä – siis maksimaalisen määrän tietoisuutta. Leidenhagin mukaan panpsykismi sopii teistisen maailmankuvan kanssa jopa paremmin yhteen kuin dualismi tai fysikalismi.

Onko aine tietoista?

Panpsykismistä on viime aikoina kehkeytynyt vakavastiotettava haastaja dualismille ja fysikalismille. On kuitenkin totta, että sillä on myös ongelmia. Ainakin kombinaatio-ongelma (tai dekombinaatio) on visainen pähkinä purtavaksi kelle tahansa panpsykismin puolustajalle. Syytökset spekulatiivisuudesta eivät myöskään ole täysin perättömiä. Mitä se tarkoittaisi, jos todella ajattelisimme joko pienimpien alkeishiukkasten tai koko maailmankaikkeuden olevan tietoisia kokijoita? Onko tällaisessa ajattelussa mitään mieltä?

Panpsykisti voi kuitenkin väittää vastaan. Esimerkiksi moderni kvanttifysiikka tuntee ilmiöitä, jotka näyttäytyvät arkijärjen näkökulmasta intuitionvastaisina ja mielettöminä. Tämä ei kuitenkaan ole syy hylätä fysiikkaa, vaan pikemminkin syy kyseenalaistaa arkioletuksemme. Onko mahdollista, että fysikalistien oletus aineen, tai peräti koko maailmankaikkeuden tiedottomuudesta tai ei-kokemuksellisuudesta voisi osoittautua samanlaiseksi virheelliseksi arkioletukseksi tai esitieteelliseksi intuitioksi, kuin millaisena illusionistit tietoisuutta pitävät? 

Ajatus ei näytä mahdottomalta.

Jos pidit lukemastasi, tykkää Areiopagista Facebookissa, seuraa Twitterissä ja Instagramissa sekä tilaa kirjoitukset sähköpostiisi.

Kirjallisuutta

Nagel, Thomas: Mind and Cosmos: Why the Materialist Neo-Darwinian Conception of Nature is Almost Certainly False (2012)

Artikkelikuva: Johannes Plenio @ Unsplash

Kuva 1: Wikimedia Commons. PD

Kuva 2: Evgeni Tcherkasski @ Unsplash