Kuluneen vuosisadan aikana evoluutiobiologia esitti merkittävän haasteen teologiselle ihmiskäsitykselle. Ongelman muodosti nykyihmisen suhde häntä edeltäneisiin ihmislajeihin sekä muihin eläinlajeihin. 2000-luvulla teologinen ihmiskäsitys kohtaa uuden haasteen, joka ei tulekaan biologiasta, vaan kognitiotieteestä ja tekoälytutkimuksesta.

Kuinka teologian tulisi suhtautua keinoälyihin, keinotekoisiin organismeihin, kuten seksirobotteihin, ja ihmisten muokkaukseen tietotekniikan avulla. Millaisen sosiaalisen, moraalisen ja uskonnollisen statuksen saavat koneet, jotka me itse olemme luoneet omaksi kuvaksemme? 

Tekoälyyn liittyy suuri joukko erilaisia eettisiä, poliittisia ja teologisia kysymyksiä. Olemme jo ainakin 80 vuoden ajan yrittäneet kehittää ihmisenkaltaista tekoälyä siinä kuitenkaan onnistumatta. Mitä tämä kertoo meistä ja meidän älymme luonteesta?

Kirjassaan In Our Image: Artificial Intelligence and the Human Spirit (2002) yhdysvaltalainen tietojenkäsittelytieteilijä ja teologi Noreen Herzfeld tarkastelee tekoälyä teologisen ihmiskäsityksen valossa. Hänen mukaansa tekoälytutkimuksessa voidaan havaita kolme tapaa nähdä ihmisen älykkyys: (1) älykkyys ongelmanratkaisuna; (2) älykkyys kykynä toimia järkevästi jossakin ympäristössä; (3) älykkyys kykynä olla suhteessa toisten ihmisten kanssa.

Älykkyys ongelmanratkaisuna

Jos kysymme, mitä älykkyys oikein on, varhainen kognitiotiede ja tekoäly vastaavat siihen varsin yksiselitteisesti: älykkyys on tiedonkäsittelyä. Älykäs olio kerää ympäristöstään tietoa, käsittelee sitä laskennallisesti ja ohjaa käyttäytymistään tämän tiedon nojalla.

1930-luvulla uudesta matematiikasta ja logiikasta inspiroituneet tutkijat, kuten englantilainen Alan Turing (1912-1954), kehittivät ajatusta koneesta, joka voisi periaatteessa ratkaista kaikki mahdolliset laskettavissa olevat ongelmat. Tällainen Turingin kone voisi yksinkertaisia symboleita (1 ja 0) joidenkin sääntöjen mukaan käsittelemällä ratkaista minkä tahansa ongelman.

Kuten elokuvasta The Imitation Game (2014) tiedämme, Turingin ideoita sovellettiin käytäntöön 1940-luvun aikana. Niiden avulla kehitettiin koneita, joilla liittoutuneet purkivat natsi-Saksan murtamattomana pidettyjä viestintäkoodeja. Abstraktin idean pohjalta alkoikin syntyä aivan konkreettisia Turingin koneita, jotka olivat nykyisin tuntemiemme laskukoneiden ja tietokoneiden esi-isiä.

Turing esitti myös, että kaikki älykkyys, myös ihmisälykkyys, on informaation käsittelyä. Tämän mielen tietokonemetaforan mukaan ihmismieli toimii periaatteessa samalla tavalla kuin tietokone: se muodostaa tietoesityksiä, eli representaatioita, ja käsittelee niitä tiettyjen sääntöjen mukaisesti. Mieli on siis ikään kuin ohjelma (software), joka toimii aivoissa (hardware).

1950-luvulta eteenpäin saavutettiinkin merkittävää edistystä alueilla, joita oli helppo käsitellä laskennallisesti ja joita koskevat säännöt olivat suhteellisen selvät. Tällaisia alueita ovat esimerkiksi sääntöpohjaiset pelit (vaikkapa shakki), matemaattiset todistukset ja matematiikka yleensäkin. Eräänlainen huippukohta saavutettiin 1996, jolloin IBM:n shakkitietokone Deep Blue voitti ensi kertaa shakin maailmanmestarin (ja suurmestarin), venäläisen Garri Kasparovin.

1970-luvulle tultaessa tekoälyprojekti oli kuitenkin jo ongelmissa. Huomattiin nopeasti, että symbolien prosessoinnilla on suuria vaikeuksia suoriutua joistakin, ihmisille varsin yksinkertaisista tehtävistä. Esimerkiksi arkikielen käsittely osoittautui hyvin vaikeaksi: ohjelman on erittäin vaikea tunnistaa arki-ilmaisujemme merkitystä, koska tämä merkitys riippuu tilanteesta ja jaetusta taustatiedosta.

Hermoverkkojen nousu

Symboliselle prosessoinnille ja sääntöpohjaiselle ongelmanratkaisulle oli kuitenkin syntynyt vaihtoehto jo kauan ennen 1980-lukua. Yhdysvaltalainen Donald Hebb muotoili jo 1940-luvun lopulla ajatuksen oppivista verkostoista, hermoverkoista. Hermoverkot koostuvat suuresta määrästä hyvin yksinkertaisia yksiköitä ilman minkäänlaista keskusyksikköä tai prosessoria. Hermoverkon toiminta ei edellytä ennalta ohjelmoituja sääntöjä, vaan se oppii malleja siitä informaatiosta, mitä verkolle syötetään. Näiltä osin hermoverkko poikkeaa varsin paljon tietokoneesta: se ei muistuta laskukonetta eikä informaatio ole talletettuna siinä yhteen paikkaan, vaan se on koko verkoston hajautettu ominaisuus.

Hebb ajatteli, kuten monet hänen jälkeensä, että ihmisaivot toimivat samaan tapaan kuin hermoverkko. Hermoverkkojen tärkein etu suhteessa perinteiseen, symboliseen prosessointiin perustuvaan tekoälyyn, on se, että hermoverkot oppivat joustavasti tilanteissa, joissa informaatio on fragmentaarista eikä selkeitä prosessoinnin sääntöjä ole.

Hermoverkkojen avulla saavutettiinkin merkittävää edistystä. Nykyisin kehitystä ajaa ajatus syväoppimisesta (engl. deep learning). Syväoppimisen avulla on mallinnettu esimerkiksi puheentunnistusta, kasvo- ja hahmontunnistusta. Joissakin asiantuntijuutta ja suunnittelua vaativissa tehtävissä (esimerkiksi sairauksien diagnoosissa) asiantuntijajärjestelmät ovat jo saavuttaneet ihmistä vastaavan suoritustason tai ylittäneet sen.  

Hermoverkkoajattelun nousu liittyy laajempaan kehitykseen, jossa älykkyys nähdään logiikan ja sääntöjen soveltamisen sijaan kykynä olla järkevässä vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Filosofi Hubert Dreyfus esitti vuonna 1972 kirjassaan What Computers Can’t Do: The Limits of Artificial Intelligence, ettei symboliseen prosessointiin perustuva tekoäly voi koskaan yltää samaan suoritukseen kuin ihmisäly. Tämä johtuu siitä, ettei ihmisen älykkyys perustu informaation prosessointiin, vaan älykkyytemme on luonteeltaan toiminnallista. Se liittyy läheisesti siihen, millainen kehomme on ja kuinka tuo keho on vuorovaikutuksessa mielemme, muiden mielien ja ympäristön kanssa. Sama pätee myös esimerkiksi arkikieleen: kieli on kontekstisidonnaista ja tilannesidonnaista.

Sosiaalinen älykkyys

Siinä missä toiminnallisessa älykkyydessä on kyse vuorovaikutuksesta fysikaalisen ympäristön kanssa, monet ovat korostaneet älykkyyden sosiaalista luonnetta. Ihmisälyä luonnehtii kyky toimia nimenomaan sosiaalisessa ja kulttuurillisessa ympäristössä.

Yhdysvaltalainen tekoälytutkija Terry Winograd vaikuttui Dreyfusin symbolisen tekoälyn kritiikistä. Aiemmin Winograd oli pyrkinyt luomaan tekoälyä, joka pystyy kommunikoimaan jonkinlaisella inhimillisellä kielellä. Dreyfusiin tutustuttuaan hän kuitenkin luopui projektista, koska luonnolliset kielet ja niiden mahdollistama vuorovaikutus edellyttävät kokonaan tietokoneista poikkeavaa älykkyyttä. Inhimillinen vuorovaikutus edellyttää jaettua kontekstia ja elämänmuotoa.

Sosiaalisesti älykkään tekoälyn kehitys on ollut hidasta ja vaatimatonta. Puhekielen käyttö, sosiaalisten ja moraalisten tunteiden tunnistaminen ja niihin reagoiminen ovat meille arkipäivää. Vaikka jotkut ohjelmat kykenevätkin jonkinlaiseen tunteiden tunnistamiseen ja arkikielen käyttöön, ohjelmien taidot ovat vielä vaatimattomia verrattuna esimerkiksi ihmislapsen vastaaviin kykyihin.  

Mitä on olla Jumalan kuva?

Meillä on nyt jonkinlainen kuva tekoälytutkimuksen kehityksestä ja sen tarjoamista näkökulmista ihmisen älykkyyteen. Tarkastelen seuraavaksi sitä, miten nämä näkökulmat voisivat olla vuorovaikutuksessa teologisen ihmiskäsityksen kanssa.

Eräs keskeisimmistä teologisen ihmiskäsityksen alueista koskee sitä, mitä tarkoittaa olla Jumalan kuva. Perinteisen näkemyksen mukaan Jumalan kuvana oleminen tarkoittaa sitä, että ihmisellä on erityisiä kognitiivisia kykyjä, jotka tekevät hänestä tavalla tai toisella Jumalan kaltaisen. Ihminen on Jumalan kuva, koska ihmisellä on järjellinen sielu, eli järkevä mieli ja kyky tunnistaa moraalisia periaatteita. Tätä näkemystä on tapana kutsua rakenteelliseksi näkemykseksi siitä, mitä Jumalan kuvana oleminen on.

Kuluneen sadan vuoden aikana monet teologit ovat hylänneet rakenteellisen näkemyksen ja ehdottaneet sille vaihtoehtoja. Raamatuntutkimuksen piiristä nousi 1900-luvun puolenvälin paikkeilla ajatus siitä, että Jumalan kuvana oleminen viittaa pikemminkin ihmisen erityiseen rooliin luomakunnassa. Tällöin ihminen on Jumalan kuva siinä määrin, kuin hän edustaa Jumalan hallintavaltaa maan päällä ja osallistuu Jumalan luovaan toimintaan luomakunnassa. Jumalan kuvana oleminen on siis eräänlainen kutsumus ja rooli, johon ihmiskunta on kutsuttu. Tätä näkemystä kutsutaan usein funktionaaliseksi.       

Rakenteellisen ja funktionaalisen lisäksi on vielä kolmas teoria. Merkittävä sveitsiläinen teologi Karl Barth esitti 1900-luvun alussa, että Jumalan kuva ihmisessä viittaa ihmisen avoimuuteen erilaisille suhteille. Barth näki tämän toteutuvan erityisesti miehen ja naisen välisessä suhteessa. Ihminen oliona ei ole kokonainen itsessään, vaan hän etsii aina suhdetta itsensä ulkopuolisiin olioihin. Juuri tämä pyrkimys suhteeseen muiden kanssa tekee hänestä kolmiyhteisen Jumalan kuvan. Ei ole siis yllätys, että kirjallisuudessa tätä näkemystä kutsutaan relationaaliseksi malliksi.

Teologisessa perinteessä kristologian yhteys teologiseen antropologiaan on hyvin läheinen. Juuri Kristus on tosi ja aito Jumalan kuva: ihmisissä Jumalan kuva näkyy vain heikosti. Ihmisen kutsumus onkin tulla Kristuksen kaltaiseksi. Toiset ovat puolestaan korostaneet sitä, kuinka ihminen on luomakunnan eläimistä ainoa, joka kykenee muokkaamaan ja kehittämään itseään. Tällöin Jumalan kuvana oleminen tarkoittaisi jonkinlaista vapautta tai kykyä itsensä ylittämiseen.

On syytä korostaa, etteivät nämä mallit ole välttämättä toisensa poissulkevia. Ne voidaankin nähdä teologisen ihmiskäsityksen ulottuvuuksiksi, joita eri teologit eri tavoin painottavat.

Ihmisäly Jumalan kuvana?

Herzfeldin mukaan edelliset kolme älykkyyden ja Jumalan kuvana olemisen mallia sopivat hyvin yhteen. Älykkyys ongelmanratkaisuna voidaan liittää rakenteelliseen malliin, älykkyys järkevänä toimintana puolestaan funktionaaliseen malliin ja älykkyys sosiaalisena kyvykkyytenä relationaaliseen malliin.

Herzfeldin mukaan Jumalan kuvana oleminen tulisi tulkita juuri relationaalisesti. Tätä hänen mukaansa tukee myös tekoälytutkimus ja kognitiotiede.

Olen Herzfeldin kanssa samaa mieltä siitä, että joiltakin osin tekoälytutkimus kyllä tukee relationaalista ja sosiaalista käsitystä älykkyydestä. Älykkyytemme on läheisesti kietoutunut aivojen, kehon ja ympäristön vuorovaikutukseen. Tekoälytutkijat eivät enää ajattele, että jokin tietokoneessa toimiva, ennalta ohjelmoituihin sääntöihin perustuva ohjelma kykenisi mallintamaan ihmisälyä. Äly on pikemminkin sitä, että olio on jatkuvassa vuorovaikutuksessa fysikaalisen ja sosiaalisen ympäristönsä kanssa kehon ja kielen välityksellä. Tästä syystä nykyaikainen robotiikka ja tekoäly pyrkivätkin rakentamaan kokemuksen kautta oppivia koneita.

Lisäksi on selvää, että ihmisäly ja sen kehitys ovat riippuvaisia juuri tietynlaisesta sosiaalisesta ympäristöstä, eli toisista ihmisistä, sosiaalisista normeista ja rooleista sekä kielestä. Tätä kokonaisuutta tavallisesti kutsumme kulttuuriksi. Ihmistä voidaan pitää siis kulttuurisena eläimenä. Emme kehity toisistamme riippumatta, vaan yksilö syntyy osaksi ihmisyhteisöä ja yhteisön biokulttuurista elämänmuotoa, joka on syntynyt pitkän evoluution vaikutuksesta.

Herzfeld vetää kuitenkin sinänsä tosista väitteistä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Älykkyys ei ole vain ja ainoastaan relationaalista. Rakenteellinen näkemys Jumalan kuvana olemisesta on yhä uskottava.  

Ensinnäkin tekoälytutkimus ei laisinkaan sulje pois ajatusta tietoisesta ja loogisesta älykkyydestä. Itse asiassa meidän ei tulisi redusoida ihmisälyä yksittäisiin, tiettyjä ongelmia ratkaiseviin mekanismeihin. Symbolinen tekoäly onnistuu mallintamaan ihmisen abstraktia ja tietoista ajattelua, jota luonnehtivat säännöt ja looginen päättely. On toki tunnustettava, että tällainen prosessointi on varsin vaivalloista ja hidasta verrattuna mielen automaattiseen toimintaan.

Valtaosa mielen suorittamista tehtävistä, esimerkiksi sensomotorisesta toiminnasta, koordinaatiosta ja jopa käsitteellisestä ajattelusta, tapahtuu automaattisesti tietoisuudesta riippumatta. Tästä ei kuitenkaan seuraa se, etteikö tietoisella ja loogisella ajattelulla olisi laisinkaan roolia. Tämä rooli on vain rajallisempi kuin aikaisemmin kuvittelimme. Voimme siis nähdä ihmisälyn toiminnan eräänlaisena yhteispelinä, jossa tietoisuus valvoo ja ohjaa automaattisen mielen toimintaa.  

Toiseksi ihmisen älykkyys näyttää nykyisen tekoälytutkimuksenkin valossa erityiseltä. Ihmismieli ei siis ole vain hieman viritelty versio orangin, gorillan tai apinan mielestä. Joustava oppiminen ja kulttuuri ovat toimineet ihmisen selviytymisstrategioina, mikä on puolestaan synnyttänyt suuren joukon ihmiselle erityisiä kognitiivisia mekanismeja. Kyvyillemme symboliseen ajatteluun, kielen käyttöön ja tekojemme ohjaamisen kulttuurin normien perusteella ei löydy vertaa muussa luomakunnassa.   

Artikkelin seuraavassa osassa tarkastellaan eri tapoja, miten teologinen ihmiskäsitys voisi suhtautua tekoälyn kehitykseen.

Kirjallisuutta

Burdett, M. 2015. Eschatology and the Technological Future. New York: Routledge.

Haikonen, P. 2017. Tietoisuus, tekoäly ja robotit. Helsinki: Art House.

Herzfeld, N. 2002. In Our Image: Artificial Intelligence and the Human Spirit. Minneapolis: Fortress Press.

Peters, T. 2010. “Can We Enhance the Imago Dei?”, teoksessa Murphy, N. & Knight, C. Human Identity at the Intersection of Science, Technology and Religion. Farnham: Ashgate. 215-238

Visala, A. 2015. ”Theological Anthropology and the Cognitive Sciences”, teoksessa Taliaferro C. & Farris R. (toim.), Ashgate Research Companion to Theological Anthropology. New York: Routledge.

Kuva: jens johnsson @ Unsplash.