Professori Olli-Pekka Vainio arvioi esseessään kahta tuoretta kirjaa, jotka käsittelevät luonnollisen ja yliluonnollisen suhdetta. Peter Harrisonin Some New World esittää, että oman aikamme sekularismi on pohjimmiltaan uskonnollista ja David Bentley Hartin All Things Are Full of Gods arvioi sitä, missä keskustelu tietoisuuden luonteesta meni pieleen.

Australiassa elää alkuperäiskansa, jonka kielessä ei ole käsitteitä ’oikea’ ja ’vasen’. Näiden meille luonnollisten kategorioiden sijasta he asemoivat itsensä käyttäen ilmansuuntia. ”Lautanen on sinusta etelään.” ”Käänny seuraavasta risteyksestä pohjoiseen.” Jos tähän kieleen tuotaisiin meille luontaiset käsitteet ja hävitettäisiin perinteinen tapa asemoida itseään suhteessa todellisuuteen, mitä tapahtuisi kansan itsetietoisuudelle? Paranisiko vai heikkenisikö se?

Vastaavaa kysymystä pohtivat kaksi hyvin erilaista teologia, Peter Harrison ja David Bentley Hart, massiivisissa uutuuskirjoissaan Some New World. Myths of Supernatural Belief in a Secular Age ja All Things Are Full of Gods: The Mysteries of Mind and Life. Harrison on Oxfordin ja Aucklandin yliopistojen emeritusprofessori, Hart taas Notre Damen yliopistossa vaikuttava vapaa tutkija ja kirjailija. Harrison kirjoittaa tiukkaa historiallista analyysiä ja aatehistoriaa siitä, kuinka uskomisen käsite ja tavat ovat muuttuneet ihmiskunnan historiassa. Hart puolestaan käsittelee tietoisuuden ongelmaa antiikin dialogeista tutun tyylin avulla: neljä joutilasta puolijumalaa tappavat aikaa maailmojen välitilassa väittelemällä siitä, mistä tietoisuudessa oikeastaan on kyse.

Reformaatio muuttaa maailman

Harrisonin näkemysten tarkastelu edellyttää, että häntä ensin hiukan asemoidaan aiempaan keskusteluun. Viimeisten vajaan sadan vuoden aikana on tullut tavaksi esittää länsimainen aatehistoria tietynlaisena lankeemuksena Tuomas Akvinolaisen filosofian ja teologian synteesistä kohti reduktionistista modernismia. John Milbank ja radikaaliortodoksia syyttävät (mielestäni virheellisesti) erityisesti Duns Scotusta, joka heidän mukaansa rikkoo aiemmin vallinneen yhtenäisen metafyysisen todellisuuskäsityksen. Kirjassaan A Secular Age Charles Taylor kuvaa, kuinka maallistumisen esiinmarssin taustalla oli uusi käsitys yksilöstä yhteisöstään erillisenä olentona. Keskeinen tekijä tässä muutoksessa oli reformaatio, joka rikkoi keskiaikaisen käsityksen yhteisöistä. Tätä argumenttia on kehittänyt eteenpäin myös Brad Gregory teoksessaan Unintended Reformation: How a Religious Revolution Secularized Society.

Harrison liittyy tietyin reunaehdoin tähän saman keskusteluun. Hänen mukaansa moderni sekulaari maailmankuva on niin syvästi riippuvainen uskonnollisista ennakko-oletuksista, että sitä ei voi ymmärtää ilman tätä taustaa. Aiemmissa teoksissaan hän on käsitellyt kysymystä siitä, kuinka uskonnollinen ja teologinen käsitys kosmoksesta rationaalisena ja säännönmukaisena kokonaisuutena, jota ei tule pelätä ja jota voidaan tutkia, nousee esiin vuosisatojen kuluessa kristillisen metafysiikan tukemana: kaiken takana on Logos, järki, eikä luonto ole itsessään jumalallinen, muttei myöskään paha. Koska inhimillinen järki on myös langennut, on tarpeellista korjata sen tekemiä johtopäätöksiä esimerkiksi tutkimuksen avulla.

Gregoryn lailla Harrison määrittää reformaatioon yhden keskeisen murroskohdan. Aikaisemmin sangen yleinen uskomisen tapa oli implisiittinen: usko realisoitui tietyissä riiteissä ja uskonnollisissa juhlissa sekä toimituksissa. Usko ei välttämättä ollut erityisen propositionaalista, vaan se ymmärrettiin pikemminkin tiettyjen raamatullisten kertomusten läpi, joita hurskaat kristityt pyrkivät sitten imitoimaan. Usko siirtyi eteenpäin kulttuurisen vaikutuksen kautta ja jos joku ei halunnut toteuttaa tätä uskoa, hänellä ei ole ollut merkittäviä keinoja tehdä asiaa tiettäväksi. Durhamin yliopiston kirkkohistorian professori Alec Ryrie on käsitellyt näitä epäuskon ilmaisuja teoksessaan Unbelievers. Ennen reformaatiota uskonnollinen protesti ei saanut erityisen ateistisia muotoja, vaan se ilmeni esimerkiksi korruptoituneiden pappien pilkkaamisena tai varsinkin transsubstantiaatio-oppiin liittyneenä epäilyksenä.

Usko ja perusteet

Lutherin ja Calvinin myötä tapahtui kuitenkin käänne implisiittisestä uskosta eksplisiittiseen uskoon. Nyt oli tarpeen, että yksilö kykeni esittämään uskomuksensa perusteet ja sisällön julkisesti aukikirjoitetussa muodossa. Jos aiemmin kyseessä oli ollut tietyllä tapaa synnynnäinen ja luonnollinen luottamus Jumalaan, nyt usko piti voida määritellä ja perustella julkisesti. Tuohon aikaan pidettiin niin sanottua consensus gentium-argumenttia pätevänä: koska jumalusko oli universaalia, todistamisen taakka teismiä vastaan oli ateistilla. Hiljalleen painopiste alkoi kuitenkin muuttua niin, että taakka siirtyi teistille. Jos aiemmin ateistin piti perustella ateisminsa, nyt teismin tuli tarjota perusteet teistisille uskomuksilleen.

Muutoksen taustalla oli ymmärrys historiasta edistyksenä. Tämän myyttisen käsityksen historiasta loi osaksi juuri reformaatio: pimeän keskiajan jälkeen koitti viimein valon aikakausi. Pari sataa vuotta myöhemmin valistusfilosofit rakensivat tälle perustalle ja lainasivat reformaattoreiden argumentteja. Harrisonin mukaan reformaation myötä syntyi aiempaa vahvempi ajatus historiallisesta ja aatteellisesta progressivismista, joka ei suinkaan heikentynyt valistuksen myötä. Valistuksessa tästä kertomuksesta poistettiin avoimen uskonnolliset viittaukset ja eskatologinen toivo tulkittiin tämänpuoleisena. Yhtenä seurauksena oli vaikkapa marxilainen utopianismi ja sitä seurannut globaali väkivallan aalto.

Reformaatiossa tapahtunut epistemologinen käänne vaikutti osaltaan tieteen kehitykseen. Vastoin hänestä usein maalattua irrationalistista kuvaa Luther korosti sitä, että oikea usko edellyttää järjen oikeanlaista toimintaa ja kokemusta. Asioita ei saa omaksua vain ulkoisen auktoriteetin pohjalta, vaan ne tulee itse ja henkilökohtaisesti selvittää. On helppoa nähdä, kuinka tämä loi pohjan empiiriselle ja rationaaliselle tieteenfilosofialle. Vaikka reformaattorit eivät sitä aikoneetkaan, yksi seuraus käänteestä oli myös kriittinen raamatuntutkimus, joka alkoi hiljalleen nakertaa klassisen teologian perusteita. Tämä onnistui kuitenkin vain irrottamalla oikean järjen (recta ratio) määritelmä teologisesta perustastaan ja kaventamalla sitä, kuten kävi historianfilosofiankin kohdalla. Valistus myös hyödynsi reformaattoreiden muotoilemia, erityisesti transsubstantiaatio-oppia vastaan suunnattuja antikatolisia argumentteja kritisoidessaan kirkon uskoa ihmeisiin.

Protestanttinen ajattelutapa heikensi perinteen ja yhteisön auktoriteettia, mikä osaltaan vähensi ihmekertomusten uskottavuutta. Skotlantilainen filosofi David Hume laati tunnetun kokemukseen perustuvan argumenttinsa ihmeitä vastaan, vaikka oli tietoinen tuhansista historiallisista ihmetodistuksista. Hän kuitenkin hylkäsi ne kaikki ilman tarkempaa tutkimusta. Humen argumentti perustui siis yhtäältä protestanttiseen teologiaan ja kulttuuriseen elitismiin, joka sekin osaltaan ammensi protestanttisesta historianfilosofiasta: muiden kulttuurien ja aiemman historian todistuksia ihmeistä ei tarvinnut ottaa vakavasti, koska ne edustivat pimeyttä ja barbarismia.

Teoksessaan, joka on yhtä aikaa pikkutarkka ja erittäin miellyttävällä tavalla kirjoitettu, Harris haastaa monia yksinkertaistuksia ja kategoriavirheitä. Esimerkiksi juuri käsitteet luonnollinen ja yliluonnollinen ymmärretään omassa ajassamme tyypillisesti täysin väärin ja anakronistisesti. Aikaisemmin kyseinen jaottelu ei ole ollut aatehistoriassa mielekäs, ja jos Harrisonin analyysi modernin sekularismin perusteista pitää paikkansa, on moderni sekulaari maailmankuva itsessään oikeastaan hyvin uskonnollinen ja jopa yliluonnollinen. Harrisonin kärjekkään väitteen mukaan ”moderni rationalismi on steroideilla höystettyä protestantismia”.

Maailma on vain unta

David Bentley Hartin kirjassa neljä puolijumalaa – Eros, Psykhe, Hermes ja Hefaistos – edustavat erilaisia positioita, joihin Hart itse aina tietyin osin yhtyy. Dialogin kulun selittäminen tässä ei ole mielekästä; sen sijaan koetan esittää kokoavan käsitykseni Hartin sanomasta.

Tietoisuutta ja todellisuuden syvärakennetta koskevat teoriat voidaan jakaa karkeasti ottaen kolmeen laariin. Naturalististen teorioiden mukaan vain fyysiset syy-seurausprosessit ovat aidosti olemassa. Se, mitä kutsumme tietoisuudeksi tai ”sieluksi”, on vain järjestelmän sivutuote, joka voidaan aina palauttaa fysikaalisiin prosesseihin. Tietoisuutta ei niinkään selitetä, vaan se selitetään pois ja koetetaan unohtaa ”epätodellisena”.

Dualistiset tai kartesiolaiset mallit puolestaan jakavat todellisuuden kahteen yhtä todelliseen osaan: materiaan ja mieleen. Ihmisen tapauksessa sielu ja ruumis ovat molemmat yhtä todellisia. Molemmat ovat substansseja, toinen aineellinen, toinen aineeton. Ongelmaksi muodostuu se, kuinka aine ja aineeton sielu voivat vaikuttaa toisiinsa ja mikä niiden välinen suhde on.

Idealismissa taas ajatellaan, että se, mitä me pidämme aineettomana, on ensisijaisempaa kuin aine. Aine ja materia ovat kyllä todellisia, mutta toissijaisia suhteessa esimerkiksi tietoisuuteen. Idealismissa tietoisuus ei aiheuta erityistä ongelmaa tai poikkeamaa, joka vaatisi selityksen, koska koko todellisuutta itseään pidetään tietoisena. Mielenfilosofiassa onkin viime vuosina alettu arvioida argumentteja panpsykismin puolesta, ja tästä keskustelusta myös Hart ammentaa.

Hart kritisoi nykyaikaista taipumusta nähdä materia puhtaasti mekaanisten ja ei-mentaalisten lakien alaisena. Hän pitää ennakko-oletusta epäuskottavana ja väittää, että tällainen materialistinen maailmankuva rajoittaa vaarallisesti ymmärrystä todellisuuden luonteesta ja sulkee pois mahdollisuuden, että mieli on olennainen osa maailmankaikkeutta.

Hart kirjoittaa tutulla tyylillään, jota ei ole aina täysin helppoa ymmärtää ilman sana- ja tietosanakirjaa. Kirja on onneksi pilkottu lyhyisiin lukuihin, jotka voi lukea omina kokonaisuuksinaan. Dialogimuoto mahdollistaa tietynlaisen kepeyden, ja jumalat vaativat toisiltaan usein selvennystä, mikä mahdollistaa käsitteiden ja argumenttien vääntämisen rautalangasta. Silti lukukokemus on varsin täyttävä, koska melkein 500-sivuinen teos on täynnä tämänkaltaisia, kauniita mutta bombastisia lauseita:

”Ei ole epäilystäkään, että alkuvaiheissaan elämänkokemuksen pelkistäminen objektiivisesti merkityksettömän kosmoksen ja subjektiivisesti itseään luovan tahdon väliseksi dialektiikaksi tuntui tavallaan vapauttavalta; mutta se on myös aina ollut metafyysinen rikoskumppani, kun on pyritty päästämään irti vallan halu, jota ei enää kahlitse minkäänlainen taju jonkin loukkaamattoman tai pyhän olemassaolosta, tai taju siitä, että minuus olisi riippuvainen korkeamman tason totuudesta… Oli oikeastaan väistämätöntä, että ajan myötä mekanistinen menetelmä joko muuttuisi myös metafysiikaksi – tai paljastuisi olleen sitä – ja ideologiaksi, ohjelmaksi, joka ei ainoastaan tutki luontoa ikään kuin se olisi kone, vaan myös pyrkii todella muuttamaan maailman – luonnon, mutta myös kulttuurin, politiikan, talouden ja kaiken muun – koneeksi.”

Tämä lause tiivistää kirjan oleellisen argumentin. Hartin mukaan tietoisuuden ja materian suhde on periaatteellisesti mahdoton ymmärtää puhtaan materialistisesti. Materialistinen lähestymistapa on rajoittunut metodologiseen naturalismiin eli ajatukseen, että luonnon tutkiminen tulisi rajoittaa vain luonnollisiin syihin. Tämä on ajan myötä kehittynyt maailmankatsomukselliseksi metafyysiseksi naturalismiksi, joka väittää, ettei ole olemassa mitään muuta kuin luonnolliset syyt. Seurauksena maailmankaikkeus on alettu nähdä mekaanisena koneena ja tietoisuus vain sen yhtenä rattaana. Hart on kuvannut tätä samaa ajatusta myös tieteisromaanissaan Kenogaia, jossa maailmankaikkeuden koneellisuutta juhlitaan ja ihminen nähdään ”kaikkein hienoimpana koneena”.

Psykhen äänellä Hart esittää, että kaiken perimmäinen todellisuus on tietoisuus, joka on sekä klassisen idealistinen että aristoteelinen näkemys. Todellisuuden pelkistäminen materiaan merkitsee tietoisuuden hävittämistä kokonaan. Tällainen rajoittunut metodologia ei voi koskaan ratkaista tietoisuuden ongelmaa, koska se sortuu pleonastiseen harhaan: ääretöntä etäisyyttä ei voi ylittää edes loputtomalla määrällä askelia.

Kaikki päättyy hyvin?

Hartin helmasynniksi on hänen aikaisemmissa teoksissaan ja puheissaan paljastunut häpeilemätön itsevarmuus, joka näkyy hänen tavassaan esittää (usein tarkemmin perustelematta) hyvin varmoja väitteitä piittaamatta vasta-argumenteista – tai vastustajan tunteista. Tässä kirjassa dialogimuoto lieventää piirrettä hieman, mutta ei kokonaan. Hän (tai hänen luomansa hahmo) esimerkiksi ehdottaa, että naturalismiin pitäytyminen on oikeastaan vain patologia, mielen sairaus, eikä naturalistisia argumentteja voi siksi ottaa vakavasti sekaantumatta itse peliin, joka on lähtökohtaisesti kieroutunut. Hefaistoksen tehtävänä on toimia dialogissa kriittisenä äänenä, joka haastaa eniten äänessä olevan, idealismia vahvimmin puolustavan Psykhen ajatuksia, mutta Hartin tyylin tunteva ja sitä mahdollisesti edellä mainituista syitä vierastava lukija huomaa kyllä, milloin tämä ruoskii retorisesti vastustajaansa. Piirre voi kyllä tehdä lukemisesta hauskaa, mutta on eri asia, missä määrin se edistää vuoropuhelua.

Kirjan tyylikäs lopetus sovittaa kuitenkin ainakin osan Hartin helmasynneistä. Materialismia puolustanut Hefaistos tunnustaa Psykhen argumenttien voiman eikä enää keksi hänelle lisää vastineita. Silti Hefaistos ei kykene omaksumaan Psykhen uskoa tietoisuuden olemassaoloon – tai uskoa Jumalaan. Hän siirtyy arvioimaan maailmaa kärsimyksen näkökulmasta ja kysyy: jos kaiken takana on kerran tietoisuus, emmekö voisi odottaa tältä tietoisuudelta jonkinlaista moraalisuutta? Miksi älykäs suunnittelija ei ilmennä moraalista älyllisyyttä, vaan luo hirveän maailman?

Tähän Psykhe vastaa vain toteamalla, ettei hänellä ole vastausta. Hän huomauttaa kuitenkin, että mekanistinen maailmankuva on vauhdittanut monin verroin kauheampia ideologioita. Saman argumentin ovat esittäneet myös C. S. Lewis kirjassaan Ihmisyyden tuho ja Hannah Arendt teoksessaan Totalitarismin synty, ja Hart kulkee monissa kohdin heidän jalanjäljissään. Hart, Lewis ja Arendt päätyvät kaikki kirjoissaan melko synkkiin ja epävarmoihin tulevaisuudenkuviin. Ehkä me, ihmiset ja puolijumalat, emme löydäkään tietä kotiin?

Hefaistos luovuttaa ja vetäytyy muista erilleen. Psykhe kuitenkin seuraa häntä – ja suutelee häntä. Vaikka heidän intellektinsä eivät kohdanneet, heidän sydämensä löysivät saman sävelen surressaan maailman tilaa. Kaiken jälkeen Psykhe toteaa: ”En voi muuta kuin uskoa, että kaikki päättyy hyvin.”

Sekä Harrison että Hart siteeraavat kirjoissaan antiikin filosofi Thaleksen sanoja: ”Kaikki asiat ovat täynnä jumalia”. Todellisuus voi olla pohjimmiltaan hyvin toisenlainen kuin käsityksemme siitä. Se mitä pidimme arkisena, voikin olla ihmeellistä, ja se mitä pidimme outona, voikin olla yksinkertaista.

Piditko artikkelista? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi.

Löydät Areiopagin  Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa. Voit myös tilata kirjoitukset sähköpostiisi.

Artikkelikuva: Daniel Frank @ Pexels

Kuva: Midjourney AI