Onko perinteinen kristillinen oppi syntiinlankeemuksesta kestämätön nykytieteen valossa? Voiko evoluutioteoriaa ja syntiinlankeemusta yhteensovittaa? Kuinka pitkälle tätä oppia voidaan uudelleentulkita niin että pysytään uskollisena kristinuskon olennaiselle uskonsisällölle? Pitääkö kristinuskon edes aina mukautua vallitsevaan tieteelliseen konsensukseen?

Evoluutioteoria on mietityttänyt kristittyjä pitkään ja paljon. Sen nauttiman laajan luonnontieteellisen konsensuksen vuoksi teologien on ollut suorastaan välttämätöntä pohtia, kuinka ajatus eri lajien kehittymisestä alkeellisemmista elämänmuodoista miljoonien vuosien kuluessa luonnonvalinnan ja mutaatioiden ohjaamina suhteutuu kristinuskon perustaviin ilmoitustotuuksiin.

Nykyään kristittyjen keskuudessa ajatellaan hyvin yleisesti, että evoluutio ja kristillinen luomisoppi eivät ole keskenään ristiriidassa: luonnontieteellinen selitys elämän monimuotoisuudelle ei ole ristiriidassa sen kanssa, että kaiken takana on Jumala, josta kaikki on lähtöisin ja joka ohjaa evoluutioprosessia. Sen sijaan huomattavasti vaikeampia pähkinöitä purtaviksi ovat kristilliset opit perisynnistä ja lankeemuksesta. Useat tiedemiehet nimittäin ajattelevat, että ihminen ilmaantui maapallolle laajempana kuin kahden ihmisen populaationa eikä perinteisen kristillisen dogmatiikan olettama alkuperäisen kuolemattomuuden ja alkuvanhurskauden tilakaan tunnu ongelmitta sopivan evoluutioteorian sisältämään kuvaan ihmisen hitaasta kehittymisestä luonnonvalinnan seurauksena.

Tätä ongelmaa kokoontui pohtimaan kansainvälinen ja ekumeeninen tutkijatiimi, joka omisti aiheen tutkiskelulle kolme vuotta. Tämän prosessin tuloksena on William T. Cavanaughin ja James K. A. Smithin toimittama teos Evolution and the Fall (William B. Eerdmans Publishing Company, 2017) (231 s.). Teos on artikkelikokoelma, jossa eri alojen asiantuntijat käsittelevät kysymyksen eri puolia. Se koostuu neljästä osasta: ensimmäisessä kartoitetaan aiheen kannalta keskeiset kysymykset, toisessa kysymystä lähestytään tieteellisen raamatuntutkimuksen näkökulmasta, kolmannessa keskitytään syntiinlankeemuksen ja evoluution kulttuurisiin implikaatioihin, ja neljännessä esitetään ajatuksia tulevaa keskustelua silmälläpitäen.

Tässä kirja-arviossani keskityn teoksen pääaiheena olevaan kysymykseen evoluution ja syntiinlankeemuksen välisestä suhteesta, minkä vuoksi en kiinnitä tasapuolisesti huomiota sen kaikkiin artikkeleihin. Pääpaino tulee olemaan osioissa 1 ja 2, jotka olivat mielestäni teoksen ehdottomasti mielenkiintoisinta ja parasta antia.

Tiede vie, uskonto vikisee?

Otsikon perusteella voisi arvella, että kirjoittajien kenties kyseenalaistamattomana taustaoletuksena olisi, että tiede kertoo meille totuuden, johon kristinuskon on tavalla tai toisella mukauduttava. Näin ei kuitenkaan ole, vaan heti johdannossa teoksen toimittajat kyseenalaistavat tämän ajattelutavan, jonka monet teologit ovat omaksuneet. He viittaavat Galileon tapaukseen, joka toimii monille teologeille nöyryyttävänä muistutuksena siitä, että uskonnon kannattaa pysyä omassa karsinassaan eikä yrittää haastaa tiedettä sen omalla kotikentällä.

Cavanaugh ja Smith kuitenkin huomauttavat että tämä asetelma vinouttaa keskustelua vakavasti ja johtaa taipumukseen luopua keskeisistä kristillisistä opinkohdista. Sen sijaan teologisia ratkaisuja etsiessä keskiössä tulisi heidän mukaansa olla Jumalan ilmoitus Jeesuksessa Kristuksessa. He ottavat esikuvakseen Khalkedonin kirkolliskokouksen, jossa kirkko päätyi sen ajan ”tieteellistä” (eli filosofista) konsensusta uhmaavaan ratkaisuun, jonka mukaan Kristus on sekä tosi Jumala että tosi ihminen.

Sen sijaan että kysymystä evoluution ja syntiinlankeemuksen välistä suhdetta lähestyttäisiin mielissä Galileon tapauksen aiheuttama nöyryytys, se voitaisiin Cavanaughin ja Smithin mukaan ottaa ”khalkedonilaisena mahdollisuutena”. Teologien tulisi ottaa kristillinen traditio vakavasti ja tutkia sitä Kristuksessa tapahtuneen ilmoituksen valossa – ottaen samalla vakavasti nykytieteen tulokset.

Teoksessa kysymystä tieteen ja uskon välisestä harmoniasta käsittelee tarkemmin Peter Harrison (jonka artikkelin keskeisin sisältö on ilmestynyt tiiviimmässä muodossa taannoin myös Areiopagilla). Hän tekee eron ”kovan irenisismin” ja ”pehmeän irenisismin” välillä. ”Kovan linjan” edustajat näkevät ristiriidan tieteen ja uskonnon välillä periaatteellisesti mahdottomana, koska molemmat operoivat omilla, erillisillä alueillaan.

”Pehmeän irenisismin” kannattajat puolestaan ajattelevat että ristiriita kristinuskon ja luonnontieteellisten teorioiden välillä on mahdollinen, ja että mitään kaikenkattavaa periaatetta uskon ja tieteen välisestä suhteesta ei voida esittää. Vaikka luonnontieteellisessä konsensuksessa ei olisi jonain tiettynä hetkenä mitään ongelmallista kristinuskon kannalta, mikään ei takaa että näin olisi myös tulevaisuudessa.

Harrison asettuu voimakkaasti pehmeälle kannalle ja väittää, että konflikti kristinuskon ja tieteen välillä ei ole aina välttämättä paha asia. Hän ottaa esille tapauksia tieteen historiasta, jossa kristinusko oli oikeassa vallitsevaa tieteellistä konsensusta vastaan: maapallon ajateltiin olevan esimerkiksi ikuisesti olemassa aina Aristoteleesta (384–322 eKr.) 1900-luvulle saakka, mutta kristityt uskoivat koko ajan, että maailmalla on alkunsa luomisessa. Harrison pitää tällaisena esimerkkinä myös sydänkeskiajalla kirkollisten auktoriteettien toimesta tapahtuneen joidenkin aristoteelisten periaatteiden hylkäämisen, joka mahdollisti tieteen tulevan kehityksen. Evoluution tapauksessa hän on kuitenkin sitä mieltä, että jotkin sen keskeiset väitteet koskien esimerkiksi maapallon ikää tai lajien kehittymistä tuskin tulevat hylätyiksi tulevaisuudessa.

Kristinuskon ”juonelle” uskollista kehitystä?

Arvioitaessa syntiinlankeemusopin ja evoluutioteorian yhteensopivuutta on luonnollisesti pohdittava, mikä tässä opissa on luovuttamatonta ja miksi. Kirjan kirjoittajat ottavat lähtökohdakseen, että syntiinlankeemusopin uudelleentulkinnassa periaatteena tulee olla uskollisuus Raamatulle ja kristilliselle traditiolle. Kehityksen tulee tapahtua tradition sallimissa rajoissa ja sen tulee olla sopusoinnussa kristinuskon ”perusjuonen” kanssa.

Ajatus opin kehityksestä on peräisin 1800-luvun katolisesta teologiasta, ja sen tärkeimpänä muotoilijana on englantilainen kardinaali John Henry Newman (1801–1890). Evolution and the Fallissa ei kuitenkaan sitouduta Newmanin teoriaan, vaan ajatuksena on, että opin uudelleentulkinnan eli kehityksen tulee olla sopusoinnussa kristinuskon kokonaisuuden kanssa. Teoksessa Smith tarkasteleekin legitiimin opin kehityksen rajoja edustamansa reformoidun tradition valossa.

Smith näkee raamatullisen uskon perusnarratiivin kulkevan pääpiirteissään luomisesta lankeemuksen kautta Jumalan pelastavaan toimintaan Jeesuksessa Kristuksessa ja lopulta eskatologiseen täyttymykseen. Smithin mukaan tämän perusjuonen puitteissa ei ole välttämätöntä olettaa esimerkiksi että ihmiskunta on saanut alkunsa yhdestä ihmisparista, joiden kautta myös lankeemus on tullut ihmiskunnan osaksi.

Sen sijaan tämän kristillisen perusnarratiivin puitteissa on välttämätöntä, että Jumala loi ihmisen alun perin hyväksi ja että omasta tahdostaan langennut ihminen tarvitsee Jumalan yhteyteen päästäkseen hänen armoaan. On siis välttämätöntä pitää kiinni ajassa tapahtuvasta syntiinlankeemuksesta. Smithin mukaan tämän ei kuitenkaan tarvitse välttämättä tarkoittaa yhtenä tiettynä ajanhetkenä tapahtuvaa lankeemusta, vaan kyseessä voisi olla ihmispopulaation keskuudessa tietyn ajanjakson sisällä tapahtuva lankeamisprosessi.

Evolution and the Fallissa oletetaan noin 10 000 ihmisen alkupopulaatio, mitä Darrel R. Falk perustelee populaatiogeneetikkojen konsensuksella. Hän tähdentää, että niin sanottujen Mitokondrio-Eevan eli kaikkien nykyään elävien ihmisten geneettisesti viimeisen yhteisen esiäidin ja Y-kromosomi-Aatamin, eli kaikkien nykyään olemassa olevien miesten viimeisen esi-isän olemassaolo ei tarkoita sitä, että ihmiskunta olisi polveutunut yhdestä ihmisparista. Falkin mukaan Mitokondrio-Eeva on elänyt noin 165 000 vuotta sitten ja Y-kromosomi-Aatami 240 000 vuotta sitten. Nämä yksilöt eivät olleet ainoita aikanaan olemassa olevia ihmisiä, vaan ainoita, joiden mitokondrion DNA ja Y-kromosomi ovat säilyneet nykypäivään saakka.

Kuitenkin on syytä muistaa, että geenitutkijat keskustelevat myös ihmisen kehityksessä olevan kahden ihmisen pullonkaulan (eli ihmisparin, josta kaikki nykyään elävät ihmiset ovat polveutuneet) teoreettisesta mahdollisuudesta.

Ihminen Jumalan kulttiesineenä

Mutta entäs Raamattu? Mitä Raamatussa kerrotaan syntiinlankeemuksesta ja millaista valoa se tuo käsillä olevaan kysymykseen evoluution ja syntiinlankeemuksen välisestä suhteesta? Evolution and the Fallissa tätä kysymystä pohtivat J. Richard Middleton ja Joel B. Green.

Middleton tekee Ensimmäisen Mooseksen kirjan alkukertomuksiin mielenkiintoisen katsauksen ja käsittelee syntiinlankeemuskertomuksen lisäksi myös kysymystä ihmisen Jumalan kuvallisuuden luonteesta. Hän asettuu kannattamaan viime vuosikymmeninä teologien keskuudessa yleistynyttä funktionaalista tulkintaa Jumalan kuvallisuudesta, jossa ihmisen ainutlaatuisuutta muuhun luomakuntaan nähden ei lähestytä niinkään ihmisen erityisten ominaisuuksien (esim. rationaalisuus, omatunto, kyky oppia kieltä, jne.), vaan Jumalan ihmiselle antaman kutsun ja tehtävän kautta olla hänen edustajanaan huolehtimassa hänen luomakunnastaan.

Middleton perustelee kantaansa viittaamalla siihen, että ihmisten kyvyillä on vastineensa eläinmaailmassa, mikä viittaa siihen, että hän näkee ihmisen ja eläimen kykyjen välisen eron pikemminkin määrällisenä kuin laadullisena. Nähdäkseni tälle on myös tieteellisiä perusteita. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat Sue Savage-Rumbaughin tutkimukset bonobojen parissa, joissa tämän apinalajin edustajat ovat osoittaneet hämmästyttävää älykkyyttä ja kykyä merkkikielellä kommunikointiin.

Middletonin mukaan funktionaalisen imago-käsityksen puolesta puhuvat myös Raamatun luomiskertomus ja sen kulttuurinen konteksti. Luomiskertomuksen mukaan ”Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento” (1. Moos. 2:7). Middleton tähdentää, että tässä kohdassa kyseessä ei ole sielun puhaltaminen elottomaan materiaan, vaan ihmisen pyhittäminen asemaansa Jumalan kuvana: Jumala on tehnyt ihmisestä ikään kuin kulttiesineensä, jonka kautta hän on erityisellä tavalla läsnä luomakunnassaan.

Middletonin mukaan Luomiskertomus rinnastaa ihmisen luomisen Jumalan kuvaksi mesopotamialaisissa teksteissä kuvattuun rituaaliin, jossa käsintehty kulttiesine pyhitetään tai jopa ”muutetaan” puuesineestä jonkin tietyn jumalan kuvaksi. Voisiko Jumalan kuvaksi luominen siis tarkoittaa, että Jumala valitsi ihmislajin tai sen jonkun tietyn populaation toimimaan kuvanaan ja edustajanaan maailmassa?

Mielestäni Middletonin kuvaus vaikuttaa uskottavalta, mutta se herättää myös kysymyksiä. Onko esimerkiksi välttämätöntä asettaa valintaan ja ihmisen erityiseen tehtävään pohjautuvaa käsitystä Jumalan kuvallisuudesta niin jyrkästi vastakkain ihmisen erityisiin ominaisuuksiin nojaavaa kantaa vastaan?

Nähdäkseni ei. Vaikka Middletonin huomiossa ihmisten ja eläinten kykyjen ja ominaisuuksien analogisuudesta vaikuttaa olevan perää, Jumalan kuvallisuus näyttää olevan kaikesta huolimatta vahvasti sidoksissa ihmisen erityisiin kykyihin ja kehitysasteeseen. Monet kristityt nykyfilosofit ovat lisäksi sitä mieltä, että kysymys ihmisen erityisistä kyvyistä ei ratkea puhtaasti luonnontieteen keinoin. Esimerkiksi kyky moraaliseen harkintaan on olennainen Jumalan kuvallisuuden ja syntiinlankeemuksen kannalta myös Evolution and the Fallin esittämässä kuvauksessa, kuten käy ilmi tuonnempana.

Syntinen lumipalloefekti

Middleton myös huomauttaa, että toisin kuin usein ajatellaan, Raamatussa Eeden ei ole kesytöntä luonnontilaa, vaan Jumalan rakentama ja ihmisten hoitama puutarha. Hän kutsuu puutarhaa Jumalan aloittamaksi ensimmäiseksi ”kulttuuriseksi projektiksi” ja asettaa sen vastakkain puutarhan ulkopuolella olevan kesyttömän luonnon kanssa.

Middletonin mukaan tämä mahdollistaa tulkinnan, jonka mukaan puutarhan ulkopuolella oleva luonto ei ole koskaan ollutkaan idyllisessä tilassa. Mikäli asia on näin, puutarhaa ympäröivän kesyttömän luonnon viljeleminen on aina vaatinut työtä ja vaivaa, jotka sisältyvät Jumalan ihmiselle lankeemuksen jälkeen antamaan kiroukseen (1. Moos. 3:17–19). Tämän perusteella Middleton tulkitsee, että kirous ei liity niinkään ihmisessä tai maassa tapahtuneeseen muutokseen, vaan puutarhasta karkottamiseen ja ihmisen ja maan välisen suhteen muuttumiseen.

Myöskään naiselle annetussa kirouksessa suurissa synnytystuskissa ja miehen vallassa olemisessa ei ole Middletonin mukaan kyse naisessa tapahtuneesta fysiologisesta muutoksesta tai hänen elämäänsä väistämättä määrittävästä laista: kaikki naiset eivät koe (erityisen) suuria tuskia synnytyksessä eivätkä kaikki miehet hallitse vaimojaan. Nämä ovat hänen mukaansa vain ihmisten yleisiä kokemuksia langenneessa maailmassa, mutta eivät välttämättömiä tai yleispäteviä.

Luonto ei siis muuttunut lankeemuksen seurauksena – kuolema ja saalistaminen ovat aina olleet osa sitä (Areiopagilla kysymystä eläinten kärsimyksistä evoluutioprosessissa on käsitellyt Juuso Loikkanen). Mikä muuttui lankeemuksessa, oli ihmisten suhde luontoon, Jumalaan ja toisiinsa. Middleton kuvaa Ensimmäisen Mooseksen kirjan kertomusta lankeemuksesta synnin lumipallomaisena kasvamisena: puutarhasta karkottamisen jälkeen Kain murhaa Abelin, minkä jälkeen tilanne eskaloituu vähitellen siihen pisteeseen, että ihmisten ajatukset ja pyrkimykset olivat kauttaaltaan pahat (1. Moos. 6:5).

Perisynti ei siis Middletonin mukaan ole ihmisessä suvunjatkamisessa ikään kuin biologisesti periytyvä piirre, vaan yhteisöllinen ja järjestelmällinen paha, jonka vaikutuspiiriin jokainen syntyy. Samaan johtopäätökseen tulee myös Green, jonka artikkeli käsittelee Uudessa testamentissa esitettyjä näkemyksiä synnin alkuperästä.

Greenin käsittelemistä teksteistä tärkein on luonnollisesti apostoli Paavalin Roomalaiskirje, jonka mukaan ”yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman. Näin on kuolema saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä” (Room. 5:12). Paavalilla synti on orjuuttava voima, jonka alaiseksi synnintekijä joutuu. Syy siihen, että kaikki ovat syntisiä, on, että kaikki ovat tehneet syntiä. Greenin tulkinnan mukaan Paavali ei siis ymmärrä syntiä ihmisluontoon kuuluvaksi periytyväksi ominaisuudeksi vaan malliksi (pattern), jonka Aadam asetti, ja jota kaikki ihmiset ovat alistuneet noudattamaan.

Perisynti on siis vain sosiaaliseen todellisuuteen kuuluva piirre, Aadamin asettama malli, jota ihmiset seuraavat. Mitä näistä tulkinnoista pitäisi ajatella? Joku voisi huomauttaa, että Middletonin ja Greenin tulkintojen mukainen käsitys perisynnistä pitää sisällään pelagiolaisuuden vaaran: esimerkiksi Trenton kirkolliskokous (1545–1563) tähdensi perisyntidekreetissään että perisynti on virrannut koko ihmissukuun suvunjatkamisen, ei jäljittelyn kautta (Tridentinum. Trenton kirkolliskokouksen reformi- ja oppidekreetit sekä kaanonit. Suom. Martti Voutilainen. Helsinki: KATT 2016, s. 39), torjuakseen nimenomaan pelagiolaisen näkemyksen, jonka mukaan Aadamin synnin vaikutus rajoittuu vain huonoon esimerkkiin, jota kristitty voi halutessaan olla noudattamatta.

Nähdäkseni tämä vaara ei kuitenkaan ole lainkaan niin todellinen kuin ensisilmäyksellä voi näyttää. Nykyään ihmiselämää säätelevä ja määrittävä sosiaalinen ulottuvuus nimittäin ymmärretään kokonaisvaltaisemmin kuin aiempina vuosisatoina. Vaikka synti kuuluisikin vain ihmisten sosiaaliseen todellisuuteen, tämä ei tarkoita että sen vaikutus rajoittuisi pelkkään esimerkkiin, jota voi halutessaan olla noudattamatta. Kasvamme kiinni ympäröivään kulttuuriin ja siihen kuuluvat käytänteet ja ajattelutavat ovat osa meitä ilman että kyseenalaistamme tai edes huomaamme sitä. Näin ollen kaikki syntyvät todellisesti ja väistämättä osaksi ihmiskunnan syntisyyden kulttuuria, joka muovaa meidät kaltaisekseen, vaikka perisynti ei olisikaan suvunjatkamisessa välittyvä synnynnäinen osa ihmisluontoa.

Vaikka perisynnin todellisuuden voikin mielestäni selittää uskottavasti puhtaasti sosiaalisena ilmiönä, voisi kuitenkin kysyä kriittisesti, voiko Paavalin tai Ensimmäisen Mooseksen kirjan alkukertomusten todella katsoa kannattavan näin jyrkästi syntiinlankeemuksesta sen biologisen ja suvunjatkamisessa välittyvän aspektin pois rajaavaa tulkintaa? Eikö perisynti voisi olla sekä fysiologiaan vaikuttava, suvunjatkamisessa periytyvä että sosiaalisia suhteita hallitseva systeeminen paha?

Nähdäkseni Middletonin ja Greenin sinänsä hyvin mielenkiintoisten ja oivaltavien tulkintojen taustalla voi selvästi nähdä halun tulkita Raamattua evoluutioteoriaa silmälläpitäen. Varsinkin Middletonilla evoluutioteorian silmälläpitäminen raamatuntulkinnassa on jo hänen artikkelinsa alussa selvästi tiedostettu lähtökohta. On ymmärrettävää, että mikäli tahdotaan löytää evolutiiviseen narratiiviin mahdollisimman hyvin sopiva käsitys perisynnistä, lankeemuksessa tapahtuneiden suurien fysiologisten muutosten olettaminen on huomattavasti hankalampaa kuin sen sosiaalisen luonteen painottaminen. Vaikka näenkin teoksessa esitetyt ratkaisut lankeemuksen ja evoluution yhteensovittamiseksi lupaavina, voidaan silti kysyä, pääseekö ulkoa tuleva paine teoksen johdannon vakuutteluista huolimatta hallitsemaan liiaksi raamatuntulkintaa.

Syntiinlankeemus evolutiivisessa narratiivissa

Kuinka syntiinlankeemus on sitten mahdollisesti voinut tapahtua, mikäli evoluutioteoria on totta? Vaikka Evolution and the Fall ei pyri antamaan ehdottomia ja lopullisia vastauksia, siinä tarjotaan joitain varteenotettavia ehdotuksia. James K. A. Smith esittää ”vaatimattomassa ehdotuksessaan” teoksen selkeimmän ja konkreettisimman ratkaisuesityksen, joka on selvästi esimerkiksi myös Middletonin artikkelin taustalla. (Tässä välissä mainittakoon, että teoksessa selkeimmän puolustuksen historiallisen Aadamin välttämättömyydestä esittää Aaron Riches. Hänen mukaansa Roomalaiskirjeessä esitetyn Aadamin ja Kristuksen vastakkainasettelun dynamiikka vaatii historiallisen Kristuksen vastapainoksi historiallista Aadamia, olipa hän sitten kuinka historian verhoon kätketty tahansa.) Näen tarpeellisena tuoda esille Smithin esityksen tärkeimmät kohdat yhtenä pitkänä lainauksena:

”Tästä [evoluutio-] prosessista ilmaantuu isojen ihmisapinoiden (hominids) populaatio, joiden edustajat ovat kehittyneet kulttuurisiksi eläimiksi, jotka kykenevät muodostamaan sosiaalisia rakenteita. Tästä varhaisesta (sanotaan, 10 000 jäsenen suuruisesta) populaatiosta olemme polveutuneet. Kun tämä populaatio oli kehittynyt siihen pisteeseen, että sen jäsenillä oli orastava tietoisuus, kykyä ihmissuhteisiin ja tahto – eli kun nämä ihmisapinat olivat kehittyneet siihen pisteeseen, että niillä oli moraalisia kykyjä – Jumala ”valitsi” tämän populaation liitonkansakseen (covenant people). […]

Tässä valinnassa Jahve muodosti suhteen ihmiskunnan kanssa, johon sisältyi hänen itseilmoituksensa heille ja hänen heitä ja heidän kukoistustaan varten asettamansa moraaliset arvot. Valinnassa nämä huippupisteen saavuttaneet olennot (pinnacle creatures) myös valtuutettiin toimimaan Jumalan ”kuvan kantajina” – Luojan edustajiksi huolehtimaan luomakunnasta ja sen hyvinvoinnista. […]

Tämä alkuperäinen ihmiskunta ei ole täydellinen (yleismaailmallinen teologinen traditio ei ole koskaan väittänytkään niin). He ovat kykeneviä toteuttamaan tehtäväänsä – Jumala ei olisi antanut lakiaan, jos sen noudattaminen olisi ollut mahdotonta – mutta he ovat myös moraalisesti epäkypsiä, sillä moraalinen hyve vaatii tottumusta, jonka muodostuminen vie aikaa. Samalla kun he siis olivat kykeneviä toteuttamaan tehtäväänsä, heidän onnistumiselleen ei ole mitään takuita, eikä heidän epäonnistumisensa tule yllätyksenä. Koska tätä niin sanottua ”puutarhaa” asuttaa laaja populaatio, ”lankeemus” ei tapahdu yhtenä tiettynä ajankohtana A1. Lankeemus on kuitenkin luonteeltaan ajallinen ja jaksottainen. Voisimme kuvitella asteittaisen lankeamisprosessin, ikään kuin koeajan, jota Jumala valvoo (samaan tapaan kuin Ensimmäisen Mooseksen kirjan kuudennen luvun tulvakertomuksessa, joka on ikään kuin Tooran toinen syntiinlankeemuskertomus). Lankeemus voisi siis tapahtua ajankohtana A1–A3, jota ennen ja sen jälkeen vallitsevissa tilanteissa olisi huomattava ero.” (s. 61–62) (Oma käännös)

Mielestäni tämä kuvaus lankeemuksesta on täysin toimiva ja sopii hyvin evoluutioteorian esittämään kuvaukseen lajien kehityksestä. Evoluutioteorian yhtenä huomattavana seurauksena on kuitenkin se, että mikäli ihmiskunnan historian alussa olevaa alkuvanhurskautta ja kuolemattomuutta ei enää oleteta, kristinuskoon perinteisesti kuulunut usko siihen, että lopussa Jumala palauttaa tämän alkuperäisen tilan, menettää merkityksensä ja kristillinen toivo suuntautuu yksinomaan eskatologiseen tulevaisuuteen, kuten Celia Deane-Drummond omassa kirjan artikkelissaan huomauttaa.

Tämän mallin mahdollisena ongelmana voi nähdä myös sen, että lankeemuksessa tapahtuva pudotus ei ole tarpeeksi suuri: jos kuolema ja väkivalta ovat olleet osa luomakuntaa – ja myös ihmiselämää – alusta asti, mikä on olennainen ero lankeemusta edeltävässä ja sen jälkeisessä tilanteessa?

Kirjassa esimerkiksi Deane-Drummond esittää ihmiskunnan lankeemusta edeltävän tilan sellaisena, että ihmiset olivat jumalasuhteeseen kykeneviä, mutta ilman tietoisia pahoja taipumuksia. Hänen mukaansa tässä tilassa on voinut ilmetä väkivaltaa, kuten eläinpopulaatioissa yleensäkin, mutta ilman tietoista pahaa aikomusta. Deane-Drummondin mukaan lankeemusta edeltävä tila tulisi nähdä alkuperäisen ihmisyhteisön tiiviin ryhmädynamiikan näkökulmasta, jonka lankeemus rikkoi.

Vaikka vierastan ajatusta, että Jumalan kuvaksi luodut ihmiset harjoittivat toisiaan kohtaan eläimellistä väkivaltaa ennen lankeemusta, mielestäni Deane-Drummond on oikeassa perusväitteessään, joka näkee lankeemuksen tietoisena kääntymisenä Jumalaa vastaan sen jälkeen kun tarvittavat kyvyt ja jumalasuhde ovat ilmaantuneet. J. Richard Middletonin pohdintoja lainatakseni:

”Asettuivatko ensimmäiset ihmiset, joille alkoi kehittyä moraalinen ja uskonnollinen tietoisuus, alkuperäistä omantunnon kolkutusta ja alkukantaista jumala-aistia (sensus divinitatis) vastaan ja alkoivat näin ”langeta” syntiin? Tämä tulkinta ei ole lainkaan ongelmallinen sen kannalta, että väkivaltainen käyttäytyminen oli ajoittaista (tai jopa tyypillistä) Homo sapienseille ennen moraalisen ja uskonnollisen tietoisuuden kehittymistä. Tällainen käyttäytyminen tulee kuitenkin synnilliseksi vasta silloin kun omatunto kieltää sen, ja olennot, jotka ovat kykeneviä ymmärtämään kiellon ”Ei!”, jättävät sen huomiotta.” (s. 83) (Oma käännös)

Nähdäkseni tämä seikka on korostamisen arvoinen: ollakseen todellinen, lankeemus vaatii vapaan ja tietoisen kääntymisen Jumalaa vastaan. Kolikon toisena puolena tässä on, että alkukantaisessa ihmispopulaatiossa tapahtunut pitkän ajanjakson kuluessa tapahtunut lankeemus vaatii lähtökohdakseen Jumalan kuvikseen valitsemille ihmisille antaman varsin kehittyneen kyvyn tehdä hyvää ja välttää pahaa.

Smith tähdentää, että lankeemusta edeltävät ihmiset olivat kykeneviä toteuttamaan tehtäväänsä, mutta mielestäni hän olisi voinut korostaa enemmän Jumalan kuvallisten ihmisten kykyä olla toimimatta luonnollisten viettiensä mukaan synnillisellä tavalla. Mielestäni Smithin mallin yhtenä suurena ongelmana onkin hänen mainitsemansa ihmisten moraalinen epäkypsyys, joka vie nähdäkseni huomattavasti heidän vastuutaan lankeemuksesta ja näin nakertaa koko tapahtuman käänteentekevyyttä ihmiskunnan historiassa.

Lopuksi

Evolution and the Fall tarjoaa mielenkiintoisia ratkaisuehdotuksia haasteisiin, joita evoluutioteoria on nostanut kristilliselle käsitykselle ihmiskunnan alkuperästä. Kirjan vahvuutena on sen pyrkimys säilyttää kristinuskon perusjuoni ja sen opilliset ydinkohdat sekä sen aito pyrkimys ottaa vakavasti nykyään vallitsevassa asemassa oleva luonnontieteellinen näkökulma ihmiskunnan alkuvaiheisiin. Mielestäni se onnistuukin hyvin päätavoitteessaan osoittaa, että teologien ei tarvitsisi hylätä oppeja lankeemuksesta ja perisynnistä, vaikka nykyisen tieteellisen konsensuksen mukainen näkemys lajien kehityksestä pitäisikin paikkansa.

Yhtenä kysymysmerkkinä kuitenkin on, kuinka suuri osa kristityistä olisi valmis hyväksymään teoksen ehdotukset. Suuri osa kristityistä nimittäin mieltänee lankeemuksen juuri yhtenä hetkenä tapahtuneeksi kahden ihmisen lankeamiseksi. Vaikka siis lankeemus pystyttäisiin käsitteellisesti säilyttämään, on toinen kysymys, kuinka hyvin uudet opilliset muotoilut sopivat suurten joukkojen kristilliseen uskontajuun. Asia vaatii siis vielä paljon teologista työskentelyä ja pohdintaa.

On kuitenkin muistettava, että vaikka käsillä oleva suhteellisen lyhyt teos ei tietenkään edes pyri antamaan kaikenkattavia ja lopullisia vastauksia kaikkiin ongelmiin, se onnistuu kuitenkin esittämään hyödyllisiä näkökulmia ja suuntaviivoja tulevalle teologiselle keskustelulle.

Jos pidit lukemastasi, tykkää Areiopagista Facebookissa, seuraa Twitterissä ja tilaa kirjoitukset sähköpostiisi.

Kuva 1: Wikimedia Commons. CC BY-SA 2.5. Rajattu.

Kuva 2: Wikimedia Commons. PD.

Kuva 3: Wikimedia Commons. PD.