Kirja-arvio / Juuso Loikkanen / 5.9.2017

Miksi Jumala sallii eläinten kärsimyksen luonnossa?

Jos Jumala on olemassa ja hän on hyvä, miksi hän sallii pahan olemassaolon? Voiko Jumala olla olemassa, jos pahaa on olemassa? Tämä niin sanottu kärsimyksen ongelma on askarruttanut ihmiskuntaa läpi vuosisatojen. Ongelmaan on yritetty vastata monin tavoin, mutta lähes kaikki vastaukset ovat keskittyneet ihmisten kokemaan kärsimykseen. Michael Murray pohtii sen sijaan asiaa eläinten kärsimyksen näkökulmasta kirjassaan Nature Red in Tooth and Claw.

Pahan ongelma

”Vaikka en tietäiskään, mikä on esialkujen laatu, väittää uskallan, ettei tietenkään jumalvoimat luonehet meille maailmaa, niin paljon on vikakohtia siinä.”

Näin kirjoitti roomalainen filosofi Lucretius jo reilut 2000 vuotta sitten. Maailmassa esiintyvää epätäydellisyyttä ja pahuutta on kautta vuosisatojen pidetty vakuuttavimpana perusteena epäillä Jumalan olemassaoloa. Kirjailija C. S. Lewisin mukaan Lucretiuksen lausuma on ”taatusti vahvin” argumentti ateismin puolesta. Katolinen teologi Hans Küng on puolestaan nimittänyt pahan ongelmaa ”ateismin kivijalaksi”.

Pahan ongelma voidaan tiivistää seuraavasti: jos on olemassa kaikkitietävä, -valtias ja täydellisen hyvä Jumala, kuinka voi olla olemassa pahuutta ja kärsimystä? Eikö a) kaikkitietävä olento olisi tietoinen kaikesta mahdollisesta pahasta, b) kaikkivaltias olento pystyisi estämään kaiken pahan tapahtumisen ja c) täydellisen hyvä olento haluaisi estää kaiken pahan? Pahan ongelman eri muotoiluista löytyy lisätietoa esimerkiksi täältä. Areiopagilla pahan ongelmaa on aiemmin käsitelty muun muassa täällä ja täällä.

Evolutionaarisen pahan ongelma

Filosofi Michael Murray pohtii kirjassaan Nature Red in Tooth and Claw: Theism and the Problem of Animal Suffering (Oxford University Press, 2008) pahan ongelmaa eläinten kärsimyksen näkökulmasta. Voidaanko luonnossa tapahtuvat raakuudet ja eläinten kokema kärsimys sovittaa yhteen hyväntahtoisen Jumalan olemassaolon kanssa? Tätä kutsutaan usein myös ”evolutionaarisen pahan ongelmaksi”.

Toisinaan tarkastelun kohteena on eläinkunnan sijaan biologinen maailma laajemmin, sillä myös muista elollisista olioista löytyy piirteitä, jotka vaikuttavat turhilta ja ”huonosti suunnitelluilta” (on toki kiistanalaista, ovatko nämä merkkejä varsinaisesta pahuudesta).

Termi ”evolutionaarinen paha” juontuu luonnollisesti evoluutioteoriasta, joka nousi vallitsevaksi tieteelliseksi teoriaksi eliölajien kehittymisestä 1800-luvun loppupuolella. Hieman tätä ennen geologit olivat alkaneet hylätä aiemmin vallinnutta käsitystä vedenpaisumuksesta ja maan iästä. Sitä ennen Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kuvatun luomiskertomuksen voitiin muitta mutkitta käsittää kuvaavan kirjaimellisesti maailman syntyä ja kehitystä. Ajateltiin, että maailma oli luotu kuuden 24-tuntisen päivän aikana alle 10000 vuotta sitten ja että kuudentena päivänä luodun ihmisen syntiinlankeemuksen mukana tullut kirous (1. Moos. 3:17–19) oli kaiken maailmassa olevan pahan – myös eläinten kärsimyksen – syynä. Koko luomakunnan kohtalona oli kärsiä ihmisten tottelemattomuudesta.

Tämä ei toki ole koko kuva kristillisen perinteen syntiinlankeemuksen tulkinnoista, sillä esimerkiksi Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen mukaan eläinmaailma oli alun perinkin luotu kuolevaiseksi ja jotkin eläimet pedoiksi.

Nykyaikaisen luonnontieteen aikakaudella näyttää selvältä, että ennen ihmistä maapallolla on elänyt miljoonien vuosien aikana miljardeja eliöitä, jotka ovat kokeneet kärsimystä ja lopulta kuoleman. Asettaako tämä ylitsepääsemättömän haasteen (kristilliselle) teismille? Onko ajatus kaikkitietävästä, kaikkivaltiaasta ja täydellisen hyvästä Jumalasta yksinkertaisesti mahdoton yhdistää käsitykseen muinaisesta eliömaailmasta?

Ei välttämättä. Murray tarjoaa kirjassaan useita eri vaihtoehtoja, joihin voidaan vedota argumentoitaessa sen puolesta, että eläinten kärsimyksen todellisuus ja usko Jumalaan ovat sopusoinnussa. Murrayn lähestymistapa on ennen kaikkea uskonnonfilosofinen; esimerkiksi kreationistien usein esittämät eläinten kärsimykseen liittyvät raamattuargumentit ovat sivuosassa, vaikka Raamattuun toki viitataankin tarvittaessa.

Murray välttää käyttämästä uskonnonfilosofiassa vakiintuneita termejä ”teodikea” ja ”puolustus”, joita hän ei halua sekoittaa omiin (jossain määrin) uudenlaisiin selitysmalleihinsa. Hän sen sijaan kutsuu mallejaan Gottfried Leibnizin Théodicée-teoksesta lainaamallaan nimellä de causa Dei (CD), joka tarkoittaa jotakuinkin ”Jumalan syyttömyyden puolesta annettua selitystä todisteiden valossa”. Ollakseen vakuuttava CD:n on täytettävä kaksi ehtoa: 1) sen on selitettävä, minkä suuremman hyvän kärsimyksen salliminen mahdollistaa ja 2) se ei saa olla ristiriidassa hyväksyttyjen (teististen) ennakko-oletusten kanssa.

Onko eläinten kärsimys vain harhaa?

Ennen kuin Murray pääsee kunnolla rakentamaan CD-kokoelmaansa, hän esittelee lähestymistavan, joka eroaa muista kirjassa esitetyistä siinä, että se pikemminkin kieltää kuin ratkaisee evolutionaarisen kärsimyksen ongelman. Tämän uuskartesiolaiseksi kutsutun (ja René Descartesin perintöä kunnioittavan) näkemyksen mukaan eläinten tietoisuus on niin erilaista ihmisten tietoisuuteen verrattuna, että ei ole perusteltua puhua eläinten ”kivusta” tai ”kärsimyksestä”. Eläimet ovat vain ”tiedostamattomia automaatteja”, joiden käyttäytyminen ei ilmennä niiden sisäisiä tiloja vaan vain reaktioita ulkoisiin ärsykkeisiin.

Hieman lievemmän uuskartesiolaisuuden version kannattajat myöntävät, että eläimet saattavat kyllä tuntea jonkinlaista kipua, mutta niiltä puuttuu kuitenkin kivun kokemisen muistamiseen vaadittava tietoisuuden ajallinen jatkuvuus. Koska eläimet eivät muista, että olisivat koskaan aiemmin kokeneet kipua eivätkä kykene ennakoimaan kipua, niiden ei voida sanoa kärsivän kivusta ihmisten tavoin. Näin ollen eläinten hetkellinen ”kärsimys” ei ole todellista eikä sitä voida käyttää argumenttina hyväntahtoisen Jumalan olemassaoloa vastaan.

Leijona saalistaa, mutta kärsiikö saalis?

Käsiteltyään asiaa muun muassa evoluutiobiologian, kognitiivisen etologian, neurotieteiden ja mielenfilosofian näkökulmista Murray tulee siihen tulokseen, että emme voi varmasti tietää, millainen eläinten tietoisuuden taso todellisuudessa on. Kuten Thomas Nagel on huomauttanut, ihmisinä emme voi täysin samastua eläimiin emmekä tietää, millaista on olla esimerkiksi lepakko. Kyky tuntea kärsimystä on selvästikin ilmaantunut jossain vaiheessa eliökunnan historiaa, joten ihmisten ja joidenkin eläinten mentaaliset tilat saattavat hyvinkin muistuttaa toisiaan. Tutkimukset ovat paljastaneet monia samankaltaisuuksia muun muassa ihmisten ja eläinten ääreis- ja keskushermostoissa. Toisaalta Murray huomauttaa, että on epäselvää, millaiset samankaltaisuudet ovat ratkaisevia tietoisuuden samankaltaisen toiminnan kannalta.

Murray katsoo, että ratkaisevaa todistusaineistoa sen paremmin uuskartesiolaisuuden puolesta kuin sitä vastaankaan ei ole olemassa. Tältä pohjalta hän pitää jossain määrin yllättävänä, että näkemystä karsastetaan niin vahvasti. Murray jättää uuskartesiolaisuutta koskevan kiistan avoimeksi, keskittyen kirjan loppuosassa tutkimuksen pääasialliseen aiheeseen, CD:ihin, joissa sekä eläinten kärsimystä että Jumalan olemassaoloa pidetään totena.

CD 1: Syntiinlankeemus eläinten kärsimyksen syynä

Murray esittelee ensin CD:n, joka oli monille kristityille ennen modernin geologian ja biologian aikakautta itsestäänselvyys. Tämä ”lankeemus-CD” kunnioittaa perinteiseksi miellettyä kristillistä käsitystä ensimmäisten ihmisten syntiinlankeemuksesta kaiken maailmassa ilmenevän pahan (johon luetaan eläinten kärsimys) perimmäisenä syynä. Ajateltiin, että paha murtautui aiemmin kärsimyksestä vapaaseen maailmaan Aadamin ja Eevan väärinteon seurauksena. Myös eläinten kärsimyksen oletettiin johtuvan ihmisten syntiinlankeemuksesta. Tässä CD:ssä ihmisille suotu vapaa tahto nähdään itsessään niin suurena hyvänä, että se peittoaa vapaista teoista mahdollisesti seuraavan pahan.

Nykypäivänä lankeemus-CD:n kannattajille on valtaisa haaste selittää, kuinka eläinten kärsimys voisi johtua miljoonia vuosia ensimmäisten eläinlajien jälkeen ilmestyneiden ihmisten teosta. On toki loogisesti mahdollista, että kaikkitietävä Jumala on ennakoinut syntiinlankeemuksen ja tehnyt maailmasta etukäteen sellaisen, jossa synnin seuraukset, kärsimys ja kuolema, vallitsevat. Silti voidaan kysyä, onko reilua, että joidenkin yksittäisten (ihmis)olioiden yksittäisellä teolla voi olla niin kauaskantoisia vaikutuksia, että kaikki maailmassa oleva paha johtuu tuosta teosta. Kuinka maailma voi olla niin hauras, että kaikki hajoaa yhdestä ”poikkeamasta”?

Murrayn mukaan Raamattu ja kristillinen perinne antavat jonkinasteisia perusteita väittää, että jos kerran ihmiset ovat ”luomakunnan kruunu”, heidän teoillaan voi olla koko eliökuntaa (ja jopa koko maailmankaikkeutta) koskevia seurauksia. Murray kuitenkin pitää uskottavampana, että maailmassa koetun pahuuden syynä on oltava laajempi, koko maailmankaikkeuden perusteita koskeva ”kosminen” lankeemus. Lisäksi on järkevää olettaa, että tämä lankeemus on tapahtunut ennen ensimmäisten kärsimysten ilmenemistä.

Murrayn ratkaisu on omintakeinen. Hän esittää, että maailmassa oleva paha johtuisi Saatanan (ja hänen joukkojensa) ”transsendentaalisesta” kapinasta Jumalaa vastaan ja lankeamisesta pahuuteen. Maailman pahuuden syynä ei olisi ainoastaan tuo yksittäinen syntiinlankeemustapahtuma vaan myös sen jälkeiset langenneiden enkeleiden tekemät pahat teot. Murray esittää, että Jumala olisi valtuuttanut enkelinsä ”universumin vartijoiksi” ja että heillä saattaisi olla valtaa esimerkiksi luonnonlakeihin ja evoluution etenemiseen. Pahaan taipuvaisina olentoina langenneet enkelit olisivat voineet aiheuttaa häiriöitä biologisten organismien kehitykseen ja olleet näin ollen syypäitä eläinten kärsimykseen.

Murray nostaa Vanhasta testamentista esille kaksi kohtaa, joiden on katsottu tukevan tätä CD:tä, Jesajan kirjan 14. luvun maininnan kapinoivasta “Kointähdestä” ja Hesekielin kirjan 28. luvun kuvausta vartijaenkelin lankeamisesta pahaan. Ajatuksen sovelluksena on pidetty myös esimerkiksi J. R. R. Tolkienin Silmarillionin luomistarinan (Ainulindalë) kertomusta Melkorin epäsointuisesta, Ilúvatarin luomia täydellisiä sävelaiheita vastaan soivasta laulusta, joka johti maailman kehittymiseen epätäydelliseksi.

Murray myöntää, ettei tämä CD kelpaisi täysmittaiseksi teodikeaksi, sillä idea “kosmisesta lankeemuksesta” on mahdotonta todistaa todeksi. Hän ei myöskään juurikaan käsittele Raamatun kohtia, jotka näyttäisivät olevan ristiriidassa tämän CD:n kanssa, kuten sitä, että ihmisen luomisen jälkeen maailmassa “kaikki oli hyvää” (1. Moos. 1:31). Toisaalta tavoitteena on ainoastaan muotoilla klassisista teistisistä lähtökohdista ponnistava CD, joka on edes jollain tavalla loogisesti mahdollinen. Vaikka tätä CD:tä ei voidakaan pitää aukottomana, on se Murrayn mukaan kuitenkin paras kuviteltavissa oleva lankeemus-CD.

CD 2: Eläinten kärsimys välttämätöntä niille koituvan hyvän takia

Seuraavaksi Murray tarkastelee kolmea CD:tä, jotka pyrkivät perustelemaan eläinten kokeman kärsimyksen jollain suuremmalla hyvällä, joka kärsimyksen olemassaolosta seuraa. Ensimmäisen CD:n mukaan kärsimyksen salliminen on välttämätöntä, jotta eläimet voivat saavuttaa ”korkeamman” tai ”jalomman” tietoisuuden tason, joka mahdollistaa intentionaaliset teot. Tällaiset teot eivät ole mahdollisia, ellei eläimillä ole jonkinlaista käsitystä tekojensa seurauksista, eikä seurauksia voi aavistaa, ellei ”hyviä” (kärsimys) tai ”pahoja” (kärsimyksen välttäminen) seurauksia ole. Kyky tuntea kipua (ja mahdollisuus välttää sitä) on siis edellytyksenä eläinten tietoiselle toiminnalle.

Toinen vaihtoehto perustuu ideaan, että Jumala sallii eläinten kärsimyksen, koska ilman kivun aistimista eläimet eivät pystyisi reagoimaan ympäristön ärsykkeisiin eivätkä suojautumaan uhkaavilta vaaroilta. Voidaan kuitenkin kysyä, miksi asettaa eläimiä potentiaalisesti vaaralliseen ympäristöön – tai miksi luoda eläimiä ylipäätään. Vastaukseksi tässä CD:ssä tarjotaan, että Jumalan on perusteltua toteuttaa itseään luomalla monimuotoinen maailma, jossa on eläviä, tietoisia ja ruumiillisia olentoja ruumiittomien olentojen (kuten enkeleiden) lisäksi. Jotta ruumiin suojelu olisi mahdollista, on kyettävä tuntemaan kipua.

Kolmannessa CD:ssä väitetään, että eläimet ovat ihmisten tavoin kuolemattomia ja että niiden tässä maailmassa kokema paha ei ole merkittävää verrattuna ikuiseen hyvään, jota ne tulevat kokemaan myöhemmin. Harva on kuitenkin valmis hyväksymään, että eläimillä olisi samanlaista sielua kuin ihmisillä eikä suositun ”sielunmuokkausteodikean” ajatus sielujen koulimisesta ikuista elämää varten näin ollen toimi suoraan eläinten kohdalla. On kuitenkin esitetty, että sama kyky, joka tässä maailmassa altistaa eläimet kärsimyksen kokemiselle, mahdollistaisi ikuisesta elämästä nauttimisen. Jostain syystä Murray ei käsittele mahdollisuutta, että elämästä nauttiminen jo maan päällä voisi olla eläimille merkittävä hyvä.

Murray ei juurikaan innostu ensimmäisestä ”eläinten hyvä -CD:n” versiosta, mutta pitää kahta muuta teoriassa mahdollisina. Nämäkään CD:t eivät kuitenkaan vaikuta tarpeeksi vahvoilta ollakseen muita kuin pelkkiä mahdollisuuksia. On kiistanalaista, onko kärsimyksen kokeminen välttämätöntä esimerkiksi ruumiin suojelemiseksi tai ikuisesta elämästä nauttimiseksi. Seuraavaksi Murray siirtyy pohtimaan, voisiko eläinten kokemaa kärsimystä perustella jollain suuremmalla, muille kuin eläimille itselleen koituvalla hyvällä.

CD 3: Eläinten kärsimys muun suuremman hyvän mahdollistajana

On myös mahdollista rakentaa CD, jossa eläimet eivät ole päämääriä sinänsä vaan niillä on ainoastaan instrumentaalinen merkitys Jumalan tai ihmisten päämäärien mahdollistajina. Jos uskotaan, että ainoastaan ihmiset on luotu ”Jumalan kuvaksi”, tällainen ajattelutapa on mahdollinen. Eläinten kärsimys voitaisiin siis sallia, jos siitä koituisi yleistä hyvää maailmankaikkeuden mittakaavassa. Mutta mitä tällainen hyvä voisi olla? Murray keskittyy tarkastelemaan ratkaisua, jossa korostetaan maailmankaikkeuden säännönmukaisuutta ja järjestyneisyyttä ja tästä seuraavaa hyvää.

Maailmankaikkeus, jossa fysikaaliset prosessit ovat säännöllisiä ja ennustettavissa, mahdollistaa intentionaalisen toiminnan. Jotta hyvät (ja pahat) teot olisivat mahdollisia, maailman on toimittava jonkin ennakoitavissa olevan logiikan mukaan. Tämä järjestyneisyys mahdollistaa lisäksi esimerkiksi maailmankaikkeuden tieteellisen tutkimuksen ja – teistisestä näkökulmasta katsottuna – sen selvittämisen, kuinka luomakunta ilmentää Jumalan suurta suunnitelmaa. Voidaan myös ajatella, että Jumala arvostaa säännönmukaista universumia (toisin kuin jotkut ateistit tai karismaatikot olettavat), koska hän ei näyttäisi puuttuvan maailman tapahtumiin interventionistisesti, esimerkiksi estäen luonnonkatastrofeja. Tällaisella maailmalla on toki myös varjopuolensa: kärsimystä ja pahaa ei voida välttää.

Mutta onko säännönmukainen maailmankaikkeus välttämättä paras mahdollinen – tai onko tämä maailmankaikkeus paras mahdollinen säännöllinen maailmankaikkeus? Olisiko Jumala voinut luoda paremman maailman? Ehkä, ehkä ei. On äärimmäisen vaikea vertailla tämän ja jonkin mahdollisen maailmankaikkeuden hyvyyttä. Voidaan toki leikitellä ajatuksella, että maailmassa, joka toimisi vähemmän säännöllisemmin ja jossa Jumala sekaantuisi maailman tapahtumiin useammin, voisi olla vähemmän kärsimystä aiheuttavia tapahtumia. On kuitenkin oletettavaa, että tällainen maailma ei olisi yhtä tasapainoinen eikä säännönmukaisuus-CD:n näkökulmasta yhtä hyvä kuin oma maailmamme.

CD 4: Kärsimys väistämätöntä kaaoksesta järjestykseen kehittyvässä maailmankaikkeudessa

Viimeinen Murrayn esittelemä CD liittyy osin edelliseen ”säännönmukaisuus-CD:hen”, jonka Murray ei näe vastaavan eläinten kärsimyksen ongelmaan tyydyttävällä tavalla. Se voisi kuitenkin kenties toimia paremmin yhdistettynä ajatukseen, että maailmankaikkeus, joka kehittyy alkukaaoksesta kohti järjestyneisyyttä, on monin tavoin hyvä ja toivottava.

Ensiksi, jotta ihmisiä voisi kehittyä ”luomakunnan kruunuksi” säännönmukaisessa maailmassa, on oltava olemassa kehitysprosessi, joka tuottaa aina monimutkaisempia organismeja. Osana tätä prosessia kehittyy väistämättä ihmisen kaltaisia vapaita, tietoisia ja moraaliseen päätöksentekoon kykeneviä, mutta hieman vähemmän monimutkaisia eliöitä (eläimiä), ja on oletettavaa, että ainakin kehittyneimmät näistä eliöistä kykenevät kokemaan kipua ja kärsimystä jossain määrin samalla tavalla kuin ihmiset. Tällaisessa maailmassa kipua aistimaan kykenevien eläinten esiintyminen vaikuttaa siis väistämättömältä.

Miksi sitten kaaoksesta järjestykseen etenevä maailmankaikkeus olisi erityisen hyvä? Eikö järjestynyttä maailmaan voisi luoda kerralla valmiiksi? Uskonnonfilosofiassa suosittu ajatus on, että maailmankaikkeus, joka ”tekee itsensä”, toisin sanoen maailmankaikkeus, jossa kehittyy ajan kuluessa mitä monimutkaisempia ja ihmeellisimpiä organismeja, on arvokkaampi kuin kerralla valmiiksi luotu maailmankaikkeus (johon esimerkiksi nuoren Maan kreationistit uskovat). Tämän näkökannan mukaan universumin ääretön monimuotoisuus ja hedelmällisyys todistaa Luojan suuruudesta paremmin kuin ”valmis” maailma. Tämäkin argumentti on kuitenkin hyvin kyseenalainen ja sen vakuuttavuus riippuu pitkälti arvioijan ennakkoasenteista.

Kokoelma-CD

Murrayn mukaan mikään edellä esitellyistä CD-malleista ei ole tarpeeksi vakuuttava – ainakaan, jos malleja tarkastellaan yksitellen. Paras mahdollinen CD muodostuukin hänen mukaansa kaikkien CD:iden yhdistelmästä. Yksittäiset hyvät, jotka eivät yksin riitä kaiken eläinten kokeman pahan perusteluksi, voisivat kenties yhdessä muodostaa uskottava CD:n. Itse asiassa Murray olettaakin, että on olemassa useita erilaisia hyviä, joihin Jumala on tähdännyt luodessaan juuri tällaisen maailman, ja näitä hyviä on perusteltua tarkastella yhdessä.

Murrayn ”paras mahdollinen” kokoelma-CD koostuu seuraavista komponenteista:

Hyvä 1) On arvokasta, että on olemassa monimuotoinen maailma, jossa on hyviin, intentionaalisiin tekoihin kykeneviä olentoja, myös muita kuin ihmisiä.

Hyvä 2) Eläinten kokema kipu mahdollistaa organismien itsesuojelun ja selviytymisen ympäristössä, jossa on fyysisiä uhkia.

Hyvä 3) Eläinten tietoisuus ja kyky kokea kärsimystä on edellytys niiden kyvylle nauttia ikuisesta elämästä ja Jumalan läsnäolosta ikuisuudessa.

Hyvä 4) On hyvä, että on olemassa säännönmukainen maailma, joka sallii ennakoitavissa olevat vapaat teot ja tieteellisen tutkimuksen, vaikka samalla kärsimyskin mahdollistuu.

Hyvä 5) Universumi, joka kehittyy kaaoksesta järjestykseen, todistaa Jumalan suuruudesta paremmin kuin ”valmiiksi luotu” universumi.

On kuitenkin vaikea väittää kovinkaan vahvasti, että edes tämä CD:iden yhdistelmä toimisi vakuuttavana argumenttina eläinten kärsimää pahuutta vastaan. Emme esimerkiksi tiedä, onko todella tarpeen sallia niin suuri määrä eläinten kärsimystä, jotta kaikki yllä mainittu hyvä olisi mahdollista. Toisaalta emme myöskään tiedä, ettei näin olisi. Murray arvelee, että emme kenties koskaan pystykään arvioimaan, mikä määrä pahaa on välttämätöntä sallia hyvän mahdollistamiseksi.

Mitä tästä kaikesta jää käteen? Onko koko kysymys eläinten kärsimyksestä liian vaikea vastattavaksi? Murrayn mukaan näin voi olla. Hän on silti sitä mieltä, että kirjassa esitetyt CD:t tarjoavat (kristityille) teisteille monia mahdollisuuksia perustella, miksi eläinten kärsimys on todellista. Samalla hän kuitenkin myöntää, että monikaan näistä perusteluista ei todennäköisesti vakuuttaisi ateisteja. Paljon riippuu siitä, millaisiin ennakko-oletuksiin kukin asian pohtija on sitoutunut. Onkin hyvin mahdollista, ettemme ihmisvoimin pysty ratkaisemaan kärsimyksen ongelmaa.

(Lucretius-sitaatti teoksesta Maailmankaikkeudesta (WSOY, 1965), suom. Paavo Numminen.)

Jos pidit lukemastasi, tykkää Areiopagista Facebookissa, seuraa Twitterissä ja tilaa kirjoitukset sähköpostiisi.

Kuva 1: Make it Kenya@Flickr.com. PD.

Kuva 2: Wikimedia Commons. PD.

Ylös