Pahan ongelman lyhyt historia
Vanhan testamentin kertomus Jobista on klassinen kuvaus sellaisesta käsittämättömästä kärsimyksestä, joka herättää kysymyksiä maailmassa vallitsevan pahuuden tarkoituksesta ja oikeutuksesta. Menetettyään omaisuutensa, perheensä ja terveytensä jopa uskossaan järkkymätön Job kiroaa Jumalan ja kysyy: millä oikeudella hyvä Jumala sallii pahan ja kärsimyksen maailmassa?
Jobin kohtaloon liittyvä eksistentiaalinen kysymys on vuosisatojen saatossa muodostanut perustavanlaatuisen uhan kristilliselle jumalakäsitykselle. Kärsimyksen todellisuutta voidaan hyödyntää argumenttina Jumalan olemassaoloa vastaan kysymällä, miksi maailmassa on pahaa, jos Jumala kerran on täydellisen hyvä, kaikkivaltias ja kaiken tietävä. Maailmassa vallitseva pahuus ja kärsimys asettavat siis kyseenalaiseksi sellaisen Jumalan olemassaolon, joka perinteisessä kristillisessä teismissä tunnustetaan.
Pääpiirteissään edellä esitelty pahan ongelma liittyy sekä kysymykseen pahan alkuperästä, että pohdintoihin siitä, miksi hyvä Jumala sallii pahan. Näihin kysymyksiin on kristinuskon historian aikana annettu lukuisia teologisia ja filosofisia vastauksia, joita kutsutaan teodikeoiksi.
Termi muodostuu kreikankielen sanoista théos, jumala, sekä díke, syytön tai vanhurskas, ja merkitsee näin ollen sananmukaisesti suomennettuna ”Jumalan osoittamista syyttömäksi” tai ”Jumalan oikeuttamista”. Teodikea tarkoittaa siis kirjaimellisesti selitystä siitä, millä oikeudella Jumala sallii tai aiheuttaa ihmisten kärsimyksen. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan pahuuden ongelmaa sekä sen ratkaisemiseksi esitettyjen teodikeoiden historiallista kehitystä.
Paha on hyvyyden puutetta
Läntisen kristillisyyden teodikea-ajattelu juontaa juurensa 300-luvulla eläneen kirkkoisä Augustinuksen kirjoituksista varhaisen kristinuskon kilpailijaa, manikelaisuutta, vastaan. Manikealaiset uskoivat, että maailmankaikkeudessa vallitsee kaksi toisistaan erottamatonta alkusyytä ja vastavoimaa, valo ja pimeys. Tällainen dualismi teki manikealaisuuden immuuniksi pahan ongelmalle, sillä manikealaiset ajattelivat pimeän ja pahan vastavoiman johtavan ihmisen syntiin.
Monoteististä kristinuskoa puolustaessaan Augustinus joutui pohtimaan, mistä pahuus on tullut maailmaan, jos maailmankaikkeuden ainoa alkusyy on yksi, täydellisen hyvä Jumala. Augustinus löysi ratkaisun manikealaisten esittämään pahan ongelmaan määrittelemällä pahuuden hyvyyden puutteeksi, privatio boni.
Koska pahuutta ei Augustinuksen mukaan sellaisenaan ole olemassa, ei sen syntyperää tarvitse jäljittää sen paremmin pahaan kuin hyväänkään jumalaan. Sen sijaan pahuuden lähde on Augustinuksen mukaan ihmisessä, joka syntiinlankeemuksessa käytti vapaata tahtoaan väärin ja toi näin pahuuden maailmaan.
Augustinuksen esitys on esimerkki vapaan tahdon teodikeasta. Se perustuu ajatukselle siitä, että ihmisellä on oltava vapaa tahto, jotta tämä voisi aidosti rakastaa ja tehdä moraalisia valintoja. Kolikon kääntöpuolena on kuitenkin se, että ihminen voi käyttää tätä vapaan tahdon lahjaansa myös väärin ja valita hyvän sijasta pahan.
Kärsimys tienä kohti parempaa
Manikealaisuuden taustaa vasten Augustinuksen vapaan tahdon teodikea vastaa pääasiassa kysymykseen pahuuden alkuperästä sen sijaan, että se pyrkisi etsimään oikeutusta Jumalan sallimalle pahalle. Lähempänä nykyistä, Jumalan olemassaolon haastavaa muotoiluaan pahan ongelma astuu filosofian ja teologian näyttämälle vasta 1200-luvulla Tuomas Akvinolaisen teoksessa Summa theologiae.
Tuomaan yksinkertainen argumentti perustuu ajatukselle siitä, että Jumalan käsitteeseen kuuluvan äärettömän hyvyyden tulisi tehdä pahan olemassaolosta mahdotonta. Maailmassa kuitenkin on pahuutta, joten hyvää Jumalaa ei näin ollen voi olla olemassa.
Vaikka Akvinolaisen pahaa koskeva argumentti haastaa pohtimaan Jumalan olemassaoloa hieman eri tavalla kuin manikealaiset haastoivat Augustinuksen, ei sen esiintyminen Summassa kuitenkaan tarkoita sitä, että pahan ongelmaa olisi vielä keskiajallakaan pidetty todisteena Jumalan olemassaoloa vastaan. Summassa esiintyvä argumentti palvelee pikemminkin Akvinolaisen pyrkimyksiä todistaa Jumalan olemassaolo aristoteelisella metodilla, jossa väitteiden puolustaminen aloitetaan kysymyksillä ja vastaväitteillä.
Akvinolaisen ja muiden keskiajan filosofien ajattelussa kärsimyksen todellisuus ei ole ristiriidassa Jumalan olemassaolon kanssa, vaan pikemminkin päinvastoin: se näyttäytyy tienä johonkin parempaan. Keskiaikaisessa ajattelussa kärsimyksen ajateltiin yleisesti olevan oikeutettua, jos siitä seuraa jotakin suurempaa, kärsimyksen voittavaa hyvää. Akvinolaisen ajan filosofiassa pahan ongelmalla ei siis ollut samanlaista merkitystä kuin Augustinuksen aikana, jolloin kristinusko joutui puolustautumaan manikealaisuuden uhkaa vastaan.
Paha, mutta paras mahdollinen maailma
Pahan ongelmasta tuli uudelleen tärkeä poleeminen väline vasta 1500-luvulla reformaation ja vastareformaation myötä. Siinä missä manikealaiset hyödynsivät pahuuden olemassaoloa hyökkäyksessään kristinuskoa vastaan, alkoivat kristityt nyt käyttää pahan ongelmaa aseena toisiaan vastaan.
Suurimmaksi ongelmaksi pahuus muodostui sveitsiläisen reformaattorin Jean Calvinin seuraajille, jotka uskoivat, että Jumala on ennalta valinnut sekä pelastuvat että kadotukseen joutuvat. Tämä kaksinkertainen predestinaatio-oppi herätti muissa protestanteissa kysymyksiä siitä, miten hyvä Jumala voisi ennalta tuomita osan luoduistaan kadotukseen ja täten olla vastuussa heidän synneistään.
Reformaation mukanaan synnyttämät kiistat nostivat uudelleen esiin maailman pahuuteen ja Jumalan hyvyyteen liittyviä kysymyksiä, joita 1600-luvun filosofit intoutuivat käsittelemään ranskalaisen René Descartésin johdolla. Descartes käsitteli kysymystä Jumalan hyvyydestä kuuluisan erehdyksen ongelmansa muodossa. Hän pohti sitä, miksi ihmiset erehtyvät, jos Jumalan heille antaman älyn lahjan tulisi olla hyvä ja luotettava samaan tapaan kuin Jumalakin on.
Niin ikään ranskalainen Pierre Bayle puolestaan ajautui pahan ongelmaan perehtyessään täydelliseen skeptisismiin tullen siihen lopputulokseen, että manikealainen dualismi selittää parhaiten ihmisen kokemusta maailman pahuudesta. Baylen mukaan pahan ongelmaa on mahdotonta ratkaista järjellä, ja siksi hänen muotoiluaan kutsutaankin usein skeptiseksi pahan ongelmaksi.
Toisin kuin Bayle, 1700-luvulla pahan ongelmaa käsitellyt saksalainen filosofi G. W. Leibniz puolestaan uskoi sen olevan ratkaistavissa rationaalisin keinoin. Teoksessaan Théodicée Leibniz esittelee paitsi teodikea-termin, myös teorian siitä, että kaikessa epätäydellisyydessäänkin maailma, jossa elämme, on paras mahdollinen.
Leibnizin mukaan emme voi tietää, miten maailmassa ilmenevä paha vaikuttaa muihin maailman tapahtumiin. Näin ollen ei ole mahdollista tietää sitäkään, voisiko maailma olla parempi paikka ilman pahaa. Vuoden 1755 Lissabonin tuhoisan maanjäristyksen jälkeen Leibnizin ajatukset parhaasta mahdollisesta maailmasta joutuivat kuitenkin koetukselle ja useiden valistusfilosofien pilkan kohteiksi.
Looginen ja evidentiaalinen ongelma
1700-luku toi mukanaan myös pahaa koskevan argumentin jaottelun loogiseen ja evidentiaaliseen argumenttiin. Sellainen yksinkertainen pahaa koskeva argumentti, joka esimerkiksi Akvinolaisen Summassa esiintyy, ei suoranaisesti haasta Jumalan olemassaoloa, vaan ainoastaan tämän olemuksen sellaisena kuin se kristillisessä teologiassa esitetään.
Niin sanottu looginen pahaa koskeva argumentti pyrkii todistamaan, että kärsimyksen olemassaolo tekee Jumalan käsitteen loogisesti mahdottomaksi. Argumentti nojaa kokemusta edeltävään päättelyyn (a priori), ja sen tavoitteena on osoittaa Jumalan olemassaolo mahdottomaksi. Tällainen argumentti esiintyy tiettävästi ensimmäisen kerran ranskalaisessa tuntemattoman kirjoittaja teoksessa Jordanus Brunus Redivivus.
Evidentiaalinen argumentti puolestaan perustuu kokemusta seuraavaan päättelyyn (a posteriori). Se pyrkii osoittamaan, ettei usko Jumalaan ole järkevää sen valossa, mitä tiedämme maailmasta. Evidentiaalisen argumentin mukaan maailmassa havaittava pahuus on vahva todiste Jumalan olemassaoloa vastaan, ja siksi jokaisen tulisi pitää Jumalan olemassaoloa vähintäänkin epätodennäköisenä.
Ensimmäisenä evidentiaalisen argumentin muotoilijana voidaan pitää englantilaista valistusfilosofi David Humea. Vuonna 1779 postuumisti julkaistussa teoksessaan Dialogues concerning Natural Religion Hume esittää, että aistiemme tarjoaman informaation valossa moraalisesti hyvän maailmankaikkeuden alkusyyn – siis Jumalan – olemassaolo on hyvin epätodennäköistä.
Ateistien argumentti?
Kuten edellä on voitu havaita, pahan ongelma on saanut länsimaisen filosofian historiassa useita erilaisia muotoja. Yksinkertaistetusti ajatellen menneiden vuosien filosofit ja teologit eivät varsinaisesti kyseenalaistaneet Jumalan olemassaoloa, vaan etsivät pahuuden alkuperää ja pohtivat, millainen Jumalan tulisi olla, jotta pahuuden olemassaoloa voitaisiin selittää.
Modernissa uskonnonfilosofiassa pahan ongelma linkittyy puolestaan kiinteästi ateismiin. Nykyteologiassa täydellinen hyvyys, kaiken tietävyys ja kaikkivoipuus nähdään usein Jumalan välttämättöminä ja muuttumattomina ominaisuuksina. Jos näistä Jumalan ominaisuuksista ei tingitä, voidaan pahuuden nähdä olevan ristiriidassa tai ainakin voimakkaassa jännitteessä Jumalan olemassaolon kanssa.
Artikkelin toinen osa ilmestyi torstaina 3.9.
Kuva: Pavel Voinov@Unsplash.com. CC0.