Kolumni / Tuomas Kangasniemi / 17.9.2013

Ovatko karismaattinen kristinusko ja ateismi samaa mieltä Jumalasta?

Voivatko ateisti ja kristitty olla samaa mieltä Jumalasta? Joskus ehkä voivat. Tämä kirjoitus kertoo yhden esimerkin.

”Jumala, anna anteeksi, että emme ole eläneet oikeaa kristityn elämää. Emme ole päivittäin parantaneet sairaita emmekä herättäneet kuolleita.”

Näin rukoili yleisön edessä eräs nuori kristitty erään suomalaisen kristillisen järjestön opiskelijaillassa muutamia vuosia sitten. Tapaus on tosi.

Stereotyypin tällaisesta uskossaan innokkaasta hihhulista – sivistyneemmin sanottuna karismaattisen oppisuunnan kristitystä tai ehkä pikemminkin äärikarismaatikosta – tietänee suurin osa lukijoista. Äärikarismaattinen kristitty odottaa ja uskoo, että Jumala tekee paljon ihmeitä. Hän parantaa sairaudet yliluonnollisesti vastauksena rukouksiin ja tämän oletetaan olevan sääntö eikä poikkeus. Tulevaisuuden avuksi Jumala antaa merkkejä ja profetioita. Jopa kuolleista heräämisestä kuullaan kertomuksia, vaikka edellisestä ääriesimerkistä poiketen harva karismaatikkokaan rohkenee odottaa sitä tapahtuvan kovin usein.

Ateistit eivät luonnollisestikaan usko ihmeiden tapahtumiseen. Tietty ateistien joukko tuo näkemyksensä myös kuuluvasti esiin.

Ehdottoman erimielisyytensä keskeltä näiden väittelyjen osapuolet eivät näytä hahmottavan, että kaikista mahdollisista ihmisryhmistä juuri he – toisaalta äärikarismaattiset kristityt ja toisaalta monet Richard Dawkinsin linjaa mukailevat tiedeuskoiset ateistit – ovat yhdestä keskeisestä asiasta aivan samaa mieltä. Molemmat ajattelevat, että ihmeitä ja taianomaisia asioita varmasti tapahtuisi paljon, sikäli kun Jumala olisi olemassa. Erimielisyys koskee sitä, että karismaatikko luottaa lujasti sekä ihmeisiin että Jumalaan, kun taas ateisti pitää molempia humpuukina.

Tarkoittamani tiedeuskoiset ateistit eivät siis kiistä sitä, etteikö Jumalan olemassaolosta seuraisi valtavan epäsäännöllinen, magian ja mielivaltaisten ihmeiden täyttämä maailma, jossa järki ja luonnon lainalaisuudet kadottavat merkityksensä. Päinvastoin – joidenkin koko ateismi vaikuttaa perustuvan tämän oletuksen varaan. Näiden ateistien mielestä Jumala olemassaolo ei ole mahdollinen, sillä tiede on osoittanut maailman toimivan lainalaisuuksien mukaan. Jumalan voi edes teoriassa kuvitella vain tietomme aukkoihin – mutta ne pienenevät koko ajan.

VelhojumalaSen enempää äärikarismaatikot kuin nämä tiedeuskoiset ateistitkaan eivät ota vakavasti sitä vaihtoehtoa, että Jumala kunnioittaisi niitä luonnonlakeja, jotka hän on asettanut voimaan. Kuitenkin monet kristityt ovat aina ajatelleet juuri näin. Objektiivisesti havaittavat ihmeet ovat harvinaisia, mutta eivät mahdottomia. Jumala voisi jättää maailman mielivaltaisen magian valtaan, mutta silti hän ei tee niin.

Perustan yllä esittämäni väitteet äärikarismaatikon ja tiedeuskoisen ateistin käsityksistä ensi sijassa omaan kokemukseeni. Olen aikanani kuunnellut karismaattisten saarnaajien puheita ja jopa uskonut ne. Dawkins-henkisten ateistien kanssa olen käynyt monia nettikeskusteluja, joissa he ovat korostaneet, ettei usko Jumalaan eroa uskosta keijukaisiin. Toisaalta teema voi pulpahdella esiin julkisuudessakin. Esimerkiksi helluntaiherätyksen lehti Ristin Voitossa kirjoitettiin vastikään (26/2013) siitä, että Jumalan tulisi parantaa kaikki sairaudet ihmeellisesti.

Samalla kuitenkin täytyy ymmärtää, että tässä esitetyt “äärikarismaatikko” ja “tiedeuskoinen ateisti” ovat väistämättä yleistyksiä, jotka suinkaan eivät osu jokaiseen ateistiin eivätkä jokaiseen karismaattiseen kristittyyn.

Ajatuskuvio alkoi antiikin Kreikasta

Mistä sitten johtuu äärikarismaatikoiden ja ateistien yllättävä yksimielisyys? Heidän käsityksensä Jumalasta saattaa olla tavalla tai toisella yleisinhimillinen. Ihmisen voi olla vaikea hahmottaa, miksi kaikkivoipa persoona sitoutuisi luomiinsa lakeihin orjallisesti. Harvaapa rutiinia ihmisetkään jaksavat toistaa pilkun päälle, jollei ole pakko! Lisäksi meillä on tapana toivoa, että Jumala ottaisi meihin välittömän kontaktin kuten toinen ihminen.

Oletusta tukee se, että ajattelukuvio ei ole kristillisen kulttuuriperinteen yksinoikeus, vaan luonnon säännönmukaisuutta käytettiin ateismin todisteena jo 400-luvun eKr. Kreikassa. Jos Zeus synnyttäisi sateen, se voisi langeta yhtä hyvin selkeältä taivaalta kuin pilvestä. Samaan tapaan jotkut ateistit nykyisinkin päättelevät, että säännönmukainen luonto, jossa Jumala ei ole silmin havaittavasti läsnä, todistaa Jumalaa vastaan.

Äärikarismaattiset kristityt eivät suoranaisesti kiellä tällaista Jumalaa, mutta hänen hiljaisuutensa tuottaa heille vaikeuksia. Pelkkä ihmeiden mahdollisuus ei riitä, vaan hyvän Jumalan täytyy tehdä ympärillämme paljon ihmeitä meidän avuksemme. Jos yliluonnollisia asioita ei kuitenkaan tapahdu, seurakunta on epäonnistunut uskossaan.

Keskiajan oppineet vastustivat taikauskoa

Eräs ilmiselvä vastaväite vaatii vielä selityksen. Silloin tällöin olen törmännyt ateisteihin, jotka pitävät kristittyjen uskoa järjestystä ylläpitävään Jumalaan epärehellisenä selittelynä. Heille aitoa uskontoa edustaa usko epätosiin ihmeisiin ja hirttäytyminen aukkojen Jumalaan. Jumala luonnonlakien herrana yskäistään hatusta, kun hieman fiksummat uskovaiset pakon edessä myöntävät, että maailma kaikesta huolimatta toimii säännönmukaisesti.

Jos nykyisin ilmenevä äärikarismaattinen usko olisi luonnollisin tai historiaa hallitseva tulkinta kristinuskosta, nämä ateistit osuisivat naulan kantaan.

Uskoa Jumalaan, joka on luonut lainalaisen luonnon, eivät kuitenkaan keksineet ateistisesta tieteestä vaikutteita saaneet karismaattisen herätyksen luopiot. Ajatus luonnon säännönmukaisuudesta löytyy jo Raamatusta. Moderniin muotoonsa oppi kehittyi vähitellen noin 1100-luvun ja 1600-luvun välisenä aikana.

Oxfordin ja Queenslandin yliopistojen historian professori Peter Harrisonin mukaan juuri 1100-luvulla tuli suosituksi ajatella luontoa kirjana, jonka Jumala on ihmisille kirjoittanut. Näin opettivat muun muassa Hugo Viktorilainen (1096–1141) ja Vincent Beauvais’lainen (n. 1190–1264). (Harrison 1998, s. 44)

Adelard Bathilaisen (n. 1080–1152) mielestä kaikkien tulisi tutkia ”luonnon upean kauneuden takana olevaa suunnitelmaa” (Harrison 1998, s. 63). Myös Tuomas Akvinolainen (1225–74), koko keskiajan tunnetuin teologi, katsoi Jumalan ohjaavan maailmaa järjellisen suunnitelman mukaan.

Osa sydänkeskiajan teologeista suoranaisesti pilkkasi niitä kristittyjä, jotka selittivät kaikkia asioita ihmeillä ja magialla. ”Jumala pystyy kyllä muuttamaan puun lehmäksi, mutta onko hän koskaan tehnyt niin?”, ivasi William Conchesilainen (n. 1090–1154). (Harrison 1998, s. 63)

Varhais- ja sydänkeskiajan kristittyjen oppineiden yllättävän jyrkästä taikauskon vastaisuudesta kirjoittaa myös teologi David Bentley Hart. Hänen mukaansa (Hart 2010, s. 121–127) he suhtautuivat noitavoimiin itse asiassa skeptisemmin kuin myöhempi kristikunta noin 1300-luvulta 1600-luvun alkuun. Esimerkiksi Regino Prümiläinen (kuollut n. 915) ja Lyonin arkkipiispa Agobard (n. 779–840) varoittivat seurakuntalaisia uskomasta taivaalla lentäviin noitiin. 900-luvun Ranskassa kirjoitetussa Canon Episcopi -teoksessa määrättiin peräti erottamaan kirkosta ne, jotka väittivät noitia olevan olemassa!! Kun noitavainot myöhäiskeskiajalla alkoivat, jotkut vainojen vastustajat yrittivätkin vedota Canon Episcopin auktoriteettiin.

Oheiset esimerkit yhtä kaikki korostavat, että tavallisen kansan joukosta taikauskoa kyllä löytyi.

Jumala loi luonnonlait

Varsinaista modernia luonnonlain käsitettä keskiajan teologit eivät kuitenkaan onnistuneet muotoilemaan, vaan tämä idea jäi odottamaan 1600-luvun kristittyjä luonnontieteilijöitä ja filosofeja. Heitä väitetään usein ateismin varhaisiksi puolestapuhujiksi, mutta tämä käsitys on täysin väärä.

Esimerkiksi tähtitietelijä Galileo Galilei (1564–1642) uskoi luonnon olevan ”Jumalan käskyjen kuuliainen toteuttaja”, joka ei koskaan riko sille asetettuja lakeja (Puolimatka 2008, s. 200–201).

Vielä tunnetumpi nimi lienee Isaac Newton (1642–1727). Hän päätteli maailman säännönmukaisuuden osoittavan, että sen on luonut Älyllinen Olento, sen sijaan että säännönmukaisuus kertoisi ateismista.

Filosofi–poliitikko Francis Bacon (1561–1626) uskoi Jumalan luoneen ”taivaan ja maan … ja niille muuttumattomat ja ikuiset lait … jotka hallitsevat rikkumattomasti maailman loppuun asti”. Bacon katsoi silti, että Jumala oli kertaluonteisesti muuttanut lakeja syntiinlankeemuksen jälkeen.

Myös kemisti–fyysikko Robert Boyle (1627–91) uskoi Jumalan hallitsevan maailmaa mekaniikan lakien välityksellä. Aikalaisistaan juuri Boyle painotti erityisen vahvasti Jumalan luovaa vapautta tämän luomistyössä. Niinpä pelkkä filosofinen pohdiskelu ei riitä paljastamaan luonnonlakien sisältöä, vaan meidän täytyy liata kätemme laboratoriossa.

Suurina filosofeina ja matemaatikkoina tunnetut René Descartes (1596–1650) ja G. W. Leibniz (1646–1716) eivät korostaneet kokeellista tutkimusta Boylen ja Newtonin tavoin. Jumalan roolin he käsittivät silti jotakuinkin samanlaiseksi kuin muut edellä mainitut tieteen pioneerit: Jumala ylläpitää kappaleiden liikettä ja ominaisuuksia niiden luonnonlakien kautta, jotka tämä on luonut.

Tunnettu fyysikko ja agnostikko Paul Davies on myös kiinnittänyt huomiota tähän ilmiöön. Hänen mukaansa luottamus luonnonlakien olemassaoloon, muuttumattomuuteen ja ehdottoman tarkkaan toimintaan periytyy tieteeseen monoteistisista uskonnoista, vaikka useimmat eivät tätä historiallista kytköstä hahmotakaan.

Mutta uskoivatko Newton ja muut tosissaan? Jotkut saattavat olettaa, että he spekuloivat Jumalalla ainoastaan kulttuurisen ympäristönsä vuoksi: heidän aikanaan ei vielä ollut soveliasta edetä puhtaaseen ateismiin asti.

Asiantuntijoiden mukaan tällainen selittely kuitenkin vääristelisi 1600-luvun filosofien ja tutkijoiden omia motiiveja. Tämän seikan tiivisti aatehistorian tohtoriopiskelija Jouni Huhtanen aivan hiljattain (Tieteessä tapahtuu 4/2013).

Useimmat tieteen pioneereista eivät myöskään kieltäneet ihmeiden tai henkimaailman olemassaoloa, olkoonkin että toiset (kuten Leibniz) jättivät ihmeille kapeamman tilan kuin toiset (eritoten Newton). Juuri Newton tunnetaan mittavista okkultismin opinnoistaan niin laajasti, että asiasta on julkaistu jopa sanomalehtiuutisia.

Boylekin piti ihmeitä mahdollisina. Hän katsoi niiden sisällön voivan auttaa esimerkiksi erottamaan oikean uskonnon vääristä, olkoonkin että pelkkä ihmeiden tapahtuminen ei hänen mukaansa riittänyt osoitukseksi Jumalan olemassaolosta [13]. Bacon ja Leibniz uskoivat Jumalan tehneen ihmeitä Raamatun aikana.

Myös käsitteen ’ihme’ merkityksestä väiteltiin. Newtonin koulukuntaan kuulunut filosofi Samuel Clarke (1675–1729) korosti Jumalan jatkuvaa ja aktiivista vaikutusta maailmassa. Hänen mukaansa ”luonnollinen maailma” eroaa ihmeistä vain siinä, että luonto toteuttaa Jumalan lainmukaisia tekoja, kun taas ihmeet ovat Jumalan epätavallisia tekoja. Leibniz näki luonnonlakien toimivan itsenäisemmin.

Oikea historia yllättää

Historia siis opettaa, että ajatus Jumalasta muuttumattomien luonnonlakien asettajana keksittiin Euroopassa läpikotaisin kristillisenä aikana. 1600-luvun tiedemaailma hyväksyi ihmeiden todellisen mahdollisuuden sen sijaan, että Jumalan toiminta maailmassa olisi ankarasti kuohittu pelkkään luonnonlakien ylläpitämiseen. Silti ihmeet ymmärrettiin poikkeuksiksi; Jumalan katsottiin vaikuttavan lähes aina luonnonlakien kautta.

Niinpä lainmukaisen Jumalan idea ei ole epätoivoinen hätävalhe, vaan syvällinen osa kristinuskon olemusta.

Populaaria uskontokeskustelua lukiessa nämä väitteet tuntuvat etäisiltä, etenkin kun huomio kiinnittyy yleensä kaikkein kärkevimpiin vastapuolen edustajiin. Tällä tavoin äärikarismaattiset kristityt muovaavat ateistien kuvaa ”aidosta” uskonnosta ja taistelevat ateistit uskovaisten kuvaa ”aidosta” ateismista. Yhteisten mielikuvien takaa paljastuva oikea historia on yllättänyt minutkin.

Lukija saattaa kysyä, eikö jonkinlainen karismaattisuus ja usko ihmeisiin kuitenkin kuulu silti kristinuskoon? Uskon karismaatikoiden tulkitsevan Raamattua oikein siinä, että Jumala lupasi armolahjat kaikille kristityille. Tästä huolimatta ihmekertomuksia Apostolien teoissa ei voi mieltää seurakuntaelämän päiväkirjaksi, joka todistaisi, että kristityt saavat kokea yliluonnollisia tapahtumia arjessaan harva se päivä. Sen sijaan Apostolien teot on historiallinen teos, joka tiivistää koko kristillisen kirkon tärkeimmät tapahtumat noin 30 vuoden ajalta pariinkymmeneen sivuun. Kuolleita sanotaan heränneen kaksi, teleportaatiosta kerrotaan kerran, ja enkeli tuli vapauttamaan vankilasta kahdesti. Ihmeet eivät siis vaikuta olleen aivan jokapäiväisiä tapahtumia silloinkaan, edes Jeesuksen alkuperäisille opetuslapsille!

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Cross Section-lehdessä 3.9. 2013

Kirjallisuutta (web-lähteet linkkeinä)

Harrison, P. (1998). The Bible, Protestantism, and the rise of natural science. Cambridge: Cambridge University Press.

Hart, D. B. (2010). Ateismin harhat [suom. T. Holmén ja O.-P. Vainio]. Kauniainen: Perussanoma.

Huhtanen, J. (2013). ”Robert Boyle, luonto ja luonnonlaki”. Tieteessä tapahtuu 4/2013, ss. 3–12. http://bit.ly/11TgldU

Puolimatka, T. (2008). Usko, tiede ja evoluutio. Helsinki: Uusi Tie.

Stanford Encyclopedia of Philosophy. Artikkelit  ”Robert Boyle”, ”Descartes’ Physics”, ”Leibniz on Causation” ja ”Samuel Clarke” (linkitetty tekstiin). http://plato.stanford.edu/

Kuva velhosta: M1k3@Flickr. CC BY-NC-SA 2.0

Ylös