Ajankohtaista, Kolumni / Aku Visala / 2.5.2017

Totuuden jälkeistä aikaa ei ole ollut eikä tule

Helsinki oli 22.4.2017 niiden kaupunkien joukossa, jossa järjestettiin Tiedemarssi (engl. march for science). Marssin tarkoituksena oli vastustaa yhteiskunnassa ja politiikassa näkyvää trendiä, jossa tutkimustiedon rooli päätöksenteossa vähenee vähenemistään. Marssilla myös haluttiin edistää ihmisten luottamusta tieteeseen tiedon lähteenä.

Tiedemarssin kaltaiset tapahtumat voidaan nähdä vastareaktiona väitteeseen, jonka mukaan olisimme siirtymässä totuuden tai faktojen jälkeiseen aikaan. ”Post-truth” lisättiin Oxford English Dictionaryyn jo jokin aika sitten. Lisäksi se valittiin vuoden 2016 sanaksi.

Kyseessä on adjektiivi, joka koskee

olosuhteita, joissa objektiiviset faktat vaikuttavat yleiseen mielipiteeseen vähemmän kuin tunteisiin ja henkilökohtaisiin vakaumuksiin vetoaminen.

Vuosi 2016 todisti oikeistopopulismin nousun, Donald Trumpin vaalivoiton ja Iso-Britannian äänestyksen EU:sta eroamiseksi. Kaikki nämä lietsovat epäluottamusta ”valtamediaa”, ”eliittejä” ja ”tieteen konsensusta” kohtaan. Syntyy vaihtoehtoisia medioita, tendenssimäisiä tieteen tulkintoja ja vaihtoehtoisia faktoja.

Totuuden jälkeisyyden voidaankin katsoa olevan eräänlaista yhteisten, jaettujen totuuksien häviämistä (tai hävittämistä). Sen sijaan, että julkinen keskustelu ja yleinen mielipide pyrkisivät kohti totuutta tai ainakin jotakin yhteistä jaettua jalansijaa, etuajo-oikeuden saavatkin erilaiset tunteet, kokemukset ja valtavirran reunoille jäävät ideat ja näkökulmat. Tämä voi tapahtua itsestään tai enemmän tai vähemmän tietoisen toiminnan kautta, kuten luultavasti Trumpin ja Nigel Faragen tapauksissa.   

On varmaankin totta, että elämme nyt tällaista aikaa. En kuitenkaan ole varma siitä, onko tämä vuoden 2016 innovaatio. Pikemminkin näyttää siltä, että olemme aina eläneet jonkinlaista totuuden jälkeistä aikaa. Ainakin tällaisia yhteisten faktojen horjuttajia on ollut keskuudessamme jo pitkään.

Totuus filosofian alkulähteillä

Palatkaamme ajassa taaksepäin 2300 vuotta antiikin Kreikkaan. Filosofian syntysijoilla elettiin myös totuuden jälkeisessä ajassa. Varhaiset filosofit, kuten Platon ja hänen suuri inspiraationsa lähde Sokrates, valittelivat, kuinka tavallisten ihmisten näkemykset todellisuudesta, moraalista ja politiikasta perustuivat lähinnä kuulopuheisiin, auktoriteetteihin ja heidän omiin tunteisiinsa. Näitä filosofit alkoivat kutsua mielipiteiksi.

Viisauden rakastajalle mielipiteet eivät kuitenkaan riitä, vaan niiden sijaan pitää saada tietoa. Filosofia onkin pohjimmiltaan juuri tätä: kuinka päästä mielipiteistä tietoon.

Henkilö tietää jotakin, kun hänellä on tästä asiasta perusteltu, tosi uskomus. Perustelun välineinä filosofit käyttivät kriittistä järkeä, logiikkaa ja kokemusta. Tavoitteena oli tulla ihmiseksi, joka on tiedollisesti autonominen, eli pystyy itse arvioimaan väitteitä ja perustelemaan kantansa. Tällaisella ihmisellä on kriittinen etäisyys tunteisiinsa, auktoriteetteihin ja toisten kokemuksiin.

Tiedon tilassa oleva ihminen on oikeassa suhteessa totuuteen. Mielipiteet eivät takaa tätä oikeaa yhteyttä ja ne ovat lisäksi alttiita manipulaatiolle. Tiedollisesti autonomista ei ole niin helppo ohjailla, vaan hän seuraa totuutta.

Tietoa tavoittelevaa filosofia luonnehtii kriittisyys mielipiteitä kohtaan ja halu ikään kuin alistua totuudelle. Aito filosofi laittaa totuuden omien halujensa, mielipiteidensä ja toivomustensa yläpuolelle. Vaikka totuus ei häntä miellyttäisikään, hän hyväksyy sen.    

Antiikin filosofit eivät tavoitelleet tietoa vain huvikseen. Tietoa pidettiin nimittäin viisaan ja onnellisen elämän edellytyksenä. Kun ihminen on mielipiteiden, tunteidensa ja harhakuviensa vallassa, hän ei kykene elämään oikein eikä olemaan onnellinen. Tavoitellessaan totuutta ja pyrkiessään elämään sen mukaan filosofi puolestaan tavoittaa myös onnen.

Tällainen filosofian henki tai eetos kesti monien vuosisatojen haasteet ja vaikutti meille niin tutun länsimaisen yhteiskunnan syntyyn. Yhdessä kristillisen kirkon ja teologian kanssa se synnytti oudon instituution, jonka tehtävänä on totuuden tavoittelu, nimittäin tieteen. Ilman filosofien ankaraa tiedon tavoittelua meillä ei olisi fysiikkaa, psykologiaa eikä historiantutkimusta.

Totuuden jälkeen totalitarismi

Kuluneen sadan vuoden historia on täynnä esimerkkejä totuuden jälkeisistä poliittista järjestelmistä ja filosofioista. Erilaisia totalitarismin muotoja ovat synnyttäneet niin oikeistolaiset kuin vasemmistolaisetkin poliittiset ideologiat.

Aleksandr Soltzenitsynin Gulag: Vankileirien saaristo (2012) kertoo korutonta kieltä poliittisesta järjestelmästä, jossa valtiokoneisto pyrki kaikin tavoin ottamaan valtaansa julkisen tilan ja määrittelemään yhteiset faktat ja jaetun totuuden. Myös tiede ja sen harjoitus otettiin vallanpitäjien haltuun. Puolueen tarjoamat ”faktat” ja ”totuudet” eivät kuitenkaan olleet juuri missään suhteessa maan ja kansakunnan todelliseen tilaan, totuuteen itseensä.

Taistelusta eliittejä, porvarillista tiedettä ja vastavallankumouksellista mediaa vastaan tehtiin väkivaltainen ohjelma. Tuloksena oli yhteiskunta, jossa oltiin niin pitkällä totuuden jälkeisessä ajassa, ettei mitään puolueen hyväksymätöntä totuutta saanut esiintyä.

Tällaisessa ympäristössä tiedon ja totuuden tavoittelu oli vastavallankumouksellinen ja näin ankarasti rangaistava teko. Filosofit, humanistit, valtavat joukot tiedemiehiä ja kirjailijoita lähetettiinkin leireille ensimmäisten joukossa. Suurin osa heistä ei koskaan palannut.

Ronskisti yleistäen voisikin sanoa, että vakavasti otettava ajattelu on aina mielipiteiden, vaihtoehtoisten ”totuuksien” ja ”faktojen” saartamaa. Ajattelu, siinä määrin kuin esimerkiksi filosofia ja tiede sitä edustavat, on aina enemmän tai vähemmän vastapainoa poliittisille ideologioille sekä ihmisten henkilökohtaisille tuntemuksille, haluille ja kokemuksille. Sen syntyminen ja jatkuvuus edellyttävät aina ponnistelua, koska se on aina vaarassa joutua poliittisten ideologioiden ja erilaisten mielipiteiden jyräämäksi.

Mikä on totuus?

Esipostmoderni Pilatus Jeesuksen edessä kyseenalaistamassa totuuksia. Nikolai Gen maalaus vuodelta 1890.

Mitä sitten tarkoitamme totuudella, jonka jälkeisen ajan nyt väitetään olevan koittamassa? Antiikin filosofeille totuus oli selvästikin jotakin syvempää kuin vain julkinen yksimielisyys joistakin väitteistä tai vallitsevista faktoista. Totuuden luonne on ollut ja on yhä yksi filosofian keskeisiä aiheita.

Ehkä kaikkein perinteisin ja arkijärkisin käsitys totuudesta on ajatus totuudesta väitteiden ja todellisuuden vastaavuutena. Ajatus on lyhykäisesti seuraava. Totuus on väitteiden tai esitysjärjestelmien (esim. kielen) ominaisuus, kun se esittää todellisuuden oikealla tavalla.

Väite ”Sauli Niinistö on Suomen presidentti” on tosi, jos Sauli Niinistö on todellisuudessa Suomen presidentti. Väitteen tekevät todeksi tai epätodeksi faktat, eli se millainen todellisuus on.

Toki tämä fakta (Saulin presidenttiys) on monessa mielessä ihmisten toiminnasta riippuvaista. Se ei kuitenkaan estä meitä pitämästä sitä faktana, joka on ainakin joiltakin osin riippumaton itse väitteestä tai laajemmasta esitysjärjestelmästä.

Tällaisella totuuden idealla on antiikkiset juuret. Aristoteles kirjoittaa Metafysiikassaan:

Epätotta on sanoa, että se ei ole, mikä on, tai että se on, mikä ei ole, ja vastaavasti totta on sanoa sen olevan, mikä on, ja sen olevan olematta, mikä ei ole.

Tuomas Akvinolainen, tuo hurskas Aristoteleen seuraaja, ilmaisee saman ajatuksen vielä yksinkertaisemmin: arvostelma on tosi silloin, kun se vastaa ulkoista todellisuutta.

Jotta tällainen totuuden vastaavuusteoria tai korrespondenssiteoria voitaisiin perustella hyvin, olisi mentävä syvemmälle kielifilosofiaan ja metafysiikkaan. Näin ymmärrettynä totuus olettaa jonkinlaisen realismin: on olemassa ihmisen esitysjärjestelmistä enemmän tai vähemmän riippumattomia faktoja ja voimme tietää niistä jotain. Nämä ovat vahvoja väitteitä, enkä pysty niitä puolustamaan tämän tekstin puitteissa.

Vastaavuuden lisäksi on myös muita tapoja ymmärtää totuuden käsite. Totuutta voidaan pitää esimerkiksi väitteiden yhteensopivuutena, koherenssina. Jotkut filosofit asettavat erilaisia pragmatistisia kriteerejä totuudelle: väitteet ovat tosia, jos ne mahdollistavat oikean toiminnan.

Totuuden sosiaalinen rakentuminen?

Kuluneen 60 vuoden aikana filosofian ja tieteen kentällä on kuulunut monia ääniä, joiden mukaan totuus ja faktat ovat vanhentuneita tai moraalisesti ongelmallisia käsitteitä. Nämä äänet ovat halunneet siirtyä totuuden jälkeiseen aikaan jo kauan ennen Trumpia.

Voimme kutsua vahvaksi konstruktivismiksi niitä näkemyksiä, joiden mukaan mitään faktoja ei ole. Ei ole olemassa mitään meistä ja esitysjärjestelmistämme erillisiä tosiseikkoja, joten ei voi olla totuuttakaan. Moni puhuu tosiseikkojen sosiaalisesta rakentumisesta.

Vahvaan konstruktivismiin liittyy usein myös vahva tiedollinen relativismi. Siinä missä perinteiset filosofit ajattelivat voivansa tavoittaa yleispäteviä totuuksia, relativistin mukaan tietäminen on kokonaan sosiaalisen kontekstin ja kulttuurin määräämää. Kaikkein vahvimmillaan tästä näkemyksestä seuraa se, että kullakin kulttuurilla on kokonaan oma maailmansa.

Vahvaa relativismia ja konstruktivismia luonnehtii myös perinteisestä filosofiasta poikkeava asenne tietoon. Sen sijaan että pyrkisimme kohti tietoa, meidän on pyrittävä purkamaan se, sillä kaikki vahvat vaatimukset tiedosta ja totuudesta ovat vaarallisia.

Totuus muuttuu tällaisessa käsittelyssä lähinnä tarinaksi, jolla oikeutetaan jonkin tietyn ryhmän valta-asema tai intressit. ”Tiedontuotanto” on poliittisesti ja ideologisesti määräytynyttä. Tämä pätee myös tieteeseen ja filosofiaan. Näin julkisesta keskustelusta tulee totuuden tavoittelun sijaan erilaisten tarinoiden välistä kamppailua.

Konstruktivismin ja relativismin taustalla on hyvä päämäärä: valta-asemassa olevien ideologioiden kritiikki ja alistettujen ryhmien ja tarinoiden nostaminen esiin. Mielestäni tässä kuitenkin heitetään lapsi pesuveden mukana menemään. Totuuden relativoinnin sijaan kannattaisi korostaa juuri totuuden objektiivisuutta.

Solzenitsyn ajatteli, ettei hän tuo julki vain ”omaa totuuttaan” tai omaa tarinaansa. Hän ei esittele ”vaihtoehtoisia faktoja”, vaan oikeita faktoja, synkkiä totuuksia valtion harjoittamasta terrorista omaa kansaansa kohtaan.

Tiedon arvo

Erilaisia konstruktivismin ja relativismin muotoja on kritisoitu hyvin perustein. Eräänä esimerkkinä on yhdysvaltalaisen filosofin Paul Boghossianin lyhyt mutta tiukka kirja Fear of Knowledge: Against Relativism and Constructivism (2007).

Boghossian ja monet muut filosofit ovat puolustaneet realismia, jonka mukaan on olemassa kielestä ja yksilöistä riippumattomia faktoja ja meillä voi olla tietoa näistä faktoista. Kaikki tarinat eivät ole yhtä tosia eivätkä kaikki näkökulmat yhtä hyviä.

On myös on tärkeää, että meillä tosiaan on pyrkimys kohti totuutta, joka ottaa muodon instituutioissa, joiden tavoitteena tällainen ”tiedontuotanto” on. Näistä instituutioista merkittävin on tietenkin tiede.

Vuonna 2017 kohtaamme jo esimodernien filosofien tunnistamat ongelmat mutta panokset ovat korkeammat. Emme ole kiinnostuneita tiedosta vain siksi, että voisimme tulla henkilökohtaisesti onnellisiksi. Haasteemme ovat ennennäkemättömät: sotien uhka, mahdollinen ympäristökatastrofi sekä kulttuurien, uskontojen ja arvomaailmojen törmäys.

Tällaisessa tilanteessa pyrkimys totuuteen, ohi mielipiteiden, fiilisten ja omien toivomusten, on arvokkaampaa kuin koskaan. Puhe ”totuuden jälkeisestä ajasta” tai ”vaihtoehtoisista faktoista” vain pahentaa ongelmiamme. Ensinnäkin se tekee meistä tiedollisesti laiskoja: emme jaksa perehtyä ja selvittää asioita, tutustua vastakkaisiin näkökulmiin, jos uskomme ettei mitään totuutta ole. Omilla kokemuksillani ja tarinoillani on etuajo-oikeus.

Puhe totuuden jälkeisestä ajasta vaikeuttaa myös yhteisen toiminnan koordinointia. Meidän pitäisi pystyä sitoutumaan ainakin jonkinlaisiin yhteisiin, arvosidonnaisiin projekteihin, kuten esimerkiksi ympäristöongelmien ratkaisemiseen. Tämä edellyttää konsensusta tietyistä jaetuista tosiseikoista.

Tieto on siis arvokasta, ja meidän tulisi välttää ajatusta, että tiede on vain yksi tarina muiden joukossa. Tiede on tietenkin inhimillistä ja vajavaista mutta se on siitäkin huolimatta osoittautunut hyväksi tietolähteeksi. Ainakin se on kuulopuheita ja fiiliksiä totuudenmukaisempi.

Emme siirtyneet vuonna 2016 totuuden jälkeiseen aikaan. Jos perinteinen, korkea käsitys totuudesta pitää paikkansa, totuuden jälkeistä aikaa ei ole koskaan ollut eikä sitä koskaan tule. Mielipiteemme ovat aina tilivelvollisia totuudelle.

Jos taas tarkoitamme totuuden jälkeisellä ajalla tilannetta, jossa mielipide on yhä vaikeampi erottaa tiedosta, totuuden jälkeinen aika on ollut kanssamme jo kauan. Jos jotain uutta auringon alla on, se on mielipiteiden ja tiedon räjähdysmäisesti kasvanut määrä.  

Jos pidit lukemastasi, tykkää Areiopagista Facebookissa, seuraa Twitterissä ja tilaa kirjoitukset sähköpostiisi.

Kuva 1: Svet Ivantchev@Flickr.comCC BY-NC-SA 2.0.

Kuva 2: Wikimedia Commons. PD.

Ylös