Kalervo Vihtori (K. V.) Laurikainen (1916-1997) oli fysiikan professori, joka loi perustan suomalaiselle teoreettisen fysiikan tutkimukselle ja yliopistokoulutukselle. Elämänsä lopulla hän tuli tunnetuksi elämänkatsomuksellisena keskustelijana.

Hän oli mukana perustamassa Luonnonfilosofian seuraa ja oli kuolemaansa asti sen voimahahmo. Laurikainen käsitteli töissään, opetuksessaan ja populaariartikkeleissaan luonnontieteen todellisuuskuvaa, maailmankatsomusten perusteita, tieteen ja uskonnon sekä aineen ja hengen suhdetta.

Laurikaisen perusajatuksena oli, että kvanttifysiikka vaatii todellisuuskuvan ja tietokäsityksen perustavaa uudistamista. Se näet osoittaa, että todellisuuteen kuuluu irrationaalinen aines, jota ei voi hallita tieteen peitelaeilla. Tieteen ja uskonnon, aineellisuuden ja henkisyyden kaltaiset eri näkökulmat ovat komplementaarisia, toisiaan täydentäviä.

Laurikaisen kriitikot ovat syyttäneet häntä mystiseksi irrationalistiksi. Väitän kuitenkin, että Laurikaisen kannat ovat osoittautuneet oivaltaviksi ja jopa profeetallisiksi erityisesti hänen kritisoidessaan skientismiä, käsitellessään tiedon ja uskon sekä aineen ja hengen suhdetta. Hänen ajattelumuotonsa perustuvat viime kädessä luonnontieteen perusoletusten sovellusalan laajentamiseen ja niiden käytännöllisten seurausten selvittämiseen.

Jos Laurikaisen ideat sanoitetaan uudelleen ja niistä poistetaan profeetallinen iskulauseenomaisuus, hänet voidaan lukea Eino Kailan, Jaakko Hintikan, Lauri Rauhalan ja G. H. von Wrightin kaltaisten 1900-luvun suurten suomalaisten ajattelijoiden joukkoon.

Laurikainen skientismin kriitikkona

Skientismi esittää tieteen olevan todellisuuden tai perusteltujen uskomusten mittapuu. Ontologisen skientismin mukaan koko todellisuus on tieteen tavoitettavissa. Tieto-opillisen skientismin mukaan tiede on ainoa tapa perustella uskomuksia. Uransa alkuvaiheessa Laurikainen kannatti itsekin tällaista skientismia, mutta myöhemmin hän polemisoi kiivaasti sitä ja “tieteellistä maailmankatsomusta” vastaan. Laurikainen uskoi, että luonnontiede vaatii tuekseen ja täydennyksekseen laajempaa filosofista pohdintaa. Tämän tarkoituksen täyttämiseksi Laurikainen pyrki pontevasti perustamaan Helsingin yliopistoon uuden luonnonfilosofian oppiaineen, tässä tavoitteessa kuitenkaan onnistumatta.

Eräs Laurikaisen kiistoista oli tieteenfilosofi Ilkka Niiniluodon kanssa. Osapuolet kunnioittivat toisiaan, mutta yhteisymmärrystä ei löytynyt. Laurikainen näki Niiniluodon 1980-luvun kirjoituksissa tiedeuskon kaikuja. Niiniluoto on itse kiistänyt syytöksen tiedeuskosta, ja korostaa hyväksyvänsä myös muun muassa arkitiedon ja filosofisen tiedon tieteellisen tiedon ohella. (Ks. Niiniluodon vastaus filosofi Heikki Mäki-Kulmalan retorisesti räväkkään kirjoitukseen “Ilkka Niiniluoto – kulttuurimme Batman”.)

Niiniluodonkaan kritiikki Laurikaista kohtaan ei kuitenkaan osu täysin maaliinsa. Edellä linkitetyssä kirjoituksessa Niiniluoto summaa Laurikaisen ajatteluun kohdistaman kritikkiinsä toteamalla, että “kvanttimekaniikan indeterminismistä ei voi päätellä Jumalan olemassaoloa.” Tämäntyylinen todistaminen ei kuitenkaan ollut myöskään Laurikaisen tarkoitus. Hän kyllä katsoi, että luonto antaa todistuksen Luojasta, ja että kvanttimekaniikka todistaa tieteen epätäydellisyydestä, mutta ei puolustanut juuri indeterminismiin perustuvaa jumalatodistusta.

Kvanttimekaniikka ja tieteen rajallisuus

Laurikainen rakensi kritiikkinsä kvanttimekaniikan tulosten tulkinnan varaan. Kvanttimekaniikan löytämät peitelait ovat luonteeltaan tilastollisia yleistyksiä. Näin tieteen lait koskevat tapahtumien joukkoja ja ennustavat yksittäistapauksia vain todennäköisyyksillä. Tällöin tiede ei pysty tarjoamaan täydellistä ymmärrystä yksittäistapauksista, joten yksittäistapaukset ovat pohjimmiltaan irrationaalisia tieteen lakien tarjoamien reunaehtojen puitteissa. Lisäksi kvanttimekaniikka on tuonut mukanaan komplementaariset tarkastelutavat. Elektroni käyttäytyy joissain koetilanteissa hiukkasen ja joissain koetilanteissa aallon tavoin, vaikka hiukkas- ja aaltokuva näyttävät olevan keskenään ristiriidassa. Nämä kvanttimekaniikan tulkinnat avaavat Laurikaisen mukaan tietä laajemmallekin komplementaarisuudelle.

Niiniluoto torjui Laurikaisen näkemykset oman tiedenäkemyksensä perusteella. Niiniluodolle metafysiikka ja uskonto ovat tieteen alkukantaisia kehitysvaiheita. Tiede on kriittisen totuudenetsinnän paras väline, ja sellaisena sen löydökset edustavat arvovaltaisinta tietoa. Tieteelliseen maailmankatsomukseen kuuluu maailmankuvan rakentaminen juuri tieteen löydösten varaan. Niiniluoto piti Laurikaisen kantoja uskonnollisena mystiikkana ja väitti tämän ajattelua ristiriitaiseksi. Laurikaisen mukaan tiede on indeterminististä, eli tieteen lait ja maailman nykytila sallivat useita tulevia tapahtumakulkuja. Tämä johtaa näkemykseen, että tiedettä täytyy täydentää.

Niiniluodon mukaan johdonmukaisempaa olisi vain hyväksyä, että todellisuus itsessään voi olla indeterministinen, eikä indeterminististä kuvaa todellisuudesta tarvitse täydentää esimerkiksi väittämällä, että jokin tieteelle tuntematon tekijä ohjaa tapahtumia. Pyrkiessään löytämään selityksiä indeterministisille tapahtumille Laurikainen paljastuukin Niiniluodon mukaan todellisuudessa deterministiksi.(ks. Rainio 2013)

Laurikainen kiisti jyrkästi determinismisyytöksen ja katsoi, ettei Niiniluodon kritiikki osunut hänen ajattelutapaansa. Laurikaisen mukaan tiede käyttää universaaleja peitelakeja, jotka rajaavat yksittäistapaukset pois, koska ne osoittavat todennäköisyyksiä eli ovat probabilistisia. Silti tiede itsessään lähtee välttämättä siitä perusoletuksesta, että todellisuus on ymmärrettävä. Jos tämä oletus hylätään, koko tieteen mahdollisuus vaarantuu. Mielestäni seuraava muotoilu tavoittaa sen, mitä Laurikainen yritti sanoa:

1. Tieteen rationaaliset peitelait ovat tilastollisia.
2. Jos lait ovat tilastollisia, ne eivät tyhjentävästi selitä yksittäistapauksia.
3. Yksittäistapauksia on olemassa.
4. ⟹ On jotakin, mitä tieteen rationaaliset peitelait eivät selitä tyhjentävästi.
5. Kaikki ilmiöt ovat perusteiltaan ymmärrettäviä.
6. ⟹ On olemassa ymmärrettävyyden muoto, joka ei palaudu tieteen rationaalisiin peitelakeihin.

Laurikaisen skientismikritiikki vertautuu mielenkiintoisella tavalla Thomas Nagelin teoksessa Mieli ja kosmos esittämään skientismikritiikkiin. Voidaan jopa sanoa, että Laurikaisen kritiikin rakenne ennakoi Nagelin kritiikkiä. Kummankin mukaan tieteen perustana on oletus, että kaikki ilmiöt ovat pohjimmiltaan ymmärrettäviä, mutta kovien luonnontieteiden menetelmät on tehty rajaamaan pois tietyntyyppisiä ilmiöitä. Nagelin mukaan tieteen selityksissä käyttämät termit ovat ajallis-avaruudellisia eli fysikaalisia, mikä rajaa tietoisuuden pois:

1. Tieteen rationaaliset peitelait vetoavat fysikaalisiin, ei-tietoisiin tekijöihin.
2. Jos lait vetoavat fysikaalisiin ei-tietoisiin tekijöihin, ne eivät selitä tietoisuutta.
3. Tietoisuus on olemassa.
4. ⟹ On jotakin, mitä tieteen rationaaliset peitelait eivät selitä tyhjentävästi.
5. Kaikki ilmiöt ovat perusteiltaan ymmärrettäviä.
6. ⟹ On olemassa ymmärrettävyyden muoto, joka ei palaudu tieteen rationaalisiin peitelakeihin.

Laurikaisen argumentit eivät ole irrationaalisia. Nagelin argumenttien tavoin ne perustuvat tieteen menetelmän rajojen analyysiin ja oletukseen maailman ymmärrettävyydestä. Laurikaisen skientismikritiikki kuuluu osaksi nykyfilosofiassa esitettyä järjen itsekritiikkiä, kun se osoittaa, että skientismi irrottaa tieteen menetelmän maailman ymmärrettävyydestä ja ihmisymmärryksen rajoista.

Laurikainen tieteen ja uskon suhteesta

Laurikaisen skientismin kritiikki nojaa hienostuneeseen sosiologis-käytännölliseen tieteenkäsitykseen. Laurikaisen mukaan skientismi on uskonratkaisu siinä missä usko todellisuuden irrationaalisiin tekijöihin tai uskonnollinen usko. Laurikainen laajensi skientismikritiikkinsä yleiseksi oivallukseksi: tietämisen mahdollisuus perustuu aina uskoon ja metafyysisiin taustaoletuksiin.

Laurikainen piti 1980-luvulla luentosarjan tieteellisistä vallankumouksista. Siinä hän väittää, ettei ihminen koskaan kohtaa todellisuutta ”suoraan”, vaan hänen havaintonsa ovat aina intuitiivisen ja vaistonvaraisten hahmottamisprosessin tuloksia. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki havaitseminen on kehollisuuden, käsitteiden, taustauskomusjärjestelmän ja psyyken rakenteen ohjaamaa tulkintaa. Käsitteet ja havainnot siis kietoutuvat toisiinsa.

Lisäksi havaintotilanne ei ole pelkästään mittalaitteen ja tutkimuksen kohteen vuorovaikutus, vaan havaitsija asettaa kysymyksen luonnolle mittalaitteen avulla. Näin havaitsijan psyyke on vuorovaikutuksessa tutkimuksen kohteen kanssa mittalaitteen välityksellä. Tietoisuutta ei siis voi sulkea ulos tieteen maailmankuvasta. Tässäkin Laurikainen argumentoi, että juuri kvanttimekaniikan koetulokset edellyttävät psyyken vaikutuksen huomioimista myös luonnontieteessä, sillä tietoinen havaitsija vaikuttaa itse koetulokseen.

Tulkinta on kiistanalainen, mutta Laurikainen kuvasi sitä kvanttimekaniikan selvänä tuloksena, jolla on laajoja seurauksia. Kvanttimekaniikassa siis ”havaitsija ei ole peili, joka kelluu ilman jalansijaa maailmassa ja joka passiivisesti heijastaa maailmanjärjestystä, joka on valmiiksi olemassa ja johon hän törmää. Tietävä henkilö on toimija ja yksi totuuden aikaansaajista, ja toisaalta hän rekisteröi totuuden, jota hän on mukana tuottamassa.” (James 1978, 22)

Lisäksi mittauksen epätarkkuus estää meitä saamasta yhtä täydellistä kuvaa maailmasta. Vaikka tutkimus kuvaa todellisuutta, niin todellisuus jää hunnun peittoon. Laurikaisen uudelleenmääritellyn tieteellisen realismin mukaan ”luonnontiede on tutkijan vuoropuhelua luonnon kanssa” (TG 132).

Laurikainen ennakoi tieteen ja uskonnon välille virinnyttä keskustelua, kun hän jo 1980-luvulla painotti tieteen ja uskonnon vuoropuhelun tärkeyttä. Hän pelkäsi, että skientismin leviäminen johtaa tieteen ja uskonnon konflikteihin. Tieteellisesti koulutetut torjuvat uskonnon huonona teoriana, kun taas uskontojen kannattajat reagoivat skientismiin fundamentalistisesti. Hän myös torjui luterilaisen kirkon tuen tieteen ja uskonnon erillisyydelle kulttuurillisesti vahingollisena ja Lutherin aineen ja hengen yhteen kietoutumista korostavan opin vastaisena.

Laurikainen katsoi, että kvanttimekaniikan todellisuuskuva tarjoaa pohjaa tieteen ja uskonnon päällekkäisyydelle, kun tiede ja uskonto nähdään komplementaarisina tapoina lähestyä samaa todellisuutta. Sekä tilastollinen kausaliteetti että maailman ymmärrettävyys ovat Laurikaisen mukaan tieteen ja uskonnon kohtauspisteitä.

Laurikainen esittää kaksi viittauksenomaista argumenttia Jumalan olemassaolon puolesta. Ensiksi, luonnon rationaalinen ymmärrettävyys edellyttää alkusyyn. Maailma on loogisesti kaunis, ja tämä ymmärrettävyys on itse tehtävä ymmärrettäväksi. Toiseksi Laurikainen väittää Nagelin tavoin, että fysiikan lakien indeterminismi jättää tilaa teleologialle eli tapahtumien määrittymiselle niiden lopputuloksista käsin. Luonnonlakien tilastollisuus jättää myös tilaa Jumalan toiminnalle ilman väliintuloa luonnonjärjestyksessä, eivätkä ihmeenomaiset poikkeamat ole ristiriidassa luonnonlakien kanssa.  

Laurikaisen 1980-luvulla esiin nostamista teemoista, kuten kvanttimekaniikan ja Jumalan toiminnan suhteesta ja Jumala-todistuksista, keskustellaan paljon nykyisessä uskonnonfilosofiassa. Laurikainen välttää jumalatodistusten tyypilliset sudenkuopat, kun hän ei nojaa parhaan mahdollisen maailman ideaan tai tee Jumalaa tieteen sisäiseksi selitysperiaatteeksi. Jumala on sitä vastoin maailman rationaalisten ja irrationaalisten ainesten reunaehto, jonka tavoitamme mystiikan, filosofis-esteettisen tulkinnan tai muilla ”irrationaalisilla” keinoilla.

Laurikaisen lähestymistapa Jumala-todistuksiin muistuttaa muun muassa Alister McGrathin tulkintaa. Jumalatodistuksia ei tule ymmärtää loogisiksi todistuksiksi, jotka osoittavat Jumalan olemassaolon katsomuksellisesti neutraaleista premisseistä käsin. Jumalatodistukset pikemminkin kartoittavat tieteen ja uskonnon kohtauspisteitä ja motivoivat uskoa.

Laurikainen aineen ja hengen suhteesta

Laurikainen arvosteli jyrkästi aineen ja hengen kahtiajakoa, josta hän syytti Ulrich Zwingliä, Rene Descartesia ja Immanuel Kantia. Hän nojasi dualismin kritiikissään havainnon rooliin tieteessä: koska havainto on vuorovaikutus havaitsijan tietoisuuden ja kohteen välillä, tietoisuutta ei voi erottaa tieteen maailmankuvasta. Laurikainen käytti komplementaarisuuden käsitettä myös aineen ja hengen suhteen käsittelemiseen: tietoisuuskuvaus ja ainekuvaus ovat kaksi eri tilanteissa käytettävää tapaa kuvata yhtenäistä psykofyysistä todellisuutta.

Laurikainen nojaa fyysikko Wolfgang Paulin ajatuksiin arkkityypeistä, jotka ovat tietoisuuden ja aineen maailmaa yhdistäviä ymmärrettäviä muotoja. Hän myös nojasi Lutherin tapaan ylittää aineen ja hengen kahtiajako. Laurikainen tulkitsee Lutherin väittävän, että aineelliset leipä ja viini saavat hengellisen merkityksen, kun psykofyysinen ihmispersoona nauttii ne uskossa. Näin ihmispersoona on psykofyysinen ykseys, josta muodostamme komplementaarisia kuvauksia aineen ja tietoisuuden käsitteiden avulla. Laurikainen katsoo henkisen ihmispersoonan jäävän hunnun taakse, kun se ei tyhjenny aineellisiin ja tietoisiin kuvauksiin.

Laurikainen soveltaa samaa lähestymistapaa myös aineen maailmaan. Jopa aineen perusosilla on joitain tietoisia piirteitä. Fysikaaliset vuorovaikutukset näet tapahtuvat koko systeemin taustaa vasten, jolloin voidaan sanoa hiukkasten reagoivan koko ympäristöönsä ja sen reunaehtoihin. Näin ne tuottavat vuorovaikutuksen lopputulokset. Lisäksi todellisuuden eri kuvailutavat kuten aine ja tietoisuus, rationaalisuus ja irrationaalisuus tai hiukkaset ja aallot ovat komplementaarisia tapoja viitata tosiolevaan, joka jää meille tuntemattomaksi.

Laurikainen käyttääkin Paulin arkkityypin käsitettä viittaamaan viime kädessä tuntemattomaan ja henkiseen järjestykseen, joka yhdistää sekä aineen että tietoisuuden. Koko todellisuus on henkinen ja prototietoinen eli sen ainekset kykenevät järjestäytymään tietoisiksi olennoiksi. elävän ja elottoman sekä tietoisen ja ei-tietoisen luonnon väliset erot ovat vain aste-eroja.

Laurikaisen ajatuksilla on useita yhtymäkohtia nykykeskusteluun. Laurikainen pitää todellisuutta perimmiltään henkisenä ja aineen maailmaa hunnun taakse jäävän henkisen todellisuuden ilmauksena. John Wheeler pitää aineellista kvanttimaailmaa samoin informaation ilmauksena. Todellisuus on pohjimmiltaan informaatiota, joka tuottaa kyllä/ei-vastauksia eli fysikaalisia asiantiloja koetilanteessa ja muissa vuorovaikutuksissa:

’”It from bit”, kaikki bitissä, kuvastaa ideaa, että jokaisella fysikaalisen maailman asialla on perustassaan (…) aineeton lähde ja selitys. Se, mitä kutsumme todellisuudeksi, kohoaa viime kädessä siitä, että asetamme kyllä ja ei-kysymyksiä ja kirjaamme laitteista saatuja vastauksia. Lyhyesti sanottuna kaikki fysikaaliset esineet ovat alkuperäiseltä luonteeltaan informaatioteoreettisia, ja tämä on osallistuva universumi.” (von Baeyer 2005, 335-336.)

Laurikaisen käsitys aineen ja hengen suhteesta ennakoi nykykeskustelussa esitettyjä lähestymistapoja tietoisuuden ongelmaan. Esimerkiksi David Chalmers ja Giulio Tononi esittävät, että tietoisuus syntyy systeemin kyvystä integroida informaatiota ympäristöstään. Tämä toteuttaa Laurikaisen perusidean, jonka mukaan todellisuuden henkinen (tai kuten Wheeler sanoisi, informationaalinen) luonne on jo läsnä ”kuolleessa” aineessa ja sen ilmenemismuodot vahvistuvat kehityksen ja järjestäytymisen myötä.

Laurikaisen filosofinen metodi ja perusvakaumukset

Laurikaisen 1980-luvulla oivalluksina esittämät kannat ovat nousseet sittemmin laajempaan keskusteluun. Syytteet irrationaalisuudesta ovat siis perusteettomia, ja nousevat toisaalta Laurikaisen julistuksellisesta tyylistä, jossa hän ei aina perustellut väitteitään kunnolla, toisaalta joidenkin hänen kriitikkojensa skientistisistä perusvakaumuksista. Laurikainen itse piti itseään koko ajan luonnontieteiden edustajana, joka vain ottaa vakavasti kvanttimekaniikan haasteen kehittää uutta todellisuuskäsitystä ja luonnonfilosofiaa. Itse asiassa Laurikainen oli perusvakaumukseltaan pragmatisti eli hän piti toimintaa ymmärryksen perustana.

Laurikaisen perusoletuksiin kuuluvat maailman ymmärrettävyys, komplementaarisuus ja ajatus tieteestä vuorovaikutuksena luonnon kanssa. Maailman ymmärrettävyys on tieteen perusoletus, ja ”irrationaaliset” menetelmät ovat Laurikaisen yritys laajentaa ymmärryksemme muotoja tieteen rajojen valossa. Laajentaessaan ymmärryksemme muotoja Laurikainen itse asiassa nojaa Bohriin, jonka mukaan todellisuuskäsityksemme tulee muotoilla uudelleen empiirisen aineiston valossa ja komplementaarisuuden käsite on avain uuteen todellisuuskäsitykseen. Ajatus realismista vuoropuheluna todellisuuden kanssa taas muistuttaa raamatullista ajattelua, jossa ilmoitus on Jumalan kohtaamista.  

Laurikaisen heikkoutena on, ettei hän avannut peruskäsitteitään, kuten komplementaarisuutta, irrationaalisuutta, oletusta maailman ymmärrettävyydestä tai ajatusta realismista vuoropuheluna todellisuuden kanssa. Laurikainen vaikuttaa ottaneen omat oletuksensa annettuna. Laurikainen olettaa tieteellisten ja uskonnollisten tai muiden ”irrationaalisten” käytäntöjen suoraviivaisesti tulkitsevan ja perustelevan ne. Hän esimerkiksi kutsuu Niiniluotoa tulemaan ulos skientismin temppelistä ja kokeilemaan irrationaalista näkökulmaa (TG 141), jolloin irrationaalisuuden käytännöllinen arvo oikeuttaa sen. Koko komplementaarisuuden käsite on taas pyrkimys ratkaista eri kuvaustapojen (aine/tietoisuus, tiede/”irrationaalisuus”, hiukkaset/aallot) näennäinen ristiriita osoittamalla, että kummallakin on oma paikkansa käytännöissä, joilla tulkitsemme maailman ymmärrettävyyttä.

Vaikutelma vahvistuu, kun tarkastellaan hänen kritiikkiään analyyttistä filosofiaa kohtaan. Esimerkiksi lause ”Planckin vakio h lähestyy nollaa” saa merkityksen fysikaalisista käytännöistä, ja huomautukset ”vakion nollaa lähestymisen” mielettömyydestä ovat pohjimmiltaan saivartelua (TG 125-126). Hän siis hylkää ideaalisen kielen oletuksiin perustuvat loogiset analyysit ja sen sijaan osoittaa termin yhteyden fysikaaliseen käytäntöön. Laurikaisen asennetta kuvaa parhaiten C. S. Peircen periaate: ”Harkitse, mitä käytännöllisesti merkittäviä vaikutuksia käsityksemme kohteella voisi käsityksen mukaan olla. Käsityksemme objektista on vain ja ainoastaan käsityksemme vaikutuksista.” (Peirce 1992, 132) Laurikainen pyrki laajentamaan ymmärryksemme ja käytäntöjemme alaa, ja monet hänen argumenteistaan ovat edelleen pohdinnan ja kehittämisen arvoisia.

Kirjallisuutta

Laurikaisen filosofis-katsomuksellisia teoksia

Laurikainen, K. V.: Fysiikka ja usko. Helsinki: WSOY, 1978.

Laurikainen, K. V.: Todellisuus ja elämä. Helsinki: WSOY, 1980.

Laurikainen, K. V.: Luonto puhuu Luojastaan. Helsinki: Kirjapaja, 1983.

Laurikainen, K. V: Tieteen giljotiini. Helsinki: Otava, 1987.

Laurikainen, K. V ja Rainio, Kullervo: Todellisuus ja kuvajainen. Helsinki: WSOY, 1990.

Laurikainen, K. V: Filosofiaa fyysikon silmin. Helsinki: Yliopistopaino, 1994.

Laurikainen, K. V: Science has its Limits. Helsinki: Yliopistopaino, 1997.

Muuta kirjallisuutta

von Baeyer, Christian: Informaatio- tieteen uusi kieli. Helsinki: Terra Cognita, 2005.

Chalmers, David ja Snellman, Lauri: ”Maailmanluokan mielenfilosofin haastattelu- David Chalmers.” Helsinki: Areiopagi, 2015

James, William: ”Remarks on Spencer’s Definition on Mind as Correspondence”, The Works of William James, vol. 5. Cambridge, MA: Harvard University Press, 1978.

Kallio-Tamminen, Tarja: Kvanttilainen todellisuus. Helsinki: Gaudeamus, 2008.

McGrath, Alister: The Science of God. Lontoo: T&T Clark, 2004.

Metzke, Erwin: Jumala ja materia. Pieksämäki: SLEY, 1968.

Mäki-Kulmala, Heikki: ”Ilkka Niiniluoto – kulttuurimme Batman”. Niin & Näin 4/95.

Nagel, Thomas: Mieli ja kosmos. Helsinki: Basam Books, 2014.

Niiniluoto, Ilkka ja Haaparanta, Leila: Johdatus tieteelliseen ajatteluun. Helsinki: Helsingin yliopisto, 1987.

Niiniluoto, Ilkka: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus. Helsinki: Otava, 1984.

Niiniluoto, Ilkka: Tieteellinen päättely ja selittäminen. Helsinki: Otava, 1983.

Peirce, C. S. The Essential Peirce 1. Bloomington, IN: Indiana University Press, 1992.

Putnam, Hilary: Reason, Truth and History. Cambridge: Cambridge University Press, 1981.

Samela, J. & Styrman, A. : K.V. Laurikainen. Luonnonfilosofian seura 25 vuotta. Helsinki: The Publications of the Finnish Society for Natural Philosophy. 2015

Kuva 1: CERN. TOS.

Kuva 2: Wikimedia Commons. PD.