Olisiko kosmos voinut olla olematta? Tarvitseeko kosmos ulkopuolisen selityksen? Miten osat ja kokonaisuus liittyvät toisiinsa kosmologisessa argumentissa? Entä miten nykyfilosofian työkalut voivat auttaa kosmologisen argumentin kehittämisessä?

Kosmologisessa argumentissa pyritään tyypillisesti päättelemään Jumalan olemassaolo maailman olemassaolosta tai jostain hyvin yleisestä maailman piirteestä. Yksi argumentin keskeisistä historiallisista versioista löytyy filosofi–matemaatikko Gottfried Wilhelm Leibnizin (1646–1716) kirjoituksista. Sen vuoksi tätä argumentin versiota ja sen muunnelmia kutsutaan usein leibnizlaisiksi kosmologisiksi argumenteiksi.

Argumentin idea on lyhyesti kuvattuna seuraava: Maailmasta itsestään ei löydy selitystä sille, miksi se on ylipäätään olemassa. Vaikka oletettaisiin universumin olleen ikuisesti olemassa ja sen jokaiselle tilalle löytyisi selitys edeltävistä tiloista, emme vielä tietäisi selitystä sen olemassaololle. Selityksen täytyy olla siis jossain maailmasta erillisessä, välttämättömässä oliossa, joka kantaa olemassaolonsa selitystä itsessään.

Näin lyhyesti muotoiltuna argumentti herättää monia kysymyksiä. Yksi kysymys, joka voidaan nostaa esille, on tämä: ”Miksi olettaa, että maailma tarvitsisi ulkopuolisen selityksen, miksei selitys voisi löytyä maailmasta itsestään?” Tämä kysymys vetää huomion siihen, että argumentissa oletetaan maailman olevan kontingentin eli ei-välttämättömän: se olisi voinut olla olematta. Oletuksen tueksi saatetaan esittää tämän suuntainen perustelu: Jokainen olio, josta maailma koostuu, on kontingentti, joten myös maailman kokonaisuutena täytyy olla kontingentti.

Emme voi kuitenkaan suoraan argumentoida näin syyllistymättä virhepäätelmään. Siitä, että kaikilla X:n osilla on ominaisuus F, emme voi suoraan päätellä, että myös X:llä on ominaisuus F. Jokainen hiekanjyvä painaa alle kilon, mutta emme voi tästä päätellä, että kaikki Saharan hiekka painaa alle kilon. Meillä ei ole yleistä päättelysääntöä, jolla voisimme aina hypätä osien ominaisuudesta kokonaisuuden ominaisuuteen.

Kaatuuko leibnizlainen kosmologinen argumentti siis yksinkertaiseen virhepäätelmään? Vai voiko argumentti jotenkin välttää ongelman? Argumentin puolustaja voi pyrkiä selittämään, miksi yllä esitetty perustelu toimii, vaikkei se olekaan erityistapaus mistään yleisesti pätevästä päättelysäännöstä. Tämä vaatii kuitenkin osien ja kokonaisuuden problematiikan tarkempaa käsittelyä. Toisin sanoen argumentin puolustajan on turvauduttava mereologiaan, joka on osien ja kokonaisuuden suhdetta käsittelevä filosofian ala.

Näin tekee amerikkalaisfilosofi Robert Koons. Koons on kehitellyt kosmologisen argumentin, jossa hän hyödyntää modernin mereologian välineistöä (Ks. Koons 1997; 2001). Esittelen tässä artikkelissa Koonsin argumentin perusajatuksen.

Tosiasioiden osat ja kokonaisuudet

Koonsin argumentissa operoidaan yksilöolioiden sijaan asiaintilojen, tapahtumien ja tilanteiden kaltaisilla entiteeteillä. Koons kutsuu tämän kaltaisia entiteettejä ”tosiasioiksi”. Esimerkiksi Caesarin kuolema on Koonsin mukaan tällainen tosiasia. Samaten se, että tämä tuoli on punainen, kuuluu tosiasioiden joukkoon.

Tosiasiat voivat Koonsin mukaan olla syy–seuraus-suhteessa keskenään. Esimerkiksi Caesarin kuoleman aiheutti toinen tosiasia: Brutuksen ja senaattorien veitsenpistot. Tämän analyysin mukaan Caesarin kuoleman syy ei tarkkaan ottaen ole yksilöolio, Brutus, vaan tosiasia, Brutuksen veitsenpisto.

Mereologia astuu mukaan kuvaan, kun aletaan puhua tosiasioiden muodostamista kokonaisuuksista. En listaa tässä kaikkia Koonsin käyttämiä mereologisia määritelmiä ja oletuksia. Esittelen vain tärkeimmät. Näistä ehkä keskeisin on niin sanottu aggregaatioperiaate. Aggregaatioperiaatteen mukaan mikä tahansa joukko objekteja muodostaa yhdessä näiden objektien mereologisen summan, kokonaisuuden.

Mutta mitä tässä oikein tarkoitetaan ”objektilla”? Tämä on hyvin olennainen kysymys. Jos tarkoitamme ”objekteilla” tavallisia yksilöolioita, aggregaatioperiaatteen rajoittamaton soveltaminen on hyvin kyseenalaista. Yksi filosofinen kiistakysymys on, milloin joukko olioita muodostaa yhdessä uuden olion. Ihmisruumiin solut muodostavat yhdessä uuden olion (näin ainakin arkijärjen mukaan), mutta muodostavatko Pekka ja Pätkä yhdessä uuden olion Pekka+Pätkä? Tämä tuntuisi hiukan oudolta.

Koonsin argumentissa periaatetta kuitenkin sovelletaan yksilöolioiden sijaan tosiasioihin. Nämä vaikuttavat ainakin äkkiseltään hieman lupaavammilta kohteilta aggregaatioperiaatteen soveltamiseen. Tosiasiat, että Sokrates on nykerönenäinen ja että Sokrates on viisas näyttävät muodostavan yhdessä monimutkaisemman tosiasian, joka koostuu näistä yksinkertaisemmista tosiasioista: olihan Sokrates samalla kertaa sekä viisas että nykerönenäinen. Samaten tosiasia, että pöytä on katettu, koostuu tosiasioista, että lautanen on pöydällä, että haarukka on pöydällä jne.

Palataan takaisin Caesariin. Aktuaalisessa maailmassa Caesar kuoli Brutuksen ja muiden salaliittolaisten veitseniskuihin. Entä sitten tilanne, jossa Caesar kuolisikin puukotuksen sijaan vanhuuteen? Tämä on Koonsin mukaan mahdollinen tosiasia, muttei aktuaalinen: se ei vallitse aktuaalisessa maailmassa. Mutta koska Caesar olisi voinut kuolla toisellakin tavalla, Caesarin kuolema Brutuksen käden kautta ei ole välttämätön vaan kontingentti tosiasia.

Tämän erottelun pohjalta Koons esittää seuraavan kokonaisuuden ja osien suhdetta koskevan periaatteen: jos kokonaisuus on aktuaalinen, myös jokaisen sen osan on oltava aktuaalinen. Havainnollistetaan ajatusta hiukan. Oletetaan, että eduskunta, kaikki 200 kansanedustajaa, on koolla. Kutsutaan tätä tosiasiaksi X. Entä jos joku heistä olisikin päättänyt olla tulematta paikalle? Kyseessä ei olisi Koonsin periaatteen mukaan enää sama tosiasia kuin X, koska X koostuu tosiasioista, että kansanedustaja #1 on paikalla, kansanedustaja #2 on paikalla, … ja kansanedustaja #200 on paikalla. Jotta X olisi aktuaalinen, jokaisen näistä tosiasioista on oltava myös aktuaalinen.

Koonsin mukaan voimme siis koostaa minkä tahansa tosiasioiden joukon niiden mereologiseksi summaksi. Tästä herää kysymys: jos tosiasia koostuu sekä välttämättömistä että kontingenteista tosiasioista, onko se välttämätön vai kontingentti?

Koons esittää tätä silmällä pitäen määritelmän, jonka mukaan tosiasia on kokonaan kontingentti, jos ja vain jos se on kontingentti eikä mikään sen osa ole välttämätön. Toisin sanoen jos tosiasia koostuu vain kontingenteista osatekijöistä, sanomme sitä kokonaan kontingentiksi. Toisaalta tosiasia, jossa kontingentit ja välttämättömät osat ovat ”sekoittuneet”, on kyllä kontingentti, muttei kokonaan kontingentti. Tämä seuraa tietysti periaatteesta, että kokonaisuus on aktuaalinen vain, jos sen jokainen osa on aktuaalinen.

Viimeisin huomio toimii siltana Koonsin argumentin kannalta keskeiseen välijohtopäätökseen: kokonaan kontingenttien tosiasioiden summa on kokonaan kontingentti. Tämä seuraa jälleen periaatteesta, että tosiasioiden kokonaisuus on aktuaalinen vain, jos osat ovat aktuaalisia. Näin Koons onnistuu päättelemään osien ominaisuudesta kokonaisuuden ominaisuuteen syyllistymättä alussa esiteltyyn virhepäätelmään. Tämän edellytyksenä oli kuitenkin tosiasioiden mereologisten ominaisuuksien systemaattinen käsittely.

Koonsin kosmologinen argumentti

Ennen kuin voimme esittää Koonsin argumentin, on tuotava esille vielä muutama kausaalisuhteita koskeva periaate, joita Koons käyttää. Ensimmäinen näistä on:

Jokaisella kokonaan kontingentilla tosiasialla on syy.

Kutsukaamme tätä ”kausaaliperiaatteeksi”. Toinen periaate on:

Syy ja seuraus ovat toisistaan erilliset.

Tällä Koons tarkoittaa sitä, että syy ja seuraukset ovat erilliset mereologisessa mielessä: niillä ei ole yhteisiä osia. Tämä ei sulje pois sitä, etteivätkö ne voisi olla samassa paikassa samaan aikaan. Havainnollistetaan tätäkin periaatetta hiukan: Oletetaan, että napin painallus aiheuttaa valojen syttymisen. Mistä ”pienemmistä” tosiasioista napin painallus ja valojen syttyminen ikinä koostuvatkaan, nämä tosiasiat sisältyvät vain jompaankumpaan. Syy (napin painallus) ja seuraus (valojen syttyminen) ovat siis erilliset.

Koons ei itse asiassa perustele tätä periaatetta juurikaan. Argumentoin kuitenkin gradussani, että periaate seuraa eräästä toisesta periaatteesta, joka on mielestäni erittäin uskottava, nimittäin periaatteesta ”mikään ei ole itse itsensä syy”. Jos syyllä ja seurauksella olisi yhteinen osa, tämän osan pitäisi aiheuttaa itse itsensä, mikä on mahdotonta.

Nyt voimme vihdoinkin esittää hieman riisutun version Koonsin kosmologisesta argumentista:

1. On olemassa kontingentti tosiasia.
2. Siispä on olemassa kokonaan kontingentti tosiasia.
3. Siispä on olemassa kaikkien kokonaan kontingenttien tosiasioiden summa.
4. Kaikkien kokonaan kontingenttien tosiasioiden summa on kokonaan kontingentti.
5. Kosmos on kaikkien kokonaan kontingenttien tosiasioiden summa.
6. Siispä kosmos on kokonaan kontingentti.
7. Jokaisella kokonaan kontingentilla tosiasialla on syy.
8. Siispä kosmoksella on syy.
9. Syy on erillinen seurauksestaan.
10. Siispä kosmoksen syy on erillinen kaikista kokonaan kontingenteista tosiasioista.
11. Mikään kontingentti tosiasia ei ole erillinen kaikista kokonaan kontingenteista tosiasioista.
12. Siispä kosmoksen syy ei ole kontingentti.
13. Siispä kosmoksella on välttämätön syy.

Pari huomiota tästä argumentista: Premissin 1 riittää tekemään todeksi mikä tahansa kontingentti tosiasia. Kohta 2 voidaan johtaa premissistä 1 Koonsin käyttämien oletusten perusteella. Tämän todistaminen ei ole kuitenkaan aivan triviaalia, joten todistus joudutaan sivuuttamaan tässä yhteydessä. Teknisistä yksityiskohdista kiinnostuneet voivat hakea lisätietoa Koonsin artikkeleista (Koons 1997; 2001) tai gradustani.

Kohta 3 seuraa kohdasta 2 sekä aggregaatioperiaatteesta. Premissi 5 ilmaisee sen kosmologisen argumentin perusoletuksen, että kaikki tosiasiat kosmoksessa ovat kontingentteja. Kohta 6 taas seuraa premisseistä 4 ja 5. Premissin 11 todistus vaatii jälleen saman argumentin kuin kohdan 2 johtaminen premissistä 1.

Miten johtopäätöksen välttämätön syy sitten liittyy Jumalaan? Koons esittää lisäargumentteja, joiden tarkoitus on kaventaa kuilua ensimmäisen syyn ja Jumalan välillä. Nämä argumentit eivät ole kuitenkaan niin pitkälle hiottuja kuin itse argumentti välttämättömän syyn olemassaolon puolesta. Mainitsen niistä lyhyesti vain yhden.

Koons esimerkiksi argumentoi, että jokainen tosiasia sisältää vähintään yhden olion ja tämän olion ominaisuuden. Koska tosiasian identiteetille on olennaista se, mikä olio siihen sisältyy, välttämättömän tosiasian täytyy sisältää välttämätön olio. Jumala on perinteisen teismin mukaan välttämätön olio, joten tämä on tietysti askel lähemmäksi kohti teismiä.

Haasteita

Koonsin argumentissa yksi ilmeinen kohde mahdolliselle kritiikille on kausaaliperiaate. Onko meillä riittävästi tietoa, että voimme hyväksyä kausaaliperiaatteen ilman poikkeuksia? Kriitikko voisi väittää, ettemme voi tehdä havaintojemme pohjalta näin vahvaa yleistystä. Näin siis yksi Koonsin argumentin avainpremissi olisi vailla riittävää tukea.

Kausaaliperiaatetta voitaisiin toki pyrkiä puolustamaan muutenkin kuin havaintojen pohjalta. Koons valitsee kuitenkin toisenlaisen strategian. Hänen mukaansa edellä kuvatun kaltaiset kausaaliperiaatteen kritiikit voidaan kiertää muuttamalla argumentin logiikkaa. Perinteisesti kosmologiset argumentit on esitetty deduktiivisina argumentteina, joissa premissien totuus takaa johtopäätöksen totuuden. Koonsin mukaan kosmologisessa argumentissa voidaan kuitenkin soveltaa deduktiivisen logiikan lisäksi myös kumoutuvaa päättelyä.

Kumoutuvassa päättelyssä premissien totuus ei takaa johtopäätöksen totuutta, mutta se tekee järkeväksi hyväksyä johtopäätös vastakkaisen evidenssin puuttuessa. Esimerkiksi jos tiedämme, että Sirkku on lintu, voimme järkevästi päätellä, että Sirkku osaa lentää. Jos kuitenkin saamme lisätiedon, että Sirkku onkin pingviini, päätelmämme kumoutuu. (Kumoutuvasta päättelystä voi lukea lisää esimerkiksi täältä.)

Kausaaliperiaate saa Koonsin mukaan jatkuvasti lisää empiiristä tukea, kun tieteessä ja arjessa löydämme havaitsemillemme ilmiöille selitykset. Meidän on hänen mielestään omaksuttava kausaaliperiaate vähintäänkin kumoutuvana yleistyksenä, jonka on syytä olettaa pätevän kussakin tapauksessa, mikäli meillä ei ole syytä ajatella toisin. Jos kausaaliperiaate muotoillaan tällaiseksi kumoutuvaksi yleistykseksi, voimme Koonsin mukaan järkevästi päätellä, että kosmoksella on syy. Argumentin kriitikon on esitettävä positiivista evidenssiä sen puolesta, ettei kosmoksella ole syytä, mikäli haluaa päätelmän kumoutuvan.

Siirtymä pois perinteisestä deduktiivisten jumalatodistusten viitekehyksestä ei ole pelkästään Koonsille ominainen. Nykyään argumenteissa Jumalan olemassaolon puolesta on tavallista hyödyntää deduktiivisen päättelyn lisäksi esim. bayesiläistä päättelyä. Tästä lähestymistavasta parhaana esimerkkinä toimii Richard Swinburnen kumulatiivinen argumentti teismin puolesta.

Tämä siirtymä merkitsee myös sitä, ettei Koonsin kosmologinen argumentti luultavasti ole yksinään riittävän vahva. Mikäli tämä on sen ainoa ongelma, muiden argumenttien tukemana se voisi luultavasti hyvin toimia osana laajempaa kumulatiivista argumenttia teismin puolesta.

Mutta myös muita kriittisiä huomioita voitaisiin esittää. Koons esimerkiksi käyttää argumentissaan vahvoja metafyysisiä oletuksia tosiasioiden luonteesta. Onko meillä tarpeeksi hyviä perusteita hyväksyä näitä oletuksia? Kosmologisen argumenttinsa yhteydessä hän ei esitä kovin kattavia perusteluja näiden puolesta. Vasta myöhemmässä teoksessaan hän työstää systemaattisesti tätä metafyysistä koneistoa. (Ks. Koons 2000) Koonsin kosmologisen argumentin perinpohjainen arviointi vaatisi siis myös tämän projektin onnistumisen arviointia.

Entä millä perusteella voimme identifioida kosmoksen kokonaan kontingenttien tosiasioiden kokonaisuuden kanssa? Tämä edellyttää tietysti sen, ettei mikään fysikaalinen tosiasia ole välttämätön, mikä vaatisi ilman muuta perusteluita. Nähdäkseni tältä osin Koonsin argumentissa ja leibnizlaisissa kosmologisissa argumenteissa yleisemminkin olisi kehittämisen varaa.

Lopuksi

Osien ja kokonaisuuksien tematiikka on pitkään kulkenut mukana keskustelussa leibnizlaisesta kosmologisesta argumentista. Koons pyrkii kosmologisessa argumentissaan työstämään tätä tematiikkaa modernin filosofian välineistöllä. Argumentti jättää auki joitain kysymyksiä. Joka tapauksessa Koons on mielestäni esittänyt yhden kiinnostavan tavan kehitellä eteenpäin tätä vanhaa luonnollisen teologian argumenttia.

Kirjallisuutta

Koons, Robert C. (1997): ‘A New Look at the Cosmological Argument’, American Philosophical Quarterly 34, 193–211.

Koons, Robert C. (2000): Realism Regained. An Exact Theory of Causation, Teleology, and the Mind. Oxford: Oxford University Press.

Koons, Robert C. (2001): ‘Defeasible Reasoning, Special Pleading and the Cosmological Argument’, Faith and Philosophy 18, 192–203.

Oppy, Graham (1999): ‘Koons’ Cosmological Argument’, Faith and Philosophy 16, 378–389.

Sarkkinen, Miika (2016): Robert Koonsin mereologinen kosmologinen argumentti. Helsingin yliopisto. Teologinen tiedekunta. Uskonnonfilosofian pro gradu -tutkielma.

Kuva: Vadim Sherbakov@Unsplash.com. CC0.