Tarkoittaako universumin massiivinen koko, että ihmisellä ei ole merkitystä? Dosentti Olli-Pekka Vainio pohtii asiaa norsujen, pienten ihmisten ja riihimäkeläisten näkökulmasta.

Douglas Adamsin tieteisparodiassa Linnunradan käsikirja liftareille mainitaan laite nimeltä “totaaliperspektiivipyörre”. Kyseessä on teloituskone, joka yhdessä hetkessä näyttää kohteelleen koko universumin kaikessa laajuudessaan ja sen jälkeen pienen ”olet tässä” -pisteen. Kokemuksen on tarkoitus olla niin kauhistuttava, että kohde kuolee sen siliän tien.

On totta, että universumin koko on pökerryttävän älytön ja me ihmiset sijaitsemme sen mitäänsanomattomassa ja yhdentekevässä nurkassa. Aika, jolloin riemastutamme tätä kosmoksen kolkkaa olemassaolollamme, on häviävän pieni. Olemme universumissa myöhäisiä tulokkaita ja pian (kosmoksen näkökulmasta) olemme kuolleet sukupuuttoon. Vaikka onnistuisimme jollain ilveellä sinnittelemään ihan loppuun asti, viimeinen ihmissuvun vesa tulee kuolemaan samalla kuin muukin kosmos: lämpökuoleman kylmään syleilyyn.

Jo ennen lämpökuolemaa ihmisten pitäisi ratkaista mitä tehdä, kun Linnunrata rysähtää päin Andromedan galaksia parin miljardin vuoden päästä. Kuva: Colliding galaxies, Dmytro Ivashchenko, Wikimedia Commons.

Nämä näköalat herättävät meissä tiettyä eksistentiaalista värinää. Esimerkiksi fyysikko Stephen Hawkingin mukaan me olemme ”vain kosmista roinaa keskikokoisella planeetalla, joka kiertää tavanomaista tähteä erään galaksin etäisessä nurkassa sadan miljardin galaksin seassa.” Filosofi Bertrand Russell totesi: ”Lyhyt ja voimaton on ihmiselämä; hänen ja hänen sukunsa päälle lankeaa hidas, mutta varma synkkä ja ankea tuomio. Kaikkivaltias materia, joka on sokea hyvälle ja pahalle, tekee pysäyttämätöntä matkaansa levittäen ympärilleen summittaisesti tuhoa…” Filosofi Simon Blackburn toteaa samoin: ”ajan ja avaruuden kokonaisuutta vasten millään inhimillisellä ei ole mitään merkitystä.”

Kristitty teologi William Lane Craig väittää, että jos Jumalaa ei ole niin me olemme ”tuomittu rotu kuolevassa universumissa. Koska ihmisrotu kerran lakkaa olemasta, sillä että se kerran oli olemassa, ei ole mitään väliä.” Lifestylekonsultti Friedrich Nietzscheltä vastaavia sitaatteja löytyy läjäpäin. Tässä niistä yksi: ”Kopernikuksen jälkeen näyttää siltä, että ihminen vain laskeutuu alaspäin, yhä vain kauemmaksi lähtöpisteestään kohti… Kohti mitä? Kohti ei-mikyyttä?”

Elämää kosmisella kaatopaikalla

Mistä näissä kommenteissa oikeastaan on kyse? Onko se, että olemme viime vuosikymmeninä oppineet jotain uutta universumin koosta, jotenkin vaikuttanut arvoomme? Olimmeko joskus arvokkaita (tai luulimme olevamme arvokkaita), mutta nyt emme enää ole? Usein tämä kysymys liitetään ajatukseen kopernikaanisesta käänteestä, eli muutokseen maakeskeisestä kosmologiasta aurinkokeskeiseen: ihminen menetti arvokkaan paikkansa kosmoksen keskipisteenä.

Ajatus on kuitenkin ongelmallinen paristakin syystä. Maakeskinen kosmologia ei koskaan edellyttänyt, että maa materiaalisena paikkana olisi erityisen arvokas. Pikemminkin aineellista maata pidettiin vähemmän arvokkaana kuin henkistä todellisuutta. Tämän päälle rakennetut teologiset maailmankuvatkin korostivat, kuinka maan paikka ”keskuksessa” tarkoittaa vain sitä, että ihminen elää kosmoksen periferiassa, jonne arvoton roina valuu. Maakeskinen kosmologia pyrki tosin tarjoamaan esteettisesti kauniin kuvan todellisuudesta, joka oli intellektuaalisen meditaation kohde. Voimansa se ammensi platonistisesta filosofiasta, jota ei voi pitää erityisen ihmiskeskeisenä filosofiana. Ihmisen arvo perustui siihen, että hän kykeni ymmärtämään jotain universumin luonteesta.

Kristillisessä maailmankuvassa ihmisen arvo perustuu viime kädessä siihen, että Jumala antaa ihmiselle arvon kutsumalla häntä omaksi kuvakseen. Hyvä paimen ei etsi kadonnutta lammasta siksi, koska lammas on erityisen hieno. Lammas saa arvonsa siitä, että sitä etsitään. Tässä viitekehyksessä arvokysymykseen ei liity mitenkään se, kuinka suuri tunnettu kosmos on (tai kuinka suureen metsään lammas eksyi). Ihmisen arvo pysyy samana oli kosmos sitten vain oman planeettamme kokoinen tai ääretön. Sekä antiikin filosofit että ensimmäiset kristityt tajusivat, että universumi on käsittämättömän suuri, mutta jostain syystä kysymys merkityksettömyydestä ei näyttäytynyt heille samoin kuin meille. Merkitys ja arvo perustuivat johonkin muuhun kuin fysikaalisiin asiantiloihin.

Arvon mekin ansaitsemme?

Myös ateistifilosofit tunnustavat, että Jumalan olemassaololla on aika paljon merkitystä kysymyksemme kannalta. Jos Jumala olisi olemassa, tietyt asiat olisivat helpompia käsittää. Mutta ateismi ei kuitenkaan varsinaisesti ole ongelma, vaan naturalismi. Naturalistisessa universumissa ei voi olla sellaista asiaa kuin objektiivinen arvo: asialla on tietty arvo riippumatta siitä arvostaako sitä joku vai ei. Esimerkiksi se, että ystävätön ja koditon mies jäätyy kuoliaaksi metsässä, on objektiivisesti paha asia, vaikka kukaan ei koskaan saisi tietää miehestä ja hänen kohtalostaan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö naturalistisessa universumissa olisi mahdollista arvostaa erilaisia asioita; kyse ei siis ole relativismista. Kuitenkin asioiden arvo on tällöin riippuvainen siitä, että on joku, joka arvostaa jotakin. Mutta siitä että joku arvostaa jotakin, ei seuraa, että tämä asia olisi oikeasti niin arvokas kuin minä hän sitä pitää. Pikkulapselle pieni kivi voi olla mitä kallein aarre ja aikuinen voi ajatella, että vielä yhteen sähköpostiin vastaaminen on arvokkaampaa kuin lapsen kanssa leikkiminen.   

Naturalismin mukaan kaikki mikä on olemassa, on fysikaalista tai palautettavissa fysikaalisiin asiantiloihin. Vaikka meistä tuntuisikin luontevalta ajatella, että sellaiset asiat kuin velvollisuudet, asioiden luontainen arvo, ja hyvyys tai pahuus ovat objektiivisia asiantiloja, naturalismi ei tätä salli. Huomautettakoon, että ateismin ja teismin väliin jää kuitenkin vielä platonismi, joka sallii tällaisten asiantilojen olemassaolon, mutta platonismi ei kuitenkaan ole yhteensopivaa naturalismin kanssa.

Norsu universumissa

Peter Dinklagen esittämä Tyrion-hahmo Game of Thrones-sarjassa ei ole aina kokenut elämäänsä merkitykselliseksi. Kuva: Gage Skidmore. Wikimedia Commons.

Sellaisilla asioilla kuin koko ja sijainti ei pitäisi olla ole moraalifilosofista merkitystä. Peter Dinklage on paljon pienempi kuin norsu, mutta meille on luontevaa ajatella, että Peterin arvo on suurempi kuin norsun. Samoin jokainen meistä omistaisi mieluummin kilon kultaa kuin tonnin norsunlantaa.

Vastaavasti sillä missä kohtaa universumia sijaitsemme (Peterin arvo ei esimerkiksi laske, kun hän lentää New Yorkista Riihimäelle) ei oikeasti ole merkitystä, vaikka joskus ehkä erehdymme näin ajattelemaan.

Näin ollen Adamsin ja muiden huoli ihmisen häviävästä arvosta ei itse asiassa liity universumin kokoon tai sijaintiimme siinä. Pikemminkin kyse on siitä mitä on ylipäätään olemassa. Asian helpottamiseksi on parempi hajottaa kysymys osiin ja tarkastella niitä erikseen.

Ensinnäkin arvo (value) ja merkitys (significance) eivät ole sama asia. Asialla voi olla jokin arvo, mutta se voi silti olla merkityksetön. Esimerkiksi jos olet ostanut karkkipussin ja kävellessäsi yksi karkeistasi putoaa maahan, et välttämättä nosta sitä ylös. Karkki kuitenkin on jonkin arvoinen, mutta kokonaisuus huomioon ottaen se on merkityksetön. Sinullahan on kokonainen iso pussi karkkeja jäljellä.

Jotta asialla voi olla merkitys sillä täytyy ensin olla arvo, mutta siitä että asialla on arvo, ei seuraa, että se välttämättä on merkityksellinen. Merkityksellisyys tarkoittaa, että asialla ”on jotain väliä” ja merkityksettömyys tarkoittaa, ”ettei siitä tarvitse välittää.” Jos nihilismi on totta, silloin millään ei ole arvoa eikä merkitystä (tosin tällöin nihilismilläkään ei ole merkitystä, mutta en nyt pohdi mitä tästä mahdollisesti seuraisi). Mutta vaikka nihilismi olisi epätotta, tästä ei seuraa, että meillä olisi merkitystä.

Universumissa olevilla asioilla voi olla arvo, mutta tästä voi seurata se, että me koemme inflaation samaan tapaan kuin norsu kokee inflaation suhteessa Peter Dinklageen. Kuvitellaan, että universumi A on meidän universumimme ja universumi B on sellainen universumi jossa korkein olio olisi tämä kyseinen norsu. Norsun merkityksen kannalta olisi parempi syntyä universumi B:hen, koska tällöin sen merkitys olisi suurempi. Tästä seuraa subjektiivinen merkityksettömyyden tunne. Koska ihmisiä (tällä planeetalla) on niin paljon, miksi juuri minulla olisi mitään merkitystä? Tätä kysymystä ei ratkaise  kaikkien ihmisten  yhtäläinen arvo, koska arvosta sinänsä ei seuraa vielä merkitystä.    

Mutta onko merkityksessä kyse vain siitä, että me emme ikään kuin saa tarpeeksi huomiota? Jos rock-konsertissa joku kutsutaan lavalle yhtyeen kanssa, mutta minulla on lippu stadionin takakaarteessa pilarin takana, tarkoittaako se, että olen jotenkin vähemmän merkityksellinen? Pettymyksen kokemus voi olla toki aito, mutta ei ole täysin selvää mitä tämän kokemuksen arvosta tulisi ajatella. Tuntuisi aivan luontevalta ajatella, että huonosta sijainnista harmistuminen on epäasianmukainen tai jopa narsistinen reaktio.   

Parempi olla yksin

Jos me olemme ainoita tietoisia olentoja universumissa, mikä on periaatteessa mahdollista, silloin meillä yllättäen on valtava kosminen merkitys. Me olemme timantti kaatopaikalla. Me olemme manteli joulupuurossa. Me olemme kuusen ainut kynttilä. Jos olemme tosiaan kiinnostuneita kosmisesta merkityksellisyydestä, silloin meidän kannattaa toivoa, että me olemme todella ainoat tietoiset olennot koko universumissa. Argumentti kulkee siis näin:

1. Meillä ihmisillä on jokin arvo.
2. Jos olemme ainoita kaltaisiamme tietoisia olentoja, millään muulla ei ole arvoa.
3. Näin ollen meillä on lähes ääretön kosminen merkitys.     

Jos premissi 2 on vähintäänkin todennäköinen, niin silloin universumimme on sellainen, jossa ihmiskunta on merkityksellinen. Tässä vaiheessa ei kannata miettiä sitä mihin arvo oikein perustuu, koska tästä ei vallitse yksimielisyyttä. Joku sijoittaa sen rationaalisuuteen, joku moraalisuuteen ja joku toinen tietoisuuteen. Olennaista on, että me emme voi olla arvostamatta asioita emmekä varsinkaan ihmisiä. Päättely ei tunnu kuitenkaan oikein vastaavan arkiseen kysymykseemme kosmisestä merkityksestä. Vai helpotuitko luettuasi argumentin? Tuntuuko universumi nyt jotenkin hauskemmalta paikalta? Tuskin.

Näyttää siis olevan mahdollista, että meillä on ääretön kosminen merkitys, mutta se ei kuitenkaan saa meitä tuntemaan  itseämme merkityksellisiksi. Onko koko kysymys jotenkin väärin asetettu? Kysyykö kosmisen merkityksen perään haikaileva itse asiassa jotain muuta? Kysymys näyttääkin olevan enemmän merkityksellisyyden tunteesta kuin arvoa ja merkitystä koskevasta filosofisesta teoriasta. Tällöin merkityksellisyys alkaa näyttää jokseenkin samalta kuin se mitä antiikin filosofit kutsuivat onnellisuudeksi eli eudaimoniaksi. Eudaimonian kannalta universumin koolla taas ei ole mitään merkitystä. Merkittävää on vain se, kuinka minä suhtaudun universumiin. Näin ymmärrettynä merkityksellisyys on meidän jokaisen omalla vastuulla.    

Mutta minulla voi tietenkin olla merkityksellisyyden tunne väärin perustein. Voin tehdä kaikki temput ja saavuttaa subjektiivisen eudaimonian ja kokea, että elämäni tässä kosmoksessa on oikein arvokasta ja merkityksellistä  – ilman, että se on sitä oikeasti. Ihanteellinen tilanne tietenkin olisi, että meillä on sekä kokemus merkityksellisyydestä että hyvät perusteet ajatella, että kyseessä ei ole vain toiveajattelu tai itsepetos. Tämä taas, kuten todettiin, on teologis-filosofinen, ei luonnontieteellinen kysymys.

Kuva 1: NASA@Unsplash.com. CC0.

Kuva 2: Colliding galaxies painting by Dmytro Ivashchenko@Wikimedia Commons. CC BY-SA 4.0

Kuva 3: Gage Skidmore@Flickr.com. CC BY-SA 2.0.