Aku Visala on aiemmissa Areiopagin kirjoituksissaan esitellyt kristillistä fysikalismia (tai teologista materialismia) eli näkemystä, jonka mukaan meillä ei ole aineetonta sielua. Eräs ongelma, joka kristillisen fysikalistin on ratkaistava, koskee ihmisen erityisyyttä. Eikö fysikalismi johda siihen, että ihmisen ja muiden eläinten välillä ei ole laisinkaan eroa? Jos näin on, voiko fysikalisti enää puhua ihmisestä Jumalan kuvana?

Yksi mahdollinen lähestymistapa ihmisen erityisyyteen on kieltää koko ajatus. Tämä ei kuitenkaan näytä olevan teologiselle materialistille mahdollista, koska meillä ei tällöin olisi selitystä sille, miksi sitten kohtelemme ihmisiä eri tavalla kuin muuta luomakuntaa. Pidämme esimerkiksi ihmisiä moraalisesti vastuullisina toisin kuin eläimiä. Lisäksi näyttää siltä, että ajatus ihmisestä Jumalan kuvana edellyttää jonkinlaista ihmisen erityisyyttä suhteessa muihin eläimiin.

Perinteisesti ihmisen erityisyys ja imago Dei on sijoitettu esimerkiksi

(1) ihmisen tietoisuuteen ja erityisesti itsetietoisuuteen,

(2) kykyyn käyttää kieltä, eli symboliseen kommunikaatioon,

(3) ihmisen kykyyn käyttää järkeään eli olla rationaalinen,

(4) ihmisen moraaliseen intuitioon, valintoihin ja käyttäytymiseen.

Käsittelemme seuraavaksi piirteitä (1)–(3) ja jätämme piirteen (4) toistaiseksi sivuun.

Yleisesti voidaan sanoa, yksikään näistä piirteistä ei muodosta olemuksellista eroa eläimen ja ihmisen välillä. On toki totta, että nämä ihmisen kyvyt ovat siinä mielessä erityiset, että niille ei löydy vertaa eläinkunnassa. Kuitenkin samaan aikaan näyttää vahvasti siltä, että nämä kyvyt perustuvat puolestaan perustavammille kyvyille ja taipumuksille, jotka ovat nupullaan monilla kehittyneillä ihmisen sukulaisilla. Näin ollen voidaan sanoa, että ihmisen kyvyt sijoittuvat samalle jatkumolle muiden eläinten kanssa, vaikka ne ovatkin pidemmälle kehittyneitä.

Eläinten ja ihmisten tietoisuus

Kysymys siitä, missä mielessä tietoisuutta esiintyy ihmisen lisäksi muualla eläinkunnassa, on hankala ja siitä on monia erilaisia näkemyksiä. Tämä johtuu siitä, että koko tietoisuuden idea yleensäkin on hankalasti lähestyttävä. Se, mitä tarkoitamme käsitteellä ”tietoisuus” tai ”itsetietoisuus”, on jo itsessään merkittävä kiistakysymys emmekä voi tässä yhteydessä mennä sitä koskevaan laajaan keskusteluun.

Kysymys tässä keskustelussa on lähinnä siitä, pystytäänkö tietoisuudelle tyypillisiä laadullisia tiloja redusoimaan tai selittämään aivotiloilla. Väittelyn osapuolina ovat tavallisesti ei-reduktiiviset materialistit, joiden mukaan tietoiset tilat ja erityisesti niiden laadulliset ominaisuudet eivät selity aivotiloilla, ja reduktiiviset materialistit, jotka puolestaan väittävät, että tietoiset tilat ja niiden laadulliset ominaisuudet voidaan selittää jäännöksettä aivotiloilla.

Ei-reduktiivisten materialistien mukaan siis ”tietoisuuden tiede” siinä mielessä, että voisimme selittää sen, miten tietoiset tilat syntyvät aivoissa, ei tule onnistumaan. Reduktiiviset materialistit puolestaan puolustavat ajatusta tietoisuuden tieteestä ja uskovat, että kunhan esimerkiksi kognitiivinen neurotiede kehittyy tarpeeksi pitkälle, niin voimme antaa kaikille tietoisille tiloille puhtaasti fysikaalisen selityksen.

Voimme kuitenkin tässä yhteydessä ymmärtää tietoisuuden joukoksi erilaisia toimintoja, joihin kuuluvat kyvyt hankkia informaatiota ympäristöstä ja muokata käyttäytymistä tämän informaation perusteella. Tietoisuus voitaisiin näin ymmärtää organismin kykyinä vastata nopeasti ympäristön haasteisiin.

Siitä, miten tietoisuus tarkkaan ottaen syntyy, ei kuitenkaan ole varmuutta. Jos hyväksymme sielu/ruumis-materialismin yleisellä tasolla, kuten teologiset materialistit tekevät, niin on meidän ajateltava, että tietoisuus syntyy vuorovaikutuksessa aivojen biologisten prosessien ja yksilön sosiaalisen ja materiaalisen ympäristön välillä. Näihin voivat vaikuttaa esimerkiksi kieli, sosiaalinen vuorovaikutus ja monet muut tekijät.

Yhtäältä inhimillisen tietoisuuden kehityksen mahdollistavat ne lukuisat biologiset rakenteet (aivojen mekanismit ja hermojärjestelmä), jotka ovat läsnä jo monilla eläinlajeilla. Toisaalta taas näyttää siltä, että juuri ihmiselle tyypillinen tietoisuus edellyttää myös jonkinlaista sosiaalista vuorovaikutusta ja ehkä myös kieltä. Kuten sanottua, yksityiskohdat ovat hämärän peitossa ja yksimielisyyttä ole edes siitä, miltä teorian tietoisuudesta tulisi näyttää.

Materialismi kuitenkin edellyttää, että tietoisuus on sidottu aivojen toimintaan ja ihmisruumiiseen ja jollakin tavalla ”nousee” niiden toiminnasta. Juuri tämä tietoisuuden ”mystisyys” on syy, miksi materialismi on jatkuvasti alttiina dualistien kritiikille.

Sielu/ruumis-materialismista seuraa se, että tietoisuutta voidaan pitää asteittaisena ilmiönä. Voidaan ajatella, että kaikki jonkinlaiseen tiedonkäsittelyyn ja itseohjautuvuuteen pystyvät ja ympäristöönsä reagoivat organismit ovat enemmän tai vähemmän tietoisia. Perinteisen dualismin mukaan joko oliolla on sielu tai ei ja näin ollen sillä on joko tietoisuus tai ei. Meidän on kuitenkin hyvin vaikea kuvitella, millainen esimerkiksi tiikerin tai linnun tietoisuus on, millainen niiden ”ensimmäisen persoonan näkökulma on”. Jos kuitenkin hyväksymme materialismin missä tahansa muodossa, seuraa siitä se, että eläinten jonkinasteista tietoisuutta on varsin vaikea kieltää. Tietoisuus sellaisenaan ei siis kelpaa ihmisen erityisyyden kriteeriksi.

Itsetietoisuus

On myös mahdollista erottaa itsetietoisuuden ja tietoisuuden ilmiöt toisistaan. On ehdotettu, että nimenomaan itsetietoisuus olisi ihmiselle ominainen, ja totta onkin, että itsetietoisuus näyttää eläinkunnassa varsin harvinaiselta. Tavallisesti itsetietoisuudella tarkoitetaan sitä, että organismi pystyy muodostamaan ajatuksia itsestään ja omista ajatuksistaan, taipumuksistaan tai uskomuksistaan.

On kuitenkin monia syitä ajatella, että jonkinlaista orastavaa itsetietoisuutta esiintyy ainakin joillakin ihmisen lähisukulaisilla: jotkut apinat esimerkiksi kykenevät tunnistamaan itsensä katsomalla peiliin, mikä ei olisi mahdollista, jos niillä ei olisi jonkinlaista käsitystä omasta itsestään.

Ihmisellä on kyky synnyttää useamman kertaluvun mielentiloja aina kolmanteen tai neljänteen kertalukuun asti. Ensimmäisen kertaluvun mielentilat koskevat välittömästi läsnä olevia maailman olioita: näin esimerkiksi silloin, kun haluan syödä silmieni edessä olevaa herkullista kakkua. On helppo ajatella, että eläimillä on ensimmäisen kertaluvun mielentiloja. Toisen kertaluvun mielentilat puolestaan koskevat muiden eliöiden mielentiloja. Ihmiset kykenevät helposti synnyttämään mielentiloja toisten ihmisten mielentiloista ja vieläpä muiden mielentiloista, jotka viittaavat kolmansiin mielentiloihin: ”Matti tietää, että Teppo uskoo Sirkan rakastavan häntä.” Tämä kyky antaa nähtävästi ihmiselle myös kyvyn muodostaa ajatuksia omista ajatuksistaan, tuntemuksistaan ja haluistaan, mikä puolestaan näyttäisi olevan juuri itsetietoisuuden perusta.

Kysymys siitä, perustuuko itsetietoisuus kyvylle ymmärtää toisten ajatuksia vai kyky ymmärtää toisten ajatuksia itsetietoisuudelle, on hankala ja yhä avoin. Aiheemme kannalta olennainen kysymys on kuitenkin se, missä määrin eläimillä, ja erityisesti kädellisillä, on kyky muodostaa näkemyksiä muiden eliöiden mielentiloista. Tutkimus viime vuosikymmeninä on ollut vilkasta. On tutkittu esimerkiksi sitä, kykenevätkö ihmisen lähisukulaiset petokseen (edellyttää ajatuksia toisten uskomuksista ja niiden manipulointia), empatiaan (toisten kärsimyksen tunnistaminen) tai ennustamaan lajikumppaniensa käyttäytymistä. Konsensusta näiden tutkimusten tulkinnasta ei kuitenkaan ole. Näin ollen itsetietoisuuskaan ei näytä olevan se ehdoton rajalinja, joka tekee ihmisestä erityisen.

Järki ja ihmisen erityisyys

Yksi tapa erottaa ihminen eläimistä on väittää, että ihminen on ainoa organismi, joka kykenee toimimaan järjenmukaisesti ja irrottautumaan vaistonvaraisesta toiminnasta. Ihmisellä on tämän näkemyksen mukaan erityinen ”älykkyyden” kyky, jota hän käyttää esimerkiksi päättelyyn, tiedonhankintaan, tulevaisuuden suunnitteluun ja mahdollisten toimintatapojen arviointiin. Eläinten toiminnan katsotaan taas perustuvan aina automaattisiin vaistoihin, joita niiden biologia synnyttää.

Edelliset väitteet ovat kuitenkin huonosti perusteltuja. Esimerkiksi monet nisäkäslajit kykenevät monenlaisiin tiedonkäsittelyn toimintoihin, jotka edellyttävät kehittynyttä muistin toimintaa ja päättelyä ja jotka puolestaan mahdollistavat suunnitelmallisen käyttäytymisen. Selvää on, että ihmisen kyky esimerkiksi suunnitella toimintatapoja mahdollisten asiantilojen varalle on kyllä kehittyneempi kuin muilla lajeilla, mutta tämä ei vielä tarkoita sitä, että katkos olisi ehdoton tai edes selkeä.

Symbolinen kieli erityisyyden merkkinä?

Älykkyys tai järki on ollut tapana liittää myös luovuuteen ja kykyyn ilmaista itseään symbolisesti eli käyttää kieltä. Samalla tavalla kuin itsetietoisuuden tapauksessa, on selvää, ettei muusta eläinkunnasta löydy sellaisia kielikykyjä, joilla ihminen on varustettu. Eläimet eivät pysty tuottamaan symbolista kieltä eivätkä kieliopillisia rakenteita. Eläinkunnassa kuitenkin on hyvin paljon kommunikaatiota, jonka tarkoituksena on vaikuttaa toisten käyttäytymiseen ja välittää tietoa.

On ollut paljon keskustelua siitä, missä määrin apinat pystyvät oppimaan ja käyttämään kieltä. Jotkut tutkijat ovat olleet hyvin optimistisia ja pystyneet kouluttamaan useita gorilloita ja simpansseja, jotka ovat pystyneet oppimaan useita kymmeniä symboleja ja yhdistelemään niistä pyyntöjä ja tunnetilojen ilmauksia. Toiset tutkijat ovat kuitenkin olleet kriittisiä ja kiinnittäneet huomiota näiden tutkimusten metodologisiin ongelmiin.

Keskustelu on vielä kesken eikä lopullista tulosta ole vielä nähtävissä. Muutama seikka on kuitenkin selvä. Ensinnäkin tietomme siitä, mihin läheisten sukulaistemme tiedonkäsittelyn ja älykkyyden kyvyt riittävät on lisääntynyt viime vuosikymmenten aikana merkittävästi. Tämä tieto viittaa alustavasti siihen suuntaan, että nämä kyvyt ovat huomattavasti kehittyneempiä kuin vielä 1900-luvun alussa (puhumattakaan Darwinin aikana) oletettiin. Siitä seikasta, että ihmisen lähisukulaiset pystyisivätkin oppimaan jonkinlaisia symbolisen kielen muotoja, ei kuitenkaan seuraa vielä se, että nämä itse kykenisivät tuottamaan symbolisen kielen tai pitämään sitä yllä. Tämäkin seikka viittaa jälleen siihen, kuinka ihmisen ja hänen lähisukulaistensa välillä on tiettyä jatkuvuutta, vaikka erot ovatkin käytännössä varsin suuret.

Entä jos ihminen ei olekaan niin erityinen?

Olemme nyt käsitelleet muutamia piirteitä, joihin vetoamalla ihmisen erityisyyttä on puolustettu. Näyttää kuitenkin siltä, että kaikissa niissä on jonkinlaisia ongelmia.

Teologi Gregory Peterson kirjoittaa kirjassaan Minding God: Theology and The Cognitive Sciences:

on tärkeää huomata keskustelun painopisteen muutos: emme enää keskustele ihmisen ja muiden eläinten absoluuttisesta erosta, vaan nyt olemme kiinnostuneita tekemään mahdollisimman tarkkoja huomioita mahdollisista samankaltaisuuksista ja eroista. … Väite, että olisi olemassa jonkinlainen absoluuttinen kognitiivinen rajalinja, ei ole enää uskottava.

Ihmismielen kyvyt, kuten tietoisuus, älykkyys ja kielikyky, jotka ovat toimineet ihmisen erityisyyden merkkinä, ovat eläimiin verrattuna pitkälle kehittyneitä mutta niiden juuret ovat kuitenkin perustavissa kyvyissä, jotka ovat yhteisiä sekä ihmisille että monille eläimille:

On selvää, että muilla eläimillä ei ole ihmisen vastaavaa itsetietoisuutta. … Kognitiivinen eläintutkimus viittaa kuitenkin siihen, että rationaalisuus ja itsetietoisuus eivät ole niin selkeästi rajattuja käsitteitä kuten tavallisesti kuvittelemme. Itsetietoisuus sen tavallisessa merkityksessä mitä todennäköisimmin viittaa joukkoon erilaisia kykyjä. Samoin älykkyytemme mahdollistaa useiden aivojen rakenteiden yhteistyö. Osan näistä rakenteista ihminen jakaa eläinten kanssa ja osan taas ei.

Voimme siis sanoa, että ihmisen mielen kyvyt ovat yhtäältä hyvin erityisiä mutta toisaalta hyvin samankaltaisia kuin eläimillä. Ihmisen biologisten ja psykologisten kykyjen yhdistyessä kieleen ja kulttuuriin syntyy toimintoja ja korkeampia kykyjä, jotka ovat eläinkunnassa vertaansa vailla.

Ihmisen kyky symbolisen kielen käyttöön yhdistettynä hänen itsetietoisuuteensa ja älykkyyteensä antaa hänelle mahdollisuuden ilmaista itseään, luoda kulttuuria (tallentaa ja välittää tietoa oppimisen kautta), muodostaa käsityksiä omista ja muiden ajatuksista sekä muokata nopeasti käyttäytymistään uuden tiedon perusteella.

Teologiselle materialistille nämä ihmisen kyvyt ovat evoluution tuotteita ja sidoksissa ihmisen biologiseen ja psykologiseen rakenteeseen. Ne ovat osa Jumalan suunnitelmaa mutta niitä ei ole liitetty ihmiseen yliluonnollisen sielun kautta, vaan Jumalan ohjaaman evoluution kautta.

Tällä on useita tärkeitä seurauksia. Jos haluamme ymmärtää Jumalan kuvana olemisen kykyjen kautta, on imago Dei asteittainen käsite. Näyttäisi siltä, että oliot voivat olla enemmän tai vähemmän Jumalan kuvia siinä määrin, kuin ne ovat kykeneviä esimerkiksi itsetietoisuuteen tai järkevään ajatteluun. Tämä antaisi mahdollisuuden pitää joitakin eläimiä jossakin määrin Jumalan kuvina.  

Monet teologiset materialistit kuitenkin ajattelevat, että Jumalan kuvana olemista ei pitäisi laisinkaan määritellä kognitiivisten kykyjen perusteella. Entä jos henkilöltä syystä tai toisesta, esimerkiksi kehitysvamman takia, puuttukin puhekyky ja samaan aikaan pitäisimme puhekykyä Jumalan kuvan kannalta keskeisenä? Eikö tuo henkilö sitten olisi Jumalan kuva? On helppo kuvitella lisää vastaavia esimerkkejä. Jos Jumalan kuvana oleminen määritellään kykyjen perusteella, meillä voi olla moraalinen ongelma.

Teologinen materialisti näkee tällaiset moraaliset ongelmat yhtenä hyvänä syynä luopua ihmisen erityisen arvon perustelemisesta ihmisen erityisillä kyvyillä. Eräs vaihtoehtoinen tapa ymmärtää Jumalan kuvana oleminen on ajatella, että ihmiselle on varattu erityinen tehtävä luodussa todellisuudessa. Tämä tehtävä tekee ihmisestä erityisen, ei hänen kykynsä. Voidaan myös ajatella, että oliot, jotka ovat Jumalan kuvia, on erityisellä tavalla kutsuttu muuttumaan ja kasvamaan Jumalan kaltaisiksi jossakin erityisessä moraalisessa mielessä.  

Kirjallisuutta:

Marc Cortez: Theological Anthropology: A Guide to the Perplexed. T & T Clark International. 2010.

Gregory Peterson: Minding God: Theology and the Cognitive Sciences. Fortress Press. 2003.

Teksti perustuu Visalan kirjaan Mitä tiede ei voi kertoa sinulle (Perussanoma. 2010). Jaakko Sorrin arvio kirjasta Areiopagissa on luettavissa täällä.

Kuva: Rodion Kutsaev@Unsplash.com. CC0.