Yksi visaisimpia ja sitkeimpiä ongelmia filosofiassa on niin sanottu mieli-keho-ongelma, joka on askarruttanut filosofeja jo Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen ajoista lähtien. Olemme selvästikin tietoisia kokijoita mutta mikä näiden kokemusten suhde aineelliseen kehoon ja aivoihin on?

Historiallisesti valtaosa filosofeista ovat olleet dualisteja, eli ajatelleet ihmisen koostuvan aineellisesta kehosta ja aineettomasta mielestä. Näin ajatteli esimerkiksi ranskalaissyntyinen filosofi René Descartes (1596–1650), jonka monet muistavat lauseesta ”Ajattelen, siis olen”.

Nykyfilosofiassa dualismin suosio on kuitenkin romahtanut. Keskeisenä syynä tähän on ollut neurotieteen kehitys. Kun aivoja alettiin tutkia tieteellisin menetelmin, ei pään sisältä löytynytkään ohjaksissa olevaa ”pikku-ukkoa”, tai sen koommin paikkaa, jossa aineeton mieli on yhteydessä aivojen kanssa. Sen sijaan neurotiede on osoittanut mielentilojen olevan läheisesti kytköksissä aineellisiin prosesseihin, kuten aivosolujen, synapsien ja erilaisten välittäjäaineiden toimintaan. Nykyään vallitseva näkemys filosofien ja aivotutkijoiden keskuudessa onkin fysikalismi, eli näkemys, jonka mukaan tietoisuus ja mielentilat koostuvat tavalla tai toisella aivojen toiminnasta.

Vaikka fysikalismi vaikuttaakin lupaavalta ratkaisulta mieli-keho-ongelmaan, se joutuu kuitenkin kohtaamaan merkittävän haasteen. Filosofi David Chalmersin lanseeraama tietoisuuden vaikea ongelma on osoittautunut erityisen hankalaksi: Miksi ja miten on mahdollista, että rikas kokemusmaailmamme voisi koostua aivotiloista? Kertoipa neurotiede meille aivojen rakenteesta ja toiminnasta mitä hyvänsä, näyttää siltä, että voidaan aina esittää lisäkysymys, johon fysikalismi on kykenemätön vastaamaan: miksi joihinkin aivojen toimintoihin liittyy kokemus siitä, millaista on olla tuossa tilassa? Esimerkiksi filosofi Thomas Nagelin arvion mukaan tietoisuuden ongelmaa tuskin on mahdollista ratkaista nykytietämyksen pohjalta.

Epifenomenalismi: mieli ei aiheuta mitään

Filosofi Jaegwon Kim (1934–2019) katsoi mieli-keho-ongelman muodostuvan kahdesta osaongelmasta. Toinen näistä on yllä kuvattu tietoisuuden ongelma, toinen puolestaan mentaalisen kausaation ongelma: Kuinka mielentilat, kuten aikomukset, halut ja valinnat voivat vaikuttaa aivoihin ja aiheuttaa sitä kautta toimintaa? Arkinäkökulmasta ongelma voi vaikuttaa hieman erikoiselta. Kun esimerkiksi Matti Meikäläinen päättää napsauttaa sormia, niin Matin sormet luonnollisesti napsahtavat. Miksi asiaan siis liittyy filosofinen ongelma?

Kun Matin sormet napsahtavat yhteen, niin fysiologinen selitys tapahtumalle on Matin aivoista sormiin kulkeva sähkökemiallinen hermoimpulssi, joka saa sormien lihaksiston supistelemaan tavalla, joka puolestaan aiheuttaa napsahduksen. Matin näkökulmasta sormien napsahdus ei kuitenkaan tapahdu pelkästään jonkin sähkökemiallisen impulssin seurauksena, vaan näyttää siltä, että napsahdus seuraa hänen aikomuksestaan napsauttaa sormia. Tapahtumalle on siis kaksi kilpailevaa selitystä:

(1) Matin aivot lähettivät hermoimpulssin sormiin aivojen automaattisen, fysiikan lakeja noudattavan toiminnan seurauksena, tai

(2) Matin aivot lähettivät hermoimpulssin sormiin Matin tietoisen aikomuksen seurauksena.

Jotkut fysikalistit ovatkin päätelleet, että kokemus tietoisesta aikomisesta, päättämisestä ja valitsemisesta tosiaankin on illuusio, ja teoista todella vastaavat vain aivojen toiminnot. Tällaista näkemystä kutsutaan mielenfilosofiassa epifenomenalismiksi. Epifenomenalismin mukaan mielentilat ”kelluvat” aivotilojen päällä, mutta eivät tosiasiassa vaikuta mitenkään käyttäytymiseen. Filosofisesti epifenomenalismia on perusteltu Kimin esittämällä ekskluusio-argumentilla, joka näyttää seuraavan loogisesti kahdesta fysikalismin perusoletuksesta. Ensimmäinen on niin sanottu kausaalisen sulkeuman periaate, jonka mukaan jokaisella aineellisella tapahtumalla on riittävä aineellinen syy.

Oletuksesta seuraa, ettei esimerkiksi aineeton sielu voi aiheuttaa aineellisia tapahtumia, kuten sormien napsumista. Toinen oletus on kausaalinen poissulkuperiaate, jonka mukaan millään (aineellisella) tapahtumalla ei voi olla useampaa, riittävää aineellista syytä. Jos esimerkiksi voimme selittää sateen ja ukkosen yhteyden meteorologian ja fysiikan avulla, voimme perustellusti hylätä kilpailevan selityksen pilvien yläpuolella vasaraansa heiluttavasta ukkosenjumalasta. Samalla tavalla ekskluusio-argumentin puolustaja päättelee, että myös Matin kokemus tietoisesta valinnasta napsauttaa sormia on illuusio, jonka aivotason selitys sulkee pois. Epifenomenalismin mukaan olemme pikemminkin eräänlaisia biologisia koneita kuin vapaita toimijoita.

Onko epifenomenalismi uskottava näkemys?

Mikäli epifenomenalismi olisi totta, mullistaisi se käsityksemme ihmisyydestä täysin. Ensinnäkin epifenomenalismista seuraa johtopäätös, että vapaa tahto ja toimijuus ovat illuusioita, ja inhimillisen käyttäytymisen todelliset syyt voitaisiin jäljittää aivoihin. Tästä puolestaan seuraa, ettei ihmisiä voida pitää aidosti teoistaan vastuussa olevina moraalisina toimijoina. Esimerkiksi murhaaja voisi todeta oikeudessa: ”En se minä ollut, aivoni tekivät sen!” ja epifenomenalisti joutuisi toteamaan puolustuksen aukottomaksi.

Epifenomenalismilla on kuitenkin ongelmia. Ilmeisin vastaväite on tietenkin arkikokemuksemme, jonka mukaan on ilmiselvää, että mielentiloilla on yhteys toimintaan. Jos muodostan aikomuksen kirjoittaa lauseen: ”Mielentilat aiheuttavat toimintaa.”, niin sormeni naputtavat asianmukaisen kirjainyhdistelmän (sen sijaan, että esimerkiksi sohisivat nappuloita täysin sattumanvaraisesti: ”ohiigjao pmfasdi”). Epifenomenalistit eivät tästä kuitenkaan hätkähdä, vaan vaativat muutakin todistusaineistoa mentaalisen kausaation puolesta kuin arkikokemuksen–olemmehan erehtyväisiä olentoja, joiden arkikokemus osuu usein harhaan.

Muitakin vasta-argumentteja kuitenkin löytyy. Esimerkiksi filosofi Christian List on huomauttanut, että yhteiskunta- ja käyttäytymistieteiden teoriat perustuvat lähes poikkeuksetta oletukselle, jonka mukaan ihmiset ja eläimet ovat päämäärähakuisia toimijoita, joiden käyttäytymistä voidaan parhaiten ymmärtää ja selittää tunnistamalla toimintaa ohjaavia motiiveja–siis mielentiloja toiminnan taustalla. Tieteellisen realismin periaatteesta seuraa, että jos parhaat ihmisten toimintaa selittävät teoriat olettavat ihmisten olevan päämäärähakuisia toimijoita–eikä siis pelkästään biologisia koneita–on meillä hyvä syy olettaa, ettei epifenomenalismi todennäköisesti pidä paikkansa. Esimerkiksi Listin mukaan oikea tarkastelun taso on ajatella tahdonvapautta ja toimijuutta samankaltaisina korkeamman tason ilmiöinä kuin esimerkiksi valtioiden, rahan ja yritysten olemassaoloa. Aivoissa ei ole paikkaa, jossa tahdonvapaus asuu, mutta ei 20 euron setelin atomien välissäkään ole kohtaa, jossa on ”rahaa”. Olisi silti absurdia väittää, etteivät valtiot tai setelit aiheuta mitään.  Kokeile elää niin, ettei valtioita ja rahaa olisi olemassa.

Kuinka vastata ekskluusio-argumenttiin?

Vaikka meillä olisikin hyviä syitä uskoa, ettei epifenomenalismi pidä paikkansa, on ekskluusio-argumentti siitä huolimatta visainen mielenfilosofinen pulma ratkottavaksi. Johtopäätös näyttää olevan looginen seuraus fysikalismin perusoletuksista: maailma on ”kausaalisesti suljettu” kokonaisuus, jossa kaikelle on riittävä aineellinen syy. Mentaalisen kausaation puolustajan tulisi siis kyetä selittämään kuinka mielen ja aivojen välinen vuorovaikutus on ylipäätään mahdollista.

Oikeasta vastauksesta ongelmaan ei vallitse yksimielisyyttä. Eräs mahdollisuus kuitenkin on kysyä, voimmeko ylipäätään tehdä tiukkaa jaottelua mielen ja aivojen toiminnan välille? Kuten ekskluusio-argumentista käy ilmi, fysikalismi olettaa aineelliset syyt ja mielentilat toisensa poissulkeviksi selityksiksi. Asian voi kuitenkin hahmottaa myös vaihtoehtoisella tavalla, ja ajatella sekä puheen mielentiloista että aivotiloista kuvaavan pohjimmiltaan samaa asiaa. Tästä näkökulmasta mielen ja aineen välisen kuilun voisi katsoa kuvastavan ennemminkin ihmismielen taipumusta jyrkkiin erotteluihin kuin todellisuutta. Esimerkiksi filosofi Galen Strawson on väittänyt, ettemme tiedä likimainkaan tarpeeksi aineen luonteesta voidaksemme turvallisesti olettaa, etteikö tietoisuus voisi olla täysin aineellinen ilmiö.

Strawsonin näkemyksen voi mieltää olevan siinä mielessä fysikalistinen, ettei se periaatteessa oleta minkään aineettoman olion, kuten sielun tai mielen olemassaoloa. Strawsonin käsitys tietoisuudesta kuitenkin edellyttää, että muutamme käsitystämme siitä, mitä ”aineellinen” oikein tarkoittaa. Strawson ajattelee, että siinä missä esimerkiksi massa ja tiheys ovat aineen ulkoisia ominaisuuksia, joita voidaan mitata ja havaita, on tietoisuus aineen sisäinen ominaisuus. Tämä puolestaan selittäisi, miksei tiede ole vieläkään ”löytänyt tietoisuutta”.

Epifenomenalismia perustellaan usein tieteen tuloksilla. On kuitenkin perusteltua kysyä, onko epifenomenalismi todella välttämätön seuraus tieteen tuloksista, vaiko pikemminkin kyseenalainen filosofinen näkemys.

Kirjallisuutta

David Chalmers: The Conscious Mind: In Search of Fundamental Theory. New York and Oxford: Oxford University Press. 1996.

Jaegwon Kim: Physicalism, or Something Near Enough. Princeton and Oxford: Princeton University Press. 2005.

Christian List: Why Free Will is Real. London: Harvard University Press. 2019.

Thomas Nagel: Mind and Cosmos: Why the Materialist Neo-Darwinian Conception of Nature Is Almost Certainly False. New York: Oxford University Press. 2012.

Galen Strawson: Consciousness and its Place in Nature: Does Physicalism Entail Panpsychism? Imprint Academic. 2006.

Kuva: Photo by Dawid Zawiła @ Unsplash.