Artikkelinsa toisessa osassa Christian Smith kertoo, miksi uskonnollisuus on hänen mukaansa tukahduttamatonta, vaikkei olekaan kaikille ihmisille väistämätöntä.

Miten nämä näkökohdat auttavat vastaamaan kysymykseen, ovatko ihmiset luonnostaan uskonnollisia? Aloitan vastaamisen ilmaisemalla kantani kielteisen puolen: ihmiset eivät ole luonnostaan uskonnollisia, jos käytämme ilmausta ”luonnostaan” sen positivistisessa merkityksessä. Positivistisen merkityksen mukaan luonnollinen uskonnollisuus tarkoittaa sitä, että ihmisellä olisi jokin luonnollinen ja tukahduttamaton tarve, vietti, vaisto tai halu, joka pakottaisi hänet olemaan uskonnollinen. Yksinkertainen havainnointi osoittaa, että jotkut ovat uskonnollisia, jotkut taas eivät. Useimmat ovat tyytyväisiä omaan elämäänsä ja selviävät sen toiminnoista riippumatta siitä, ovatko he uskonnollisia.

Positivistisesti ymmärretyn luonnollisen uskonnollisuuden torjumiseen liittyy läheisesti toinen tosiasia. Ei ole olemassa funktionaalisia välttämättömyyksiä tai vastustamattomia ärsykkeitä, jotka välttämättä tekevät uskonnosta jokaisen kulttuurin määräävän peruspiirteen. Ihmiset eivät ole luonnostaan uskonnollisia ilmauksen tässä merkityksessä. Uskontojen painoarvo eri yhteiskunnissa vaihtelee samoin kuin eri ihmisten elämässä. Jotkut kulttuurit ovat hyvin uskonnollisia. Toiset taas ovat melko maallistuneita, ja uskonto vaikuttaa niiden reuna-alueella. Havaintojen perusteella voimme korkeintaan sanoa, että yhteiskunnan täydellinen sekularisoituminen vaikuttaa mahdottomalta. Tästä havainnosta on kuitenkin pitkä matka väitteeseen, jonka mukaan ihmiset ovat luonnostaan uskonnollisia.

Ihminen on kuitenkin uskonnollinen. Tarkoitan tällä sitä, että ihmisen ontologiseen olemukseen perustuvat monimuotoiset piirteet, kyvyt, voimat, rajoitteet ja taipumukset antavat ihmiselle kyvyn ajatella, kokea, tuntea, kuvitella, haluta ja toimia uskonnollisesti. Nämä kyvyt myös tekevät ihmisen taipuvaiseksi uskomaan tietyissä tilanteissa ja ohjaavat hänet siihen. Ihmisen luontainen uskonnollisuus ei näy eri yksilöiden ja yhteiskuntien uskonnollisten uskomusten tai käytäntöjen yhdenmukaisuutena, eikä sellaista edes ole. Luontainen uskonnollisuus sitä vastoin sijaitsee inhimillisyytemme latenteissa luonnollisissa piirteissä. Uskonnollisuuteen vaikuttavat monet monimutkaiset vuorovaikutusprosessit ja ärsykkeet, jotka saavat sen nousemaan pintaan. Näin uskonnollisuus muistuttaa muita synnynnäisiä kykyjä.

Se, että ihmisellä on luonnostaan kyky olla uskonnollinen, selittää sen, miksi uskonto vaikuttaa olevan luonteeltaan alkukantaista, tukahduttamatonta, laajalle levinnyttä ja sammuttamatonta. Se myös antaa ymmärtää, että valistusskeptisismin, sekulaarin humanismin ja uusateismin visiot inhimillisen maailman täydellisestä maallistumisesta eivät yksinkertaisesti ole realistisia. Nuo visiot ovat nimittäin ihmisten vahvojen rakenteellisten taipumusten vastaisia eivätkä tämän vuoksi saavuta päämääräänsä.

TÄMÄ ei kuitenkaan ole asian koko kuva. ”Uskonnollisen ihmisluonnon” käsitteen kriittinen käyttö auttaa nimittäin myös tulkitsemaan aineistoa, joka osoittaa meille ihmisten ja yhteiskuntien olevan usein maallisia. Käsitys uskonnon luonnollisuudesta kertoo meille, että uskonnottomilla ihmisillä on luontainen kyky ja taipumus uskontoon. Ympäristö ja kokemus eivät kuitenkaan ole aktivoineet näitä kykyjä ja taipumuksia, tai sitten yhteiskunnalliset tekijät ovat neutralisoineet tai sammuttaneet ne.

Mitä uskontoa kohti suuntautuvat ihmisen persoonan luonnolliset taipumukset sitten oikein ovat? Ne ovat joukko toisiinsa liittyviä elämään ja maailmaan suuntautuvia orientaatioita. Tarkastelemme siis inhimillisen olemassaolon tärkeitä ulottuvuuksia.

Ensimmäinen näistä ihmisen luontaisista uskonnollisuuteen suuntautuvista taipumuksista syntyy siitä, mikä merkitys ihmisen elämässä on sillä, että hän pitää joitakin asioita tosina. Olen väittänyt kirjassani Moral, Believing Animals, että kaikki ihmiset ovat uskovaisia siinä mielessä, että heillä ei ole varmaa tietoa.

Kaikki tietomme perustuu taustaoletuksiin, joita ei voi osoittaa oikeiksi yhä perustavammilla ja totuuden takaavilla todistuksilla. Tämä koskee sekä ateisteja että uskontojen kannattajia. Meille kaikille tuttu pyrkimys tiedon varman perustan löytämiseen oli yksinomaan moderni hanke, jolla pyrittiin vastaamaan varhaismodernin Euroopan epävakauden ja epävarmuuden haasteeseen.

TÄMÄ modernin projekti on kuitenkin epäonnistunut. Ei ole olemassa mitään universaalia ja järkeen nojaavaa perustaa, jolle voidaan rakentaa epäilyksettä totuutta ja varmaa tietoa. Kaikki inhimillinen tieto perustuu uskomiseen. Ihmisen elämä toteutuu tässä epävarmuudessa.

Varman tiedon puuttuminen tarkoittaa, että sitoutuminen uskontoon ei eroa perustavasti muihin uskomuksiin sitoutumisesta. Molemmissa sitoutumisissa on kyse samasta sisäsyntyisestä inhimillisestä tarpeesta uskoa enemmän kuin mitä voi ”todistaa.” Muuten joutuisimme tiedolliseen erämaahan, emmekä pystyisi tarjoamaan mielellemme riittävästi aistimuksia ja ideoita, jotta pääsisimme edes ajattelun alkuun. Uskonnollinen usko on näin ollen samassa tiedollisessa asemassa kuin kaikki muutkin inhimilliset uskomusjärjestelmät.

Toinen ihmisen luontaisista uskonnollisuuteen suuntautuvista taipumuksista syntyy kyvystä tunnistaa ongelmia ja halusta ratkaista niitä. Yksi sosiologian koulukunta esittää, että uskonnon syvimmät juuret ovat ihmisen halussa välttää, viivyttää tai ratkaista todellisia ja oletettuja ongelmia. Tämä koulukunta on varmasti tiettyyn rajaan asti oikeassa. Vaikka me ihmiset olemme hyvin taitavia tunnistamaan ongelmia ja haluamme ylittää ne, kohtaamme kuitenkin varmasti myös ratkeamattomia tai vain rajoitetusti ratkeavia ongelmia.

Kuolema on selvin esimerkki ratkeamattomasta ongelmasta. Sairaudet ovat toinen esimerkki. Voimme esittää itsellemme tiedollisesti tällaisia vaikeita ongelmia. Koska haluamme ratkaista ne, emme voi ohittaa niitä, vaikka ne näyttäisivät ratkaisemattomilta . Haluamme siis usein ratkaista ongelmia, joita emme pysty ratkaisemaan. Kulttuuri, sosialisaatio, ilmoitus tai muut tekijät saavat meidät uskomaan, että on olemassa yli-inhimillinen voima, joka auttaa meitä ratkaisemaan ratkaisemattoman ongelman. Meidän on siis luonnollista pyytää tätä voimaa auttamaan meitä.

KOLMANNEKSI, inhimillinen olemassaolo tukee taipumusta uskontoon. Ihmisillä on sekä uskomattomia kykyjä että vakavia rajoituksia. Tiedämme esimerkiksi kuolevamme. Emme kuitenkaan tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Etsimme usein totuutta, hyvyyttä ja kauneutta, mutta havaitsemme usein niiden puuttuvan maailmasta ja itsestämme. Monet painiskelevat luonnostaan suurten kysymysten kanssa: Mitä tarkoitusta elämäni palvelee? Miksi? Mihin minun tulee uskoa, ja millä perusteella? Mitä on moraali, ja mistä se syntyy? Millainen ihminen minun pitäisi olla? Mikä on elämän tarkoitus ja mitä minun tulisi tehdä elääkseni inhimillisesti onnellista elämää? Olemme merkityksiä luovia ja etsiviä eläimiä. On kuitenkin hankalaa luoda tyydyttäviä merkityksiä pelkästään immanentin elämismaailmamme sisällä.

Inhimilliset kulttuurit ovat vastanneet näihin elämänkysymyksiin ensisijaisesti uskonnon avulla. Uskonto ei kuitenkaan ole ainoa tapa, jolla ihmiset voivat vastata niihin ja elää toimivaa ja onnellista elämää. Ihmisen eksistentiaalinen tilanne ei edellytä, että ihmiset olisivat uskonnollisia tai että he ylipäätään vastaisivat vaikeisiin kysymyksiin. Useat ihmiset vaikuttavat tyytyväisiltä keskittyessään nykyhetkeen vaivaamatta päätään Isoilla Kysymyksillä. Vaikka ihmisen eksistentiaalinen tilanne ei edellytä uskonnollisuutta, se voi kuitenkin johtaa sitä kohti.

Uskontoa kohti johtaa myös ihmisen tarve arvoarvostelmien tekemiseen, jota Charles Taylor kutsuu ”vahvaksi arvostamiseksi”. Toimimme väistämättä moraalisten uskomusten viitekehyksessä. Uskomme moraalikäsitystemme syntyvän lähteistä, jotka ylittävät omat henkilökohtaiset halumme ja valintamme. Ihmiselle on yksinkertaisesti luonnotonta ajatella, että moraali on pelkkää ilveilyä ja että kaikki moraaliväitteet ovat vain ihmisten suhteellisia konstruktioita.

Friedrich Nietzsche yritti ajatella jotain tällaista. Hän ei kuitenkaan lopulta pystynyt olemaan väittämättä, että jotkut väitteet ovat itse asiassa tosia ja jotkut kannat oikeita. Hän kirjoitti teoksensa vakuuttamaan lukijat juuri tästä. Hänen ”kaikkien arvojen uudelleenarviointinsa” johdatti hänet sitoutumaan tiettyihin arvoihin, totuusväitteisiin sekä hyvää ja pahaa koskeviin uskomuksiin. Hänen mukaansa ”orjamoraali” on pahaa, kun taas pakanallisen soturiaateliston moraali on hyvää.

Synnynnäinen taipumus vahvojen arvostelmien tekemiseen synnyttää tarpeen selittää moraalin alkuperä ja sen perustana oleva todellisuus. Jotkut ihmiset pystyvät painamaan tällaiset kysymykset pois tietoisuudestaan. Vaikka jotkut yksilöt eivät moraalisia kysymyksiä pohtisikaan, ne nousevat kuitenkin kerta toisensa jälkeen pinnalle kulttuurin ja ihmisryhmien tasolla. Vaikka uskonto ei ole ainoa lähde moraalin alkuperää olevaan kysymykseen, historiallisesti se on ollut perustava ja keskeinen tapa vastata näihin kysymyksiin. Moraalikysymykset eivät katoa ihmisten elämästä, vaikka vain harvat tavalliset ihmiset olisivat älyllistä johdonmukaisuutta tavoittelevia moraalifilosofeja (ja vaikka useimmat moraalifilosofit eivät myöskään osoittaudu johdonmukaisiksi). Myös moraaliset kysymykset laukaisevat sopivissa olosuhteissa ihmisen taipumuksen uskontoon.

LYHYESTI sanottuna ihmisen eksistentiaaliseen tilanteeseen liittyy luonnollinen kyky uskoa. Edellä kuvatut neljä taipumusta ohjaavat ihmisiä usein aktuaaliseen uskonnonharjoitukseen. Kenenkään ihmisen tai minkään kulttuurin ei kuitenkaan ole pakko vastata uskonnollisesti näihin eksistentiaalista tilannettamme koskeviin seikkoihin. Uskonnollisuuteen liittyvät taipumukset ovat lopulta vain taipumuksia, olivatpa ne miten vahvoja tai heikkoja tahansa. Ne eivät siis määrää tai pakota kohtalonomaisesti. On olemassa myös muita toimivia ja uskonnottomia tapoja tulla toimeen ihmisen elämäntilanteen kanssa.

Voimme silti perustellusti väittää ihmisten olevan luonnostaan uskonnollisia. Väite perustuu ihmisen todellisiin ja luonnollisiin potentiaaleihin, kykyihin ja taipumuksiin. Samalla voimme myöntää, että hyvin monet ihmiset ja jotkut kulttuurit eivät ole lainkaan uskonnollisia. Tämä käsitys selittää kaiken ristiriitaiselta näyttävän todistusaineiston, jota alussa käsittelimme. Uskonnollisuus on laajalle levinnyttä, mutta ei universaalia. Vaikka se ei ole väistämätöntä, sitä on mahdotonta tukahduttaa.

Mitä tämä kertoo meille nykyajasta ja todennäköisestä tulevaisuudesta? Vaikka ihminen onkin luontaisesti uskonnollinen, emme siitä huolimatta välttämättä näe lähiaikoina suuria herätyksiä. Kaikki sekularistit eivät myöskään ole salaa onnettomia ”anonyymejä uskovia” tai epäinhimillisiä ihmisiä eläessään tietyssä mielessä oman luontonsa vastaisesti. Luontaisen uskonnollisuuden olemassaolo kuitenkin viittaa vahvasti siihen, ettei meidän tule odottaa inhimillisten yhteiskuntien maallistuvan täysin. Koska me ihmiset olemme itse asiassa luonnostamme uskonnollisia, maallistumisen vaikutus on rajattu. Sen suunta riippuu useista tekijöistä ja sillä on pitkällä aikavälillä taipumus kääntyä laskuun.

Artikkelin ensimmäinen osa ilmestyi 22.9. 2016 ja on luettavissa täältä.

Alkuperäinen englanninkielinen artikkeli on ilmestynyt First Things-lehdessä otsikolla ”Man the Religious Animal” huhtikuussa 2012. Käännös: Lauri Snellman ja Mari Stenlund.

Kuva: Wikimedia Commons. PD.