Ihminen – uskonnollinen eläin
Christian Smith väittää, että olemme luonnostamme uskonnollisia. Uskominen ei silti ole väistämätöntä.
Ovatko ihmiset luonnostaan uskonnollisia? Onko ihmisillä synnynnäinen, vaistonvarainen tai muuten väistämätön taipumus omaksua jokin uskonto? Vai ovatko uskonnot syntyneet inhimillisessä historiassa satunnaisesti, ilman olennaista liittymistä ihmisluontoon?
Nämä kysymykset eivät kiinnosta pelkästään akateemisesti. Se, miten niihin vastataan, vaikuttaa myös ihmisten henkilökohtaisen ja yhteisöllisen elämän järjestämiseen. Lisäksi vastaukset ovat merkittäviä sekä uskonnollisen että sekularistisen maailmankuvan kannalta. Kysymyksistä käytävä keskustelu ja kysymyksiin tarjotut vastaukset liittyvät historiallisiin suurprojekteihin, jotka pyrkivät muokkaamaan yhteiskuntajärjestystä.
Yksi tällaisista suurprojekteista on uusvalistuksen projekti, joka pyrkii tuottamaan rationalistisen ja sekulaarin sekä modernin yhteiskunnan. Suurprojektina voidaan pitää myös useiden uskonnollisten hankkeiden tähtäämistä vaihtoehtoiseen moderniin. Uskonnollinen moderni hyväksyy uskonnolliset maailmankuvat yhteiskuntajärjestyksen osaksi, vaikka uskonnot eivät sijoittuisikaan yhteiskunnan keskiöön. Nykyisin useat liikkeet antavat kilpailevia vastauksia uskonnon luonnollisuutta koskeviin kysymyksiin ja kiistelevät keskenään maailman sivilisaatioiden tulevaisuudesta. Kysymyksiin vastattaessa pelataan kovilla panoksilla, kun pelissä ovat yhteiskuntapolitiikka, institutionaaliset käytännöt sekä kulttuurien pitkäkestoiset ja syvälliset muutokset.
Tarkoitan ”ihmisluonnon mukaisella” asioita, jotka ovat olleet ihmiselämän oleellisia ja universaaleja osia aina 800 eKr. alkaneelta akseliajalta ja mahdollisesti noin 9500 eKr. alkaneelta neoliittiseltä kivikaudelta lähtien. Esitän yleisiä antropologisia väitteitä. Niiden täytyy pitää paikkansa kaikkien kulttuuripiirien jäsenistä eikä vain länsimaisen kristillisen kulttuurin sisällä.
Empiirinen todistusaineisto osoittaa meille neljä asiaa, jotka eivät kuitenkaan anna selvää ja ristiriidatonta vastausta uskonnon luonnollisuutta koskevaan kysymykseen. Ensinnäkin, on todella monia ihmisiä, jotka eivät ole uskonnollisia. Monet kulttuurit vaikuttavat myös olevan maallistuneita. Niiden toimivuus tai jäsenten onnellisuus ei myöskään näytä kärsivän maallistumisesta. Tämä havainto viittaa siihen, että uskonto ei kuulu ihmisluontoon vaan on satunnainen tai epäoleellinen inhimillinen käytäntö. Se sattuu vain kuulumaan joidenkin ihmisten kokemusmaailmaan.
TOISEKSI, uskonto ei yleisesti ottaen ole katoamassa nykymaailmasta. Vaikka Venäjän, Kiinan, vallankumousaikaisen Ranskan, Albanian ja Pohjois-Korean kaltaiset vahvat valtiot ovat yrittäneet tukahduttaa uskonnon erittäin rajusti, ovat yritykset uskonnosta eroon pääsemiseksi epäonnistuneet. Uskonto vaikuttaa siis olevan uskomattoman vastustuskykyinen eikä sitä ehkä voi tuhota tai likvidoida. Tämä havainto viittaa siihen, että uskonto on jollain tavoin ihmisluonnon tukahduttamaton osa.
Kolmanneksi, kun perinteiset uskonnolliset elämänmuodot joissain tilanteissa häipyisivät, niiden tilalle ilmestyy usein hengellisiä vaihtoehtoja. Nämä vaihtoehtoiset elämänmuodot vastaavat ihmisten pyhän kaipuuseen sekä hengellisiin, transsendentteihin ja liturgisiin tarpeisiin. New age -liikkeiden suosio ja itsensä kutsuminen ”hengelliseksi, mutta ei uskonnolliseksi” ovat selvä esimerkki uusista vaihtoehdoista. Monilla ”sekulaarin” ympäristöliikkeen, akateemisen taloustieteen ja urheiluspektaakkelien kaltaisilla organisaatioilla, liikkeillä ja käytännöillä on uskonnollisia ulottuvuuksia. Monet nykyisin suositut filmit, kaunokirjalliset teokset ja TV-ohjelmat käsittelevät yli-inhimillisiä kykyjä, yliluonnollisia asioita ja hengellisiä aiheita.
Jopa perinteisten uskonnollisten ryhmien jäsenet käyttäytyvät uskonnolliseksi tulkittavalla tavalla, vaikka he olisivat vieraantuneita uskonnosta. Sosiologit kutsuvat näitä toimintatapoja ”sijaisuskonnollisuudeksi”, ”uskomiseksi ilman kuulumista” ja ”arkiuskonnollisuudeksi”. Jotkut väittävät Augustinuksen tavoin, että juopottelun, irtosuhteiden, rankan treenaamisen, poliittisen sitoutumisen, kerskakulutuksen ja huumeriippuvuuden kaltaiset uskonnonvastaisilta vaikuttavat asiat ovat itse asiassa syvän inhimillisen kaipuun ja etsinnän muotoja. Ne vain osuvat harhaan eivätkä kohdistu uskonnollisiin hyviin asioihin. Sekä uudet hengellisen vaihtoehdot että sijaisuskonnollisuus vahvistavat käsitystä uskonnosta ihmisluonnon tukahduttamattomana osana.
NELJÄS tosiasia puolestaan tukee käsitystä, jonka mukaan uskonto ei ole luontomme välttämätön osa. Neljäs havainto koskee sitä, että uskonnon asema yksilön tai yhteiskunnan elämässä riippuu suuresti henkilökohtaisista ja historiallisista kokemuksista ja kehityskuluista. Kehityskulut ovat sosiologien kielellä ”polkuriippuvaisia.” Eri ihmiset ja ihmisryhmät kulkevat erilaisia uskonnollisia polkuja. Mikään kertomus tai kehityskulku ei ole koko totuus uskonnosta. Ehkä johtavaa kehityspolkua ei lainkaan ole. Tutkijat voivat parhaimmillaankin havaita ja tulkita yleisiä järjestysmalleja ja toisiinsa liittyviä tapahtumakulkuja.
Jos tarkoitamme luonnollisella sellaista, mikä ilmenee aina ja poikkeuksetta, ei polkuriippuvaisuutta koskeva todistusaineisto tue käsitystä uskonnon luonnollisuudesta.
Miten meidän tulisi tulkita näitä neljää tosiasiaa? Ne näet näyttävät puhuvan sekä ihmisen luontaisen uskonnollisuuden puolesta että sitä vastaan. Uskon, että koko todistusaineistolle pystytään antamaan johdonmukainen selitys. Nyt on välttämätöntä ymmärtää ilmaus ”ihmisluonnon mukainen” oikealla tavalla.
Ihmiset eivät yleensä pysty ymmärtämään kysymystä ihmisluonnosta, koska positivistinen looginen empirismi rajaa heidän tapaansa ymmärtää sitä (ehkä heidän tietämättään). Positivismi pyrkii lukemaan ihmisluonnon ihmisen käytöksen pintarakenteesta. Se ohjaa meidät ensin etsimään havaittavien empiiristen tapahtumien välillä vallitsevia säännöllisiä yhteenliittymiä. Sitten se määrittelee ”selittämisen” vahvimpien ja tilastollisesti merkittävimpien yhteenliittymien tunnistamiseksi.
Kun positivistit tunnistavat nämä selitykset, he soveltavat niitä ”peitelakeina” kaikkiin sopiviin tapauksiin ja tilanteisiin. Väittelyissä tätä selittämisen mallia ei kyseenalaisteta, kun sitä sovelletaan kysymykseen uskonnon luonnollisuudesta. Päädytään mustavalkoiseen ajatteluun: joko ihmiset selvästi ovat luonnostaan uskonnollisia ja uskonto on aina osa yhteiskuntaa, tai sitten ihmiset eivät ole luonnostaan uskonnollisia ja modernisaatio automaattisesti johtaa ihmisten ja yhteiskunnan maallistumiseen menneen kulttuurin jäädessä taakse.
Tämä ei kuitenkaan ole riittävä käsitys siitä, mitä luonto on. Meidän on sitä vastoin lähestyttävä asiaa realismin näkökulmasta. Sen mukaan kaikilla todellisuuden olioilla on niille ominaisia piirteitä ja kykyjä niiden ontologisen olemuksen ansiosta. Asian ”luonto” viittaa sen olemukseen perustuviin syvän tason vakaisiin ominaisuuksiin, kykyihin ja taipumuksiin. Olen väittänyt kirjassani What is a Person, että ihmisillä on luonnostaan tiettyjä piirteitä, kykyjä, voimia, rajoitteita ja taipumuksia. Ne taas määrittävät ihmisluonnon ilmetessään kokonaisuutena ihmisessä. Taipumukset yleensä ohjaavat meitä käyttämään kykyjämme tietyllä tavoilla. Ihmisillä on kyky käyttää lihaksiaan, mutta heillä on taipumus käyttää niitä tietyillä tavoilla. Esimerkiksi ihmiset kävelevät pystyssä, koska pystyssä käveleminen on helpompaa ja tehokkaampaa kuin kävely nelinkontin.
TODELLISTEN asioiden kausaaliset kyvyt ja taipumukset eivät ole määrättyjä tai määrää miten asiat toimivat. Ne eivät myöskään ole täysin satunnaisia tai epäjärjestyksessä. Ne eivät siis ole täysin ennustettavissa tai täysin käsittämättömiä. Ihmisluonnon ohjaamat teot eivät ole täysin määräytyneitä eivätkä täysin autonomisia. Taipumukset tavallisesti ohjaavat meitä toimimaan tietyillä tavoilla. Kun puhumme ihmisluonnosta, voimme siis viitata tiettyihin ihmispersoonien piirteissä, kyvyissä ja toiminnassa ilmeneviin toimintataipumuksiin. Sanoessamme, että sosiaalinen toiminta, instituutio tai toimintamalli on ihmisluonnon mukainen, tarkoitamme, että se on ihmisen luontaisten taipumusten mukainen.
Jotta ymmärtäisimme näitä asioita oikein, meidän on eroteltava potentiaalisuus ja siihen liittyvä mahdollisuus aktuaalisuuteen eli potentiaalin täydelliseen toteutumiseen. Erilaiset ympäristöt aktivoivat eri kykyjen ja voimien yhdistelmiä. Esimerkiksi lapsen lahjakkuus matematiikassa, musiikissa tai pesäpallossa toteutuu tiettyjen sitä vahvistavien ja aktivoivien ympäristöolojen vallitessa. Luonnollinen potentiaali saattaa jäädä toteutumatta. Tämä ei kuitenkaan tee potentiaalisuuksia epätodellisiksi tai osoita, että ne eivät kuulu asioiden luontoon. Se vain tarkoittaa, että potentiaali jää toteuttamatta ja näin ollen latentiksi.
Yhteiskunnallinen todellisuus kehittyy monimutkaisten vuorovaikutusprosessien kautta. Erilaiset prosessit tuottavat eri tapahtumia ja lopputuloksia eri konteksteissa. Sosiaalisen todellisuuden vaihtelevuudesta ei kuitenkaan seuraa, että asioilla ei olisi luontoa. Siitä sitä vastoin seuraa, että asioiden todellinen olemus ilmenee monin eri tavoin.
Sekä ihmisyksilöiden että yksittäisten yhteiskuntien piirteiden moninaisuus on siis seurausta siitä, että ihmisluonto on vakio. Ihmisyksilöiden ja yhteiskuntien moninaisuus ei siis puhu ihmisluonnon olemassaoloa vastaan. Meidän luontaisten kykyjemme ja taipumustemme on toteuduttava tai ilmettävä tosiasiallisessa toiminnassa. Koska ihminen on kulttuurieläin, ihmisluonnon kyvyt ja taipumukset ilmenevät monin eri tavoin. Toisin sanoen, tietyt luonnolliset kyvyt ja potentiaalisuudet kuuluvat todellisuuden syvätasolle. Tietyt olosuhteet käynnistävät ja aktivoivat ne, jolloin ne toteutuvat tietyllä tavalla.
TARKASTELLESSAMME ihmisluonnon uskonnollisuutta meidän on siis luovuttava empiristisestä käsityksestä, jonka mukaan voimme lukea ihmisluonnon suoraan käytöksen pintatasolta. Koska kannatamme realismia, meidän on käytettävä kaikkea saatavilla olevaa empiiristä todistusaineistoa pyrkiessämme ymmärtämään piiloon jääviä tekijöitä.
Esimerkiksi synnynnäiset kyvyt ja valmiudet voidaan havaita niiden ilmetessä, vaikka ne olisivat muulloin piilossa. Tehtävämme ei ole etsiä positivistien tapaan peitelakeja, jotka selittävät ja ennustavat havaittavia ehtojen ja tapahtumien yhteenliittymiä. Meidän on kehitettävä kaiken empiirisen todistusaineiston ja järjen avulla käsitteellisiä malleja, jotka kuvaavat todellisuuden syvemmän ja havaitsemattomaksi jäävän tason kykyjä ja kausaalisia prosesseja. Luonnontieteilijät pyrkivät vaikkapa atomin osien tutkimuksellaan selvittämään juuri näitä syvemmän tason ilmiöitä. Inhimillinen tieto edellyttää ainoastaan tämän syvemmän tason hahmottamista.
Artikkelin toinen osa ilmestyi torstaina 24.9.
Alkuperäinen englanninkielinen artikkeli on ilmestynyt First Things-lehdessä otsikolla ”Man the Religious Animal” huhtikuussa 2012. Käännös: Lauri Snellman ja Mari Stenlund.
Kuva: Luis Llerena@Unpsplash.com. CC0.