Miten tiedeuskovaisuuden vaikutus näkyy käytännössä tiedettä popularisoivassa kirjallisuudessa? Jeroen de Ridderin artikkeli tiedeuskovaisuudesta eli skientismistä jatkuu.

Filosofian halveksunta

Artikkelin ensimmäisessä osassa kuvatun skientistisen ajattelun luonteen perusteella on mahdollista ymmärtää paremmin, miksi skientismiin sympaattisesti suhtautuvat kirjoittajat hylkäävät perinteisen filosofisen keskustelun suurista kysymyksistä. Filosofian halveksunta seuraa suoraan tieto-opillisesta skientismistä (TS) [jonka mukaan tiede on ainoa luotettava tapa saada tietoa].

Koska vapaata tahtoa, moraalia, tietoisuutta ja muita tämäntyyppisiä asioita koskeva filosofinen tutkimus nojaa käsiteanalyysiin, maalaisjärkeen, apriorisiin argumentteihin, ajatuskokeisiin, intuitioon ja näiden yhdistelmään, niin skientismin kannattajat arvioivat sen olevan kyvytöntä tuottamaan uutta tietoa. Heidän mielestään meidän tulisi nojata tieteen tuloksiin aina, kun tiede voi tutkia jotain aihetta – tietenkin edellyttäen, että kyseisen tieteenalan ei tiedetä kärsivän metodologisista tai sisällöllisistä heikkouksista. Vaikka tulokset olisivat vähäisiä ja epävarmoja, niin meidän tulee lähteä teorianmuodostuksessa niistä eikä enää nojata alempiarvoisiin tietolähteisiin.

Brittigeneetikko Steve Jones ilmaisee tämän ajattelutavan kuvaavalla vertauksella:  “Useimmat valkotakit ajattelevat filosofian vertautuvan tieteeseen kuin pornografia suhtautuu seksiin. Se on halvempaa, helpompaa ja jostain oudosta syystä monet pitävät sitä myös mukavampana.” (Jones 1997: 14).

Tieto-opillista skientismiä seuraava päättelyä on tosiaankin monien tiedettä popularisoivien kirjojen taustaoletus. Yksi filosofian vieroksuntaan aiheuttavista tekijöistä on se, että suuria kysymyksiä käsittelevät filosofit eivät aina tunne tiedettä, minkä vuoksi heidän työtään ei skientistien mukaan voi ottaa vakavasti. Stephen Hawkingin mukaan filosofia ”ei ole pysynyt tieteen ja erityisesti fysiikan viimeaikaisen kehityksen mukana” (Hawking ja Mlodinov 2011, 9). Hän olettaa, että filosofien olisi pitänyt seurata tiedettä, jos he edelleen haluavat käsitellä kaiken olevan alkuperää. Näin Hawking ottaa annettuna, että tieteellinen tieto on paras keino etsiä vastauksia isoihin kysymyksiin.

Vain tieteeseen luottamista voidaan perustella myös filosofian väitetyllä edistyksen puutteella ja kyvyttömyydellä saavuttaa konsensusta (näissä kahdessa saattaa olla kyse myös samasta asiasta). Francis Crick piikittelee: ”filosofit ovat aina eri mieltä keskenään”. Piikin ytimenä on filosofian selkeä ero tieteeseen, jossa tapahtuu (tietynlaista) edistystä ja joka pääsee varsin usein konsensukseen. Näin perustellaan jälleen väitettä, että tiede tarjoaa ylivertaisen tavan vastata isoihin kysymyksiin.

On myös silmiinpistävää, että monet ihmisen ja maailman syntyä, vapaata tahtoa, moraalia, tietoisuutta ja uskontoa käsittelevät populaaritieteelliset teokset eivät lainkaan käy keskustelua näitä aiheita koskevan filosofisen kirjallisuuden kanssa. Ne eivät edes pyri osoittamaan filosofisen keskustelun puutteita tai esittämään argumentteja sitä vastaan. Tämän vuoksi jotkut tieteen popularisoijat antavat valitettavasti täysin riittämättömän kuvan avainkäsitteistä ja puolustavat erittäin hienostumattomia  argumentteja puheena olevista aiheista.

Esimerkiksi käy aivotutkija P. R. Montaguen kuvaus, jonka mukaan tahdonvapaus edellyttää mielen ja ruumiin dualismia: ”Tahdonvapaus on idea, jonka mukaan ajatuksemme ja valintamme ovat täysin riippumattomia mistään fysikaalista prosessia muistuttavasta asiasta” (Montague 2008, 584).

Sam Harris esittää hyvin omintakeisen vaatimuksen, että tahdonvapautta varten ”on oltava tietoinen kaikista ajattelua ja toimintaa määräävistä tekijöistä, ja näitä tekijöitä on pystyttävä kontrolloimaan täysin” (Harris 2012: 13). On helppo ymmärtää, kuinka tällaiset virheelliset luonnehdinnat johtavat myös virheellisiin argumentteihin tahdonvapautta vastaan.

Filosofiasta on tullut erityisoppiala ja julkaistu filosofinen materiaali on liian laajaa yhden henkilön seurattavaksi. Olisi siis epäoikeudenmukaista kritisoida tieteen popularisoijia siitä, etteivät he ole sisäistäneet esimerkiksi Journal of Philosophyn ja Philosophical Reviewin uusimpia numeroita. En tarkoitakaan kritisoida heitä siitä.

Suurin osa ihmisen ja maailman alkuperään, tahdonvapauteen, moraaliin ja tietoisuuteen liittyvästä materiaalista on nimittäin helposti saatavissa alan johdatuksen tarjoavista oppikirjoista tai Stanford Encyclopedia of Philosophyn (plato.stanford.edu) tai Internet Encyclopedia of Philosophyn (www.iep.utm.edu) kaltaisista ilmaisista nettimateriaaleista. Jopa Wikipediassa käsitellään joidenkin filosofian alojen perusteita varsin hyvin.

Kritiikille antaa aihetta se, etteivät tieteen popularisoijat ole monesti huomioineet tätäkään materiaalia. Tämä antaa ymmärtää joidenkin heistä vain olettavan, ettei heidän käsittelemiensä aiheiden filosofisesta pohdinnasta voi oppia mitään.

Käytännön esimerkki skientismin vaikutuksesta: Sam Harris

Tähän mennessä sanomani perusteella saattaisi vielä luulla, että skientismi on tieteen popularisoijilla lähinnä mainosstrategia, joka ei juurikaan vaikuta teosten varsinaiseen sisältöön. Jos asia olisi näin, skientismi näkyisi lähinnä populaaritieteellisten kirjojen esipuheissa ja kansilehdissä. Väite filosofisen viisauden kumoamisesta kuulostaa aina houkuttelevalta. Se on luultavasti myyvämpi tapa markkinoida kirjaa kuin todeta yksinkertaisesti, että kirjan tarkoituksena on vain kuvata viimeaikaisia tieteen löytöjä, jotka on mahdollista sovittaa yhteen usean erilaisen maailmankuvan kanssa. Tässä ja seuraavassa osassa osoitan kuitenkin, että skientismin vaikutus tiedettä popularisoivaan kirjallisuuteen on vielä paljon voimakkaampi.

Aloitan Sam Harrisin teoksesta Moraalinen maisema. Tarkoitukseni ei ole nyt esittää kovin omaperäistä kritiikkiä kirjaa vastaan. Useat filosofit ja muiden alojen tutkijat ovat tehneet loistavaa työtä arvioidessaan kirjaa ja osoittaessaan sen heikkoudet. Harrisin teos on kuitenkin opettavainen tapaus, sillä skientistinen maailmankatsomus on omaksuttu siinä läpinäkyvästi ja selvästi.

Moraalisen maiseman projektina on puolustaa väitettä, että tiede voi vastata oikeaa ja väärää koskeviin kysymyksiin, ja se itse asiassa on myös paras tapa vastata näihin kysymyksiin. Harris pyrkii ensiksi osoittamaan, ettei tosiasioiden ja arvojen välillä ole mitään todellista eroa. Arvokysymykset voidaan näet muuttaa tosiasioita koskeviksi kysymyksiksi. Harris kehittelee eri tapoja perustella tätä väitettä. Hänen keskeinen perustelunsa perustuu fMRI-aivokuvatutkimuksiin, jotka osoittavat samojen aivoalueiden toimivan tehtäessä sekä tosiasia- että arvoarvostelmia. ”Taustalla olevan aivotoiminnan perusteella jako faktoihin ja arvoihin ei ole kovin järkevä” (Harris 2010, 129).

Pysähdytään tarkastelemaan tätä hetkeksi. Tosiasioiden ja arvojen erottelu on kahden eri käsiteperheen välinen looginen tai käsitteellinen erottelu. Sen tarkoitus on osoittaa, ettei ole loogista päättelyketjua, joka johtaisi ”olemisesta” ”pitämiseen”. Filosofit keskustelevat tämän erottelun merkityksestä. Kukaan ei silti ole väittänyt, että eri aivoalueiden ja aivotoiminnan pitää toteuttaa eri perheiden käsitteitä käyttävä ajattelu, jotta erottelulla olisi filosofista painoarvoa.

On siis outoa, että Harris nojaa fMRI-kokeisiin yrittäessään osoittaa tosiasioiden ja arvojen eron vääräksi. Vastaavalla tavalla voitaisiin vaikkapa esittää myös argumentti, etteivät modus ponens- ja hypoteettinen päättely eroa toisistaan, koska niissä tapahtuu samantyyppistä aivotoimintaa. Aivotoiminnan sijainnilla ei kuitenkaan ole merkitystä loogisten ja käsitteellisten erottelujen kannalta. Ehkä tässä on kyseessä poikkeuksellisen surkea skientismin muoto: Harris näyttää hyppäävän asiaankuulumattomien tieteen löytöjen perusteella johtopäätökseen sen sijaan, että hän esittäisi filosofisia perusteluita.

Palataan Harrisin projektiin. Argumentin toinen oletus on samaistaa moraalinen hyvä ja tietoisten olentojen hyvinvoinnin edistäminen: ”Nyt kun olemme tarttuneet tietoisuuteen, väitän edelleen, että ’hyvinvoinnin’ käsite tavoittaa kaiken, mille voimme järkevästi antaa arvon” (42). Saattaa olla vaikeaa määritellä hyvinvointia tarkasti, ja Harris myöntää käsityksemme siitä olevan puutteellisen ja vasta kehittyvän.

Siitä huolimatta meillä on hyvä käsitys hyvinvoinnin avaintekijöistä. Niihin kuuluvat ruumiin ja mielen terveys, emotionaalinen kukoistus, elämää tukeva sosiaalinen ympäristö ja niin edelleen. Harrisin kolmas oletus on, että ihmisen hyvinvointi on täysin luonnollinen asia. Kaikki sitä koskevat tosiasiat ovat siis periaatteessa tieteen tutkittavissa. Tiede pystyy vastaamaan objektiivisesti kysymykseen, edistääkö jokin teko, toimintapolitiikka tai yhteiskunnallinen instituutio ihmisten ja muiden tietoisten olentojen hyvinvointia.

Harris tekee tästä johtopäätöksen, että normatiivinen etiikka on tieteellinen tutkimushanke. Normatiivisessa etiikassa arvioidaan tekoja, toimintapolitiikkaa, instituutioita ja käytäntöjä niiden aikaansaaman hyvinvoinnin valossa. Yleistä hyvinvointia edistävät toimintatavat valitaan toimintamalleiksi.

Tässä skientismi tulee selvästi näkyviin pinnan alta. Samaistamalla moraalisen hyvän ja tietoisten olentojen hyvinvoinnin edistämisen Harris sitoutuu seurausetiikkaan, ja näin ohittaa sen sisällöllisesti tärkeän keskustelun, jota normatiivisessa etiikassa käydään seurausetiikan, velvollisuusetiikan ja hyve-etiikan välillä. Edelleen Harris väittää hyvinvoinnin olevan määriteltävissä naturalistisesti. Hän kyllä myöntää erilaisten moraalista hyvää koskevien käsitysten olemassaolon. Hän kuitenkin väittää niiden joko palautuvan hyvinvoinnin edistämiseen tai olevan merkityksettömiä (43).

Tässä kohden ilmiselvänä ongelmana on se, etteivät moraalisen hyvän samaistaminen hyvinvoinnin edistämiseen tai hyvinvoinnin luonnollisuus ole seurauksia tieteen tuloksista. On jopa vaikea ymmärtää, miten ne voisivatkaan olla seurauksia tieteen tuloksista. Tieteen perustehtävänä ei ole esittää arvoarvostelmia moraalisesta oikeasta ja väärästä, eikä se sano mitään siitä, onko hyvinvointi luonnollinen ja tavoiteltava asia.

Harrisin skientistinen hanke siis palautuu tähän: hän ottaa vahvasti kantaa filosofisiin kysymyksiin ilman, että antaa kannoilleen filosofisia perusteita. Hän vain väittää kantansa seuraavan loogisesti tieteen tuloksista. Seuraava kommentti on paljastava:

”En päätynyt inhimillisten arvojen ja muun inhimillisen tiedon suhdetta koskevaan näkemykseeni moraalifilosofien kirjoituksia lukien. Päädyin siihen pohtimalla mielen tieteiden jatkuvan edistyksen loogisia seurauksia.” ( Harris 2010, 205)

Tässä on kaksi outoa asiaa. Ensiksi Harris väittää, että moraaliset käsitykset ovat mielen tieteiden ”loogisia seurauksia” – tässä on aiemmin mainitut ongelmat. Toiseksi Harris kuitenkin myöntää, että jonkinlainen moraalinen harkinta (eli ”pohdinta”) on tarpeen, jotta tieteen tulosten loogiset seuraukset voidaan ymmärtää. Tämä on vakavassa jännitteessä sen kanssa, että Harris sivuuttaa moraalifilosofian, sillä onhan tieteen moraalisten seurausten selvittäminen on näet jo vuosien ajan ollut osa moraalifilosofista työtä. Kunnollinen asian pohdinta edellyttäisi siis  vakavaa vuoropuhelua moraalifilosofian kanssa.

Käytännön esimerkki skientismin vaikutuksesta: Frans de Waal

Siirryn seuraavaksi tarkastelemaan tunnetun kädellisten tutkijan Frans de Waalin ajatuksia moraalista ja evoluutiosta. De Waal kritisoi “moraalin pintateoriaksi” kutsumaansa käsitystä, jonka mukaan moraali on helposti häviävä lisä itsessään epämoraaliseen tai moraalittomaan ihmisluontoon. De Waalin mukaan inhimillinen moraali on kuitenkin kiinteä osa evoluution tuottamaa ihmisluontoa ja jatkaa suoraan meitä edeltäneiden lajien käyttäytymistä:

”Tosiasia on, että ihmisen moraalitaju ulottuu niin kauas evoluution historiaan, että muillakin [lajeilla] on siitä merkkejä. Tämä sijoittaa moraalisuuden tiukasti paljon parjatun luontomme ytimeen. Se ei ole tuore innovaatio tai ohut kerros, joka peittää petomaisen ja itsekkään rakenteemme.” (De Waal 1998, 239)

De Waal osoittaa rikkaaseen kädellisten ja muiden eläinten käyttäytymistä koskevaan todistusaineistoon vedoten, että eläimet havaitsevat toistensa tunteet ja vastaavat niihin, pyrkivät auttamaan toisiaan ja valvomaan erilaisia vastavuoroisuus- ja reiluusjärjestelyjä. On vielä yllättävämpää, ettei sosiaalisia suhteita rakentava käytös rajoitu vain oman perheen ja suvun jäseniin, vaan ulottuu ryhmän ulkopuolisiin jäseniin ja jopa toisiin lajeihin.

De Waal esittää, että tällaisen käytöksen perustana on empatiaa tukevien aivo- ja psyykkisten rakenteiden taso. Tietoisuuden evoluutio on käyttänyt tätä perustaa tuottaessaan hienostuneemmat inhimillisen moraalin muodot, joissa myötätuntoa koetaan yhä laajemman piirin sisällä.

De Waal on kiinnostava skientismin tarkastelun kannalta, koska hän kirjoittaa vähemmän kiivaasti kuin vaikkapa Harris tai Rosenberg. Emme löydä häneltä radikaalia skientististä oppia, jonka mukaan tiede ratkaisee väistämättä kaikki elämän suuret kysymykset. Pyrin kuitenkin osoittamaan, että de Waalin teoksissa on hienostuneempi, mutta silti huomattava skientistinen pohjavire.

Kuten kirjoitin artikkelin ensimmäisessä osassa, de Waalin mukaan tieteen on aika ”ottaa moraalisuus filosofien käsistä” (de Waal 1998, 238). Hän siis näyttää uskovan, että tiede pystyy tarjoamaan vastaukset moraalifilosofien esittämiin kysymyksiin.

Jos kuitenkin tarkastelemme de Waalin käsittelemiä teemoja, ne osoittautuvat erilaisiksi kuin perinteisen moraalifilosofian analyysin kohteet. Hän käsittelee yksityiskohtaisesti ihmisten ja muiden eläinten sosiaalisuutta rakentavaa käytöstä. Hän tarkastelee, miten se syntyi, mitkä ovat sen muodot, miten laajalle se ulottuu, mitä hyötyä se saattaa antaa evoluutiossa, mitkä psykologiset ja aivomekanismit tuottavat sen ja niin edelleen. Hän myös esittää uskottavasti, että ihmisen moraalisen käyttäytymisen ymmärtämiseksi on otettava huomioon sosiaalisuutta rakentavat taipumukset. Hän vihjaa, että nämä taipumukset ovat osa inhimillisen moraalin koko kirjon selitystä.

De Waal vetoaa samoihin empiirisiin löydöksiin viimeaikaisessa teoksessaan (de Waal 2013) esittäessään argumentteja “ylätasolta alaspäin-moraalia” vastaan. Ylätasolta alaspäin-moraaliteorian mukaan johdamme yksittäiset moraaliset arviomme yleisistä moraaliperiaatteista. Yleiset moraaliperiaatteet taas perustuvat puhtaaseen järkeen tai jumalalliseen ilmoitukseen. De Waalin mukaan moraali muotoutuu sen sijaan alhaalta ylös syvältä historiallisten evoluutioprosessiemme pohjalta.

Tämä kaikki on valtavan kiinnostavaa, ja eläinten sosiaalisen elämän hienostuneisuutta kelpaa ihmetellä. Epäilen silti, tukeeko tämä aineisto de Waalin väitettä, jonka mukaan tiede voi kaapata moraalifilosofian itselleen. Mielestäni ei tue. Lainaan kahta viimeaikaisten peruskurssitason oppikirjan kuvausta etiikan tutkimuskohteesta:

”Etiikan ytimessä on kaksi kysymystä: 1. Mitä minun tulee tehdä? ja 2. Millainen henkilö minun tulee olla?” (Shafer-Landau 2012: xi)

”Normatiivinen etiikka on yleisesti ottaen oikean toiminnan ja moraalisen arvioinnin standardeja käsittelevä filosofian ala. Sen teoriat koskevat yleensä tekojen oikeellisuutta ja pyrkivät selittämään, miksi ne ovat oikeita.” (Driver 2013: 2)

Etiikka siis käsittelee tiettyä ihmispersoonien ja ihmisen toiminnan normatiivisen arvioinnin lajia. Näitä asioita de Waal ei kuitenkaan lainkaan käsittele suoraan. Sosiaalista toimintaa rakentavan käyttäytymisen selittäminen evoluution ja aivotutkimuksen avulla ei vastaa kysymyksiin, mitä meidän tulee tehdä, tai millaisia ihmisiä meidän tulee olla.

Vaikka empiirisen aineiston ja evoluutioteorian tulisi vaikuttaa etiikkaan, niin ne eivät silti suoraan ole etiikkaa. Saatan toistaa itsestäänselvyyksiä todetessani, että ihmisten käytöksen havainnoinnista ei vielä seuraa se, että tämä toiminta olisi välttämättä moraalisesti oikein. Näin ollen ihmisten ja apinoiden tapa odottaa oikeudenmukaisuuden toteutumista ei vielä selitä, miksi oikeudenmukaisen käytöksen valvominen ja odottaminen on oikein.

Pitää myöntää, ettei de Waal koskaan syyllisty julkilausuttuun naturalistiseen virhepäätelmään. Hän kuitenkin mainostaa omaa työtään väittämällä. että sillä on syvällisiä vaikutuksia tapaamme ymmärtää inhimillinen moraali. Taustalla lymyilee väite, että on helppo päästä olemassa olevasta sosiaalisuutta rakentavasta käytöksestä moraaliseen velvoitteiseen. [Englanninkielellä is – ought erottelu.]

De Waal pyrkii esimerkiksi suhteellistamaan tosiasioiden ja arvojen eron kommentoimalla, että ”inhimillinen moraali kehittyy herkkyydestä ja oivalluksesta, että ryhmäelämän hyötyjen saavuttamiseksi meidän on tehtävä kompromisseja ja otettava toisten edut huomioon” (de Waal 2013, 164). Tässä hän sekoittaa käytännölliset ja moraaliset perusteet.

De Waalin skientismi siis näkyy eräänlaisena harhautuksena. Hän väittää aluksi tieteen kykenevän nyt vastaamaan etiikan perinteisiin kysymyksiin. Tämän jälkeen hän kuitenkin vaihtaakin aihetta ja kehitteleekin vastauksia täysin eri kysymyksiin, ja lopulta vastaukset alkuperäisiin kysymyksiin eivät tule lainkaan selviksi. Sekään ei selviä, pitääkö de Waal alkuperäisiä kysymyksiä turhina tai mahdottomina.

Ilmestynyt Social Epistemology Review and Reply Collective 2014, Vol. 3, No. 12, 23-39. Uudelleenjulkaistu luvalla. Alkuperäinen versio on saatavilla os. http://social-epistemology.com/2014/11/03/science-and-scientism-in-popular-science-writing-jeroen-de-ridder/

Artikkelin ensimmäinen osa on luettavissa osoitteessa http://www.areiopagi.fi/2015/06/tiede-ja-tiedeuskovaisuus-tieteen-popularisoinnissa-osa-1/ . Artikkelin kolmas osa löytyy täältä. Se käsittee sitä, millaista vahinkoa populaarikirjallisuuden skientismistä on, ja miten tieteen popularisointi voitaisiin tehdä skientismin välttävällä tavalla. Käännös Lauri Snellman.

Kuva: Alex Wong/Unsplash. CC0.

Lähteet:

Bering, Jesse. The Belief Instinct. New York: Norton, 2011.

Crick, Francis. The Astonishing Hypothesis: The Scientific Search for the Soul. New York: Touchstone Press, 1994.

Crick, Francis. “Visual Perception: Rivalry and Consciousness.” Nature 379 (1996): 485–486.

De Ridder, Jeroen, Rik Peels, and René van Woudenberg (eds.). Scientism: Problems and Prospects. New York: Oxford University Press, tulossa.

De Waal, Frans. Hyväluontoinen. Helsinki: Terra Cognita, 1998.

De Waal, Frans. The Bonobo and the Atheist. New York: Norton, 2013.

Dennett, Daniel C. Tietoisuuden selitys. Helsinki: Art House, 1999.

Dennett, Daniel C. Freedom Evolves. New York: Viking, 2003.

Driver, Julia. Ethics: The Fundamentals. Oxford: Blackwell, 2006.

Goldstein, Rebecca. Plato at the Googleplex. New York: Pantheon, 2014.

Haack, Susan. Defending Science within Reason: Between Scientism and Cynicism. Amherst, NY: Prometheus Books, 2003.

Harris, Sam. Moraalinen maisema. Helsinki: Terra Cognita, 2010.

Harris, Sam. Free Will. New York: Free Press, 2012.

Hawking, Stephen & Leonard Mlodinow. Suuri suunnitelma. Helsinki: WSOY, 2010.

Holt, Jim. Miksi maailma on olemassa? Helsinki: Basam Books, 2013.

Hughes, Austin. “The Folly of Scientism.” The New Atlantis 37 (2012): 32–50.

Hutchinson, Ian. Monopolizing Knowledge. Belmont, MA: Fias Publishing, 2011.

Jones, Steve . “The Set Within the Skull. A review of How the Minds Works by Steven Pinker.” New York Review of Books 44, no. 17 (1997): 13–14.

Kitcher, Philip. “The Trouble with Scientism.” New Republic, 2012.

Krauss, Lawrence. Universumi tyhjyydestä. Helsinki: Basam Books, 2013.

Ladyman, James, Don Ross, David Spurrett, and John Collier. Every Thing Must Go: Metaphysics Naturalized. Oxford: Oxford University Press, 2007.

Lamme, Victor. De vrije wil bestaat niet: Over wie er echt de baas is in het brein. (Vapaata tahtoa ei ole: Kuka todella johtaa aivojasi.) Amsterdam: Bert Bakker, 2010.

Macedo, Stephen and Josiah Ober (toim.). Primates and Philosophers: How Morality Evolved. Princeton: Princeton University Press, 2006.

Mele, Alfred R. Free: Why Science Hasn’t Disproved Free Will. New York: Oxford University Press, 2014.

Montague, Read P. “Free Will.” Current Biology 18, no. 4 (2008): 584–585.

Peels, Rik (tulossa). “A Conceptual Map of Scientism.” teoksessa De Ridder et al.

Pigliucci, Massimo. “New Atheism and the Scientistic Turn in the Atheism Movement.” Midwest Studies in Philosophy 37, no. 1 (2013): 142–153.

Pinker, Steven. “Science Is not Your Enemy.” New Republic, 2013.

Robinson, Daniel and Richard Williams (toim.) Scientism: The New Orthodoxy. New York: Bloomsbury, 2015.

Rosenberg, Alexander. The Atheist’s Guide to Reality: Enjoying Life without Illusions. New York: Norton, 2011.

Shafer-Landau, Russ. Ethical Theory: An Anthology. 2nd ed. Chichester: WileyBlackwell, 2012.

Sorell, Tom. Scientism: Philosophy and the Infatuation with Science. London: Routledge, 1991.

Stenger, Victor. God: The Failed Hypothesis. Amherst, NY: Prometheus, 2007.

Stenmark, Mikael. Scientism: Science, Ethics and Religion. Aldershot: Ashgate, 2001.

Swaab, Dick. We Are Our Brains. New York: Spiegel & Grau, 2014.

Trigg, Roger. Rationality and Science: Can Science Explain Everything? Oxford: Blackwell, 1993.

Wilson, E.O. Sociobiology: The New Synthesis. Cambridge, MA: Harvard University Press, 1975.