Kolme syytä, miksi luonnontiede tarvitsee filosofiaa
Tieteen avulla ihminen voi saada objektiivista tietoa maailmasta. Tämä väite vaikuttaa itsestään selvältä tosiasialta, joka ei tarvitse tuekseen filosofisia vakaumuksia. Roger Triggin mukaan ilman metafyysisiä taustaoletuksia tiede ei voi kuitenkaan puhua todellisuudesta mitään.
”Moderni tiede ei tarvitse filosofiaa mihinkään.”
Se, että tämä kommentti on napattu Vauva-lehden keskustelupalstalta, kertoo jotain väitteen juurtumisesta kansan syviin riveihin. Ajatus on tavanomainen myös tiedettä popularisoivien tiedemiesten kirjoituksissa.
Väitteen yleisyys on ymmärrettävää. Maallikon ei ole helppo keksiä, miten luonnontiede voisi hyötyä filosofiasta. Se, mitä lukion filosofian tunneilla monet muistavat kuulleensa Kantista ja Kierkegaardista, ei hirveästi liittynyt fysiikan tai biologian tunteihin.
Lyhykäisessä kirjassaan Beyond Matter: Why Science Needs Metaphysics (Templeton Press 2015) brittifilosofi Roger Trigg selittää kansantajuisesti, miksi väite luonnontieteen filosofisesta riippumattomuudesta on väärä. Triggin mukaan käsityksen tieteestä objektiivisen totuuden lähteenä täytyy pohjautua laajempaan käsitykseen ihmisen rationaalisuudesta ja maailman luonteesta.
Tässä arviossa esitän Triggin kirjasta kolme keskeistä syytä, miksi tiede tarvitsee metafyysisiä taustaoletuksia – oletuksia, jotka tieteen harjoittajat usein omaksuvat huomaamattaan.
Syy 1: Koska haluamme tieteen kertovan todellisuudesta
Populaari argumentti tieteen filosofisesta riippumattomuudesta kuuluu näin: tiede toimii. Lentokone pysyy ilmassa, olivatpa sen suunnittelijat platonisteja tai materialisteja. Väitteen ongelma on Triggin mukaan se, että ”tiede toimii” ei riitä meille: haluamme tieteen myös kertovan, millainen maailma oikeasti on.
Mutta mikä on tieteen suhde todellisuuteen? Vastaus kysymykseen ei ole itsestään selvä. Ovatko teoriamme ikään kuin pelkkiä paranneltuja versioita esitieteellisen ajan piirroksista, jotka yrittävät kuvata kosmosta? Vai onko todellisuus yhtä kuin se, mitä tämän päivän parhaat tieteelliset teoriat sanovat sen olevan?
Triggin mukaan tieteen historia ei välttämättä anna aihetta vastata jälkimmäiseen kysymykseen myöntävästi. Esimerkiksi siirtymä klassisen fysiikan maailmankuvasta kvanttimekaniikkaan tarjosi tieteenfilosofi Thomas Kuhnille esimerkin siitä, mitä hän kutsui tieteelliseksi vallankumoukseksi. Fyysikot vallankumouksen jälkeen käsittivät maailman syvärakenteen täysin eri tavalla kuin fyysikot sitä ennen. Koska emme voi olla varmoja, ettei seuraava fysiikan tai kosmologian vallankumous ole kulman takana, emme voi tietää, missä määrin nykyinen tiede kertoo todellisuudesta.
Toisaalta tiede selvästi edistyy. Sen menestystarina on vakuuttanut monet siitä, että tiede paljastaa todellisuuden jotakuinkin sellaisena kuin se oikeasti on. Jos tieteellä ei olisi mitään tekemistä todellisuuden kanssa, olisi sen menestys varsinainen ihme, kuten filosofi Hilary Putnam on todennut.
Yleisen käsityksen mukaan tämä menestys olisi ollut mahdotonta, elleivät tutkijat olisi sitoutuneet metodologiseen naturalismiin. Metodologinen naturalismi on periaate, jonka nimissä tutkimuksesta eristetään ei-luonnolliset entiteetit, kuten Jumala tai mikä tahansa muu “yliluonnollinen”. Esimerkiksi salamaa ei voinut tieteellisesti selittää Zeuksen tai muun yliluonnollisen agentin toimintana. Muussa tapauksessa tutkijat olisivat saattaneet jättää tekemättä kovan työn – empiirisen tutkimuksen – ja taivaallisen sähköpurkauksen salaisuus olisi jäänyt selvittämättä.
Koska metodologisen naturalismin ohjaama tiede on osoittautunut vertaansa vailla olevaksi tavaksi saada tietoa maailmasta, on se vahvistanut myös filosofista naturalismia. Triggin mukaan filosofisen naturalismin kannattajat ajattelevat, että tiede ei pelkästään paljasta jotain todellisuudesta, vaan todellisuuden kokonaisuudessaan. Mitä tiede ei voi tutkia, sitä ei ole olemassa. Trigg siis yhdistää filosofisen naturalismin ajatukseen, jota voidaan kutsua ontologiseksi tiedeuskoksi.
Näin ollen filosofinen naturalismi sisältää Triggin mukaan ongelmallisen metafyysisen oletuksen, jonka mukaan todellisuus on antroposentrinen eli ihmiskeskeinen. Jos väitämme, että ei ole olemassa mitään sellaista, mitä me ja meidän laitteemme eivät voi havainnoida, tulee ihmisen näkökulmasta oudolla tavalla ”Jumalan näkökulma”: mikään todellisuuden ulottuvuus ei ole meiltä piilossa – ainakaan periaatteessa.
Vaikka siis tieteen menestys on edistänyt filosofista naturalismia, Triggin mukaan ajatus, että tiede määrittelee todellisuuden rajat, sotii tieteen itseymmärrystä vastaan. Monien mielestä tieteen tulisi tavoitella todellisuutta ihmisen näkökulmasta riippumatta. Eikö kopernikaaninen vallankumous (siirtymä maakeskeisestä maailmankuvasta aurinkokeskeiseen) opettanut meille, että maailma ei pyöri ympärillämme – kirjaimellisesti tai metaforisesti – vain siksi, että meistä näyttää siltä?
Trigg myös osoittaa, kuinka naturalismia liputtavat tiedemiehet ovat itse ryhtyneet metafyysisiin spekulaatioihin yrittäessään tunkeutua aika-avaruus-maailmamme rajojen taakse. Näin tapahtuu esimerkiksi keskusteluissa multiversumista eli teoriasta, jonka mukaan oman universumimme lisäksi on olemassa ääretön määrä muita maailmankaikkeuksia. Toiset universumit ovat kuitenkin tieteen rajojen ulkopuolella: niitä ei voida mitenkään havainnoida, eivätkä niissä vaikuta samat fysikaaliset lainalaisuudet kuin omassamme.
Multiversumien avulla pyritään usein väistämään teologisen alavireen sisältävä kysymys siitä, miksi meidän maailmankaikkeutemme on ihmiselämälle suotuisa, vaikka ihmiselämälle tarpeellisten olosuhteiden syntyminen on äärimmäisen epätodennäköistä. Vahvojen multiversumiargumenttien mukaan kaikki matemaattiset ja loogiset mahdollisuudet aktualisoituvat joskus jossain, ja näin ollen on välttämätöntä, että myös ihmiselämälle tarvittavat olosuhteet syntyvät joskus jossain.
Oltiin argumentista mitä mieltä tahansa, Trigg huomauttaa, että pallottelu mahdollisuuksilla, aktuaalisuuksilla ja välttämättömyyksillä on metafysiikan leipätyötä. Multiversumispekulointi on Triggin mielestä täysin järjellistä touhua, mutta tutkijoiden tulee tunnistaa, milloin siirrytään empiirisestä tieteestä filosofointiin.
Syy 2: Koska tieteen täytyy olettaa, että ihmismieli kykenee tarkastelemaan maailmaa
Matrix-elokuva herätti monissa ensimmäistä kertaa ajatuksen, jolla filosofit ovat jo pitkään leikitelleet: mitä jos aistimuksillamme ei ole mitään tekemistä ympäröivän maailman kanssa?
Arjessa ajattelemme, että havaintojärjestelmämme tarjoaa meille ikkunan todellisuuteen, jonka kautta voimme tarkastella maailmaa. Myös tiede omaksuu metafyysisen oletuksen, että ihmismielellä on “pääsy” ympäristöönsä. Ei ole kuitenkaan lainkaan välttämätöntä, että kaltaisillamme luontokappaleilla on sellainen ”totuutta-jäljittävä” näkökulma maailmaan, jonka seurauksena voimme muodostaa todenmukaisia uskomuksia ympäristöstä.
Epäilyksen kognitiivisten kykyjemme mahdollisuuksiin voi herättää ajatus evoluutiosta ihmislajin synnyttäjänä. Darwin (1887) kirjoitti ystävälleen “hirvittävästä epäilyksestään”: onko ihmismielen muodostamilla uskomuksilla mitään arvoa, ovatko ne ollenkaan luotettavia, kun otetaan huomioon, että ihmismieli on kehittynyt alempien eläinten mielistä? Miksi luottaisimme apinan aivoituksiin?
Filosofi Alvin Plantingan kuuluisa evoluutioteoreettinen argumentti naturalismia vastaan – johon Trigg myös viittaa – esittää saman epäilyksen hienostuneessa muodossa. Plantinga väittää, että jos evoluutio sekä naturalismi ovat molemmat totta, ei meillä ole riittävää syytä luottaa kognitiivisiin kykyihimme tai niiden avulla saatavaan tietoon maailmasta. Kuten eräs toinen filosofi on todennut “luonnonvalinta ei välitä totuudesta, se välittää vain lisääntymismenestyksestä”.
Evolutiivisen epistemologian edustajat ovat kuitenkin pyrkineet selittämään, miten on mahdollista, että evoluutio olisi kehittänyt Homo sapiensille jossain määrin todellisuutta jäljittävän perspektiivin ympäristöön. Trigg kuvailee näihin selityksiin sisältyvää periaatetta, jonka mukaan todenmukaiset uskomukset ovat adaptiivisia:
”Ihmiset, jotka eivät näe kuoppia, putoavat niihin. Ihmiset, jotka eivät havaitse petoeläimiä tulevat leijonien syömiksi”.
Koska tosiasialliset käsitykset kuopista, leijonista ja muusta ympäristöstä ovat edistäneet esi-isiämme lisääntymismenestystä, voimme luottaa siihen, että ihmiselle kehittyneet kognitiiviset kyvyt soveltuvat luonnon tarkasteluun.
Selityksessä on Triggin mukaan kaksi ongelmaa. Ensinnäkin, vaikka luonnonvalinta olisi hionut esi-isillemme kognitiiviset kyvyt petoeläinten, ravinnon ja seksikumppaneiden havaitsemiseen sekä kyvyt muodostaa näitä koskevia uskomuksia, ei ole selvää, että näistä kyvyistä on mitään hyötyä atomihiukkasten ja multiversumien ymmärtämiselle. Älykkyys, joka on kehittynyt vastaamaan esihistoriallisen elinympäristön haasteisiin, ei välttämättä riitä tieteen tarpeisiin.
Toinen ongelma on tämä. Vaikka epistemologia eli tieto-oppi on perinteisesti nähty filosofian osa-alueena, evolutiivisen epistemologian tarkoitus on pitää tietoon liittyvät peruskysymykset (kuten: “miksi voimme luottaa havaintoihimme maailmasta”) tieteen sisäpiirissä. Vaikka totuutta-jäljittävän älykkyyden kehittymiselle voitaisiin esittää uskottava evolutiivinen tarina, tarina itsessään nojaa tieteelle – nimittäin evoluutioteorialle. Jos tarinan tarkoitus on kuitenkin perustella tieteellisten päätelmien luotettavuutta, tällöin tiedettä perustellaan tieteellä ja argumentti on kehäpäätelmä.
Samanlaista ongelmaa ei kuitenkaan näytä syntyvän, jos meillä on lähtökohtainen luottamus ihmisjärjen kykyihin.
Syy 3: Koska tieteeseen sisältyy tietynlainen maailmankuva
Jotta empiirinen tiede olisi työkalu, jota nojatuolissa istuva filosofi tai matemaatikko ei voi korvata, sen tulee nähdä maailma sattumanvaraisena järjestyksenä (contingent order). Maailma on tosin usein nähty toisinkin.
Tiede toimii, koska kaikkialla maailmankaikkeudessa vaikuttaa tietynlainen järjestys. Toisin sanoen kosmos on säännönmukainen. Kun Galileo Galilei pudotteli tavaroita maahan Pisan kaltevasta tornista, ei hän ajatellut tekevänsä “italialaista” fysiikkaa. Hän ajatteli luovansa teorioita, jotka pätevät kaikkialla maailmassa. Fysiikan lait olivat samat myöhäisrenessanssin Italiassa kuin ne ovat 2000-luvun Suomessa.
Tieteessä yksittäisistä havainnoista voidaankin johtaa yleistyksiä ja ennustuksia sen tähden, että maailman ajatellaan olevan säännönmukainen paikka. Tähän perustuu myös replikointi, tieteellisten kokeiden toistaminen, jolla voidaan vahvistaa tai kumota aikaisemmissa testeissä tehtyjä havaintoja.
Toisaalta järjestystä ei pidä liioitella. Fysiikan lakeja ei pidä nähdä välttämättöminä ja muuttumattomina periaatteina, jotka eivät olisi voineet olla erilaisia, ja jotka eivät missään tilanteessa voisi olla pätemättä. Trigg viittaa fyysikkoihin kuten Lee Smolin ja John Wheeler, joiden mukaan fysiikan lait voivat muuttua alkuräjähdyksen kaltaisissa tapahtumissa ja jotka eivät päde esimerkiksi mustien aukkojen sisällä. Fysiikan lait ovat yksinkertaisesti säännönmukaisuuksia (regularities), jotka pätevät todellisuuden tietyissä olosuhteissa ja tietyissä historiallisissa vaiheissa.
Maailmamme on siis myös kontingentti, sattumanvarainen. Juuri siksi pelkkä nojatuoli ei riitä; tarvitaan kokeellista tiedettä, näytteitä ja mittauksia, laitteita ja laboratorioita.
Nojatuolista spekulointi riitti kyllä antiikin filosofeille, jotka katsoivat universumin olevan välttämätön seuraus sen pohjalla olevista ”ensimmäisistä periaatteista” (first principles). Esimerkiksi Pythagoraan seuraajat näkivät fyysisen todellisuuden olevan suora seuraus matemaattisista periaatteista. Todellisuuden luonne voitiin siis heidän mielestään selvittää matematiikan avulla.
Se, että fysiikan lait näyttävät noudattavan saumattomasti matemaattisia periaatteita, on saanut myös jotkut nykyfyysikot omaksumaan pythagoralaisen ajattelutavan. Trigg kuitenkin huomauttaa, että jos universumin toimintaperiaatteet olisivat pelkkää matematiikkaa, ne voitaisiin selvittää nojatuolissa laskemalla, eikä kokeellinen tiede olisi korvaamaton työkalu.
Universumin sattumanvaraisuuttakaan ei tosin voi liioitella ilman, että kokeellinen tiede menettää oikeutuksensa. Triggin mukaan liioitteluun sortuvat monet multiversumilla spekuloivat fyysikot ja filosofit. Kuten edellä todettiin, vahva multiversumiargumentti esittää, että jos universumeja on ääretön määrä, silloin kaikki mahdollisuudet aktualisoituvat joskus jossain. Mutta tällöin Triggin mukaan jokaisen ilmiön selittämiseksi riittäisi huomautus, että kaikki mahdollinen tapahtuu välttämättä joskus jossain.
Tieteen tekeminen siis riippuu maailmankuvasta, jonka mukaan todellisuus ei ole sattumanvarainen kaaos, muttei myöskään pelkkä matemaattisten välttämättömyyksien seuraus.
Fysikalismi ja relativismi uhkaavat tieteen rationaalista perustaa
Tiede on vienyt ihmisen kuuhun, hävittänyt monia sairauksia ja antanut meille jatkuvan, reaaliaikaisen yhteyden ystäviimme ympäri maailmaa. On selvää, että tiede on ihmisjärjen suurimpia saavutuksia. Se on myös monessa mielessä autonomista: se ei kumarra traditiota tai auktoriteetteja, poliitikkoja tai pappeja.
Brittiläisten valitusajattelijoiden vaalima käsitys tieteen autonomiasta perustui Triggin mukaan ajatukselle järjen autonomiasta. Kuten John Locke kirjoitti, järki on ”kynttilä, joka on meille annettu, ja joka loistaa riittävän kirkkaana meidän tarpeisiimme”. Trigg huomauttaa, että käsityksellä oli teologinen perusta. Siksi järjen sanottiin myös olevan ”Herran kynttilä”. Locken mukaan tiede oli ihmisen rationaalisten kykyjen tuote – kykyjen, jotka olivat Jumalan luomia ja tieteen olettamia.
Luottamus ihmisjärjen kykyihin onkin Triggin mukaan tieteen perusta. Itsestään selvää tämä luottamus ei kuitenkaan ole. Nykyajassa sen haastaa kaksi toisilleen vastakkaista aatetta: postmodernismi ja fysikalismi.
Postmodernistinen relativismi näkee tieteellisen ”totuuden” oleellisesti sidottuna tietyn aikakauden ja ihmisryhmän näkökulmaan. Trigg ottaa esimerkiksi italialaisfilosofi Gianni Vattimon, jonka ajatukset tieteestä hän tiivistää näin: ”Tiede toimii, koska tieteilijät ajattelevat niin, ja siinä kaikki”. Myös tieteensosiologiassa silloin tällöin välähtää näkemys, jonka mukaan tutkijoiden halu esimerkiksi edistää omaa uraansa ja saada rahoitusta sanelee täysin sen, millaista tiedettä ihmiskunta milloinkin synnyttää.
Monien tiedemiesten suosima fysikalismi puolestaan tekee kaikesta atomien ja energian temmellystä. Esimerkiksi filosofi Alex Rosenberg uskoo, että fysiikka voi lopulta selittää aivan kaiken. Silloin se hälventää myös vapaan tahdon ja pysyvän minuuden (self) kaltaiset illuusiot. Trigg huomauttaa, että Rosenbergin skenaariossa tiedettä tekevä rationaalinen subjekti – tutkija itse – katoaa lopulta kuvasta. Empiirisistä havainnoista ja niihin perustuvista johtopäätelmistä tulee pelkkää neuronien laukomista tutkijoiden päässä ilman tietoisia ja rationaalisia toimijoita. Vaikka Rosenberg esiintyy tieteen ja tiedeuskon puolestapuhujana, käytännössä hän vetää tieteen alta sen rationaalisen perustan.
Empiirisen maailmankuvan sydämessä onkin Triggin mukaan mielenkiintoinen jännite. Tiede keskittyy havaintoihin. Se, mikä on tieteen ulottumattomissa, on havaitsija itse – tietoinen subjekti. Havainnot, jotka leijuisivat irrallisina havaitsijasta, joka tunnistaa ne, muistaa ne ja arvioi niiden merkitystä, eivät hyödyttäisi tiedettä lainkaan.
Usko siihen, että me ihmiset olemme tällaisia rationaalisia ja tietoisia havaitsijoita, on Triggin mukaan metafyysinen käsitys. Tämä uskomus on paitsi olennainen osa tiedettä, se on myös olennainen osa ihmisenä elämistä.
Kirjallisuus:
Darwin, Charles (toim. Francis Darwin): The Life and Letters of Charles Darwin. (1887).
Plantinga, Alvin: Where The Conflict Really Lies: Science, Religion, and Naturalism (2011).
Trigg, Roger: Beyond Matter: Why Science Needs Metaphysics (2015).
Kuva 1: Liane Metzler@Unsplash.com. CC0.
Kuva 2: Wikimedia Commons. CC BY-SA 4.0.
Jos pidit lukemastasi, tykkää Areiopagista Facebookissa, seuraa Twitterissä ja tilaa kirjoitukset sähköpostiisi.