Tieteen tulosten vastuullinen esittäminen ja tieteen arvovallan puolustaminen edellyttää tiedeuskovaisuuden virheen hylkäämistä. Jeroen de Ridderin artikkelin kolmas osa neuvoo, miten tiedettä voi popularisoida sortumatta skientismiin.

Artikkelini edellisissä osissa (osa 1, osa 2) kävin läpi useita esimerkkejä skientismin virheestä. Tieteen popularisoinneissa on esimerkiksi esitetty filosofisia näkemyksiä perustelematta niitä älyllisesti vastuullisella tavalla. Kantojen on vain väitetty seuraavan tieteestä osoittamatta tätä.

Kirjoittajat ovat jättäneet huomioimatta olennaiset filosofiset käsitteet ja aiheesta käydyn keskustelun, ja ovat sen sijaan keksineet uusia määritelmiä asioille ja argumentoineet kumoon olkiukkoja. Lisäksi kirjoittajat ovat ilmoittaneet vastaavansa peruskysymyksiin, mutta käsitelleet siihen vain osin liittyvää tutkimusta.

Listaa voisi vielä jatkaa muiden tiedettä popularisoivien kirjojen perusteella. Kirjallisuudesta löytyy villejä yleistyksiä tieteen tuloksista ja nojataan perusteetta tieteen tuloksiin terveen järjen kustannuksella. Yksinkertaistetuissa näkökulmissa filosofisten kysymysten mutkikkuus ja tieteellinen epävarmuus jäävät huomiotta.

Ongelmat eivät edes jää tähän. Yleiskuva on kuitenkin jo selvä, eikä tässä yhteydessä ole tarpeen käydä tämän syvällisempään kirjallisuuskatsaukseen. Useat tiedettä popularisoivat bestsellerkirjoittajat nojaavat skientistiseen tietoteoriaan julkilausumattomasti ja ottavat tieto-opillisen skientismin (TS) annettuna.

Mitä haittaa skientismistä on?

Mitä väliä tiedettä popularisoivan kirjallisuuden skientistisellä ilmapiirillä sitten on? Onko skientismin kritiikissä kyse vain siitä, että tieteen uhaksi kokevat filosofit valittavat turhasta?  Uskon, että skientismin vaikutus tieteen popularisointeihin on yleisemminkin huomionarvoinen asia kahdesta syystä.

Ensiksi totean, että tieteellisen lukutaidon edistäminen on valtavan hyvä asia. Jos tieto on itseisarvo, niin ihmisen alkuperästä, paikasta maailmankaikkeudesta, kyvyistä ja rajoituksista oppiminen on arvokasta itsessään.

Ellei tietoa pidetä itseisarvona, niin voi silti uskoa sillä olevan välineellistä arvoa. Se lisää ihmisten älyllistä autonomisuutta, mahdollistaa järkevämmän päätöksenteon ja toiminnan, sekä antaa paremman kuvan itsestämme ja maailmasta. Toimiva, liberaali demokratia edellyttää, että kansalaiset omaavat jossain määrin tietoa asioista ja kykenevät itsenäiseen harkintaan. Tieteen popularisoinnit voivat olla arvokkaita juuri siitä syystä, että ne auttavat kansalaisia saamaan tietoa.

Jos skientistinen tietoteoria vaikuttaa vahvasti tieteen popularisointeihin, niin tällöin kansalaiset saavat yksipuolista, harhaanjohtavaa tai täysin virheellistä informaatiota nykytieteestä ja sen maailmankuvallisista seurauksista. Tästä on selvästi suurta vahinkoa tieteelliselle lukutaidolle.

Toinen syy olla huolestunut skientismin yleisyydestä on se, että skientismi viime kädessä heikentää tieteen arvovaltaa myös tieteen alueelle todella kuuluvien kysymysten kohdalla. Tähän on useita syitä. Skientisissä esityksissä nykyiset vaillinaiset tieteelliset teoriat esitetään ikäänkuin varmoina tosiasioina, ja näin pitkälle menevät väitteet joudutaan usein vetämään takaisin.

Tämä puolestaan voi johtaa siihen, että suurelle yleisölle syntyy harhaanjohtavan vahva vaikutelma tieteellisten teorioiden muuttuvaisuudesta. Vaarana on myös väärinkäsitys, jonka mukaan tiede ei lainkaan edisty ja kyse on ”vain teorioista”.

Skientistiset tieteen esitykset sekoittavat usein myös tieteen tulokset naturalistiseen tai fysikalistiseen maailmankuvaan, jonka mukaan ihminen on ”vain ja ainoastaan” ruumiin muodostavat atomit, aivot, tiedostamattomat impulssit jne. Lisäksi näiden maailmankuvien mukaan universumi on vailla merkitystä tai tarkoitusta.

Vaikka nämä masentavilta vaikuttavat maailmankuvat olisivat viime kädessä totta, niin on liian aikaista väittää tietävämme tämän varmasti. Näiden maailmankuvien väittäminen tieteen seurauksiksi johtaa tieteen aseman heikkenemiseen, koska monet pitävät näitä maailmankuvia vastenmielisinä. Tämä vastenmielisyys johtaa tässä tilanteessa myös epäluuloisempaan suhtautumiseen tiedettä kohtaan.

Miten popularisoida tiedettä ilman skientismiä?

On siis tärkeää parantaa tieteen popularisointeja. Tarjoan tässä joitakin yleisiä neuvoja, joiden myönnän vaikuttavan jossain määrin itsestäänselviltä. Puolustuksekseni voin vain pyytää anteeksi ja todeta, että jostain syystä tämäntyyppiset asiat ovat usein jääneet huomiotta tieteen popularisoijilta.

1. Älä sano käsitteleväsi suuria kysymyksiä, jos et aio käsitellä niitä.

Jos ei kirjoita suurista kysymyksistä, on älyllisesti epärehellistä kirjoittaa ikään kuin käsittelisi niitä. Tämä on väärin, vaikka teeskentelystä olisi taloudellista hyötyä. Tämä neuvo tarkoittaa myös sitä, ettei tulisi kirjoittaa tieteellisten edistysaskeleiden tekevän filosofisesta reflektiosta tarpeetonta, jos tieteen edistysaskelet eivät tosiasiassa kosketa filosofian perinteisiä kysymyksiä. Tätä ei varmaankaan tarvitse selittää tämän enempää.

Neuvon tarkoitus ei ole kieltää kirjallisuutta, joka tutkii tieteen edistysaskelien merkitystä esimerkiksi vapaan tahdon, tietoisuuden ja moraalin kannalta. Näitä aiheita käsittelevät tieteelliset oivallukset ja löydökset tulee toki tuoda julkisen keskustelun kohteiksi. Tällaisessa keskustelussa on kuitenkin tehtävä selväksi, onko tieteellisillä löydöksillä suoraa vaikutusta perinteisten suurten kysymysten kannalta. Jos niillä ei ole aivan suoraa vaikutusta, täytyy selvittää, millainen epäsuora vaikutus niillä voi mahdollisesti olla.

Esimerkiksi de Waalin löydösten voidaan paremminkin katsoa kuuluvan ihmisen moraalin ja moraalisen toiminnan (tai paremminkin sosiaalisen toiminnan) kuvaamisen projektiin. Ne eivät siis kuulu perinteisen normatiivisen etiikan piiriin.

2. Tee ero tieteen ja tiedevaikutteisen filosofian välille

Artikkelin aiemmissa osissa osoitin, että skientismillä on taipumus hyppiä filosofisiin johtopäätöksiin tieteellisestä todistusaineistosta sekä sekoittaa tieteelliset ja filosofiset kysymykset. Tämä neuvo on luontainen vastalääke näihin taipumuksiin. Ei ole vaikeaa erottaa tiedettä ja filosofiaa, kun tieteellinen todistusaineisto, hyvin perustellut teoriat ja niiden filosofinen merkitys esitetään selvästi.

Tähän liittyen kirjoittajien tulisi lausua julki, miten filosofisia väitteitä perustellaan tieteen löydöksillä. Miten oleelliset käsitteet on määritelty tieteessä ja filosofiassa? Onko argumentti yksinkertaisesti induktiivinen yleistys, päättely parhaaseen selitykseen vai eri argumenttityyppien yhdistelmä? Mitä lisäoletuksia tieteen tulosten ja päätelmien lisäksi tarvitaan? Mitä tukea näille lisäoletuksille on?

Tiedän, että näin sanottuna asia kuulostaa helpommalta kuin se käytännössä on. Tieteen ja filosofian välistä rajaa ei ole aina helppo piirtää. Lisäksi filosofiassa käydään keskustelua, miten suuri osa siitä tulee naturalisoida eli korvata tieteellä tai vähintäänkin tehdä erilaisella, luonnontieteen käytäntöjä mukailevalla tavalla.

Joka tapauksessa tieteen popularisoijien tulisi sanoa, miten he ylittävät tieteen tulokset ja miten he perustelevat tämän. Tällä tavoin lukijat voisivat ainakin tiedostaa ongelmat, jotka mahdollisesti liittyvät tieteen filosofisiin sovelluksiin. Tiede ei esimerkiksi vastaa suoraan käsitteellisiin kysymyksiin. Lukijoille voidaan siis tehdä selväksi, että käsitteiden määritteleminen jollain tietyllä tavalla ei ole tieteen tulos.

Tiede ei myöskään ratkaise yksin moraalia ja hyvää elämää koskevia arvokysymyksiä. Niinpä tulee sanoa selvästi, että esimerkiksi ehdotukset kutsua sosiaalista toimintaa edistävää käytöstä hyväksi tai laajentaa empatiaa toisiin eläimiin eivät seuraa tieteestä.

3. Määrittele käsitteet oikein

Jos populaaritieteellinen teos koskee jo pitkään filosofisessa keskustelussa ollutta aihetta, niin kirjoittajan tulee vähintään käyttää filosofiyhteisössä hyväksyttyjä pääkäsitteiden määritelmiä. Jos taas filosofisten määritelmien hylkääminen on perusteltua, niin perusteet täytyy lausua julki.

Vaikka filosofiassa kiistellään monien käsitemääritelmien yksityiskohdista, niin eri määritelmillä on myös paljon yhteistä. Tämä neuvon tarkoitus ei ole ohjata tieteen popularisoijia aloittamaan aina teoksensa laajoilla käsiteanalyyseilla.

Neuvon tarkoitus on vain saada kirjoittajat varmistamaan, etteivät heidän käyttämänsä määritelmät ole räikeässä ristiriidassa yleisten taustaoletusten ja eri määritelmien jakamien osien kanssa. Esimerkiksi tahdonvapauden määritelmästä käydään vielä paljon keskustelua. Silti on selvää, että tahdonvapauden määritelmän ei tule edellyttää mielen ja ruumiin dualismia tai ulkoisten vaikutusten täydellistä puutetta (vrt. artikkelin toisessa osassa esittämäni kritiikki).

4. Tiedosta tieteen rajat

Ei ole mahdollista yksinkertaisesti olettaa, että tiede on kaikkien kysymysten auktoriteetti. Tämä koskee erityisesti filosofian perinteisiä kysymyksiä. Joidenkin kysymysten kohdalla jää avoimeksi, mitä tiede pystyy kertomaan niistä. Tämä koskee esimerkiksi vapaan tahdon ja determinismin yhteensopivuuden ongelmaa. Joidenkin kysymysten kohdalla näyttää epäuskottavalta, että tiede voisi vastata niihin. Esimerkiksi käy kysymys, miksi jotain on ylipäänsä olemassa.

Jos tieteen popularisoijat haluavat kirjoittaa näistä aiheista, niin heidän on pohdittava maalaisjärjen, apriorisen harkinnan, ajatuskokeiden ja intuitioiden kaltaisten tietolähteiden asemaa ja suhdetta saatavilla olevaan tieteelliseen todistusaineistoon. Tämä voi merkitä joidenkin kysymysten myöntämistä filosofisiksi. Filosofithan ovat jo pitkään käyttäneet näitä todistusaineiston lähteitä yrittäessään vastata suuriin kysymyksiin. Näin peruskysymyksiä koskevista tieteen popularisoinneista pitäisi tulla filosofian popularisointeja.

Voi herätä huoli, että nämä neuvot muuttavat tieteen popularisoinnit vaikeasti lähestyttäviksi filosofisiksi tutkielmiksi. Tämä taas tekisi tieteen popularisoinneista turhia. Jos tieteen popularisoinnit tarvitsevat esipuheekseen hienovaraisia filosofisia keskusteluita ja tietoteorian yksityiskohtia, niin niitä ei ole mukava lukea. Toisin sanottuna tieteen popularisointien vaarana on aina jyrätä filosofisen ja muun akateemisen ammattikirjallisuuden tekniset yksityiskohdat. Maallikoita ei näet voi eikä saa vaivata niillä.

En ole vakuuttunut, että tähän huoleen on aihetta. En näe, miksi filosofian huomioon ottava käsittelytapa ei voisi olla helposti lähestyttävä ja eloisa. En pyri perustelemaan tätä väitettä abstrakteilla argumenteilla, vaan osoitan sille käsin kosketeltavaa todistusaineistoa. Daniel Dennett pystyy varmasti kirjoittamaan tieteestä ja filosofiasta elävällä ja helposti lähestyttävällä tavalla, vaikka hänen kantansa ovat lähellä skientismiä (ks. Tietoisuuden selitys (1999) tai Freedom Evolves (2003)).

Viime vuosina on lisäksi ilmestynyt useita muitakin kirjoja, jotka ainakin minun mielestäni esittelevät loistavasti asiaankuuluvaa tieteellistä aineistoa tehden kuitenkin oikeutta filosofisille oivalluksille ja argumenteille. Esimerkiksi Jim Holtin Miksi maailma on olemassa? (2013) käsittelee maailman alkuperää [Areiopagilla ilmestynyt arvio kirjasta täällä, toim. huom.], Rebecca Goldsteinin Plato at the Googleplex (2014) käsittelee moraalia ja Alfred Melen Free: Why Science Hasn’t Disproved Free Will (2014) käsittelee tahdonvapautta.

Nämä kirjat todistavat selvästi siitä, että on mahdollista kirjoittaa populaaritiedettä sortumatta skientismiin, ja näin on myös todellisuudessa tehtykin.

Johtopäätökset

Olen osoittanut, että suuri osa nykyisistä tieteen popularisoinneista on skientistisen tieto-opin läpitunkemia. Erityisesti olen analysoinut, miten tämä näkyy Sam Harrisin ja Frans de Waalin inhimillistä moraalia koskevissa teoksissa. Sama koskee myös monia ihmisen ja universumin alkuperää, tahdonvapautta, rationaalisuutta ja uskontoa koskevia tieteen popularisointeja.

Tämä skientistinen ajattelu on monesta eri syystä huono asia. Skientismi heikentää tiedejournalismin potentiaalisesti tärkeää yhteiskunnallista tehtävää, ja heikentää tieteen arvovaltaa myös niissä kohden, joissa meidän tulisikin nojata juuri tieteeseen.

Tieteen popularisoijilla, tutkijoilla ja filosofeilla on suuri haaste: tehdä yhteistyötä helposti lähestyttävien, tieteestä perillä olevien ja filosofisille näkökohdille herkkien tieteen popularisointien tuottamiseksi.

—

Artikkeli on ilmestynyt lehdessä Social Epistemology Review and Reply Collective 2014, Vol. 3, No. 12, 23-39. Uudelleenjulkaistu luvalla. Alkuperäinen versio on saatavilla täältä. Käännös Lauri Snellman.

Tämä artikkeli päättää sarjan. Aiemmat osat ovat luettavissa täältä: osa 1 ja osa 2.

Kuva: Chris Lawton/Unsplash. CC0.

Lähteet:

Bering, Jesse. The Belief Instinct. New York: Norton, 2011.

Crick, Francis. The Astonishing Hypothesis: The Scientific Search for the Soul. New York: Touchstone Press, 1994.

Crick, Francis. “Visual Perception: Rivalry and Consciousness.” Nature 379 (1996): 485–486.

De Ridder, Jeroen, Rik Peels, and René van Woudenberg (eds.). Scientism: Problems and Prospects. New York: Oxford University Press, tulossa.

De Waal, Frans. Hyväluontoinen. Helsinki: Terra Cognita, 1998.

De Waal, Frans. The Bonobo and the Atheist. New York: Norton, 2013.

Dennett, Daniel C. Tietoisuuden selitys. Helsinki: Art House, 1999.

Dennett, Daniel C. Freedom Evolves. New York: Viking, 2003.

Driver, Julia. Ethics: The Fundamentals. Oxford: Blackwell, 2006.

Goldstein, Rebecca. Plato at the Googleplex. New York: Pantheon, 2014.

Haack, Susan. Defending Science within Reason: Between Scientism and Cynicism. Amherst, NY: Prometheus Books, 2003.

Harris, Sam. Moraalinen maisema. Helsinki: Terra Cognita, 2010.

Harris, Sam. Free Will. New York: Free Press, 2012.

Hawking, Stephen & Leonard Mlodinow. Suuri suunnitelma. Helsinki: WSOY, 2010.

Holt, Jim. Miksi maailma on olemassa? Helsinki: Basam Books, 2013.

Hughes, Austin. “The Folly of Scientism.” The New Atlantis 37 (2012): 32–50.

Hutchinson, Ian. Monopolizing Knowledge. Belmont, MA: Fias Publishing, 2011.

Jones, Steve . “The Set Within the Skull. A review of How the Minds Works by Steven Pinker.” New York Review of Books 44, no. 17 (1997): 13–14.

Kitcher, Philip. “The Trouble with Scientism.” New Republic, 2012.

Krauss, Lawrence. Universumi tyhjyydestä. Helsinki: Basam Books, 2013.

Ladyman, James, Don Ross, David Spurrett, and John Collier. Every Thing Must Go: Metaphysics Naturalized. Oxford: Oxford University Press, 2007.

Lamme, Victor. De vrije wil bestaat niet: Over wie er echt de baas is in het brein. (Vapaata tahtoa ei ole: Kuka todella johtaa aivojasi.) Amsterdam: Bert Bakker, 2010.

Macedo, Stephen and Josiah Ober (toim.). Primates and Philosophers: How Morality Evolved. Princeton: Princeton University Press, 2006.

Mele, Alfred R. Free: Why Science Hasn’t Disproved Free Will. New York: Oxford University Press, 2014.

Montague, Read P. “Free Will.” Current Biology 18, no. 4 (2008): 584–585.

Peels, Rik (tulossa). “A Conceptual Map of Scientism.” teoksessa De Ridder et al.

Pigliucci, Massimo. “New Atheism and the Scientistic Turn in the Atheism Movement.” Midwest Studies in Philosophy 37, no. 1 (2013): 142–153.

Pinker, Steven. “Science Is not Your Enemy.” New Republic, 2013.

Robinson, Daniel and Richard Williams (toim.) Scientism: The New Orthodoxy. New York: Bloomsbury, 2015.

Rosenberg, Alexander. The Atheist’s Guide to Reality: Enjoying Life without Illusions. New York: Norton, 2011.

Shafer-Landau, Russ. Ethical Theory: An Anthology. 2nd ed. Chichester: WileyBlackwell, 2012.

Sorell, Tom. Scientism: Philosophy and the Infatuation with Science. London: Routledge, 1991.

Stenger, Victor. God: The Failed Hypothesis. Amherst, NY: Prometheus, 2007.

Stenmark, Mikael. Scientism: Science, Ethics and Religion. Aldershot: Ashgate, 2001.

Swaab, Dick. We Are Our Brains. New York: Spiegel & Grau, 2014.

Trigg, Roger. Rationality and Science: Can Science Explain Everything? Oxford: Blackwell, 1993.

Wilson, E.O. Sociobiology: The New Synthesis. Cambridge, MA: Harvard University Press, 1975.