Sattuma on viimeksi kuluneen vuosisadan aikana muodostunut yhä merkittävämmäksi osaksi modernia tiedettä, nostaen samalla ennustamattomuuden perustavaksi osaksi länsimaista maailmankuvaa.

Kristinusko sen sijaan opettaa, että kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu Jumalan sallimuksen mukaisesti osana Hänen suurta suunnitelmaansa. Kumpi käsitys on oikea? Perustuuko maailma sattumalle vai suunnittelulle? Vai voitaisiinko nämä näkemykset sovittaa yhteen ja sattuma käsittää Jumalan tavaksi toimia maailmassa?

Luonnontieteiden, samoin kuin kristinuskon, käsitys luonnosta oli pitkään deterministinen. Newtonin mekaniikka kuvasi maailmankaikkeuden Jumalan suunnittelemana kellokoneistona, joka raksutti eteenpäin tasaisen varmasti. Tämäkin koneisto tosin tarvitsi taivaallisen kellosepän tehostamaan käyntiään aika ajoin, korjailemaan planeettojen liikeradoissa havaittuja epäsäännöllisyyksiä. Yhtä kaikki, maailma pysyi tiukasti Jumalan ohjauksessa. Sattumalle ei tällaisessa maailmankuvassa ollut sijaa.

Modernin luonnontieteen aikakaudella tilanne on kääntynyt päinvastaiseksi. Sattuma on korvannut Jumalan maailmankaikkeudessa tapahtuvien tapahtumien perimmäisenä selitysmallina (vaikka toki determinismillekin löytyy edelleen kannattajia). Esimerkiksi evoluutioteoria perustuu pitkälti sattuman varaan: ennalta määräämättömien geneettisen materiaalin yhdistelmien ja satunnaisten mutaatioiden nähdään tuottaneen kaikki koskaan olemassa olleet elämänmuodot sattumanvaraisten ympäristönmuutosten ohjaamina. Myös itse elämän synty maapallolla on monien biologien mukaan silkkaa sattumaa.

Kenties merkittävin muutos luonnontieteissä on tapahtunut fysiikan puolella, missä kvanttifysiikka on tuonut ennustamattomuuden perustavaksi osaksi todellisuuttamme. Ehdottoman kausaliteetin sijaan maailmankaikkeudessa vallitsee tilastollinen kausaliteetti: alkeishiukkasten ominaisuuksien arvoja ei voida ennustaa varmasti, vaan voidaan vain esittää todennäköisyyksiä eri arvojen toteutumiselle. Kvanttifysiikan teorioiden eri tulkinnoista voidaan toki kiistellä (ja onkin kiistelty jo lähes sadan vuoden ajan), mutta lienee kiistatonta, että tietty satunnaisuus on juurtunut nykyfysiikan pysyväksi piirteeksi. Newtonin mekaniikan deterministiset lait toimivat enää tietyssä – ihmisten näkökulmasta ”normaalissa” – mittakaavassa. Kun tapahtumia tarkastellaan yksittäisten alkeishiukkasten tasolla, kaikki on puhdasta sattumaa.

Onko sattuma vain näennäistä…

Onko kaikki kuitenkaan sattumaa? Ja mitä ”puhdas sattuma” oikeastaan on? Suhteellisen yleinen käsitys kristillisen teologian perinteessä on, että aitoa sattumaa ei ole olemassa vaan Jumala hallitsee suvereenisti kaikkia maailmankaikkeudessa tapahtuvia tapahtumia, ”ylläpitää kaikkea olemassa olevaa sanansa voimalla” (Hepr. 1:3). Vaikka Jumalan kädenjälkeä ei voidakaan suoraan havaita, Hän vaikuttaa silti taustalla ohjaten jokaisen tapahtuman haluamaansa lopputulokseen jollain ihmisiltä salatulla tavalla. Sattuma olisi näin ollen vain ”Jumalan tapa pysytellä anonyyminä”, kuten Albert Einsteinin väitetään sanoneen. Jumalan on nähty lymyävän ”piilomuuttujana” niin subatomisen tason kvantti-ilmiöissä (mm. Robert Russell) kuin kaoottisissa dynaamisissa systeemeissä makrotasolla (mm. John Polkinghorne).

Tämän teorian mukaan oletuksemme, että sattuma on todellista, johtuu ainoastaan ymmärryksemme rajallisuudesta. Inhimillinen ajattelukykymme ei yksinkertaisesti riitä käsittämään kaikkea sitä, mikä Jumalalle on ajattelemattakin itsestään selvää. Jos pystyisimme asettumaan kaikkitietävän Jumalan asemaan, huomaisimme helposti, että kaikki on suunniteltua eikä minkäänlaista sattumaa ole olemassa. Sattuma olisi siis vain epistemologisesti aitoa, ei ontologisesti; epätäydelliset tiedonhankkimiskykymme vain verhoavat kaiken taustalla piilevän Jumalan ennaltamääräämisen sattumaksi.

Onko tämä itse asiassa kristityille ainoa mahdollinen tapa käsittää sattuma? Jos halutaan pitäytyä klassisessa opissa Jumalan kaikkivaltiudesta ja kaikkitietävyydestä, kuinka voisimme hyväksyä minkään Jumalan tahdosta riippumattoman ilmiön – kuten ”aidon” sattuman – olemassaolon?

Kalvinistiteologi R. C. Sproul on vakuuttunut, että emme voi. Hänen mukaansa, ”jos sattuma on olemassa missään tahansa laajuudessa tai muodossa, Jumalaa ei voi olla olemassa”. Sproul päättelee tämän seuraavasti: Jos sattuma on todellista, Jumala ei voi olla kaikkivaltias. Jos Jumala ei ole kaikkivaltias, Hän ei ole Jumala. Jos Jumala ei ole Jumala, Hän ei ole olemassa. Sattuma ja Jumala ovat siis kaksi toisensa täysin poissulkevaa selitysmallia, ja näistä selitysmalleista oikea on Jumala.

Tällainen lähestymistapa nostaa esille koko joukon kysymyksiä (joita tämän artikkelin puitteissa ei ole mahdollista käsitellä), esimerkiksi: Jos Jumala kontrolloi kaikkea, onko ihmisten vapaa tahto vain kuvitelmaa? Kuinka pahan olemassaolo selittyy, jos Jumala on toisaalta täydellisen hyvä ja toisaalta määrää kaiken, mikä tapahtuu? Eräs ehdotettu ratkaisu on teistinen kompatibilismi, joka korostaa Jumalan ennaltamääräämisen ja ihmisten vapaan tahdon samanaikaisuutta ja yhteensopivuutta: Jumala on asettanut ihmiset valitsemaan tietyt asiat vapaasti.

…vai voisiko se olla aitoa?

Sattuman rooli maailmankaikkeudessa voidaan nähdä myös toisin, eikä sattumaa tarvitse välttämättä asettaa vastakkain Jumalan toiminnan kanssa. Voidaan ajatella, että sattuma on pohjimmiltaan aitoa, mutta kuitenkin samalla Jumalan sallimaa. Muun muassa tilastotieteilijä David Bartholomew’n mukaan tämä on huomattavasti mielekkäämpi ajattelumalli kuin sattuman kieltäminen kokonaan. Jumala on päättänyt sallia sattuman operoida maailmankaikkeudessa niin, ettei edes Hän itse tiedä, mikä kaikista mahdollisista tapahtumista kussakin tapauksessa tapahtuu (mikä mahdollisista kvanttitiloista kulloinkin realisoituu). Ennakoimattomuus olisi siis maailman todellinen eikä vain näennäinen piirre.

Näin ajatellen kyetään pitämään kiinni Jumalan olemassaolosta, mutta ottamaan myös sattuma tosissaan. Sattuman salliminen ei Bartholomew’n mukaan heikennä Jumalan arvovaltaa tai aseta Hänen kaikkivaltiuttaan kyseenalaiseksi vaan pikemminkin korostaa Hänen suuruuttaan. Kun Jumalalla kerran on arsenaalissaan niin käyttökelpoinen työkalu kuin sattuma, miksi Hän ei käyttäisi sitä sekaantumatta turhaan kaikkiin yksityiskohtiin.

Vaikka hyväksyisimme teorian, että sattuma on aidosti olemassa oleva ilmiö, kysymys siitä, mitä sattuma itse asiassa on ja kuinka se on syntynyt, jää edelleen vaille lopullista vastausta. Ainoat vaihtoehdot näyttävät olevan, että sattuma on joko Jumalasta ja Hänen teoistaan erillinen maailmankaikkeuden peruspiirre, jonka olemassaolon Jumala on päättänyt sallia, tai Jumalan luoma ilmiö, jonka yksityiskohtaisesta kontrolloinnista Hän on päättänyt vetäytyä.

Traditionaalisen kristillisen teologian (jonka ulkopuolelle käsitän esimerkiksi avoimen teismin rajautuvan) perspektiivistä katsottuna ensimmäinen vaihtoehto tuskin on mahdollinen. Maailmassa ei voi olla kaikkivaltiaan Jumalan tahdosta riippumattomia ilmiöitä. Täten ainoaksi vaihtoehdoksi jää, että sattuma on Jumalan luomaa, mutta ei Jumalan kontrolloimaa. Tämä kuitenkin herättää välittömästi jatkokysymyksen: Kuinka Jumala voi luoda ilmiön, jota Hän ei hallitse ja jonka vaikutuksia Hän ei tunne? Jos Jumala päättää olla päättämättä, kuinka sattuma vaikuttaa, miten Hän voi ylläpitää sattumaa? Tuntuu hankalalta kuvitella, että Jumala voisi jollain tavoin ylläpitää maailmankaikkeutta tietämättä, mitä sille tapahtuu tulevaisuudessa.

Yksi ratkaisuvaihtoehto voisi olla eräänlainen ohjattu emergenssi, jossa sattuma on aitoa mikrotasolla, mutta Jumala ohjaa tapahtumia ylemmällä tasolla halliten alemman tason sattumanvaraisten yksittäisten tapahtumien kokonaisjakaumaa. Aivan kuten yksittäisten kaasumolekyylien liike esimerkiksi ilmapallon sisällä on kaoottista ja ennustamatonta, vaikka pallossa olevien miljardien molekyylien yhdistetty liike on säännönmukaista, vastaavasti maailmankaikkeuden yksittäiset mikrotason tapahtumat ovat ennustamattomia ja sattumanvaraisia, vaikka makrotasolla Jumalan suunnitelmat toteutuvat aina Hänen suunnittelemallaan tavalla.

Tässä mallissa Jumala on – Bartholomew’n vertauskuvaa käyttäen – kuin suuren yhtiön toimitusjohtaja, joka vetää suuret linjat, mutta antaa alaistensa, tässä tapauksessa sattuman, hoitaa loput. Jumalan on turha tuhlata aikaa ja vaivaa puuttumalla turhaan jokaiseen yksittäiseen tapahtumaan, kunhan homma kokonaisuudessaan hoituu. Epäselväksi tosin jää, mikä alatason ja ylätason välinen vaikutussuhde käytännössä olisi. Kuinka Jumala pystyy delegoimaan mikrotason työtehtävät riippumattomalle itsenäiselle toimijalle, sattumalle, sillä tavoin, että makrotasolla Hänen tahtonsa kuitenkin tapahtuu?

Sopii myös epäillä, ovatko alatason tapatumat todella niin merkityksettömiä, että Jumala ei sekaantuisi niihin. Matemaatikko-teologi Vern Poythressin mukaan edellä esitetty toimitusjohtaja-vertaus epäonnistuu juuri siksi, että siinä vedetään perusteeton analogia rajallisen ihmisen ja rajattoman Jumalan välille. Ajatus Jumalasta, joka voisi tuhlata voimiaan tai jolle mikään maailmankaikkeudessa tapahtuva olisi liian vähäpätöistä, on mahdoton. Päinvastoin, Jumalan energia on loputon ja Hänen olemukseensa kuuluu huolehtiminen kaikesta, pienimmistäkin detaljeista.

Lopuksi

Edellä on hahmoteltu varsin karkeapiirteistä kuvaa maailmankaikkeudessa havaittavan ennustamattomuuden ja Jumalan suunnitelmallisen toiminnan välisestä suhteesta. Harvat keskustelijat kieltävät sitä, että sattuma näyttää olevan olennainen osa maailmaamme. Mielipiteet eroavat siinä, onko kaikki perimmiltään sitä, miltä näyttää – toisin sanoen, onko sattuma aitoa (ontologista satunnaisuutta) vai vain näennäistä (epistemologista satunnaisuutta). Tähän kysymykseen lienee mahdotonta saada varmaa vastausta sen paremmin tieteen kuin filosofiankaan keinoin.

Riippumatta siitä, pidämmekö houkuttelevampana vaihtoehtona aitoa vai näennäistä sattumaa, Jumalan olemassaolo ja aktiivinen vaikuttaminen maailman tapahtumiin on sovitettavissa yhteen näkemyksemme kanssa. Sekä kaikki langat käsissään pitävä sätkynukkemestari-Jumala että sattumalle osan vastuusta delegoiva toimitusjohtaja-Jumala ovat mahdollisia selitysmalleja Jumalan toimintatavoille maailmassa. Toisaalta sattuman olemassaoloa ja luonnetta voidaan yhtä hyvin käsitellä vastaavalla tavalla ilman viittausta Jumalaan: universumin perusluonteeseen yksinkertaisesti joko kuuluu tai ei kuulu aito satunnaisuus.

Kaiken tämän spekuloinnin jälkeen on myönnettävä, että ihmisten mahdollisuudet ymmärtää Jumalan toimintaa maailmassa lienevät loppujen lopuksi varsin rajalliset. On perusteltua olettaa, että lopullista vastausta kysymykseen Jumalasta ja sattumasta ei vielä ole näköpiirissä. Jos hyväksymme käsityksen kristinuskon Jumalasta, jonka ”ajatukset eivät ole meidän ajatuksiamme” eivätkä ”tiet meidän teitämme” (Jes. 55:8), saattaa hyvinkin olla, että totuus on jotain aivan muuta kuin yllä on esitetty, jotain tyystin erilaista kuin osaamme aavistaakaan.

Kirjallisuus

Barrow, J. D. 2002. ”How Chaos Coexists with Order”. Teoksessa Design and Disorder. Perspectives from Science and Theology. Ed. Gregersen, N. & Görman, U. London: T&T Clark. 11–29.

Bartholomew, D. J. 1984. God of Chance. London: SCM Press. Saatavilla verkossa osoitteessa http://www.godofchance.com.

Bartholomew, D. J. 2008. God, Chance and Purpose. Can God Have It Both Ways? Cambridge: Cambridge University Press.

Ewart, P. 2009. ”The Necessity of Chance. Randomness, Purpose, and the Sovereignty of God” – Science and Christian Belief 21(2), 111–131.

Poythress, V. S. 2014. Chance and the Sovereignty of God. A God-Centered Approach to Probability and Random Events. Wheaton: Crossway Books.

Russell, R. J. & Murphy, N. & Peacocke, A. (Eds.). 1995. Chaos and Complexity. Scientific Perspectives on Divine Action, Vol. 2. Vatican City & Berkeley: Vatican Observatory & the Center for Theology and Natural Sciences.

Sproul, R. C. 1984. Not a Chance. The Myth of Chance in Modern Science and Cosmology. Grand Rapids: Baker Books.

Ward, K. 1996. God, Chance and Necessity. Oxford: Oneworld Publications.

Kuva: Jasper Nance@Flickr.com. CC BY-NC-ND 2.0.