Oletko sinä persoona? Oletko vapaa tekemään valintoja? Oletko edes todella olemassa? Nämä vaikeat filosofiset kysymykset ovat lopulta meidän kaikkien kysymyksiä. Nyt niihin on tarjolla myös vastauksia.

Jos pystyisimme rakentamaan ihmisenkaltaisen robotin, mitä tapahtuisi tämän robotin tullessa käyttöikänsä päähän? Kuolisiko joku vai olisiko kyseessä vain mekanismin rikkoutuminen?

Millä tavalla tällainen robotti sitten eroaisi minusta itsestäni, sillä olenhan itsekin eräänlainen hermosoluista, luista ja nesteistä koostuva kone? Vai olenko?

Melkein kaikki sukupolveni edustajat (70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa syntyneet) muistavat sydäntä särkevän kohtauksen Terminator II:n lopusta, jossa Arnoldin esittämä kyborgi tuhoaa itsensä laskemalla itsensä sulaan rautaan. Elokuvan alussa Terminaattori on robotti mutta mitä syvemmäksi hänen suhteensa John Connorin kanssa kehittyy, sitä inhimillisemmäksi Arska muuttuu.

Lopulta katsoja ei voi olla liikuttumatta, kun kyborgi uhraa itsensä. Lopun häämöttäessä meille jälleen kerran näytetään maailma Terminaattorin omin silmin. Näemme, kuinka hänen silmiensä edessä juoksee koodia ja varoitusilmoituksia järjestelmän pettämisestä. Lopulta valot himmenevät: Terminaattorin näkökenttä sammuu kuin vanhanaikainen televisio.

Terminaattori on nyt mennyttä. Sammutetaanko tässä rikkinäinen kone vai kuoleeko joku?

Kuka katselee robotin silmin?

Oliko Terminaattori koskaan edes elossa? Jos kyseessä on pelkkä mikrosirun ohjaama kone, onko mitään järkeä puhua terminaattorista persoonana tai yksilönä? Eikö Arska ole pikemminkin vain tietokoneohjelman avulla toimiva nahkatakissa pyssyä heiluttava ruho? Hasta la vista, baby.

Kysymys siitä, kuka robotin silmillä katselee, ei ole aivan niin yksinkertainen kuin se ehkä aluksi näyttää. Yhtäältä meistä tuntuu, että Terminaattori on lopulta pelkkä kone, joka vain toteuttaa ohjelmointiaan. Toisaalta taas meidän on vaikea välttää tuntemasta, että kyseessä on kuitenkin yksilö, joka ajattelee, valitsee, tuntee ja toimii.

Mutta kuka Arskan silmin oikein katselee ja miksi kyborgi esittäisi tietoa itselleen ikään kuin se katselisi sitä tietokoneen ruudulta?

Ajattele autoa, joka on kokonaan tietokoneen ohjaama ja suunniteltu ajamaan itse itseään ilman kuljettajaa. Tällainen auto ei tietenkään tarvitse ohjaamoa: se ei tarvitse nopeusmittaria eikä ohjauspyörää. Se tarvitsee vain sensorin, joka mittaa nopeutta.

Miltä maailma näyttää tällaisen auton näkökulmasta? Ei ainakaan samalta, kuin kuljettajan silmin, joka katselisi ulos autosta ja tarkkailisi auton mittareita.

Terminaattori kuitenkin esitetään meille juuri näin: ikään kuin Arskan pään sisällä olisi joku, joka katselisi ulos, valvoisi mittareita ja ohjaisi ruumista.

Mutta jos kyseessä on pelkkä robotti, ei kyborgin silmien takana ole Terminaattoria itseään yhtään sen enempää kuin pilottia autolla, joka ajaa itse itseään.

Aivosoluja ja mikrosiruja

Jos joku pamauttaisi Terminaattoria singolla päähän, ei romuista löytyisi mitään muuta kuin mikrosiruja ja johtoja: ei pientä pilottia tai Terminaattoria itseään. Kyseessä oli lopulta pelkkä kone.

Näyttää siis selvältä, että Terminaattorin ja minun välillä on selkeä ero. Tämä ero on se, että minä olen persoona ja Terminaattori ei. Terminaattori on ohjelma mutta minä en ole: minä näen maailman silmieni läpi, teen päätöksiä, käytän järkeäni, tunnen tunteitani.

Hetkinen! Mikä tämä ero itse asiassa oikein on? Jos joku pamauttaisi minua haulikolla päähän, ei rääppeistä löytyisi minua itseäni, ainoastaan aivosoluja ja kaikenlaista litkua.

Miten siis oikeasti eroan Terminaattorista? Tuskin on mitään väliä sillä, onko päässäni mikrosiruja vai aivosoluja, koska ei sieltä silti mitään pilottia löydy.

Vaikka kyborgit ovatkin osa nykyaikaista fiktiota, itse kysymys on vanha filosofinen ongelma: mitä persoonat ovat ja mikä niiden suhde aivoihin ja ruumiisiin on?

Tavallisesti teemme selkeän eron persoonien ja ei-persoonien välillä ja kohtelemme niitä eri tavoin. Olemme itse persoonia: käytämme järkeämme, teemme valintoja hyvin (ja huonoin) perustein, olemme vastuussa käytöksestämme ja olemme yhteydessä toisten kanssa.

Persoonan kohtaamisessa astumme moraalin maailmaan: meillä on persoonina oikeuksia ja velvollisuuksia muita ja itseämme kohtaan. Tällaisia velvollisuuksia meillä ei ole persoonattomien kappaleiden suhteen.

Eläimet ovat perinteisesti olleet jossakin persoonattomien kappaleiden ja persoonien välimaastossa. Välillä eläimiä kohdellaan kuin kappaleita mutta toisinaan taas ikään kuin ne olisivat persoonia.

Syy, miksi kehittyneitä eläimiä, kuten koiria ja kissoja, on vaikea kohdella pelkästään esineinä, on se, että niillä näyttää selkeästi olevan psykologisia ominaisuuksia. Meistä ainakin näyttää siltä, että kissamme haluaa jotain, se valitsee, ajattelee, suunnittelee ja kärsii.

Psykologiset ominaisuudet ja kyvyt, kuten ajatteleminen, tunteminen ja haluaminen, ovat persoonan merkkejä. Kutsukaamme tätä arkikäsitykseksi persoonista.

Sielu ja persoona

Millaisilla olioilla voi olla psykologisia kykyjä ja ominaisuuksia? Meistä näyttää vahvasti siltä, että pelkillä aineellisilla kappaleilla, kuten tuoleilla tai puilla, ei voi olla tällaisia ominaisuuksia. Olemme kuitenkin itsekin monessa mielessä puiden ja tuolien kaltaisia: koostumme aineellisista osista, luista, lihaksista, aivosoluista.

Näyttää luontevalta ajatella persoonaa ikään kuin se olisi jossakin määrin ruumiista ja sen toiminnoista erillinen. Miten jokin solu tai solujen joukko muka voisi tehdä valintoja, ajatella tulevaisuutta ja menneisyyttä, kokea yksinäisyyttä?

Meissä on oltava jotakin muuta, jotakin ylimääräistä, joka tekee meistä enemmän kuin pelkkiä aineellisia kappaleita.

Tätä ylimääräistä osaa, tätä psykologisten kykyjen ja ominaisuuksien keskusta, on perinteisesti kutsuttu sieluksi. Sielu on se, joka kokee ja näkee, tuntee ja ajattelee, valitsee ja elää elämäänsä. Vaikka tämä sielu on läheisessä suhteessa ruumiiseemme ja aivojemme toimintaan, se on näistä kuitenkin periaatteessa erillinen.

Moni on kuitenkin nykyään sitä mieltä, että sielu on vanhanaikainen ajatus. Sielu kuului haamujen, enkelten ja demonien maailmaan. Tietokoneiden ja evoluution aikakaudella elävä nykyihminen ei voi enää olla näin taikauskoinen: puhe sielusta pitää jättää menneisyyteen.

Sinä et ole olemassa

Sielusta luopuminen on kuitenkin vaikeampaa, kuin miltä se aluksi näyttää. Vaihtoehtoja on periaatteessa kaksi: on joko luovuttava arkisesta persoonakäsityksestämme tai sitten hyväksyttävä perustava mysteeri.

Ensimmäinen vaihtoehto on väittää, että koko arkikäsitys persoonista on virheellinen. Olemme itse asiassa terminaattoreita, robotteja. Tai kääntäen: terminaattorit ovat meidän kaltaisiamme, kyborgeja. Meistä vain näyttää siltä, että teemme valintoja, ajattelemme ja tahdomme, mutta oikeasti on vain aivojen toimintaa ja hermosolujen interaktiota.

Jos tämä pitää paikkansa, ei oikeastaan ole olemassa mitään persoonaa, joka olisi psykologisten ominaisuuksien keskus. Tavallisesti ajattelemme, että tämä keskus on yksilön itsetietoisuus.

Tietoisuus on se, joka yhdistää psykologiset kyvyt ja niiden tuotteet kokonaisuudeksi, minuudeksi. Tietoisuus on tämän persoonan näkökulma maailmaan. Jos tällaista keskusta ei ole, ei näytä perustellulta puhua mistään persoonasta tai minuudesta ollenkaan.

Päättely menee jotakuinkin näin: Psykologisten kykyjen on koostuttava aivojen toiminnasta, koska mitään muuta paikkaa niille ei ole. Aivojen toiminta puolestaan koostuu erilaisista pikku mekanismeista, kuten hermosolujen välisistä yhteyksistä. Psykologisten kykyjen on oltava aivojen toimintaa.

Mitään psykologisten kykyjen keskusta ei kuitenkaan aivoissa näy. Aivosolut eivät koe, tunne tai katsele. Ne eivät tahdo tai valitse. Soluilla ja mekanismeilla ei ole tietoisuutta tai näkökulmaa. Ne vain ovat olemassa ja tanssivat fysiikan lakien pillin mukaan. Jos me olemme identtisiä aivojen ja niiden toiminnan kanssa, ei meilläkään itse asiassa ole mitään tietoisuutta tai näkökulmaa maailmaan.

Meistä tuntuu siltä, että katselemme maailmaa silmiemme läpi, koemme, valitsemme ja tunnemme, mutta todellisuudessa tämä on vain illuusio.

Tämän näkemyksen perusongelma on kuitenkin ilmeinen: meidän pitää hyväksyä, ettei meitä missään arkijärkisessä mielessä ole oikeastaan olemassa. Koskaan ei siis ole ollut olemassa ketään, joka olisi ollut itsetietoinen persoona

Minä koostun aivojen toiminnasta

Toinen vaihtoehto on säilyttää arkikäsitys tietoisuudesta mutta hyväksyä, että persoonat jollakin tavalla koostuvat tai syntyvät aivojen toiminnasta mutta eivät ole identtisiä sen kanssa.

Ajattele vaikkapa Leonardo da Vincin kuuluisaa Mona Lisaa. Mona Lisaa esittävä kuva koostuu yksittäisistä väreistä ja siveltimenvedoista mutta kuva ei kuitenkaan ole identtinen minkään siveltimenvedon tai väriläiskän kanssa. Se on jotakin paljon enemmän.

Yksittäiset väriläiskät eivät ole kauniita, eivät esitä kohdettaan, eivät aiheuta katsojassa esteettistä hurmiota mutta itse Mona Lisan kuva aiheuttaa ja on kaikkia näitä asioita, ja enemmän.

On siis virheellistä sanoa, että Mona Lisa on ”vain ja ainoastaan” värejä kankaalla, vaikka Mona Lisa koostuukin väreistä kankaalla.

Muutamat filosofit ovat esittäneet, että persoonat ovat samanlaisessa suhteessa aivoihin ja ruumiisiin kuin Mona Lisa väriläiskiinsä. Minä koostun aivojen ja ruumiini toiminnasta mutta tämä toiminta synnyttää jotakin uutta. En ole ”vain ja ainoastaan” aivoni, vaan jotakin paljon enemmän.

Tälläkin näkemyksellä on useita ongelmia. Eräs näistä ongelmista on, että persoonan kyky aiheuttaa vaikutuksia joutuu kyseenalaiseen valoon.

Arkikäsityksemme mukaan minä aiheutan kaikenlaisia vaikutuksia maailmassa. Jos päätän mennä kauppaan, aiheutan esimerkiksi ruumiini liikkeet kohti paikallista markettia ja Coca-Cola tölkkien vähenemisen sen hyllyltä. Aiheutan myös vaikutuksia omassa ruumiissani ja aivoissani: ajatukseni esitelmäni epäonnistumisesta aiheuttaa jännitystä, joka ilmenee ruumiissani hikoiluna ja korkeampana sykkeenä.

Puun ja kuoren välissä

Mutta jos minä koostun aivojeni ja ruumiini toiminnasta, niin miten voi olla, että minä sitten vaikutan aivojeni ja ruumiini toimintaan?

Jos olemme aivojemme ja ruumiimme vietävissä, ei näytä juuri jäävän tilaa vapaudelle. Arkikäsityksemme mukaan teemme jatkuvasti valintoja ja valintamme todella vaikuttavat ja muokkaavat tulevaisuuttamme.

Jos koostun aivojeni toiminnasta, niin valintani koostuvat myös sen toiminnasta. Aivojeni toimintaa puolestaan ohjaavat fysiikan rautaiset lait, eivät minun tahtomukseni tai päämääräni.

Näyttää siis siltä, että olemme puun ja kuoren välissä. Molemmat edellä kuvatut näkemykset edellyttävät muutoksia arkikäsitykseemme omasta itsestämme. Meidän on hylättävä arkikäsitys omasta itsestämme ajattelevina, tahtovina ja tietoisina olioina tai sitten hyväksyttävä, ettei meillä ole kuvittelemaamme vapautta.

Muitakin vaihtoehtoja toki on mutta nekään eivät näytä lupaavilta. Yksi vaihtoehto on ajatella perinteiseen tyyliin, että persoona on ainakin jossakin mielessä aineeton sielu, mikä edellyttäisi materialismin hylkäämistä.

Jotkut vetoavat myös mysteeriin: persoona kyllä koostuu aivojen ja ruumiin toiminnasta mutta koska kykymme ymmärtää tällaisia asioita on hyvin rajallinen, emme ehkä koskaan keksi, miten tämä suhde toimii ja miten se sallii vapautemme. Meidän on opittava elämään mysteerin kanssa.

Tällaiset kysymykset eivät ole pelkästään pää pilvissä kulkevien filosofien vaivana, vaan ne koskevat meitä jokaista. Emme voi olla kysymättä kysymyksiä esimerkiksi ihmiselämän alusta ja lopusta, persoonan arvosta ja oikeuksista tai eläinten kohtelusta.

Myös kehittyvät tietokoneemme ja teknologiamme herättävät kysymyksiä persoonista: missä määrin esimerkiksi robotit tai monimutkaiset tietokoneohjelmat ovat persoonia tai ansaitsevat moraalista kohtelua?

Suuntaviivoja

Yksinkertaisia vastauksia ei kuitenkaan ole. Yksi tapa edetä on tutkiskella omia näkemyksiään ja tuntemuksiaan ja yrittää muodostaa jonkinlainen miniteoria persoonista. Tällaiseen henkilökohtaiseen arviointiin vaikuttaa tietenkin se, millainen maailmankuva itse kullakin on.

Onko minun oltava tiukka materialisti vai voinko antaa tilaa jollekin muulle? Pystynkö elämään mysteerin kanssa vai onko mysteerin hyväksyminen pelkää itsepetosta, koska haluan välttää ikävää johtopäätöstä omasta olemattomuudestani?

Olen miettinyt työkseni näitä asioita jo jonkin aikaa. En kuitenkaan aio tässä esittää mitään yhtä tiettyä ratkaisua. Annan sen sijaan joitakin suuntaviivoja, joita itse pidän aika vakuuttavina. Monet ovat tietysti eri mieltä, joten toivon lukijoiden vetävän omat johtopäätöksensä.

Ensinnäkin minusta näyttää siltä, ettemme pääse ensimmäisen persoonan näkökulmasta mitenkään eroon. Jokainen kokemuksemme edellyttää, että tämä kokemus on meidän omamme eikä jonkun toisen.

Kaikki kokemukseni aina Colan ostosta tutkimuksen kirjoittamiseen edellyttävät, että olen olemassa jonkinlaisena itsetietoisuuden, tunteen ja tahdon keskuksena. Minussa on tietenkin ristiriitoja, en aina ymmärrä itseäni enkä ole kokonaan läpinäkyvä itselleni mutta tästä huolimatta oma persoonallinen olemassaoloni on minulle välittömästi annettu.

Jos otamme tämän lähtökohdaksemme, edellä kuvattu vahva materialismi ei voi pitää paikkansa: jonkinlainen kokemuksen, tahdon ja ajattelun keskus on oltava olemassa.  Vähintäänkin tämän keskuksen kieltäminen on käytännössä mahdotonta.

Olen myös vakuuttunut siitä, että kokemuksemme, tahtomme ja tunteemme ja muut psykologiset ominaisuutemme ovat varsin läheisessä suhteessa aivoihimme, ruumiisiimme sekä sosiaaliseen ja aineelliseen ympäristöömme. Kaikki kokemuksemme ovat ainakin jossakin mielessä riippuvaisia esimerkiksi aivojemme ja hermostojemme hienonhienoista mekanismeista.

Tämä ei tarkoita sitä, että minä olisin ”vain ja ainoastaan” näiden mekanismien toimintaa. Siitä kuitenkin seuraa, että vahvat näkemykset sielun ja ruumiin erillisyydestä eivät voi pitää paikkansa. Voi myös hyvinkin olla niin, että arkinäkemyksemme vapaudesta joutaa romukoppaan.

En ole kuitenkaan ensimmäisten joukossa hylkäämässä ”sielun” käsitettä. Jos ensimmäisen persoonan näkökulma on tosiaan luovuttamaton, puhe sielusta puolustaa paikkaansa, vaikkemme uskoisikaan jonkinlaisen ”aineettoman persoonan” tai ”hengen” olemassaoloon.

Puhe sielusta viittaisi siihen luovuttamattomaan seikkaan, että kullakin meistä on oma näkökulmansa maailmaan ja sitä kautta omanlainen kokemus siitä. Minun sieluani ei tässä mielessä voida palauttaa mihinkään toiseen näkökulmaan tai sen taustalla oleviin aivomekanismeihin.

Tällainen näkemys jättää auki sen mahdollisuuden, että kaikilla olioilla, joilla on psykologisia kykyjä, on myös jonkinlainen sielu, näiden kykyjen keskus. Olisi siis mahdollista ajatella, että esimerkiksi eläimet tai kyborgit voisivat olla persoonia samassa mielessä kuin minä ja sinä.

Kirjoitus on julkaisu aiemmin Hyvejohtajuus-verkkolehdessä.

Kuvat: Ars Electronica@Flickr.com. CC BY-NC-ND 2.0, Dick Thomas Johnson@Flickr.com. CC BY 2.0.