Mitä on maallistuminen? Miten se ilmenee? Mistä se johtuu? Mitkä asiat siihen vaikuttavat? Seuraako maallistumista koskeva kehitys kaikkialla maailmassa samanlaisia kehityspolkuja? Ari Koponen ja Tuomas Savolainen ovat toimittaneet kirjan ”Ihmisten maa  — esseitä sekularisaatiosta”, jossa käsitellään muun muassa edellä mainittuja kysymyksiä.

Kirjan on kustantanut hiljattain perustettu pienkustantamo Osuuskunta Sivuosa, jonka taustalta löytyvät kirjan toimittajat. Kirjan takakannessa teoksen luvataan olevan ”yleistajuisen johdatuksen maallistumisilmiöön ja sekularisaatiokeskustelujen kirjoon”. Jotain tällaista kirja sisältääkin. Kirja koostuu kuudesta esseestä, joiden kirjoittajakunnasta löytyy niin seemiläisten kielten ja kulttuurien asiantuntijaa, filosofia, valtiotieteilijää kuin teologian ja uskontotieteen edustajiakin. Kirjoittajakunta edustaa monenlaisia maailmankatsomuksia. Tämän kirjan esseet ovat siinä määrin erilaisia paitsi sisällöltään, myös luonteeltaan, että käsittelen niitä yksi kerrallaan.

Miten maallistumisen syitä selitetään?

Referoin aika pitkästi Tommi Lehtosen artikkelia sen maallistumisen syitä käsittelevien osien osalta, koska katson, että artikkelin ajatusten olisi näiltä osin syytä saada laajempaakin huomiota. Lehtonen toteaa kirjan avaavassa esseessään, että maallistumista voi tapahtua kahdenlaisella päätavalla: joko tarpeettomaksi käymisen kautta tai tarpeen säilymisen kautta, mutta jonkin muun korvatessa uskonnon funktiota. Syrjäyttävistä tekijöistä hän mainitsee esimerkkeinä urheilun, psykologian, taiteen, politiikan, tieteen, filosofian tai jonkin toisen uskonnon.

Maallistumiselle esitetyistä selityksistä Lehtonen nostaa esiin mm. elintason ja yhteiskunnallisen vakauden selitykset. Tämän tyyppisiä maallistumisen selityksiä olen käsitellyt aiemmassa kirjoituksessani. Lehtonen tuo esiin myös aihepiirin keskusteluissa toisinaan esiintyneen näkökantavaihtoehdon, jossa sekä maallistumisen että hyvinvoinnin kasvun eräänä yhteisenä syynä pidetään kristinuskoa, ja siinä työntekoa arvostavaa ja samalla mahdollisesti talouskasvua kiihdyttävää (protestanttista) etiikkaa.

Perustavimpana asiana maallistumiskehityksessä Lehtonen pitää sellaista yhteiskunnallisen tehtävänjaon kehitystapaa, jossa maallinen ja hengellinen valta eriytyvät toisistaan. Matteuksen evankeliumin jae ”Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu” (Matt 22:21) on hänen mukaansa ollut teologisena perusteluna protestanttisissa maissa maallista ja hengellistä valtaa eriyttävälle kehitykselle. Lehtonen on sitä mieltä, että regimenttioppi on saattanut pitkällä tähtäimellä toimia maallistumisen ajurina.

Lehtonen eriyttää julkisen vallan maallistumisen yksilötason maallistumisesta. Jälkimmäiseen liittyvät mm. yleistyvä käsitys siitä, että uskonnon tulisi olla yksityisasia, uskonnollisten uskomusten väheneminen ja kirkossa käymisen harveneminen. Yksilötasolla maallistumisen välittömäksi syyksi Lehtonen nostaa uskonnollisen perinteen välittämisen katkeamisen. Siinä, missä aiemmin eri sukupolvet välittivät muiden traditioiden tavoin myös uskonnollisia perinteitä eteenpäin, tähän on lähihistoriassa tullut herkemmin katkoksia.

Miksi näin tapahtuu, on puolestaan monen tekijän summa. Lehtonen pitää keskeisenä asiana tämän kannalta perhemalleissa ja perheiden käytännöissä tapahtuneita muutoksia, joista hän mainitsee avioerojen yleistymisen, isovanhempien roolin vähenemisen, yksityisyyden kasvun, yhteiskunnallisessa työnjaossa tapahtuneet muutokset, kiireisen työelämän sekä harrastusmahdollisuuksien lisääntymisen. Koulutustason nousun tai tieteen kehityksen merkitystä maallistumiseen Lehtonen pitää paljon perhetekijöitä pienempänä asiana. Niin sanotun uusateismin roolia maallistumiskehityksen kannalta Lehtonen pitää vähäisenä.

Lehtosen artikkeli on pääasiassa lukijaystävällisesti kirjoitettu. Hän toteaa johdannossaan keskittyvänsä artikkelissaan ateismin vetovoimaa kasvattaviin ja jumalauskon yleisyyttä vähentäviin filosofisiin ja yhteiskunnallisiin syihin, ja hän tekeekin monia tärkeitä huomioita kuvatessaan maallistumisen yhteiskunnallisia syitä. Sen sijaan esseen alussa luvattua maallistumisen filosofisten syiden tarkastelua jäin kaipaamaan. Lehtonen kyllä käsittelee esimerkiksi ateismin erilaisia muotoja, mutta maallistumisen syiden filosofinen tarkastelu jää yhteiskunnallisten syiden käsittelyyn verrattuna aika vajaaksi.

Maallistumisparadigmoista maallistumiskehityksen suunnanvaihtoihin

Teemu Tairan essee käsittelee maallistumisparadigmaa uskontososiologiassa. Maallistumisparadigmassa on ajateltu, että uskonnolliset ajatukset, käytännöt ja instituutiot menettävät roolinsa modernisaation myötä. Kun tähän on liitetty oletus siitä, että modernisaatio etenee ympäri maailman (vieläpä ehkä samalla tavoin), on johtopäätöksenä ollut se, että uskonnollisuus katoaa suhteellisen nopeasti maailmasta. Taira tuo esiin sen, että oikeastaan maallistumisparadigman taustalla on kirjava näkemysten kokoelma, kuin jokin tietty yksittäinen, tarkkaan rajattu ja testattava väite.

Maallistumisparadigmastakin (jota Tairakin nimittää esseessään välillä myös maallistumisteoriaksi) on ollut monenlaisia versioita. Jo se, että maallistuminen on edennyt eri tavoin Euroopassa ja Yhdysvalloissa on johtanut myös erilaisiin teorioihin, riippuen siitä, minkälaisen yhteiskunnan mallia maallistumisen on oletettu seuraavan. Taira toteaa nykymuotoisen keskustelun maallistumisesta alkaneen kunnolla 1960-luvulla, ja esittää, että nykyään maallistumisparadigmalla on vähemmän kannattajia kuin tuolloin 1960-luvulla. Hän katsoo, että yhtenä syynä kannatuksen heikentymiseen on paradigmaattinen muutos, jonka myötä tutkijat ovat ”unohtaneet” ajattelutavan muodostumisajan käsitteistön ja siirtyneet myös erilaisten kysymysten pariin.

Tairan essee ei käsittele niinkään maallistumista kuin tieteenhistoriaa. Esseen aihepiiriin kuuluvat käsitykset siitä, miten maallistumista on koitettu ymmärtää, selittää ja kuvata uskontososiologiassa maallistumisparadigmaan liittyen. Tairan artikkelin vahvuus on siinä, että artikkeli muodostaa selkeän ja moniin muihin esseisiin nähden myös varsin yhtenäisen, kehysrakenteisen kokonaisuuden. Esseen alussa olisi kuitenkin voitu kuvata lukijalle selkeämmin sitä, mitä maallistumisparadigmalla tarkoitetaan.

Hannu Juusolan esseen aihe on Suomessa on saanut vähän huomiota. Hän kirjoittaa nimittäin maallistumista koskevasta kamppailusta Lähi-idässä. Juusolan mukaan länsimaisissa mielikuvissa Islam samaistuu yhteiskuntajärjestelmään. Asia ei ole kuitenkaan Juusolan mukaan näin yksinkertainen. Hän kertoo pitkään vaikuttaneesta osmanivaltakunnasta, joka ennen toista maailmansotaa hallitsi valtaosaa Lähi-Idästä ja Pohjois-Afrikasta.  Etuoikeutetuin asema tässä yhteiskunnassa oli sunnimuslimeilla, mutta kristityillä ja juutalaisilla oli hyväksytyn vähemmistön asema ja myös eräänlaista itsehallintoa. Vähemmistöt joutuivat toisinaan vainon kohteeksi, ja erityisesti ne vähemmistöt, joilla ei ollut hyväksyttyä asemaa.  Silti Juusola katsoo, että osmanivaltakunta tarjosi vähemmistöille turvatumman aseman kuin mitä alueen monet myöhemmät enemmän tai vähemmän sekulaariin nationalismiin nojaavat kansallisvaltiot ovat tarjonneet.

1900-luvun alkupuolelta 1960-luvulle asti monissa Lähi-idän maissa oli Juusolan mukaan vallalla maallistumiskehitys. Hän nimittää Osmanivaltion perillisvaltioiden varhaista historiaa ”sekulaariksi ajaksi”. Pukeutuminenkin länsimaalaistui ainakin osassa kaupungeista. Sitten tapahtui jotakin. Vedenjakajana on Juusolan mukaan pidetty vuonna 1967 käytyä Kuuden päivän sotaa, joskaan muutos ei tapahtunut hetkessä. Juusolan sanoin suunnaksi kääntyi ”uskonnon paluu”. Tämä on näkynyt monella tasolla: sekä katukuvassa muun muassa naisten pukeutumisen osalta, uskonnon ja nationalismin yhteyksien kasvuna, lainsäädännöllisinä muutoksina että esimerkiksi vaalien tuloksina. Juusolan mukaan uskonnolliset islamistiset puolueet ovat tavanneet Lähi-idän vaaleissa menestyä jokseenkin aina, ”kun vaalit ovat olleet rehelliset”. Joskus vaalit voittaneet islamistit on tosin syrjäytetty armeijan toimesta. Juusola katsoo, että valtiollinen kehitys saattaa silti edetä Lähi-idässä eri tavoin maallistumisen osalta kuin yksittäisten ihmisten kohdalla. Samaan aikaan uskonnon ja valtion yhteys saattaa kasvaa ja yksittäisten ihmisten kohdalla taas yksiköllisiä valintoja korostava elämäntapa yleistyä.

Hannu Juusolan kirjoitus herättää monenlaisia ajatuksia. Hänen eräiden Lähi-idän maiden maallistumiskehityksen historiaa tiiviisti kuvaava ja tulkitseva esseensä tuo mieleen sitä edeltäneen Tairan esseen. Maallistumisparadigmassa esimerkkiyhteiskuntina maallistumiskehityksestä on käytetty yhdysvaltalaista ja eurooppalaista kehitystä, joista toisen tavoin on oletettu muun maailmankin etenevän. Jos uskontososiologi olisi luonut paradigmansa näiden sijaan vaikkapa Egyptistä, Saudi-Arabiasta, Israelista tai Turkista tehdyistä havainnoista käsin, paradigma voisi näyttää aika erilaiselta.

Kerronnasta maallisen pyhittämiseen

Ari Koposen essee käsittelee kerrontatapoja, narratiiveja. Hän toteaa ”maailmallisuuden” olleen jo varhaisen kristillisyyden perusretoriikkaa. Keskeisen huomion artikkelissa saavat David Bentley Hartin ja John Milbankin kriittiset puheenvuorot eräisiin maallistumisen filosofioihin, lähinnä Nietzschen ja Heideggerin ajatuksiin. Koponen näkee Hartin tavoitteena olevan palauttaa teologia uskottavaksi tai ainakin varteenotettavaksi keskustelijaksi. Itse hän suhtautuu tällaiseen tavoitteeseen skeptisesti ja kyselee, onko puhe teologisen maailmankuvan paluusta tarkoitettu vain “akateemiseksi sapelinkalisteluksi”. Tämän monenlaisia kerronnallisia vapauksia itsekin ottavan artikkelin luettavuutta vaikeuttaa se, että kirjoittaja käyttää tarpeettoman paljon sivistyssanoja. Mikko Sillforsin artikkeli puolestaan käsittelee ateistisia henkisyyden muotoja. Koska Sillfors on kirjoittanut samasta aiheesta artikkelin hiljattain myös Areiopagi-lehteen, en tässä käy tarkemmin läpi hänen esseetään.

Kirjan päättää Jussi Vähämäen artikkeli otsikolla ”Maallisen pyhittäminen”. Siinä, missä Sillfors (ja osin Lehtonenkin) ovat käsitelleet artikkeleissaan ateistista henkisyyttä tai hengellisyyttä, Vähämäki kääntää asian toisin päin, ja tarkasteleekin modernin ajattelun historiaa maallistumisen historian sijaan pyhittämisen historiana. Kirjoittaja käsittelee teemaa avoimesti kristillisestä maailmankatsomuksesta käsin. Merkittävän osan kirjoituksen loppuosista vie 300- ja 400 –luvulla vaikuttaneen Augustinuksen eräiden näkökantojen esittely ja 1600-luvulla vaikuttaneen Thomas Hobbesin ajatusten vertaaminen siihen. Vähämäen mukaan Augustinus ei halunnut kieltää politiikkaa tai jättää maailmaa, vaan löytää uuden tavan olla maailmassa rakastamalla Jumalaa, maailman tekijää – toisella tavoin kuin maailmaa tai itseä. Augustinus ei Vähämäen mukaan kiellä hyvän elämän tavoittelua, mutta ei näe sitä varsinaisena päämääränä tai tienä totuuteen. Artikkelissa pohdiskellaan Augustinuksen kautta, voisiko maailman jättäminen sen unohtamisen sijaan olla reitti, josta kristinusko voi edetä maallisia instituutioita ja maailman pyhittämistä kohti. Yhtenä ajatuksena on se, että maailmaa tulisi rakastaa korkeammalla tavalla, suuntautumalla ylöspäin kohti Jumalaa.

Lopuksi

Kirjan toimittajat kertovat esipuheessaan, että tavoitteena on ollut tuottaa ”helposti luettava katsanto maallistumisen eri puoliin – ilman akateemisen apparaatin raskautta”, antaen kirjoittajille huomattavia vapauksia myös esimerkiksi kirjoitustyylin osalta. Kirja tosiaan on tyylillisesti varsin vaihteleva, ja aiheet ovat valikoituneet ilmeisesti kirjoittajien oman mielenkiinnon mukaan. Sen seurauksena monet maallistumiseen liittyvät mahdolliset näkökohdat jäävät tämän kirjan kokonaisuudessa käsittelemättä, mutta aika vähän kirjassa on eri esseiden välillä päällekkäisyyttäkään

Valitettavasti alaviitteistysratkaisu kirjassa ei ole kovin toimiva. Esseiden keskellä on yhtä ilman loppuviitteitä olevaa esseetä lukuunottamatta numeroviitteet, joita vastaavat numerot löytyvät kirjan lopussa olevista loppuviitteistä. Suurin osa loppuviitteistä sisältää vain tiedon viitatun lähteen kirjoittajan sukunimestä ja vuosiluvusta. Jotta saa selville, mihin lähteeseen on viitattu, pitää vielä siirtyä kunkin artikkelin lopusta löytyvään lähdeluetteloon, josta vasta löytyy varsinainen lähdeviitetieto. Parempi ratkaisu olisi ollut laittaa lähdeluettelot ja loppuviitteet samaan yhteyteen. Toivottavasti Osuuskunta Sivuosa käyttää seuraavissa kirjoissaan toisenlaista viittausratkaisua.

Ihmisten maa oli kuitenkin ihan kiinnostava lukukokemus. Esseet ovat keskenään aika erilaisia, mutta se lienee ollut kirjan toimittajien tarkoituskin. Tämän kirjan lukemalla maallistumiseen liittyvät kysymykset saavat osakseen monenlaisia värejä.