Ateismi ja henkisyys mielletään usein toisistaan etäisiksi asioiksi. Kuitenkin 2000-luvulla ateismin kasvavan näkyvyyden myötä on alettu puhua myös ateistisesta henkisyydestä tai käänteisesti henkisestä ateismista.

Ateistisen henkisyyden voi ymmärtää kattoterminä henkisyydelle, jonka taustalla on naturalistinen maailmankuva. Ydinajatus on se, että moraalinen ja täysipainoinen henkinen elämä sekä siihen liittyvät merkitykselliset kokemukset eivät edellytä uskoa jumaliin tai muuhun yliluonnolliseen. Tällaista ajattelua edustavat esimerkiksi tietyt ateistisen/naturalistisen henkisyyden liikkeet sekä viime aikoina ilmestyneet ateistisen henkisyyden ”opaskirjat”. Teen seuraavassa uskontotieteellisen yleiskatsauksen tähän ilmiöön.

Henkisyys länsimaisen nykyateismin kontekstissa

Henkisyyden käsite on merkitykseltään moniselitteinen, eikä sille ole kehittynyt selkeää akateemista määritelmää. Tässä mielessä se muistuttaa toista liukasta käsitettä: uskontoa. Henkisyyteen kuitenkin liitetään yleensä yksityiseen ja kokemukselliseen suuntautuvia merkityssisältöjä, kun taas uskonnolla katsotaan olevan myös esimerkiksi institutionaalisuuteen ja dogmeihin liittyviä ulottuvuuksia.

Sanaa henkisyys saatetaan käyttää vaikkapa viitattaessa mystisiin kokemuksiin, sisäiseen kasvuun, elämän tarkoituksen etsintään tai merkityksellisyyden tietoiseen kasvattamiseen. Lisäksi henkisyydellä voidaan tarkoittaa erilaisia keinoja tai harjoituksia – kuten meditaatiota tai joogaa –, joiden katsotaan auttavan edellä mainittujen asioiden toteutuksessa. Kun henkisyyteen yhdistyy eksplisiittisesti esiintuotu ateistinen ajattelu tai naturalistinen maailmankuva, voidaan puhua ateistisesta henkisyydestä.

Yksittäisiä ateisteja on luultavasti ollut niin kauan kuin jumaliin uskoviakin. Samoin ei-teistisiä uskontoja on esiintynyt ihmiskunnassa jo pitkään. Esimerkiksi Intiassa syntyi antiikin aikaan persoonallisen luojajumalan hylkääviä uskontoja, kuten jainalaisuus ja buddhalaisuus (vaikkeivät ne olekaan täysin naturalistisia). Lisäksi ateistit ovat ajoittain yrittäneet perustaa perinteisten teististen uskontojen rinnalle tai tilalle uusia uskontoja/henkisiä liikkeitä.

Länsimaisia historiallisia esimerkkejä tällaisista yrityksistä ovat muun muassa saksalaisen teologin Matthias Knutzenin ihmisen omaatuntoa korostava liike ”omatunnolliset” (1670-luku), Ranskan vallankumouksen aikaan kristinuskon syrjäyttämiseen ja ihmisen täydellistämiseen pyrkinyt ”järjen kultti” (1793–94), ranskalaisen positivistin Auguste Comten (1798–1857) yhteisöllisyyttä painottava ”ihmisyyden uskonto” sekä saksalaisen biologin Ernst Haeckelin (1834–1919) uskontoa ja tiedettä yhdistelevä ”monistinen uskonto”.

Ateistisessa henkisyydessä ei tässä mielessä ole mitään uutta. Se on kuitenkin noussut näkyvämmin esiin viime aikoina, kun uskonnottomuus ja ateismi ovat länsimaissa lisääntyneet ja toisaalta tarjolle on tullut enemmän vaihtoehtoisia ei-teistisiä henkisyyden muotoja, kuten uuspakanallisuutta ja buddhalaisuutta.

Viimeisin esimerkki ”ateistisesta kirkosta” on Britanniassa tammikuussa 2013 toimintansa aloittanut The Sunday Assembly, joka on levinnyt myös Yhdysvaltoihin ja Australiaan. Liikkeen sunnuntai-seremonioihin voi kuulua muun muassa puheita, yhteislauluja, huumoria, tieteellisten teorioiden esittelyä, fantasiakirjallisuuden lukemista sekä elämän ihmeellisyyden ja kuoleman lopullisuuden pohdiskelua.

Myös jotkut tunnetuista uusateisteista ja uskontokriitikoista ovat ilmaisseet mieltymyksensä henkisyyteen – kunhan siihen ei liity uskoa yliluonnolliseen. Esimerkiksi brittiläinen uusateisti Richard Dawkins on sanonut suhtautuvansa henkisyyteen myönteisesti ja pitävänsä itseään jopa uskonnollisena ihmisenä ”einsteinilaisessa panteistisessa mielessä”, missä jumalalla viitataan syvästi arvoituksellisiin ja kunnioitusta herättäviin luonnonlakeihin.

Yhdysvaltalainen uusateisti Sam Harris taas on pitkäaikainen meditaation harjoittaja ja sympatisoi buddhalaisuutta. Harrisin mukaan meditaation avulla voidaan luopua erillisen itseyden harhasta ja sen myötä kärsimystä aiheuttavasta itsekeskeisestä elämänasenteesta. Hän työstää parhaillaan kirjaa henkisyydestä ilman uskoa yliluonnolliseen. Samoin The Sceptics Societyn perustaja Michael Shermer on puolustanut ateistien henkisyyttä ja muun muassa katsoo, että tieteen avaama näkymä universumin laajuuteen on itsessään pyhä kokemus.

Ylipäänsäkin henkiseksi itsensä luokittelevien (”spiritual but not religious”) ihmisten määrä länsimaissa on tutkimusten mukaan lisääntynyt. Uskontososiologi Paul Heelas on kutsunut tätä muutosta ”henkiseksi vallankumoukseksi”, jossa usko Jumalaan sekä perinteisten uskontojen merkitys on vähentynyt ja samaan aikaan yksityisemmän henkisyyden etsintä on kasvanut. Ateistinen henkisyys liittyy luontevasti osaksi tätä ilmiötä, joka itsessään osoittaa, ettei henkisyys välttämättä ole katoamassa mihinkään, vaikka jumalausko ja uskonto perinteisessä mielessä menettäisivätkin länsimaissa merkitystään.

Ateistisen henkisyyden länsimaisen nykymuodon tutkimus on vielä alkutekijöissään. Voidaan kuitenkin jo sanoa, ettei mitään yhtenäistä ateistista henkisyyttä ole olemassa – yhtä vähän kuin on olemassa yhtenäistä teististä uskonnollisuuttakaan. Ilmiössä voidaan silti havaita tiettyjä usein toistuvia piirteitä. Tällaisia ovat esimerkiksi:

• ateismi – ei uskota jumaliin
• naturalismi ontologisessa mielessä – todellisuuden katsotaan olevan ei-luotu aineellinen kokonaisuus, eikä ihmisyyteen tai sen piirteisiin, kuten tietoisuuteen tai moraaliin, liity mitään yliluonnollista
• (luonnon)tieteen mieltäminen parhaaksi menetelmäksi selvittää todellisuuden luonnetta
• luonnon suuruutta ja luomisvoimaa ylistävä panteismi, jossa universumi, maailma ja elämä koetaan suureksi tai pyhäksi
• elämän merkityksellisyyteen ja onnellisuuden tavoitteluun liittyvä ajattelu ja/tai harjoitus
• ykseysajattelu – asioiden katsotaan universumissa liittyvän toisiinsa monimutkaisessa vuorovaikutusten verkostossa
• oman kokemuksellisuuden korostus ja ulkoisten auktoriteettien puute
• eklektisyys – erilaisista uskonnollisista, henkisistä ja filosofisista perinteistä poimitaan valikoiden sopivia osia
• suopeus itämaista henkisyyttä kohtaan (buddhalaisuus, meditaatio, jooga jne.)
• yhteisöllisyyden kasvattamiseen liittyvät pyrkimykset, joihin voi liittyä esimerkiksi kokoontumisia, puheita ja rituaaleja (vrt. ”ateistien kirkko”)

Näistä piirteistä oikeastaan vain ateismi ja pääosin myös naturalismi näyttäisivät yhdistävän eri ateistisen henkisyyden muotoja. Muiden piirteiden kohdalla yhdistelmiä on moninaisia ja niitä esiintyy eri suhteissa riippuen liikkeestä/kirjoittajasta. Ateistisen henkisyyden sisältä voidaan nostaa alustavasti esiin myös tiettyjä erottelevia tekijöitä, kuten:

Uskontokriittisyys vs. uskontomyönteisyys. Jotkut liikkeet/kirjoittajat katsovat, että yliluonnolliseen maailmankuvaan pohjaavat (monoteistiset) uskonnot ovat ongelmallisia tai ihmiselle suorastaan haitallisia ja niiden tulisi tehdä tilaa ateistiselle henkisyydelle – esimerkkinä World Pantheist Movement -liike. Toiset taas katsovat uskontojen olevan ihmiselle hyödyllisiä ja tuovat (myös monoteistisista) uskonnoista esiin hyviä puolia, joita ateistitkin voivat käyttää – esimerkkinä J. K. Fausnightin kirja Going Godless (2010).

Teoriapainotteisuus vs. käytäntöpainotteisuus. Jotkut painottavat todellisuuden luonteen ”oikein” ymmärtämistä, naturalismia ja tiedettä – esimerkkinä Center for Naturalism -liike. Toiset taas keskittyvät erilaisten henkisten/uskonnollisten harjoitusten tai keinojen käytännön toimivuuteen – esimerkkinä Spiritual Naturalist Society -liike.

Yksilöllisyys vs. yhteisöllisyys. Jotkut keskittyvät yksilöllisen tietoisuuden kehittämiseen ja harjoitukseen – esimerkkinä Sam Harrisin kirjan The End of Faith (2004) viimeinen luku ”Experiments in Conciousness”. Toiset taas pyrkivät luomaan toimivia henkisiä yhteisöjä ja mukana on enemmän yhteisötoimintaa ja rituaalisuutta – esimerkkinä The Sunday Assembly -liike.

Tällainen vastakohtainen jaottelu on tietysti kärjistys. Esimerkiksi jotkut liikkeet/kirjoittajat saattavat sekä esittää argumentteja tieteellisen maailmankuvan puolesta teismiä vastaan (teoriapainotteisuus) että tuoda esiin erilaisten harjoitusten toimivuutta (käytäntöpainotteisuus). Samoin sama liike/kirjoittaja voi tuoda esiin sekä yksilölliseen että yhteisölliseen henkisyyteen liittyviä puolia. Yleisesti ottaen näyttäisi kuitenkin siltä, että uskontokriittiset ateistisen henkisyyden muodot ovat teoriapainotteisempia, kun taas uskontomyönteiset muodot keskittyvät usein käytännöllisyyteen. Sen sijaan yksilöllisiä ja yhteisöllisiä muotoja löytyy sekä uskontokriittiseltä että uskontomyönteiseltä puolelta.

Havainnollistan ateistisen henkisyyden moninaisuutta ja sen sisäisiä erottelevia tekijöitä tarkastelemalla seuraavaksi lähemmin kahta esimerkkiä, jotka esittelemäni jaottelun puitteissa ilmenevät toisilleen vastakohtaisina. Ensimmäinen on Center for Naturalism -liike, joka näyttäytyy uskontokriittisenä sekä teoria- ja yksilöllisyyspainotteisena. Toinen on Alain de Bottonin kirja Religion for Atheists (2012), jota hallitsee uskontomyönteisyys, käytännöllisyys ja yhteisöllisyys.

Center for Naturalism: henkinen naturalismi uskonnon vaihtoehtona

Center for Naturalism on esimerkki tiedettä painottavasta liikkeestä, jonka tarkoituksena on tarjota henkisesti kattava naturalistinen maailmankatsomus vaihtoehdoksi yliluonnolliselle uskonnolliselle katsomukselle. Sivustolta löytyy esimerkiksi Spirituality Without Faith -osio, johon seuraavassa viittaan.

Liikkeessä naturalistinen henkisyys nähdään uskonnollista hengellisyyttä johdonmukaisempana ja helpompana, koska naturalismi on ontologisesti monistista, eikä siten sisällä uskontojen dualistisia ongelmia. Dualismi nähdään ihmiselle luontaisena, mutta ongelmallisena lähestymistapana todellisuuteen, koska se luo substanssien hierarkian, jossa henkinen (sielu) arvotetaan ikuisena ja muuttumattomana materiaalista (ruumis) korkeammalle ja ihminen alkaa toivoa paremman, ei-materiaalisen maailman tulemista.

Naturalistin ei sen sijaan tarvitse odottaa olematonta tuonpuoleista, vaan hän voi täydesti keskittyä tähän maailmaan ja nykyhetkeen sekä niiden parantamiseen. Naturalismin katsotaan näin tarjoavan supranaturalismia paremmat mahdollisuudet emotionaaliseen tyytyväisyyteen sekä älyllisesti rehelliseen ja yhtenäiseen maailmankuvaan. Liikkeen eräs motto onkin ”luonto riittää”.

Liikkeessä käytetään buddhalaista ehdonvaraisen seuraamuksen (pratītyasamutpāda) käsitettä kuvaamaan naturalistin maailmankuvaa. Kaikki, mitä on olemassa, on syntynyt syy–seuraus -suhteessa jo olevasta. Näin ollen ei ole kausaalisesti riippumattomia asioita, kuten jumalia, vaan ainoastaan kaiken kattava kausaalisesti suljettu ykseys. Liike sitoutuu empiristiseen tieteeseen parhaana tiedon tuottamisen menetelmänä, koska tieteessä asioita tutkitaan aina suhteessa muuhun todellisuuteen, ja tiede on kerta toisensa jälkeen osoittanut, että aiemmin yliluonnollisiksi mielletyt asiat – kuten lajien synty – ovatkin täysin luonnollisia.

Liikkeen mukaan maailmankaikkeudella ei ole mitään perimmäistä tarkoitusta tai päämäärää, mutta juuri tarkoituksettomuus tekee olemassaolosta mysteerin, jossa nykyhetki itsessään voidaan ymmärtää riittäväksi merkityksen antajaksi. Kun elämää ei ole Jumalan toimesta valmiiksi käsikirjoitettu, ihmisen täytyy itse antaa sille merkitys käyttämällä esimerkiksi myötätunnon, luovuuden ja esteettisyyden potentiaalejaan.

Koska myöskään kuolemanjälkeistä elämää ei ole, naturalistin täytyy vain hyväksyä kaiken olemassa olevan pysymättömyys sekä siihen liittyvä kärsimys ja kuolema. Tämä nähdään kuitenkin hyvänä asiana, sillä on parempi ymmärtää ja hyväksyä elämän tosiasioita kuin keksiä mielikuvitusmaailmoja niitä paetakseen. Lisäksi kaiken väliaikaisuuden ymmärtäminen antaa nykyhetkelle ja elämälle arvon.

Liikkeessä korostetaan myös elämän ihmettelyn merkitystä. Esimerkiksi aine ei ole ”vain” ainetta, vaan suurin mahdollinen ihmetyksenaihe, koska se kykenee luomaan itsestään elämän moninaisuuden ja tietoisuuden. Ihminen on osa paljon suurempaa aineellista kokonaisuutta, universumia. Tämän asian syvällisen ymmärtämisen katsotaan synnyttävän ykseyskokemuksen, jossa raja oman minuuden ja muun universumin välillä ylittyy. Samalla ylittyy myös itsekeskeinen päämäärähakuinen mielentila.

Ykseyskokemuksen nähdään heijastavan universumin todellista rakennetta, koska asioiden välinen vuorovaikutus voidaan tieteellisesti todistaa. Muun muassa jooga, laulaminen, tanssiminen ja buddhalainen meditaatio tuodaan esiin hyvinä ykseyskokemukseen suuntaavina menetelminä, jotka auttavat rauhoittumaan ja löytämään yhteyden, hyväksynnän ja ilon tunteita. Tällöin nykyhetki itsessään koetaan riittäväksi merkityksen antajaksi. Erilaisia henkisiä menetelmiä suositellaan kokeilemaan ilman, että tarvitsee omaksua mitään tiettyä traditiota kokonaisuudessaan.

Liikkeen lähestymistavassa näkyy naturalismille yleinen pyrkimys luottaa ontologisissa kysymyksissä vain mahdollisimman objektiiviseen tietoon, jota tieteen katsotaan edustavan parhaiten. Subjektiiviset kokemukset eivät sellaisenaan kelpaa todisteeksi todellisuuden luonteesta – ellei tiede osoita samaan suuntaan.

Alain de Botton: eri uskonnoista ammentava ateistinen uskonto

Esimerkki uskontomyönteisestä, käytännönläheisestä ja yhteisöllisestä ateistisesta henkisyydestä on Alain de Bottonin kirja Religion for Atheists: A Non-Believer’s Guide to the Uses of Religion (2012). De Botton sanoo heti alussa haluavansa ohittaa paikallaan junnaavan opillisen väittelyn Jumalan olemassaolosta tai uskontojen totuusarvosta. Hän ainoastaan huomauttaa lakonisesti, että ”tietenkään uskonnot eivät ole tosia” (11).

Kirjan ydinajatus on, että uskonnot ovat kautta aikain omaksuneet itseensä kulttuurisesti ja yhteisöllisesti toimivia asioita. Uskontoja pitäisi siksi tarkastella ilman ateistista taisteluhenkeä, jotta uskonnosta voitaisiin pelastaa kulttuurillisesti hyödyllisiä asioita, vaikkei uskonnollisiin oppeihin enää uskottaisikaan. Esimerkkejä hän ottaa lähinnä kristinuskon, juutalaisuuden ja buddhalaisuuden piiristä. Modernin ateismin haaste on de Bottonin mukaan juuri se, kykenevätkö ateistit oppimaan uskonnon hyödyllisistä malleista ja luomaan niille omat uskonnottomat vastineensa.

Modernia sekulaaria yhteiskuntaa leimaa de Bottonin mielestä aidon yhteisöllisyyden puute, epäluottamus, kilpailuhenkisyys ja itsekeskeisyys. Kristinusko sen sijaan opettaa rakastamaan, jättämään maallisen statuksen, vallan ja rahan sekä keskittymään hyvän tekemiseen. Uskonnolliset rituaalit – kuten messut – luovat yhteisöllisyyttä, jossa kaikki ihmiset nöyrtyvät jonkin suuremman edessä ja ovat keskenään samalla viivalla. Luodakseen yhteisöllisyyttä ateistit voisivat esimerkiksi perustaa vastaavia yhteisöjä sekä järjestää yhteisiä ruokailuhetkiä – joita messutkin alun perin olivat – sekulaareissa ”rakkaus-ravintoloissa”, joissa ihmiset voisivat tutustua toisiinsa ilman luokka- ja muita rajoja.

De Botton suuntaa kritiikkinsä koko länsimaista individualismia sekä sekulaaria kapitalistista kulutuskulttuuria ja sen arvoja kohtaan. Hän vastustaa esimerkiksi julkisen tilan täyttämistä mainoksilla sekä viihdemaailman epämoraalisia roolimalleja. Samaan aikaan ihmisen olennaisimmat, henkiset tarpeet jäävät lähes huomiotta. Uskonto sen sijaan keskittyy juuri ihmisen henkisiin tarpeisiin ja luo moraalisen ilmapiirin, jota uskontojen roolimallit tukevat. Sekulaarin yhteiskunnankin tulisi panostaa vastaavien moraalisten roolimallien luomiseen, jotka rohkaisisivat esimerkiksi ystävällisyyteen ja lojaalisuuteen.

Yhdeksi vastalääkkeeksi sekulaarien ihmisten itsekeskeisyydelle de Botton näkee buddhalaisuuden, jonka avulla ihmiset oppisivat olemaan läsnä ja nauttimaan nykyhetkestä ilman itsekeskeisyyttä sekä suhtautumaan asioihin kärsivällisemmin ja myötätuntoisemmin. Hän katsoo myös monoteististen uskontojen tarjoavan laajempaa elämänperspektiiviä, koska niissä palvotaan jotakin paljon ihmistä suurempaa.

De Bottonin mukaan sekulaaritkin ihmiset tarvitsisivat esimerkiksi kirkon kaltaisia ylevöittävää arkkitehtuuria sisältäviä paikkoja, joissa he voisivat hiljentyä kiireen keskellä ja keskittyä olennaisiin henkisiin asioihin, kuten rakkauteen, ystävyyteen ja perspektiivin ottamiseen. Hän kutsuu tällaisia paikkoja ”ateistien temppeleiksi” ja on pyrkinyt edistämään sellaisen rakentamista Lontooseen. Kirjansa lopuksi de Botton ehdottaa Auguste Comten hengessä sekulaarin uskonnon perustamista, koska myös maallistunut yhteisö tarvitsisi instituutioita, jotka hoitavat uskonnon tehtäviä.

De Bottonin myönteisen uskontoasenteen vastakohtaisuutta uusateismiin nähden kuvaa hyvin se, että lehtitietojen mukaan Dawkins nousi julkisesti vastustamaan de Bottonin ateistisen temppelin projektia. Dawkinsin mukaan ateistit eivät tarvitse temppeleitä ja hän kehotti de Bottonia laittamaan rahansa ei-uskonnollisten koulujen rakentamiseen, joissa opetettaisiin järkiperäistä, skeptistä ajattelua.

Tähän vuorostaan de Botton vastasi, että ateistinen temppeli olisi juuri sopivaa vastamyrkkyä Dawkinsin edustamalle aggressiiviselle ja tuhoavalle ateismille. Toinen selkeä ero uusateistien ja de Bottonin edustaman lähestymistavan välillä on se, että de Botton ei juuri käsittele ontologisia kysymyksiä ja tiede on hänen kirjassaan vähemmän esillä. Hänelle uskonnot edustavat ihmisyyttä, käytännön elämää ja tapoja tulla toimeen toisten ihmisten sekä maailmassa ilmenevien haasteiden kanssa.

Lopuksi

Ainakin osassa länsimaita maailmankuvallisten käsitysten suunta näyttäisi tällä hetkellä olevan uskonnollisesta ja yliluonnollisesta poispäin. On siten ymmärrettävää, että henkisiksi miellettäviä asioita, kuten elämää ylevöittäviä kokemuksia, haetaan yhä enemmän vaikkapa sekulaarien henkisten harjoitusten tai taiteen piiristä. Ateistisen henkisyyden voikin tulkita elämän ihmeellisyyden ja merkityksellisyyden löytämiseksi nykyhetkessä materiaaliseksi koetussa maailmassa.

Nykyisten vastakkainasettelujen keskellä ateistinen henkisyys saattaa toimia eräänlaisena keskitienä tai sillanrakentajana perinteisen uskonnon ja uskonnonvastaisen (uus)ateismin välissä. Ateismin henkisen puolen korostaminen antaa ateismille pehmeämmät kasvot ja samalla kuvastaa sitä, etteivät ateistien ja teistien väliset erot välttämättä ole niin jyrkkiä kuin usein kuvitellaan.

Erityisesti teististen uskontojen mystiset suuntaukset vaikuttavat inhimillisen kokemuksen näkökulmasta varsin samankaltaisilta ateistisen henkisyyden kanssa, vaikka maailmankuvalliset lähtökohdat ovatkin hyvin erilaiset. Kummassakin ihminen avautuu kohti jotain itseä paljon suurempaa – ensimmäisessä tämä jokin on universumin taakse asetettu jumaluus, jälkimmäisessä aineellinen universumi itsessään.

Kirjallisuus

Alain de Botton (2012): Religion for Atheists. A Non-Believers Guide to the Uses of Religion. London: Penguin.

J. K. Fausnight (2010): Going Godless: Rediscovering Spirituality in a Material World. New York: iUniverse.

Sam Harris (2004): The End of Faith: Religion, Terror, and the Future of Reason. Free Press.

Teemu Taira (2012): Atheist Spirituality: A Follow-on from New Atheism? Tore Ahlbäck (ed). Post-Secular Religious Practices. Turku: Donner Institute for Religious and Cultural History. 388–404.

Mikko Sillfors & Hanna Ronikonmäki (2013): Pyhän muunnelmat. Ateistisen henkisyyden ulottuvuuksia uudella vuosituhannella. Teologinen aikakauskirja 5–6/2013. 431–445.

Internet

The Sunday Assembly [http://sundayassembly.com/]

Center for Naturalism: Spirituality Without Faith [http://www.naturalism.org/spiritua1.htm]

Spiritual Naturalist Society [http://www.spiritualnaturalistsociety.org/]

World Pantheist Movement [http://www.pantheism.net/]

Richard Dawkins: Religion – Einsteinian or Supernatural [http://old.richarddawkins.net/articles/123-religion-einsteinian-or-supernatural]

Sam Harris: In Defence of “Spiritual”

[http://www.samharris.org/blog/item/a-plea-for-spirituality]

Michael Shermer: Atheists Are Spiritual, Too

[http://www.beliefnet.com/News/Science-Religion/2005/08/Atheists-Are-Spiritual-Too.aspx]

Kuva: Chris Brignola. CC0.